Metsästäjä-keräilijät

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Eteläafrikkalainen sanien perhe.

Metsästäjä-keräilijät ovat ihmisiä, jotka hankkivat ravintonsa suoraan luonnosta metsästämällä, kalastamalla ja keräilemällä. Tämä oli varhaisin tapa hankkia ravintoa, ja sitä esiintyy vieläkin joillain alkuperäiskansoilla.

Lämpimillä seuduilla kerätty kasviravinto on tärkeämpi osa ruokavaliota kuin metsästetty liha. Arktisilla seuduilla liha on tärkein ravinnonlähde. Metsästykseen ja/tai kalastukseen perustuvaa elinkeinoa voidaan kutsua pyyntikulttuuriksi.

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Metsästäjä-keräilijöiden väheneminen viimeisten 10 000 vuoden aikana. Tummimmalla värillä alueet, joissa metsästäjä-keräilijöiden osuus maankäytöstä oli yli 20 prosenttia.

Vielä kymmenentuhatta vuotta sitten kaikki maailman noin kymmenen miljoonaa ihmistä olivat metsästäjä-keräilijöitä, sillä maanviljelyä ja karjankasvatusta ei vielä ollut keksitty. Sen jälkeen heidän lukumääränsä on 1970-luvulle tultaessa pudonnut alle neljännesmiljoonaan ja osuutensa ihmiskunnasta laskenut alle 0,003 prosenttiin.[1]

Joitain metsästäjä-keräilijäryhmiä on säilynyt nykyaikaan asti eri puolilla maailmaa hyvin erilaisissa ympäristöissä trooppisista sademetsistä aavikoihin ja arktisiin alueisiin. Jäljelle jääneet ryhmät asuttavat syrjäisiä alueita, joita ei ole otettu maatalouden käyttöön. Jotkin näistä ryhmistä ovat säilyttäneet vanhan elämäntapansa siksi, koska heidän asuinalueensa ei sovellu tuottavaan maatalouteen.[2]

Elämäntapa ja yhteiskuntarakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monet metsästäjä-keräilijät elävät noin 30–100 ihmisen ryhmissä. Ryhmän koko riippuu käytettävissä olevista ruokavarannoista. Ryhmässä voi olla väliaikaisia jäseniä, ja se voi toisinaan hajaantua vuodenajan mukaan pienemmiksi osiksi. Ryhmä koostuu laajennetuista perheistä, joihin kuuluu mies, yksi tai useampi vaimo, lapsia sekä joitain vanhempia pariskuntia, leskiä ja joskus naimattomia miehiä.[3]

Useimmissa ryhmissä miehet hakevat vaimonsa toista ryhmistä ja antavat tyttärensä ja siskonsa vaimoiksi toisiin ryhmiin. Vaimoksi otetusta naisesta annetaan usein maksu.[4]

Ryhmät ovat eristäytyneitä ja tiiviitä, ja kaikki jäsenet tuntevat toisensa hyvin. Tarkat säännöt määrittelevät sukulaisuussuhteet, ruoan jakamisen ja puolison valinnan. Yksilön elämänvaiheita erottavat siirtymäriitit.[5]

Jokaisella ryhmällä on oma reviirinsä, jolla sillä on yksinoikeus metsästää. Rajanylittäjät voidaan surmata, jos heillä ei ole lupaa tulla toisen ryhmän alueelle. Joskus ryhmät voivat väliaikaisesti yhdistää voimansa esimerkiksi norsunmetsästykseen.[6]

Läheiset ryhmät voivat puhua samaa murretta, mutta kauemmas mentäessä näkyy murrerajoja ja lopulta kielirajoja. Esimerkiksi Tasmanian saarella puhuttiin ainakin yhdeksää kieltä ja Australiassa ehkä viittäsataa.[7]

Metsästäjä-keräilijöillä ei ole lainvalvojia, virkamiehiä tai hierarkkista papistoa.[8] Koska muiden tuloilla elävää yläluokkaa ja hallintokoneistoa ei ole, ryhmää suuremman valtakunnan hallitsemiseen vaadittavaa byrokratiaa ja organisaatiota on mahdotonta koota. Vastakohtana sivilisaatioille metsästäjä-keräilijöiden ryhmien kompleksisuuden aste on erittäin alhainen. Koska lisääntyvä kompleksisuus tuottaa kasvavia kustannuksia henkeä kohden, selittää matala kompleksisuuden aste myös metsästäjä-keräilijöiden runsaan vapaa-ajan.[9]

