Jokilaakso

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli kertoo jokilaaksosta yleiskäsitteenä. Sanan muista merkityksistä kerrotaan erillisellä täsmennyssivulla.

Jokilaakso on laakso, jossa virtaa joki. Sekä jokiuoman että jokilaakson pinnanmuodot voivat vaihdella riippuen muun muassa topografiasta sekä maa- ja kallioperästä alueella, joilla joki virtaa.[1]

Jokilaaksojen historialliset päätyypit Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa jokilaaksoja ja on geologisen historiansa puolesta kolmenlaisia[2]:

  1. Preglasiaaliset eli ennen viimeisintä jäätiköitymistä syntyneet laaksot
  2. Viimeisimmän jäätiköitymisen aikana syntyneet uomat
  3. Viimeisimmän jäätiköitymisen jälkeen syntyneet jokilaaksot ja jokiuomat

Ilmasto-olosuhteet, joista kukin näistä on muodostunut ja aikajakson pituus, jona kukin laaksotyyppi on kehittynyt, ovat erilaisia.[2]

Preglasiaalisia jokilaaksoja on etenkin Pohjois-Suomessa. Suurin osa suomen jokien jokilaaksoista ja jokiuomista on kuitenkin muodostunut viimeisimmän jääkauden aikana tai sen jälkeen muodostuneisiin maaperäkerrostumiin viimeisimmän jäätiköitymisen jälkeen.[2]

Jokilaaksojen muodostumiseen vaikuttavia tekijöitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kallioperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Uomaverkosto

Uomaverkostojen muotoon vaikuuttavat kallioperä, maaperä ja topografia. Suurin vaikutus on Suomessa on kallioperän murroslinjoilla mutta myös kallioperän kivilajien rakoilusuunnat ja kerrosrakenteet vaikuttavat. Usein kallioperää kuitenkin peittää maaperä.[2] Silloinkin etenkin kallioperän murroslinjat syvälläkin maakerrosten alla voivat vaikuttaa uomaverkoston kulkuun ja muotoon.[3]

Usein murroslinjoihin muodostuneet jokilaaksot ovat ainakin osittain jääkautta edeltäviä, vaikka usein myös osittain jääkauden aikana kerrostuneen maa-aineksen täyttämiä. Tällöin nykyinen jokiuoma ja joskus jokilaaksokin muodostuu näihin laaksonpohjan kerrostumiin eli sedimentteihin.[4]

Maaperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Siellä, missä jokilaakso on muodostunut pelkästään maaperäkerrostumiin leikkautumalla, sen muoto riippuu ensijaisesti maaperän maalajin raekoosta ja lajittuneisuudesta.[5]

Moreenimaassa laakso on rinteiltään loivahko, jos moreeni on kivistä, jyrkempi, jos moreeni on hienoaineksisempaa.[5]

Hiekka- ja soramaaperässä laaksosta muodostuu yleensä jyrkkärinteinen ja tasapohjainen ja laakson tasaisella pohjalla joki tavallisesti mutkittelee eli meanderoi voimakkaasti. Laakson rinteet pysyvät jyrkkinä, koska sora- ja hiekkamailla valuvedet imeytyvät usein suoraan maaperään niin, ettei pintavirtausta jokinotkon rinteisiin muodostu.[6] Edustava esimerkki sora- ja hiekkamaiden syvistä, jyrkkärinteisistä ja tasapohjaisista jokinotkosta on Kauhajoen sivujoen Katikanluoman hiekkaan uurtama Katikankanjonin rotkolaakso Kauhajoella Etelä-Pohjanmaalla.

Jos maaperä on hietaa, hiesua tai hiesusavea, jokilaaksot ovat syviä ja niiden rinteet melko jyrkkiä ja jokilaaksoihin liittyy paljon raviineja eli lyhyitä mutta syviä ja jyrkkärinteisiä jokinotkon sivuhaaroja ja myös maanvyörymät ovat yleisiä.[5][7] Edustava esimerkki hiesusavimaan jokilaaksosta on Rekijokilaakso Salossa Varsinais-Suomessa ja etenkin sen Häntälän notkoina tunnettu yläosa Somerolla.[8][9] Täällä jokilaakso muodostuu joen latvaosassa muodoltaan V-laaksoksi mutta levenee ja loivenee joen keskijuoksulla.[10]

Jos maaperä on savea, jokilaaksot ovat samantapaisia kuin hiesuvialueilla, mutta laaksojen rinteet ovat loivempia ja raviineita ei ole niin paljon.[5]

