Sivilisaatio

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee yhteiskunnallista käsitettä. Sivilisaatio voi tarkoittaa myös Juice Leskisen albumia.

Sivilisaatio (lat. civilis ’kansalais-’) eli korkeakulttuuri tarkoittaa yleensä samaa kuin kulttuuri tai sivistys.[1] Sivilisaatioksi voidaan kutsua yhden valtion, useiden valtioiden, kansojen muodostaman yhteisön tai kokonaisen lajin, kuten ihmiskunnan, kehittämää monimutkaista elämäntapaa. Korkeakultturia edeltää alkukulttuuri eli primitiivinen kulttuuri.

Usein sivilisaatio katsotaan kulttuurin kehitysvaiheeksi, jota edeltää yksinkertainen heimoyhteiskunta. Kun tällainen yhteiskunta kasvaa ja organisoituu, siitä tulee sivilisaatio eli korkeakulttuuri, jolle on ominaista keskitetty valtiomainen hallinto, suuret asutuskeskukset, työnjako, yhteiskuntaluokat, kirjoitustaito, korkealle tasolle kehittyneet tiede ja taide sekä vahva armeija. Sivilisaatioille tyypillistä on kaupunkien muodostuminen.

Ensimmäisen sivilisaation katsotaan syntyneen noin 3500–3000 eaa. varhaisessa Kaksoisvirranmaassa. Sivilisaation synnyn katsotaan johtuvan mm. voimakkaasta väestönkasvusta ja eri alueiden välisistä sodista, jotka vaativat keskitettyä johtoa. Voimakkaan väestönkasvun pani käyntiin jonkin varastoitavan viljalajin tuottoisa kasteluviljely. Amerikassa se oli maissi, Lähi-idässä ohra ja vehnä, Kiinassa riisi.

Varhaisten sivilisaatioiden syntyalueet olivat monesti aavikoiden ympäröimiä jokilaaksoja, joissa valloitettujen kylien väestö ei voinut paeta valloittajaa, vaan sen oli alistuttava sodan jälkeen voimakkaamman kylän tai kaupungin valvontaan.[2]

Varhaisimmat kirjoitetut asiakirjat ovat verokuitteja. Varhaisessa Kaksoisvirtainmaassa mm. järjestäytynyt uskonto oli suuri mahti. Egyptin, Indusjoen laakson, Kiinan, Perun ja Keski-Amerikan alueilla tapahtui vastaava sivilisaation synty. Näitä varhaisia sivilisaatioita on sanottu myös korkeakulttuureiksi tai varhaisvaltioiksi.

Sivilisaation tuntomerkkejä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Manhattan New Yorkissa. Suuret asutuskeskukset ja infrastruktuuri ovat tyypillisiä sivilisaation tunnusmerkkejä.

Sivilisaation käsitettä käytti ensimmäisenä ranskalainen taloustieteilijä Anne Robert Jacques Turgot vuonna 1752.[3] Samuel P. Huntingtonin mukaan sivilisaatio on kulttuurin laajin yksikköä, jota määrittää etenkin uskonto ja siihen sisältyvät arvot ja myytit.[4] Sivilisaatio on korkein identifioitumisen taso, jonka yksilö kokee omakseen verrattuna ulkopuolisiin ”muihin”.[4] Normaalisti jokainen sivilisaatio näkee itsensä maailman keskipisteenä ja kaikille parhaiten sopivana ”universaalisena” kulttuurina. Tämän takia sivilisaatiot yleensä suhtautuvat ennakkoluuloisesti toisiinsa.[5] Huntingtonin näkemykset ovat suosittuja populaarissa keskustelussa, mutta kansainvälisten suhteiden tutkijoiden parissa niihin on suhtauduttu enimmäkseen kielteisesti.[6]

Sivilisaatioita on vähän, eivätkä ne ole keskenään täysin erilaisia.[3] Carroll Quigley laski niitä parikymmentä, Adda Bozeman vain viisi nykyaikaa edeltävässä historiassa (länsi, Intia, Kiina, Bysantti, Islam). Matthew Melko sai luvun kaksitoista, joista seitsemän kadonneita, Shmuel Eisenstadt yhden enemmän.[3] Arnold J.Toynbee laski niitä 21 ja Samuel P. Huntington kuusi.[4]

Sivilisaatioille on ehdotettu seuraavia tuntomerkkejä:lähde?