Useimmissa metsästäjä-keräilijäryhmissä on šamaani, jonka tehtävä on torjua pahojen henkien ja vihaisten jumalien aiheuttamat ongelmat. Šamaani toimii muun muassa parantajana ja selvännäkijänä.[10]

Metsästäjä-keräilijöiden on usein arveltu tekevän työtä keskimäärin vain 20–40 tuntia viikossa. Tämä tosin riippuu siitä, mikä määritellään työksi. Muuna aikana he esimerkiksi pelailevat pelejä, soittavat, laulavat ja tanssivat, käyvät sukulaisissa tai vain rentoutuvat.[11]

Jotkin metsästäjä-keräilijäryhmät elävät yhä erillään ympäröivistä maanviljelijäyhteisöistä. Toiset ryhmät ovat alkaneet hyödyntää ulkopuolisilta saamiaan metallisia työkaluja. Kun kauppa ulkopuolisten kanssa laajenee, metsästäjä-keräilijäryhmän jäseniä alkaa muuttaa asumaan näiden kylien laitamille. Ajan myötä he jättävät vanhan ryhmänsä, ja heistä tulee ulkopuolisten yhteisöjen alinta kastia.[12] Nykyisin metsästys ja keräily ovat monelle ryhmälle tapoja hankkia lisäravintoa palkkatyön tai kotitarveviljelyn lisäksi, tai kulttuuriperinteiden säilyttämistä, eivätkä enää pääasiallisia ravinnonhankintakeinoja.[13]

Joskus metsästäjä-keräilijäryhmään tarttuu ulkopuolisten tuoma tuhoisa kulkutauti, jolle heillä ei ole vastustuskykyä.[14]

Metsästys ja keräily[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tansanian hadzoja harjoittelemassa metsästystä.

Metsästäjä-keräilijöiden pääasiallisessa ravinnonlähteessä, suurriista, pienriista vai kalastus, on ollut huomattavia eroja: niitä luonnon antimia on käytetty, miltä asuinseudulta parhaiten sai. Useimmat metsästäjä-keräilijäryhmät ovat yhdistäneet monia ravinnonhankintatapoja.[13] Trooppisissa metsissä metsästetään yksittäisiä eläimiä ja tasangoilla laumoissa liikkuvia ruohonsyöjiä, kuten peuroja, antilooppeja ja kenguruita. Pohjoisessa talvi on paras metsästyskausi, sillä saalis liikkuu silloin hitaasti. Kesä taas on parasta kalastusaikaa, ja etenkin jokien lohet ovat olleet tärkeää ravintoa. Merten rannikoilla on metsästetty merinisäkkäitä, kuten hylkeitä ja mursuja. Vesilintuja on metsästetty pesimäaikana ja muuttoaikana.[15] Arktisilla vesillä on pyydetty valaita.[16]

Lämpimillä seuduilla kerätty kasviravinto on tärkeämpi osa ruokavaliota kuin metsästetty liha.[17] Silloin keräily tuottaa 4/5 ravinnosta.[18]

Metsästäjä-keräilijöiden täytyy selviytyäkseen tuntea tarkkaan alueensa eläinten elintavat ja eri kasvilajien farmakologiset ominaisuudet.[19]

Miehet vastaavat yleensä metsästyksestä ja naiset ja lapset keräilystä. Metsästäminen ja keräily tehdään yleensä ryhmässä. Se antaa kokeneille tilaisuuden opettaa kokemattomia.[20]

Keräilyyn kuuluu monenlaista kasvi- ja eläinperäisen ruoan hankkimista: juurien ja juurimukuloiden kaivamista maasta, hedelmien poimimista, simpukoiden keräilyä rannalta tai sukeltamista vedestä, parveilevien hyönteisten pyydystämistä, toukkien kaivamista puunkuorista, munien keräämistä linnunpesistä ja hunajan keräämistä mehiläispesistä.[21]

