Tämä on lupaava artikkeli.

Ainut

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Ainut
Merkittävät asuinalueet
 Japani23 767¹–50 000
 Venäjä109¹
Kielet ainu, japani venäjä
Huomautukset
¹Väestönlaskennat eivät välttämättä vastaa todellista lukumäärää.

Ainut ovat alkuperäiskansa, joka asuu pääasiassa Japanissa ja vähemmässä määrin Venäjällä. Historiallisesti heitä asui Japanin pohjoissaarella Hokkaidōlla, Kuriileilla ja Sahalinilla. Valtaosa heistä on kuitenkin sulautunut muuhun väestöön. Ainujen alun perin puhuma ainun kieli on lähes hävinnyt. Ainujen määrästä ei ole täysin luotettavia arvioita. Vuonna 1999 heitä laskettiin Hokkaidōlla yhteensä 23 767. Toisten arvioiden mukaan heitä olisi 30 000–50 000.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhainen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ainujen historiallinen asuinalue. Historiallinen alue punaisella ja paikannimiin perustuva mahdollinen varhaisempi alue pinkillä. Punaiset pisteet osoittavat mahdollisia ainutaustaisia paikannimiä.

Ainut liitettiin pitkään emisheihin, jotka asuivat Japanin saarilla ennen niin sanottuja ”varsinaisia japanilaisia” eli yamatolaisia. Emishi-nimitys viittaa barbaareihin. Emishit esiintyvät japanilaisessa historiankirjoituksessa 700-luvulta 1100-luvulle. Yamato-valtio levitti valtaansa Honshūn pohjoisosiin ja ajoi samalla emishit pohjoiseen ja lopulta Hokkaidōn saarelle saakka. Nykykäsityksen mukaan emishit poikkesivat kuitenkin monella tapaa Hokkaidōn alkuperäisväestöstä. Emishit esimerkiksi viljelivät riisiä ja kasvattivat hevosia. Kumpaakaan tapaa ei tunnettu samaan aikaan Hokkaidōlla. Ainuja on kuitenkin selvästi asunut Honshūn saarellakin. Sen pohjoisimmassa kärjessä on ainun kielestä johdettuja paikannimiä, ja siellä on asunut ainuyhteisöjä, jotka hävisivät vasta 1600-luvulla.[1]

Koko Honshū tuli 1200-luvulle mennessä kiinteäksi osaksi Japanin keskiaikaista valtiota. Suunnilleen samoihin aikoihin Hokkaidōlla kehittyi kiinteämpi ja selvästi ainulainen kulttuuri, joka korvasi niin sanotut Satsumonin ja Ohotskin kulttuurit. Lopputuloksena oli kulttuuri, jossa oli vaikutteita molemmista. Yksi vaikutteista oli karhun seremoniallinen merkitys, joka oli peräisin Ohotoskin kulttuurista. Hokkaidōn ainut poikkesivat kielellisesti ja kulttuurillisesti Kuriileilla ja Sahalinilla asuneista ainuista, vaikka kuuluivatkin selvästi samaan ryhmään. Ainuja oli alun perin ehkä noin 40 000, ja he elivät pääasiassa metsästyksellä, kalastuksella ja keräilyllä. Hokkaidōlta tunnetaan historiallisesti vain pienimuotoista maataloutta. Ainut eivät missään vaiheessa eläneet kokonaan eristyksissä, vaan heidän kauttaan kulki kauppaa Siperiasta Japaniin ja päinvastoin.[1]

