Shakushainin sota

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Shakushainin sota
Päivämäärä:

1669

Paikka:

Hokkaidō

Lopputulos:

Shakushainin joukot kukistettiin.

Osapuolet

Matsumaeklaani ja heidän ainuliittolaisensa.

Shakushainin johtamat ainut.

Shakushainin sota oli nykyisin Japaniin kuuluvalla Hokkaidōn saarella vuonna 1669 käyty sota paikallista kauppaa hallinneiden japanilaisten ja Shakushainin johtamien ainujen välillä. Konflikti alkoi ainuklaanien välisinä yhteenottoina, mutta se muuttui ainujen ja japanilaisten väliseksi. Japanilaiset kukistivat lopulta ainut, ja Shakushain surmattiin rauhanneuvottelujen aikana.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kodama Sadayoshin 1700-luvun maalaus esittää ainuja saapumassa Matsumaeklaanin tulliasemalle.

Japanilainen Matsumae-klaani oli saanut Hokkaidōn kaupan hallintaansa, kun saaresta liitettiin osia Tokugawa-shōgunaattiin 1500-luvun lopulla. Klaani sai vuonna 1604 oikeuden kieltää ainuja käymästä kauppaa muualla paitsi klaanin kauppapaikoissa.[1] Kaupan avulla Matsumae hallitsi tosiasiassa saarta shōgunaatin sijasta.[2] Shakushainin sota alkoi kuitenkin ainuklaanien erimielisyyksistä. Hae- ja Shibuchari-klaanit olivat eri mieltä toistensa oikeudesta kalastaa ja metsästää tietyillä nautiontoalueilla. Haet murhauttivat shibucharien päällikön Kamokutainin kostoksi siitä, että hänen isänsä harjoitti salametsästyksestä heidän alueellaan. Uudeksi päälliköksi nousi Shakushain, joka jatkoi yhteenottoa Hae-klaanin kanssa. Konflikti alkoi huolestuttaa Matsumaeta, ja kaksi klaanin jäsentä suostutteli ainut rauhantekoon vuonna 1655.[3]

Ainujen välit säilyivät rauhanomaisina noin vuosikymmenen ajan, mutta kiistat johtivat lopulta taas yhteenottoon. Vuonna 1668 kymmenen Shakushainin johtamaa ainua tappoi ensin Hae-klaanin päällikön Onibishin kaksi nuorempaa veljeä ja myöhemmin Onibishin. Johtajansa menettäneet haet pystyivät enää vain sissisotaan, joten he kääntyivät Matsumaen puoleen ja pyysivät apua. Matsumae yritti saada rauhan ainujen välille, mutta se epäonnistui.[3]

Sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Shakushain lupasi vapauttaa ainut japanilaisten vallasta ja sai ainuja liittymään puolelleen Matsumaeta vastaan. Ainut toivoivat, että he saisivat jälleen päättää itse kauppakumppaninsa eikä tullit poistuisivat. Shakushain hyökkäsi japanilaisia vastaan Shiraoissa Hokkaidōn etelärannikolla vuoden 1669 puolivälissä, ja samaan aikaan ainujen muut joukot tekivät toisen hyökkäyksen Yoichissa saaren länsirannikolla.[3] Näissä yhteenotoissa ainut tappoivat 273 japanilaista.[4] Matsumaen joukot marssivat Kunnuihin, missä Shakushainin joukot hyökkäsivät japanilaisia vastaan, mutta huono sää ja tulvat pysäyttivät hyökkäyksen. Joidenkin lähteiden mukaan taistelu kesti Kunnuissa parikymmentä päivää.[3]

Kun shōgunaatti havaitsi ainujen uhkaavan sen vasallia, se lähetti Matsumaen avuksi sotilaskomentaja Matsumae Yasuhiron[5] ja tarvikkeita. Samalla Honshun pohjoisosien päälliköitä pyydettiin pitämään armeijansa valmiudessa.[3] Eri komentajien japanilaiset joukot piirittivät ainut, ja molemmilta puolilta useita uhreja vaatineiden taistelujen jälkeen Shakushain antautui.[6]

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Shakushainin patsas.

