Yamato (valtio)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli kertoo muinaisesta valtiosta. Sanan muista merkityksistä täsmennyssivulla

Yamato oli valtio Japanin keskiosassa, Honshun saaren lounaiskolkassa samannimisellä niemellä. 300-luvun puolivälissä siellä nousi uusi kulttuuri, joka erottui saaren eteläosassa Naran ja Osakan tienoilla vallinneesta Yayoi-kulttuurista.[1] Yamatolaiset rakensivat jättiläismäisiä hautakumpuja, joita kutsuttiin kofuneiksi. Samantyyppisiä kumpuja on Koreassa, joten jotkut tutkijat ovat arvelleet, että Yamaton hallitsijasuku olisi voinut olla korealaista alkuperää.[2] Kahdensadan vuoden ajan hautoihin laitettiin samanlaisia esineitä kuin Yayoi-hautoihin: jalokiviä ja peilejä, mutta 500-luvulta alkaen kummuista löytyy aseita. Hautalöytöjen muutos viittaa kulttuurivaikutteisiin muualta.

Yamaton alue on Japanin viljavinta seutua. Yamaton kuninkaat sijoittivat pääkaupunkinsa Naniwaan (nykyiseen Osakaan) ja nauttivat seudun rikkauksista. Hovin rakenne ja arvonimet olivat korealaista alkuperää. Ylhäisimpään aateliin pääsivät ne, jotka osoittivat urheutensa taistelussa ja valmiutensa sotia kuninkaan puolesta. Tämä sotilasluokan ylemmyys jatkui japanilaisessa kulttuurissa vuosisatojen ajan.

Samaan aikaan Koreassa elettiin Kolmen kuningaskunnan aikaa: niistä lounaisin, Baekje liittoutui Yamaton kanssa. Tämän liiton kautta Japaniin virtasi kiinalaisia vaikutteita: käsityöläisiä tuli hoviin, ja kirjoitusjärjestelmä otettiin käyttöön. Vuonna 513 korealaiset lähettivät kungfutselaisen opettajan Yamaton hoviin. Vuonna 552 he lähettivät Buddhan kuvan ja buddhalaisia opettajia.[1]

Valtio on antanut nimensä Yamato-kaudelle Japanin historiassa, joka koostuu Kofun- ja Asuka-kausista.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Fält, Olavi K. et al.: ”Japani kulttuurivirtojen suvantona”, Japanin kulttuuri. Helsinki: Otava, 2006. ISBN 978-951-1-12746-8.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Richard Hooker: Ancient Japan: The Yamato State wsu.edu. Arkistoitu 10.2.2008. Viitattu 29.1.2008.
  2. Fält et al., s. 13–14