Japanilaisten levittäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Japanilaiset levittäytyivät hitaasti pohjoisemmaksi, ja 1400-luvulla eteläisen Hokkaidōn Oshiman niemimaalle muodostui useita kauppayhdyskuntia. Hokkaidōlle päätyi kauppiaiden lisäksi myös karkotettuja rikollisia ja sotaa pakenevia japanilaisia. Ainut tunnettiin tuolloin nimellä Ezo ja Hokkaidō nimellä Ezogashima. Japanilaiset tunnettiin puolestaan kirjallisuudessa nimellä Wajin. Japanilaiset kauppiaat saivat ainuilta luonnontuotteita, ja ainut saivat esimerkiksi rautaa ja riisiä.[1] Vuonna 1456 japanilaisten ja ainujen välit kiristyivät yhteenottoon saakka, kun japanilainen seppä tappoi riidan jälkeen kahakassa ainun. Seuraavana vuonna ainupäällikkö Koshamain tuhosi Hokkaidōn japanilaissiirtokunnat kahta lukuun ottamatta. Yhteenotot jatkuivat lähes sadan vuoden ajan. Japanilaiset hyödynsivät sodankäynnissään ainujen perinteistä tapaa ratkaista kiistat neuvotteluilla ja lahjuksilla. Neuvotteluihin kutsuttiin ainujen johtajia, jotka väijytettiin ja tapettiin. Sota loppui Kakizakin suvun saadessa johtavan aseman Hokkaidōn japanilaisten keskuudessa. Vuonna 1551 Kakizaki Suehiro solmi rauhan ainujen ja japanilaisten välille. Tuolloin sovittiin muun muassa kauppatuottojen jaosta ainujen ja japanilaisten kesken. Kakizakin suku sai monopoliaseman kaupassa ja pienen alueen Hokkaidōn eteläosassa.[2]

Matsumaet ja kaupankäynti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ainumies kuvattuna 1880-luvulla.

Kakizakin suku muutti vuonna 1599 nimensä Matsumaeksi. Heidän alueensa liitettiin Tokugawa-shōgunaattiin virallisesti vuonna 1604, mutta heidän valtaansa alueillaan oli heikennetty jo aiemmin. Matsumaet jatkoivat shōgunaatin vasalleina. Matsumaeiden eteläisen alueen ulkopuolinen Hokkaidō tunnettiin sittemmin nimellä Ezochi, eli ”Ainujen maa”. Saadakseen tiukemman otteen alueen kaupankäynnistä Matsumaet perustivat ainujen maille kauppa-asemia, jotka tunnettiin nimellä akinaiba. Kauppa-asemien johdosta ainujen aiemmin harjoittama suora kauppa Honshūlle loppui käytännössä kokonaan.[2] Kauppa kehittyi edelleen siten, että ainuista tuli riippuvaisempia japanilaisista tuotteista, mutta samaan aikaan japanilaiset kauppiaat pyrkivät kasvattamaan tuottojaan esimerkiksi pienentämällä riisiannosten kokoa. Myös jotkut ainut hyötyivät kaupasta, ja kaupalla rikastuneet päälliköt saivat aiempaa suurempia alueita hallintaansa. Kehitys johti ainujen sisäisiin yhteenottoihin. Yksi niistä oli vuonna 1669 alkanut Shakushainin sota, jossa ainujen sisäiset kiistat laajenivat lopulta sodaksi japanilaisia vastaan. Matsumae-klaanin monopolin murtamiseen tähdännyt sota päättyi japanilaisten voittoon.[3]

Ainujen tappion seurauksena useat itsenäiset ainuyhteisöt päätyivät japanilaisten valtaan. Matsumaet laajensivat kaupankäyntiään Hokkaidōlla sekä Kuriileille ja Sahalinille saakka. 1700-luvun alusta lähtien velkaantuneiden Matsumaeiden monopoliasema alkoi murtua, kun muualta tulleet kauppiaat ottivat haltuunsa rannikon kauppapaikkoja. Matsumaet kuitenkin perivät kauppiailta veroja ja lainoja, joita ei usein maksettu takaisin. Maksujen kasvaessa kauppiaat etsivät uusia tulonlähteitä, ja yksi niistä oli kalastus. Kalan kysyntä kasvoi, koska sitä käytettiin lannoitteena pääsaarilla. Kalastusasemille otettiin töihin ainuja, joita kohdeltiin usein huonosti. Olosuhteet sytyttivät viimeisen ainukapinan vuonna 1789, jolloin ainut tappoivat 71 japanilaista Kunashirissä ja Nemurossa. Japanilaiset kukistivat kapinan ja mestasivat 37 ainujohtajaa.[4]

Japanilaisvallan vakiintuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ainumiehiä ja heidän vaimonsa valokuvassa 1930-luvulta.

