Sika

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee nisäkästä. Muita merkityksiä on täsmennyssivulla.
Sika
Sus scrofa scrofa.jpg
Tieteellinen luokittelu
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Lahko: Sorkkaeläimet Artiodactyla
Heimo: Siat Suidae
Suku: Siat Sus
Laji: Villisika scrofa
Alalaji: domestica
Kolmiosainen nimi
Sus scrofa domestica
Linnaeus 1758
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Sika Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Sika Commonsissa

Nimi-testi OK

Sika (Sus scrofa domestica) on euraasialaisperäinen, hyötyeläimeksi kesytetty villisian alalaji, jota kasvatetaan yleisesti lihan ja usein myös nahan tuotantoa varten. Joitakin sikoja pidetään myös lemmikkieläiminä, erityisesti minipossuja[1]. Sikoja on aiemmin käytetty myös tryffelien etsijöinä Italiassa.[2]

Sika on hyvin sosiaalinen eläin, joka elää laumassa. Sian poikanen on nimeltään porsas. Aikuinen naaras on emakko ja uros on karju. Itäiset perinteiset nimitykset ovat potsi, porsas, imisä ja orasa. Puhekielessä porsasta käytetään usein sian tai sianlihan synonyyminä. Imisä voi tarkoittaa myös teuraaksi kasvatettavaa naarassikaa ja orasa kastroitua teuraaksi kasvatettavaa urossikaa.

Kesysian ja villisian ero[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sika ja villisika ovat samaa lajia, mutta niiden välillä on eroja.[3] Tiineen kesysian munasarjoissa on keltarauhasia keskimäärin 17, kun taas villisialla niitä on viisi. Keltarauhasten lukumäärä vastaa ovuloituneiden munasolujen määrää. Sikiövaiheessa kuolee kesysialla 30 prosenttia sikiöistä, ja villisialla vastaavasti 13 prosenttia. Kesysian tiineysaika vaihtelee 114 ja 116 vuorokauden välillä. Villisian tiineys kestää keskimäärin 119 vuorokautta.

Villisialla pahnuekoko on noin 4–6 porsasta ja kesysialla kaksinkertainen eli keskimäärin 12 porsasta. Villisika tuottaa yhden pahnueen kerran vuodessa, ja se porsii kevätkesällä. Näin se turvaa porsaille ravinnon ja paremmat olosuhteet. Kesy sika porsii ympäri vuoden ja tuottaa vuoden aikana 2–3 pahnuetta. Kesysika voi kasvaa huomattavasti suuremmaksi kuin villisika: suurimmat kesysiat ovat painaneet 900 kilogrammaa,[4] mutta painavimmat villisiat vain hieman yli 300 kilogrammaa.

Kesysika ei pakene ihmistä yhtä herkästi kuin villisika, vaikka yksilöä ei olisikaan poikasvaiheessa kesytetty.[3]

Maataloudessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Sikatalous, Sikala
Sikoja kasvatetaan maataloudessa lihan tuotantoon. Virallisen tilaston mukaan vuonna 2015 Suomessa oli 1 235 000 sikaa. Määrä on viisinkertainen verrattuna vuoteen 1946, jolloin sikoja oli vain 467 000. Eniten sikojen määrä kasvoi 1970-luvun vaihteessa ja se kääntyi loivaan laskuun 1990-luvun jälkeen.[5]

Sian pitopaikka on karsina, sikojen ulkoilualue on tarha ja sikojen pitopaikkana käytettävää rakennusta kutsutaan nykyään sikalaksi. Aikaisemmin sitä sanottiin muun muassa lätiksi tai sikopajaksi.