  • Kiinteä asumismuoto
    • Suuria asutuskeskuksia
  • Kirjoitustaito
  • Valtiomainen hallinto
    • Veronkeruu
    • Järjestäytynyt uskonto
    • Organisoitu puolustus

Sivilisaatio kompleksisena järjestelmänä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sivilisaatioita on tarkasteltu systeemiteoreettisen näkökulman kautta kompleksisina järjestelminä, eli itsenäisten sääntöjen puitteissa toimivien osien muodostamina järjestelminä, joiden toimintasäännöt muodostuvat järjestelmän osien välisestä vuorovaikutuksesta. Sivilisaatiot voidaan nähdä esimerkiksi esiurbaanisista kulttuureista nousevien kaupunkien verkkona, jota määrittävät verkon osien taloudelliset, poliittiset, sotilaalliset, diplomaattiset, sosiaaliset ja kulttuuriset vuorovaikutussuhteet. Mikä tahansa organisaatio on kompleksinen sosiaalinen järjestelmä, ja sivilisaatio voidaan nähdä suurena organisaationa.

Yhdysvaltalainen antropologi Joseph Tainter katsoo teoksessaan Kuinka yhteiskunnat romahtavat sivilisaatioiden kompleksisuuden kasvavan ongelmanratkaisun kautta. Kohdatessaan ongelmia, kuten väestönkasvu, tautiepidemia, ruoantuotannon ongelmat, ilmastonmuutos, ympäristön kuluminen, vihollisen hyökkäys tai sisäiset konfliktit, ne rakentavat uusia infrastruktuurin, instituutioiden, byrokratian ja sääntelyn kerroksia. Samalla kompleksisuuden kustannukset henkeä kohden kasvavat, mistä syystä sivilisaatioiden ylläpito vaatii enemmän työtä, energiaa ja muita resursseja kuin yksinkertaiset yhteiskunnat. Kompleksisuuttaan kasvattavat yhteiskunnat ovat historiallisesti vastanneet ylläpitokustannuksiinsa valloitus- ja ryöstösotien, orjuuden ja pakkotyön sekä ympäristöresurssien kasvavan hyödyntämisen avulla. Moderni teollisuusyhteiskunta puolestaan on kompensoinut kustannuksiaan erityisesti fossiilisten polttoaineiden hyödyntämisellä.[7]

Kulttuurinen identiteetti ja sivistyneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

"Sivilisaatiolla" voidaan viitata myös pelkkään kompleksisen yhteiskunnan kulttuuriin yhteiskunnan itsensä sijasta. Jokaiseen yhteiskuntaan – riippumatta siitä, voidaanko se määritellä sivilisaatioksi vai ei – liittyy omintakeisia ja yksilöllisiä ideologioiden, tapojen, tuotannon ja taiteiden muotoja. Sivilisaatioille tyypillisesti muodostuu etenkin sen eliittiin yhdistetty kulttuuri, joka ilmenee kirjallisuuden, taiteen, arkkitehtuurin, järjestäytyneen uskonnon ja monimutkaisen tapakulttuurin kautta.