Metsästysaseina ja -välineinä on käytetty muun muassa nuijaa, keihästä, linkoa, verkkoja, ansoja, jousta ja myrkkynuolia sekä harppuunaa. Jäljestämistä, houkuttimia ja naamioitumista on hyödynnetty. Joskus eläimiä metsästetään yksitellen, joskus iso lauma eläimiä ajetaan ansaan yhdellä kertaa.[22]

Eläimistä saadaan lihan lisäksi myös nahkaa, turkiksia, luuta ja muita välttämättömiä tarvikkeita.[23]

Vettä metsästäjä-keräilijät löytävät aavikolta esimerkiksi maanalaisista puroista tai kasvien juurista. Arktiksen eskimot saavat vettä sulattamalla lunta. Afrikan aavikoiden Sanit säilövät vettä strutsinmunankuoriin.[24]

Kerätty tai saaliiksi saatu ruoka jaetaan ryhmän kesken tarkkojen sääntöjen mukaisesti. Ruoan jakamissäännöt vaihtelevat ryhmittäin, kuten myös ruoanvalmistus- ja -säilömistavat. Ryhmien välillä harvoin jaetaan tai vaihdetaan ruokaa, vaan kukin ryhmä hankkii oman ruokansa omalta reviiriltään.[25]

Alkoholin ja muiden riippuvuutta aiheuttavien päihteiden käyttöä ei metsästäjä-keräilijöiden keskuudessa perinteisesti ole esiintynyt.[26]

Suurriistan metsästyksen vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Grönlantilainen jääkarhunmetsästäjä kajakissaan. Kuva vuodelta 1904.

Metsästys-keräilykulttuuria pidetään monesti luontoon hyvin sopeutuvana ja elinympäristön biodiversiteettiä säästävänä. Useat historiantutkijat uskovat silti melko alkeellisilla aseilla varustettujen metsästäjä-keräilijöiden hävittäneen monia lajeja sukupuuttoon. Suurriistan metsästyksen vauhti kiinnostaa tutkijoita, jotka haluavat tietää, missä ajassa muinaiset metsästäjät kykenivät hävittämään suurriistan pois. On väitetty Amerikkaan saapuneiden paleointiaanien hävittäneen pois kymmeniä miljoonia päitä suurriistaa. Jos joku elää suurriistan metsästyksellä, hän tarvitsee 1 kg lihaa henkeä kohden päivässä. Jos ryhmässä on 100 jäsentä, tarvitsee pyytää 2–3 peuraa päivässä. Suuresta hirvestä riittää ravintoa 100 hengen ryhmälle jo noin 7 päiväksi, biisonista yli viikoksi[27]. Vuodessa sataa ihmistä kohti tarvitaan ravinnoksi 700–800 peuraa tai 60 hirveä. Suuri biisoni painaa 900 kg[28]. Yhtä henkeä kohti tarvitaan riistamaata 18–1 300 km² riippuen paikallisesta ympäristöstä.[13]

Asumukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kongolaisten pygmien majoja sademetsässä.

Joskus metsästäjä-keräilijät yöpyvät luolissa ja muissa kivien antamissa suojissa, tai ontoissa puissa. Lämpöä saadaan nukkumalla nuotion vieressä. Asumuksia on monentyyppisiä yksinkertaisista kehittyneempiin, mutta yhden ryhmän majat ovat aina samankaltaisia. Asumuksia on rakennettu muun muassa puusta, lehdistä, oljista ja nahoista. Siperiassa majoja on kaivettu maahan, ja eskimot ovat rakentaneet kupolimaisia igluja lumesta ja jäästä.[29]

Teknologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Trooppisten seutujen metsästäjä-keräilijöiden teknologia on alkeellisempaa kuin kylmempien seutujen, sillä elämä on tropiikissa helpompaa kuin lähempänä napa-alueita.[30]