Sian pitopaikan täytyy olla riittävän tilava, valoisa, turvallinen, toimia suojana, ilmastoitu ja tyydyttää sian tarpeet. Sian tarpeisiin kuuluvat muun muassa maaperän tonkiminen kärsällä ja rypeminen eli mutakylvyt. Sialla on oltava karsinassa makuu-, ruokinta- ja ulostusalueet. Lainsäädäntö määrää sioille mahdollisuuden seisoma- ja makuutiloihin luonnollisessa asennossa. Poikkeus tähän on emakoiden noin kuukauden kestoinen imetysaika, jolloin niitä saa pitää porsitus- eli emakkohäkissä, jossa ne eivät kykene liikkumaan tai kääntymään ympäri.[6] Makuualueen on oltava kuiva ja puhdas. Sika on hyvin siisti eläin, ja jos se saa elää tilavassa karsinassa, tekee se tarpeensa vain tiettyyn kohtaan. Sioilla ei ole toimivia hikirauhasia ihossaan, minkä vuoksi niiden kyky johtaa vettä ja tätä kautta lämpöä iholtaan on heikentynyt. Tämän vuoksi siat säätelevät ruumiinlämpöään pääasiassa käyttäytymisellään.[7] Vapaana ollessaan sika hakeutuukin kuumalla säällä rypemään savi- tai mutakuoppaan.

Sika on kaikkiruokainen: sille syötetään kasvirehuja, kodin ruokajätteitä ja ostorehuja. Sikojen ruokinnan suunnittelussa huomioidaan sikojen kasvu ja lihan rasvapitoisuus. Elintarviketeollisuuden ihmisravinnoksi kelpaamattomia sivutuotteita jalostetaan sian kautta lihaksi, joka sisältää aminohappokoostumukseltaan monipuolista valkuaista. Sikaloissa on erikseen emakoita, joiden tarkoitus on ensisijaisesti synnyttää porsaita. Emakkojen hedelmöittämiseen käytetään joko keinosiemennystä tai omaa karjua. Porsaat voidaan vieroittaa emakosta 21 päivän ikäisenä mikäli siihen on tarvetta, kuitenkin mieluiten vasta 28 päivän ikäisenä. Lihasiat kuljetetaan teurastamolle noin puolen vuoden ikäisenä. Suomessa teurastetaan vuosittain yli kaksi miljoonaa sikaa.

Sian lanta on erinomainen viljelysmaiden lannoitusaine. Nykyään lanta levitetään pellolle erityisellä lannanlevittimellä, joka on traktoriin liitetty lietesäiliö, mistä liete ruiskutetaan peltoon. Hajuhaittojen vähentämiseksi pelto kynnetään tai muokataan heti lannan levittämisen jälkeen, viimeistään kuitenkin 24 tunnin lainsäädäntöön perustuvan ajan kuluessa. Lanta voidaan myös suoraan mullata peltoon. Muitakin lannankäsittelytapoja on. Jos virtsa erotetaan, voidaan lanta käsitellä kuivana mahdollistaen runsaamman kuivikkeen. Lanta voidaan myös separoida erityisellä puristimella, jolloin kuivan lannan osuus on vielä penempi ja se vähenee säilytyksessä edelleen kompostoitumisen ansiosta. Lantaa voidaan käyttää myös biokaasun tuottamiseen.

Historia Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vielä 1900-luvun alussa Itä-Suomessa kasvatettiin pirtasioiksi kutsuttuja maatiaissikoja, jotka muistuttivat ulkonäöltään enemmän villisikaa kuin kesysikaa.[3]

1950-luvulle saakka maatiaissikoja kasvatettiin vapaina, ja ne saivat liikkua kaikkialla aidattujen viljelysten ulkopuolella. Länsi-Suomessa oli oma maatiaissikansa ja Savossa ja Karjalassa omansa. Läntisellä sialla oli luppakorvat, karjalais-savolaisella pystyt korvat. Molemmat kannat ovat hävinneet risteytysten vuoksi. Maatiaissioilla oli villisikojen tapaan paksu turkki ja ne kestivät paljon paremmin kylmää kuin nykyiset, lähes harjaksettomiksi jalostetut siat. Sian karvoja sanotaan harjaksiksi, koska niistä tehtiin harjoja pellavakuidun käsittelyyn ym. tarkoituksiin..