Ainujen mahdollisuudet voittaa sota olivat alunperinkin huonot, sillä he taistelivat lähinnä vain myrkytetyin nuolin tuliaseita vastaan. Sotaa ei lopulta käyty selvästi kahden kansan välillä, sillä sekä ainuja että japanilaisia taisteli kummallakin puolella.[6] Myös ainuilla oli käytössään japanilaisten aseita.[7] Sota olikin ennemminkin taloudellinen kuin etninen konflikti.[6]

Antauduttuaan Shakushain antoi voittajilleen lahjoja perinteisen tavan mukaisesti. Kun japanilaiset ja ainut juhlivat rauhaa saken voimin, Matsumaen sotilaat tappoivat Shakushainin ja useita muita ainujen päälliköitä.[8] Tämän jälkeen Matsumaet polttivat Shakushainin tukikohtanaan pitämän linnoituksen.[6] Ainujen puolella olleet japanilaiset teloitettiin. Sodan jälkeen japanilaiset alistivat ainut.[7] Ainujen päälliköiden tuli vuosittain osallistua Hokkaidōlla Fukuyaman linnassa japanilaisten järjestämään seremoniaan, joka korosti monin tavoin ainujen alisteista suhdetta japanilaisiin.[9] Seuraava vakava ainujen kapina tapahtui vasta vuonna 1789.[7]

Sodan jälkeen japanilaiset pyrkivät erottamaan "barbaariset" ainut "sivistyneistä" japanilaisista monin eri tavoin kulttuurillisesti ja maantieteellisesti. Ainut määriteltiin ei-japanilaisiksi ja heille varattiin 95 % Hokkaidōsta. He eivät saaneet asettua heille määrättyjen alueiden ulkopuolelle ja ainujen kanssa kauppaa käyneet japanilaiset eivät saaneet asettua pysyvästi asumaan ainujen alueelle. Kyseinen osa Hokkaidōa määriteltiin Japanin ulkopuoliseksi alueeksi. Korostaakseen ainujen erilaisuutta japanilaiset kielsivät ainuja puhumasta japania ja käyttämästä japanilaistyylisiä vaatteita tai sandaaleita. Ainujen tuli käyttää perinteisiä pitkiä hiuksia ja partaa, mikä sai heidät näyttämään selvästi erilaisilta kuin japanilaiset. Näillä toimilla japanilaiset erottivat etnisesti ainut japanilaisista, mutta samalla he liittivät ainut, ehkäpä vahingossa, osaksi japanilaisen yhteiskunnan hierarkiaa. Ainuista tuli japanilaisten silmissä yhteiskunnan alin osa. Ainujen määrä väheni 1600-luvulta 1800-luvulle dramaattisesti: taudit ja alkoholi tekivät heistä japanilaisten silmissä "kuolevan rodun".[10]

Nykypäivän ainuille Shakushain on merkittävä hahmo. Hänen patsaansa on Shizunain kaupungissa entisellä Shibuchariklaanin alueella. Sen luokse kerääntyy vuosittain ainuja muistamaan sodassa kuolleita.[6]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Day, David: Conquest. How societies overwhelm others.. Oxford University Press, 2008. ISBN 978-0-19-923934-4. (englanniksi)
  • Irish, Ann B.: Hokkaido : a history of ethnic transition and development on Japan’s northern island. McFarland & Company, 2009. ISBN 978-0-7864-4449-6. (englanniksi)
  • Walker, Brett L.: The Conquest of Ainu Lands: Ecology and Culture in Japanese Expansion, 1590-1800. University of California Press, 2006. ISBN 978-0520248342 Kieli =(englanniksi).

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Irish 2009, s. 45
  2. Irish 2009, s. 46
  3. a b c d e Irish 2009, s. 47
  4. Walker 2001, s. 50
  5. Walker 2001, s. 63
  6. a b c d e Irish 2009, s. 48
  7. a b c Day, s. 110–111
  8. Walker 2001, s. 67
  9. Day, s. 122–123
  10. Day, s. 86–87