Sivilisaation käsitteelle muodostui 1700-luvun puolivälissä kulttuurisesti arvottava merkitys, joka säilyi 1800-luvulle ja osin nykypäivään asti. Sivilisaatio yhdistettiin kulttuurisesti ja henkisesti ylivertaiseen sivistykseen verrattuna karkeaan tai villiin barbaarisuuteen. Hienostuneet käytöstavat edustivat sivilisaatioiden ylemmyyttä yksinkertaisempiin yhteiskuntiin nähden.[8]

Saksalainen sosiologi Norbert Elias tulkitsi eurooppalaisten käytöstapojen kehitystä keskiajalta 1800-luvulle sivilisaatioprosessin näkökulmasta.[9] Hän katsoi tapojen sivilisoitumisen olleen seurausta yhteiskuntien kompleksisuuden kasvusta, modernin valtion ja sen valtarakenteiden synnystä sekä hierarkioiden syvenemisestä. Käytöstavat syntyivät hovin ja muun eliitin parissa, jotka pyrkivät erottautumaan alemmistaan erottamalla yksityisen ja julkisen elämänpiirin. Monimutkaistuvat yhteiskuntasuhteet edellyttivät impulsiivisen käytöksen rajoittamista. Aggressiivisuus, seksuaalisuus, ruumiineritteet, piereskely, syljeskely ja ruumiinkieli kokonaisuudessaan siirtyivät vähitellen tarkkailun ja sääntelyn kohteiksi, mikä puolestaan on tuottanut länsimaisen ihmisen tunne-elämään häpeän ja vastenmielisyyden kokemuksia. Toisaalta, koska käytöstapojen alkuperä on yhteiskunnallisten valtasuhteiden osoittamisessa, johti 1900-luvun tasa-arvoistumiskehitys myös tapakulttuurin höllentymiseen.

Sivilisaatioiden tuhoutuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rooman valtakunta laajimmillaan Trajanuksen aikana vuonna 117 jaa.

Antropologi Joseph Tainter määrittelee kompleksisten yhteiskuntien romahduksen tarkoittavan sen rakenteiden merkittävää yksinkertaistumista. Silloin tällöin sivilisaatio kykenee vielä romahduksen jälkeen jatkamaan kulttuuriaan sen olennaisilta osilta, kuten Kiina on tehnyt useita kertoja historiassaan. Usein kuitenkin romahdus johtaa taantumiseen tai toisen sivilisaation valloitukseen, jolloin sivilisaatio tuhoutuu. Tainter katsoo romahduksen seuraavan kompleksisuuteen suunnattujen investointien alenevasta rajahyödystä. Kasvuvaiheessa sivilisaatio kykenee hyödyntämään parhaita ja helpoimpia ongelmanratkaisukeinojaan, jolloin kalliitkin investoinnit tuottavat merkittävää lisähyötyä. Esimerkiksi Rooman valtakunta hyötyi toisesta puunilaissodasta suunnattomasti huolimatta valtavista tappioista ja kustannuksista. Jossakin vaiheessa kompleksisuus kuitenkin alkaa tuottamaan alenevaa rajahyötyä, kun lisäinvestoinnit kallistuvat, hyödyt pienenevät ja pelkkä järjestelmän ylläpito vaatii enemmän resursseja. Roomalle näin kävi, kun se oli vallannut kaikki parhaimmat lähialueensa, ja esimerkiksi Germanian valloitus jätettiin kesken jo yhden sotilaallisen tappion jälkeen. Ilman kasvua Rooma ei voinut enää vastata uusiin ongelmiin heikentämättä itseään, jolloin sitä huomattavasti heikommat barbaarikansat valloittivat sen.[10]

Sivilisaatiokritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sivilisaatiota ei ole aina nähty pelkkänä kehityksenä parempaa kohden. Varhaisiin sivilisaatiokriitikoihin kuului Jean-Jacques Rousseau, jonka mukaan rationaalinen ja sosiaalisesti määrittynyt sivilisaatio ei ollut sopusoinnussa alkuperäisen ihmisluonnon kanssa, jota Rousseaulle edusti primitiivinen ja irrationaalinen jalo villi. Näkemykseen tarttuivat myöhemmin saksalaiset filosofit, kuten Johann Gottfried von Herder sekä Friedrich Nietzsche, jotka erottivat luonnollisen organismin tavoin kehittyneet kulttuurit rationaalisista ja epäluonnollisista sivilisaatioista, joille olivat ominaisia sosiaalisen elämän paheet.[11]