Venäläisten tulo alueelle 1700-luvun lopulla johti Hokkaidōn liittämiseen kiinteästi Japaniin. Suomalaistaustaisen Adam Laxmanin johtama retkikunta saapui vuonna 1792 Nemuroon ja ehdotti kauppayhteyksien avaamista. Japanilaiset huolestuivat venäläisten levittäytymisestä ja liittivät koko Hokkaidōn Japaniin. Shōgun lähetti vuonna 1798 retkikuntia Hokkaidōlle, Kuriileille ja Sahalinille. Koko alue oli shōgunin vallassa vuoteen 1807 mennessä. Shōgunin vallan aikana pyrittiin esimerkiksi puuttumaan pahimpiin vääryyksiin ainujen ja japanilaisten välisessä kaupassa. Ainuja pyrittiin myös sivistämään, mikä japanilaisille tarkoitti japanilaistamista. Kun venäläisvaaran katsottiin vähentyneen vuonna 1821, valta palautettiin Matsumae-klaanille. Japanilaistamisesta luovuttiin, ja ainuista tuli pakkotyövoimaa. Lisäksi Hokkaidōlle alkoi muuttaa enemmän japanilaisia siirtolaisia.[5]

Meiji-kaudella Hokkaidō sai nykyisen nimensä ja vanha Ezochi-nimi jäi historiaan. Saaresta tuli Japanin sisäinen siirtomaa vuonna 1869, ja siirtolaisuutta kannustettiin yhä enemmän. Luonnonvarojen hyödyntäminen vapautettiin. Ainut olivat riippuvaisia kauriista ja lohista. 1880-luvulla ainuyhteisöjä siirrettiin pois arvokkaammilta alueilta reservaattien kaltaisille alueille. Pakkosiirtoja toteutettiin Hokkaidōn lisäksi Kuriileilla ja Sahalinilla. Vuosisadan lopussa ainuja oli noin 17 000, ja he muodostivat enää 2 % Hokkaidon väestöstä. Ainuja pidettiin sosiaalidarvinismin hengessä kuolevana rotuna, ja Hokkaidōn kehitystä esimerkkinä japanilaisen rodun ylivertaisuudesta. Jotkut ainut kouluttautuivat, lähinnä lähetyssaarnaajien avustuksella, ja heistä tuli yhteisöjensä johtajia. Koulutettujen ainujen, kuten Iboshi Hokutōn, Chiri Yukien ja Ega Torazōn tavoitteena oli kehittää ainuista keisarin uskollisia alamaisia. Ainut muodostivat useita seuroja, joista tärkein oli vuonna 1930 perustettu Ainu kyōkai.[6]

Japani hävisi toisessa maailmansodassa vuonna 1945, ja vuoden 1946 perustuslaki takasi ensi kertaa kansalaisoikeudet ja -vapaudet. Miehityksen päätyttyä vuonna 1952 alkoi Japanin taloudellinen nousu. Ainujen tilanne ei kuitenkaan paljolti muuttunut. Ainuja syrjittiin esimerkiksi työelämässä, avioliitoissa ja kouluissa. Vähäinenkin ainutausta riitti syrjintään. Syrjinnän vakavuus vaihteli alueellisesti. Monet ainut muuttivat Japanin pääsaarille syrjintää pakoon. Osan elinkeinona oli vanhojen tapojen esittäminen turisteille.[7]

Nykyaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ainuyhtye Oki Ainu Dub.