Muut tekijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maaperän ohella jokilaakson muotoon vaikuttaa jokiuoman pitkittäisgradietti eli korkeusero joen suun ja latvan välillä, joen virtaama eli vesimäärä ja sen vaihtelu, sekä jokilaakson kehittymiseen kulunut aika.[11] Jos jokilaakso muodostuu irtaimeen maaperään, sen pituusprofilliin vaikuttavat myös irtainten maalajien, kuten, hiesun, hiedan, hiekan ym. alle jäävät, kallioperän tai enemmän kulutusta kestävän maaperän kuten moreenin tai louhikoiden muodostamat kynnykset.[12]

Jokilaaksojen suur- ja pienmuotoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jokilaaksot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jokilaaksojen suur- ja pienmuotoihin kuuluvat[13]:

  • Raviinit. Etenkin hiekkaan ja saveen jyrkissä rinteissä helposti syöpyvät raviinit ovat syviä mutta lyhyitä, usein monihaaraisia, jyrkkärinteisiä, joen pääuoman sivuhaaroja. Niiden poikkileikkaus on yleensä V-muotoinen ja niissä yleensä virtaa vettä vain osan vuotta. Tavallisesti vain suurimpiin raviineihin muodostuu jatkuvasti virtaava vähäinen puro. Raviinien synty on usen nopea ja se voi liittyä olosuhteiden muutoksiin.[14]
  • Terassit. Näitä voi olla jokilaaksojen rinteissä. Terasseja voi olla jääkautta edeltävien laaksojen kallioperässä, jos lohkoliikunnat ovat nostaneet vanhaa jokilaaksoa ylös ja näin lisänneet eroosion kulutusta. Terassit jokilaakson maaperässä voivat olla joko kasautumis- tai kulutusmuotoja.[15]
  • Alluviaalikeilat. Näitä esiintyy Suomessa etenkin laaksojäätiköiden kuluttamien U-laaksojen sivuhaaroista muodostuneiden riippuvien laaksojen suille, kun sivulaaksosta veden mukana kulkeutunut maa-aines kasautuu riippuvan laakson suun alle keilaksi päälaakson pohjalle.[16]

Jokiuomat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Joen uoma

Jokiuomaan liittyviä pienmuotoja ovat muiden muassa tulvavallit, meanderit ja juoluat. Hiidenkirnuja esiintyy veden pyörrekulutuksen tuloksena kalliopohjaisissa uomissa.[17]

Jokilaaksojen pienilmasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilmansuunta ja säteilyolot voivat tuottaa jyrkän jokilaakson vastakkaisille rinteille erilaiset pienilmastot: Toinen rinne saa paahdetta ja auringonpaistetta, toinen jää varjoon ja pysyy pitkään kylmänä ja kosteana. Tämä yleensä vaikuttaa myös kasvillisuuteen.

Jokilaaksojen tutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jokilaaksojen ja jokien geomorfologiaa, geologista historiaa ja fluviaalisia prosesseja ovat Suomessa eri aikoina tutkineet muiden muassa Toive Aartolahti, Hannu Mansikkaniemi, Leo Koutaniemi ja Petteri Alho[18].

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aartolahti, Toive: Suomen geomorfologia. 3. painos. Helsingin yliopisto, 1979.
  • Aartolahti, Toive: The morphology and development of the river valleys in Southwestern Finland. Annales Academiae Scientiarum Fennicae. Series A. III. Geologica–Geographica 116. Helsinki: Suomalainen tiedeakatemia, 1975. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Aartolahti 1979: 104-115.
  2. a b c d Aartolahti 1979: 104.
  3. Aartolahti 1979: 8, 104-105.
  4. Aartolahti 1979: 107.
  5. a b c d Aartolahti 1979: 108.
  6. Aartolahti 1979: 108, 111.
  7. Aartolahti 1975:26-58.
  8. Aartolahti 1979: 108, 111.
  9. Torkkomäki, Matti: Häntälän notkot. Somero: Lounais-Someron kyläyhdistys, 1998. ISBN 952-90-9918-5.
  10. Aartolahti 1975:6, 21-23.
  11. Aartolahti 1979: 109.
  12. Aartolahti 1975:11-12, 19-21.
  13. Aartolahti 1979: 113-115.
  14. Aartolahti 1979: 110-112.
  15. Aartolahti 1979: 113-114.
  16. Aartolahti 1979: 106-115.
  17. Aartolahti 1979: 114-115.
  18. Petteri Alho, prof. Tutkimusportaali. Turun yliopisto. Viitattu 25.1.2020.