Myös modernissa sivilisaatiokritiikissä saatetaan sivilisaatioita edeltäneet kulttuurit arvottaa Rousseaun tapaan sivilisaatioita korkeammalle. Tietokirjailija Thom Hartmann jakoi maailman kulttuurit vanhempiin ja nuorempiin kulttuureihin ja asetti vanhemmat moraalisesti etusijalle.[12]

Varhaisia sivilisaatioita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karte Hochkulturen.png

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Elias, NorbertÜber den Prozeß der Zivilisation. Soziogenetische und psychogenetische Untersuchungen. Erster Band. Wandlungen des Verhaltens in den weltlichen Oberschichten des Abendlandes. Basel: Verlag Haus zum Falken, 1939.
  • Ferguson, Niall: Sivilisaatio: Me ja muut. (Civilization: The West and the rest, 2011.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra cognita, 2011. ISBN 978-952-569744-5.
  • Harris, MarvinKulttuurien synty. Helsinki: Kirjayhtymä, 1982. ISBN 951-26-2183-5.
  • Hartmann, ThomThe Last Hours of Ancient Sunlight. New York, NY: Three Rivers Press, 1997. ISBN 1-4000-5157-6.
  • Huntington, Samuel P.: Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys. (The clash of civilizations: Remaking of world order, 1996.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra cognita, 2003. ISBN 952-5202-72-0.
  • Tainter, Joseph A.: Problem Solving: Complexity, History, Sustainability. Population and Environment, 2000, 22. vsk, nro 1, s. 3–41.
  • Tainter, Joseph A.: Kuinka yhteiskunnat romahtavat: Kompleksisuus ja rajatuotos. Helsinki: Oppian, 2021. ISBN 978-951-877-673-7.
  • Velkley, Richard: ”The Tension in the Beautiful: On Culture and Civilization in Rousseau and German Philosophy”, Being after Rousseau: Philosophy and Culture in Question, s. 11–30. The University of Chicago Press, 2002.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Sivilisaatio. Kielitoimiston sanakirjan verkkoversio. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus ja Kielikone Oy, 2020.
  2. Harris, Marvin: ”Muinaisvaltioiden synty”, Kulttuurien synty, s. 85–. 1982: Kirjayhtymä. ISBN 951-26-2183-5.
  3. a b c Ferguson, 2011, s. 32–33
  4. a b c Huntington, S. P.: Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys, s. 46–52. Terra Cognita, 1996/2003.
  5. Huntington, 2003, s. 65–66
  6. Musgrave, Paul: H-Diplo/ISSF Teaching Roundtable 11-6 on The Clash of Civilizations in the IR Classroom. (“That idea enjoys great cachet among the sort of policymaker who enjoys name-dropping Sun Tzu, but few specialists in international relations rely on it or even cite it approvingly. Bluntly, Clash has not proven to be a useful or accurate guide to understanding the world.”) H-Diplo, 6.11.2019. Viitattu 20.4.2021. (englanniksi)
  7. Tainter 2000; Tainter 2021.
  8. Benveniste, Émile: ”Civilisation: Contribution à l’histoire du mot” (1954), Problèmes de linguistique générale, s. 336–345. Editions Gallimard, 1966.
  9. Elias 1939
  10. Tainter 2021.
  11. Velkley, Richard: ”The Tension in the Beautiful: On Culture and Civilization in Rousseau and German Philosophy”, Being after Rousseau: Philosophy and Culture in Question, s. 11–30. The University of Chicago Press, 2002.
  12. Hartmann 1997.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]