Ainujen asema alkoi muuttua 1960-luvun poliittisen radikalisoitumisen myötä. 1970-luvulla ainuongelman ratkaisun puolesta tehtiin terrori-iskuja. Tekijät olivat lähes aina japanilaisia. Aktivistit yrittivät muuttaa kuvaa ainuista kuolevana rotuna. Ainuliikkeen tärkeä tekijä oli Utari kyōkai, jonka juuret ovat 1930 perustetussa Ainu kyōkaissa. Ainuja ei pitkään tunnustettu virallisesti vähemmistöksi. Yksi syy tähän on saattanut olla rajakiista Venäjän kanssa Kuriileilla. Ainut saivat alkuperäiskansan aseman vuonna 2008.[8] Alkuperäiskansan asema kirjattiin edelleen lakiin huhtikuussa 2019.[9]

Ainujen määrästä ei ole täysin luotettavia arvioita. Vuonna 1999 heitä laskettiin Hokkaidōlla yhteensä 23 767. Toisten arvioiden mukaan heitä olisi 30 000–50 000.[10] Venäjän vuoden 2010 väestönlaskennassa ainuja oli 109.[11]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perinteinen ainukulttuuri on nykyisin pitkälti hävinnyt.[10] Ainut elävät pitkälti samaan tapaan kuin japanilaisetkin: he pukeutuvat samoin, syövät samaa ruokaa ja käyvät samoja kouluja. Perinteisestä ainukulttuurista tiedetään historiallisten lähteiden ja perimätiedon kautta.[12] Kiinnostuksen perinteiseen ainukulttuuriin on kuitenkin kuvailtu kasvaneen. Vuosittain järjestetään joitakin ainukuttuuriin liittyviä juhlia, kuten Marimo-festivaali Akanjärvellä ja Shakushain-festivaali Shizunaissa. Sapporo Pirka Kotan on perinteistä kulttuuria esittelevä keskus lähellä Sapporon kaupunkia. Kerapirka on puolestaan ainuruokaa tarjoileva ravintola Sapporossa.[13]

Asuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Piirros ainujen taloista.

Ainut elivät pienissä kyläyhteisöissä, nimeltä kotan. Ne sijaitsivat usein lähellä jokia, joilla miehet kävivät metsästämässä. Kotanilla oli päämies, jonka alaisuudessa saattoi olla useita kyliä. Yhdessä kylässä oli kolmesta pariinkymmeneen taloa, joissa jokaisessa asui yksi ydinperhe. Kylät olivat pääasiassa kiinteitä, joskin joskus kylän jäsenet siirsivät kylän paremmalle paikalle. Talot olivat suorakulmaisia. Niissä oli pieni eteinen ja yksi suuri huone, jonka keskellä sijaitsi tulipesä. Savu pakeni katon aukosta. Lattia peitettiin useilla kerroksilla osmankäämiä ja erilaisia ruokoja. Kerrostuksen ansiosta lämpö levisi tulipesästä koko lattian alueelle. Asunnon itäpuolinen seinä jätettiin usein tyhjäksi uskonnollisia esineitä lukuun ottamatta. Samalla seinällä sijaitsi ikkuna, joka päästi jumaluudet sisään asuntoon. Ovet tehtiin kankaasta. Varsinaisia huonekaluja ei ollut. Talvisin lämmön pitämiseksi sisällä seinien ulkopuolelle saatettiin kasata maata.[14]