Metsästäjä-keräilijät ovat tehneet työkalunsa puusta, simpukankuorista, kivestä ja luusta. Jotkin harvat ovat löytäneet rautaa ja muita metalleja käyttöönsä: Grönlannin eskimot saivat rautaa meteoriiteista ja andamaanit laivojen hylyistä. Kivityökalujen erilaiset työstötekniikat ovat kehittyneet ajan myötä. Kivityökaluja on valmistettu lohkomalla ja hiomalla erilaisista kovista ja terävistä kivilajeista. Kivestä on tehty esimerkiksi keihäänkärkiä, nuolenpäitä, kirveitä ja kuokkakirveitä.[31]

Jotkin ryhmät osaavat tehdä tulen puulla tai lyömällä kiviä yhteen. Tasmanialaiset, andamaanit ja Iturin metsän pygmit eivät ole osanneet tehdä tulta vaan ottivat sen vain talteen salamaniskun jälkeen. Monet ryhmät kantavat tulta mukanaan ja pitävät sitä yllä leirissään, mikä on yleensä naisten työtä. Tulta käytetään ruoanlaitossa, lämmön tuottajana, valonlähteenä ja puiden kaatamisessa.[32]

Monilla metsästäjä-keräilijöillä on ollut kotieläiminään koiria, joita on käytetty metsästyksen apuna tai arktisilla seuduilla vetokoirina.[33]

Liikkuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Metsästäjä-keräilijät liikkuvat alati. He kulkevat yleensä jalan eivätkä käytä hevosia tai nykyaikaisia ajoneuvoja. Heidän ravinnonhankintaansa voi kuulua myös paljon kiipeilyä puissa. Tarvikkeet kuten metsästysaseet kulkevat mukana selässä, pään päällä, laukussa tai reessä. Arktisilla seuduilla liikkumisessa käytetään lumikenkiä, suksia, kajakkeja ja koiravaljakkoja. Vesillä liikutaan veneillä, joita tehdään puusta, kaarnasta, kaisloista ja nahasta.[34]

Vaatetus ja koristelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monet metsästäjä-keräilijät pukeutuvat niukasti ja koristelevat ihoaan. Kuvassa Amazonian yanomameja.

Monet trooppisten seutujen metsästäjä-keräilijät eivät käytä paljon vaatteita. Jotkut ovat kokonaan alasti, jotkut käyttävät lannevaatetta, jotkut viittaa. Viileimmillä seuduilla pukeudutaan nahkoihin ja turkiksiin, jotka ovat myös vedenpitäviä. Nahkojen työstäminen oli vaativaa ja vei paljon aikaa. Trooppisilla alueilla päähineitä ei juurikaan ole käytetty. Eteläisen Afrikan sanit pystyvät muokkaamaan hiuksistaan suojan paahtavalta auringolta. Myös jalkineita on käytetty vain viileimmillä seuduilla, tai aavikolla sandaaleita suojana kuumalta hiekalta.[35]

Monet metsästäjä-keräilijät koristelevat itseään ihomaalauksilla ja kehonmuokkauksilla kuten lävistyksillä.[36]

Terveys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Metsästäjä-keräilijöillä esiintyy harvoin liikalihavuutta, korkeaa verenpainetta tai korkeaa kolesterolia.[37]

Lapsikuolleisuus on metsästäjä-keräilijöiden keskuudessa korkea, ja keskimäärin noin 57 prosenttia lapsista selviää 15-vuotiaaksi. Siihen ikään selvinneistä 64 prosenttia selviää 45-vuotiaiksi, mistä eteenpäin keskimääräinen odotettu elinikä on noin 21 vuotta. Syntymähetkellä odotettavissa oleva elinikä vaihtelee kansoittain noin 21 ja 37 vuoden välillä.[37]

Aikuisten yleisimpiä kuolinsyitä ovat tartuntataudit kuten keuhkoputkentulehdus, tuberkuloosi ja keuhkokuume. Trooppisissa metsissä elävät metsästäjä-keräilijät kärsivät usein loisista, jotka heikentävät terveyttä. Rappeuttavat sairaudet sekä sydänkohtaukset ja aivohalvaukset ovat melko harvinainen kuolinsyy. Joissain ryhmissä väkivalta on hyvin yleinen kuolinsyy niin lasten kuin aikuistenkin kohdalla. Tapaturmaisesti kuolee ryhmästä riippuen noin 1–13 prosenttia. Väkivallan ja tapaturmien yhteisosuus kuolemista vaihtelee suuresti ja on keskimäärin noin 20 prosenttia.[37]