Lämmittely- ja nukkumissuojaksi sioilla saattoi olla ulkosalla olkikasoja, joihin ne kaivautuivat. Luontaisesti siat syövät juuria, marjoja, sieniä, kasvien osia ja jopa raatoja, eivätkä ne kesäaikaan tarvinneet juuri muuta lisäruokaa kuin ihmistalouden ruoan tähteitä ja sitäkin vain kesyyden säilyttämiseksi. Talvella niille sekoitettiin tai keitettiin ruuantähteistä ja juureksista erityistä sianruokaa ja lisäksi ne söivät ulkosalta löytämiään ihmisten ja hevosten ulosteita. Yöksi ne päästettiin yleensä omaan suojaansa eli lättiin tai sikopajaan. Tällaisen sian lihominen teurastuskuntoon kesti viisikin vuotta. Talousporsaaksi sanottiin 1900-luvulla kotitaloudessa elävää sikaa, jota pidettiin sisätiloissa usein vain pikkuporsaana. Sitä ruokittiin ja lihotettiin, kunnes se teurastettiin jouluksi.

Sianliha[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sian ruhon osat.
Pääartikkeli: Sianliha

Sianlihan hinta määräytyy sen kysynnän ja tarjonnan mukaan. EU:ssa teurastetaan 250 miljoonaa sikaa vuosittain (2009). Yli puolet EU:n sikojen tuotannosta tapahtuu kuudessa maassa: Espanja, Tanska, Hollanti, Saksa, Unkari ja Iso-Britannia.[8] Sianlihatuotteiden tuontiin EU:n ulkopuolelta ei vaadita vakiotuontitodistusta.

Kulttuureissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sika mielletään usein kulttuurissa epäsiistiksi, huonotapaiseksi ja ahmatiksi. Myös huonotapaista ihmistä (yleensä miestä) sanotaan siaksi. Porsastelu tarkoittaa esimerkiksi epäsiistiä syömistä, sikailu itsekästä, häikäilemätöntä käytöstä, esimerkiksi rahan huijaamista. Epäkohteliaasta ihmisestä voidaan käyttää adjektiivia sikamainen.

Uskonnossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juutalaisuus ja islam määrittelevät sian saastaiseksi eläimeksi, jonka syöminen on kiellettyä. Kristinuskossa adventisteilla on käsitys, jonka mukaan tietyt ruoat – mukaan lukien sika – ovat epäpuhtaita. Sianlihan kieltävissä kulttuureissa syödään lampaanlihaa ja naudanlihaa.lähde?

Sianlihan syönnin kieltämisen historiallisena taustana uskotaan olevan trikiini-loisen, joka usein saastutti sianlihaa. Trikiini voi tarttua ihmiseen huonosti kypsennetyn lihan välityksellä.

Tyynenmeren saarten asukkaat pitävät sikaa suuressa arvossa. Sikoja pidetään paitsi kotieläiminä myös varallisuuden mittana. Eräiden Papua-Uuden-Guinean heimojen perinteisiin kuuluu, että miehen halutessa itselleen vaimon, hän antaa tämän heimolle ”maksuksi” sikoja.

Tunnettuja sikahahmoja:[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muita sikaviittauksia kulttuurissa:

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Minipossu on erilainen lemmikki Savon Sanomat. 29.10.2005. Viitattu 10.10.2015.
  2. Daniel Allen: The Nature Magpie: A Cornucopia of Facts, Anecdotes, Folklore and Literature from the Natural World 2.5.2013. Icon Books Ltd. Viitattu 14.6.2016. en
  3. a b c SEY: Villisiasta kesysiaksi www.sikatieto.fi. Viitattu 14.6.2016.
  4. Chinese pig weighs in for Guinness record People’s Daily. 23.2.2004. Viitattu 10.10.2015.
  5. Maitoa tuotetaan jo vähemmän kuin pulavuosina – "Omavaraisuus vaarassa, jos maatalouden kriisi jatkuu" Yle Uutiset. Viitattu 14.6.2016.
  6. SEY: Emakkohäkit www.sikatieto.fi. Viitattu 14.6.2016.
  7. McGlone, John J.: Managing heat stress in outdoor pigs Viitattu 6.5.2008. (englanniksi)
  8. Kansalaisjärjestöjen mukaan EU-maiden sioilla huonot oltavat. Helsingin Sanomat, 22.1.2010, s. B5.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Haapio, Markku: Sikapossu, Otava 2004 (kirja käsittelee aihetta sekä ruokareseptien että kulttuurihistorian kannalta).