Elinkeinot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Metsästys ja kalastus olivat tärkeitä elinkeinoja. Metsästys oli pääasiassa miesten työtä. Talvisin he saattoivat usein asua kuukausia tilapäisissä asumuksissa metsästysmailla. Ainut metsästivät mm. karhuja ja kauriita sekä jäniksiä, lintuja ja muuta pienriistaa. Etenkin keväisin metsästyksen tavoitteena oli saada talvella paksuuntuneita turkkeja. Ainut metsästivät jousilla ja nuolet myrkytettiin ukonhattujen juuresta saadulla akonitiinilla. Näin tapettu eläin saatettiin syödä, kun liha nuolen ympäriltä poistettiin. Metsästyksessä käytettiin apuna koiria, jotka ovat sukua nykyiselle hokkaidorodulle. Kaloista tärkein oli lohi, jota pyydettiin erityisillä nuijilla. Lisäksi ainuilla oli erilaisia kalanpyydyksiä. Lohenpyydystys ajoittui syksyyn, jolloin lohet nousivat merestä jokiin. Suullisen perinteen mukaan kalastusta harjoitettiin myös merellä. Kuriileilla ja Sahalinilla pyydettiin laajemmassa mittakaavassa hylkeitä ja muita merinisäkkäitä. Kauppaa harjoitettiin japanilaisten lisäksi myös kiinalaisten ja venäläisten kanssa. Naiset osallistuivat metsästykseen ja kalastukseen jossain määrin, etenkin talvisin.[15]

Vaatetus ja tatuoinnit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ainunainen tatuoiduin huulin.

Ainunaiset tekivät vaatteet. Vaatteita tehtiin lähinnä eläinten nahoista, joskin kaupankäynnillä hankittiin vaatteita myös muualta. Vaatetukseen saatettiin käyttää nisäkkäiden ohella myös kalojen nahkoja ja Kuriileilla merilintujen höyheniä. Vaatetuksen kokoamiseen käytettiin kaarnaa ja ruohoja. Kaarnasta käytettiin vaatetuksen tekoon vain sen sisempi osa. Siitä saatiin vaatteisiin kelpaavaa kuitua ensin liuottamalla sitä viikkojen ajan ja sitten pesemällä ja kuivaamalla. Kauppatavarana saatu puuvilla yleistyi myöhään vaatteiden teossa. Seremonioissa sekä naiset että miehet käyttivät suuria korvakoruja. Lisäksi naiset käyttivät kaupankäynnillä muualta hankittuja kaulakoruja. Miesten seremonia-asuun kuului päähine, jollaisia käytetään seremonioissa edelleen. Näyttävä osa ainujen perinnettä olivat naisten tatuoinnit. Niistä ehkä huomattavin oli huulia ympäröinyt tatuointi, jolla huulista tuli suuremman näköiset. Tatuoinnin tarkoituksena oli estää pahojen henkien pääsy ruumiiseen suun tai sierainten kautta. Naiset ottivat tatuointeja myös käsiinsä. Ensimmäiset tatuoinnit saatettiin ottaa jo 7-vuotiaana ja niitä viimeisteltiin ajan kuluessa. Tatuoinnit tehtiin veitsellä.[16]

Uskonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Japanilainen maalaus ainujen karhuseremoniasta vuodelta 1870.

Ainujen perinteiseen uskontoon kuuluivat useat eri jumaluudet (kamui), kuten esimerkiksi eri eläimet, kasvit, luonnonilmiöt ja mineraalitkin. Jotkin jumaluuksista olivat hyviä ja jotkin pahoja. Ainujen uskonnon ehkä huomattavin osa oli karhuun liitetyt rituaalit. Karhuseremonia tunnettiin nimellä iyomante. Siihen kuului karhunpennun tappaminen. Karhunpentu vangittiin ensin luonnosta, ja sitä kasvatettiin sen jälkeen kylässä noin puolentoista vuoden ajan. Joidenkin tietojen mukaan naiset saattoivat imettää sitä. Varsinainen seremonia pidettiin yleensä talvella, kun aikaa oli ruuan hankkimisen ohella. Karhua pidettiin ensin häkissä, ja yksi miehistä tanssi, lauloi ja rukoili. Hän päästi karhun häkistä, jonka jälkeen sitä ammuttiin tylpillä nuolilla, joiden takia karhu ensin vimmastui ja lopulta väsyi. Lopulta karhu sidottiin tolppaan ja kuristettiin. Koko seremonian tarkoituksena oli lähettää karhun henki takaisin taivaaseen, josta se oli tullut maan päälle.[17] Ainujen uskontoon eivät kuuluneet varsinaiset uskonnolliset rakennukset. Tosin kylän päällikön talolla, joka oli hieman muita suurempi, saattoi olla jotain uskonnollista käyttöä.[18]