Muinaisten metsästäjä-keräilijöiden elinikä oli pidempi, terveys parempi ja keskipituus suurempi kuin heitä seuranneiden maanviljelijöiden. Kreikassa ja Turkissa tehtyjen luurankolöytöjen mukaan alueen muinaisten asukkaiden keskipituus laski 15 senttimetriä kun he siirtyivät metsästäjä-keräilijöiden elämäntavasta maanviljelyyn vuoteen 3000 eaa. mennessä, eikä se ole vielä palautunut ennalleen. Luurankolöytöjen perusteella tutkijat ovat päätelleet myös, että Illinois'n ja Ohion intiaanien hammaskiille heikkeni ja he alkoivat kärsiä anemiasta ja erilaisista luustovaivoista siirtyessään maanviljelyyn. Samalla keskimääräinen elinikä laski 26 vuodesta 19 vuoteen.[38]

Evoluutiobiologi Jared Diamondin mukaan maanviljelyyn siirtyminen heikensi metsästäjä-keräilijöiden terveyttä kolmesta syystä. Ensinnäkin, metsästäjä-keräilijöiden ruokavalio oli paljon monipuolisempi kuin vain muutamasta tärkkelyspitoisesta mutta ravintoköyhästä lajista riippuvaisten maanviljelijöiden. Toiseksi, maanviljely oli herkkää satovaihteluille: yksikin epäonnistunut sato merkitsi nälänhätää. Kolmanneksi, maanviljelyä seurannut tiivis asuminen lisäsi loisten ja tartuntatautien määrää.[38]

Metsästäjä-keräilijäkansoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elämäntapansa säilyttäneitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perinteisestä elämäntavastaan osittain tai kokonaan luopuneita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Coon 1971, s. xvii–xviii.
  2. Coon 1971, s. 2–4.
  3. Coon 1971, s. 9, 190–191.
  4. Coon 1971, s. 191–192.
  5. Coon 1971, s. 9.
  6. Coon 1971, s. 192–194.
  7. Coon 1971, s. 194.
  8. Coon 1971, s. 190.
  9. Joseph Tainter: Problem Solving: Complexity, History, Sustainability, Population and Environment, 2000, 22. vsk, nro 1, s. 3–41.
  10. Coon 1971, s. 370.
  11. Peter Gray: Play Makes Us Human V: Why Hunter-Gatherers' Work is Play Psychology Today. 2.7.2009. Viitattu 8.4.2020.
  12. Coon 1971, s. 10–11.
  13. a b c hunting and gathering culture Encyclopedia Britannica. Viitattu 24.2.2013.
  14. Coon 1971, s. 10.
  15. Coon 1971, s. 71–72.
  16. Coon 1971, s. 120.
  17. Afrikan kulttuurien juuret, sivu 201
  18. Ihmisen suku, s. 142.
  19. Coon 1971, s. 389.
  20. Coon 1971, s. 70.
  21. Coon 1971, s. 70.
  22. Coon 1971, s. 73–108.
  23. Coon 1971, s. 110–111.
  24. Coon 1971, s. 25–26.
  25. Coon 1971, s. 176–187.
  26. Coon 1971, s. 187.
  27. Reino Kero: Intiaanien Amerikka s. 197
  28. Suuri intiaanikirja s. 63
  29. Coon 1971, s. 26–38.
  30. Coon 1971, s. 52.
  31. Coon 1971, s. 14–21.
  32. Coon 1971, s. 6, 23–25.
  33. Coon 1971, s. xviii.
  34. Coon 1971, s. 54–64.
  35. Coon 1971, s. 39–47.
  36. Coon 1971, s. 40–41.
  37. a b c Gurven, Michael & Kaplan, Hillard: Longevity Among Hunter-Gatherers: A Cross-Cultural Examination 2007. Kalifornian yliopisto Santa Barbarassa. Viitattu 7.8.2013.
  38. a b Jared Diamond: The Worst Mistake in the History of the Human Race 1987. Discover Magazine. Viitattu 10.8.2013.