Kieli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ainun kielellä oli alun perin useita murteita Hokkaidōlla, Sahalinilla ja Kuriileilla. Kielessä oli rakenteellisia yhteyksiä japanin kieleen, mutta tutkijat eivät ole varmasti pystyneet sanomaan, johtuuko tämä varsinaisesta sukulaisuussuhteesta kielten kesken, vai pelkästään pitkäaikaisesta kanssakäymisestä. Japanista lainattuja sanoja ovat muun muassa jumaluutta tarkoittava kamui (jap. kami) ja umma (jap. uma eli hevonen). Vastaavasti japanin kielessä on muutamia lainasanoja ainusta, kuten poroa tarkoittava sana tonakai (ainuksi tunakkay). Monet paikannimet etenkin Hokkaidōlla ovat ainutaustaisia. Tavallisessa elämässä ainun kielellä on enää hyvin vähän merkitystä, tosin sitä on yritetty pelastaa esimerkiksi tarjoamalla kielikursseja.[19]

Ainun kieli on lähes hävinnyt ja sillä on nykyisin arviolta vain kaksi äidinkielistä puhujaa.[20] Kieltä sujuvasti puhuvat ovat yli 80-vuotiaita.[21]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Weiner, Michael: Japan’s Minorities, The illusion of homogeneity. Routledge, 2009. ISBN 0-415-77263-X. (englanniksi)
  • Irish, Ann B.: Hokkaido : a history of ethnic transition and development on Japan’s northern island. McFarland & Company, 2009. ISBN 978-0-7864-4449-6. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Weiner 2009, s. 22–23.
  2. a b Weiner 2009, s. 24.
  3. Weiner 2009, s. 25.
  4. Weiner 2009, s. 26.
  5. Weiner 2009, s. 27.
  6. Weiner 2009, s. 28–29.
  7. Weiner 2009, s. 30.
  8. Weiner 2009, s. 31, 33.
  9. Sakura Murakami: Japan's Ainu recognition bill: What does it mean for Hokkaido's indigenous people? The Japan Times. Viitattu 16.6.2020. (englanniksi)
  10. a b Ainu Minority Rights Group International. Viitattu 6.1.2016. (englanniksi)
  11. Всероссийская перепись населения 2010 года. Официальные итоги с расширенными перечнями по национальному составу населения и по регионам (xls) www.gks.ru. Viitattu 23.12.2012. (venäjäksi)
  12. Irish 2009, s. 26.
  13. Ellie Cobb: Japan's forgotten indigenous people BBC Travel. BBC. Viitattu 16.6.2020. (englanniksi)
  14. Irish 2009, s. 27–28.
  15. Irish 2009, s. 29–30.
  16. Irish 2009, s. 30–31
  17. Irish 2009, s. 32–33.
  18. Irish 2009, s. 35.
  19. Irish 2009, s. 35–36.
  20. Endangered Languages Project: Ainu (Japan) endangeredlanguages.com. Viitattu 20.5.2020. (englanniksi)
  21. Lewis, M. Paul: Ainu – A language of Japan Ethnologue: Languages of the World, Sixteenth edition. SIL International. Viitattu 23.12.2012. (englanniksi)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kyllönen, Ari: Samuraiden vieraana. Suomalaisia Japanissa 1703 - 1917. Kuopio: Pitkos Books, 2013. ISBN 978-951-842-361-7.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]