Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys
The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order
Kulttuurien kamppailu.jpg
Alkuperäisteos
Kirjailija Samuel P. Huntington
Kieli englanti
Genre politiikan tutkimus
Kustantaja Simon & Schuster
Julkaistu 1996
Suomennos
Suomentaja Kimmo Pietiläinen
Kustantaja Terra Cognita
Julkaistu 2003
Ulkoasu nidottu
Sivumäärä 473
ISBN 952-5202-72-0
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys (engl. The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order) on yhdysvaltalaisen politiikan tutkijan Samuel P. Huntingtonin vuonna 1996 julkaisema kirja, jossa hän hahmottelee kylmän sodan maailmanhistoriallisesti poikkeuksellisen kaksinapaisuuden jälkeistä maailmaa. Kirjan pääväitteen mukaan maailmanyhteiskunta jakautuu kahdeksaan kulttuuripiiriin (alkuteoksessa civilization, suomeksi kirjaimellisesti ’sivilisaatio’), jotka kylmän sodan aikaisen maailman kahtia jakaneen poliittisen vastakkainasettelun poistuttua ovat saaneet tai saamassa entistä suuremman merkityksen kuhunkin kulttuuripiiriin kuuluvien ihmisten laajimpana samastumiskohteena. Näiden kulttuuriltaan ja todellisuuskäsitykseltään toisistaan poikkeavien kulttuuripiirien törmäykset, erityisesti rajavyöhykkeillään, olisivat siten tulevaisuuden selkkausten alkuperä.

Käsitystään Huntington esitteli ensimmäisen kerran Foreign Affairs -lehdessä 1993 julkaistussa artikkelissa ”The Clash of Civilizations?”. Artikkeli ja kirja on nähty vastauksena Francis Fukuyaman esittämille ajatuksille ”historian lopusta”, joiden mukaan länsimainen kansanvalta ja markkinatalous leviäisivät koko maailmaan, jolloin perinteinen aatteiden välinen kamppailu päättyisi. Huntingtonin teesi osoittautui välittömästi suosituksi, ja sitä ovat siteeranneet laajasti sekä poliitikot, politiikan harrastajat että tiedotusvälineet. Monien silmissä syyskuun 11. päivän terrori-iskut ja Irakin sota olivat todiste Huntingtonin näkemysten paikkansapitävyydestä. Huntingtonin teesit länsimaiden ja islamilaisen maailman välisestä konfliktista ovat vedonneet erityisesti konservatiiveihin, kun taas vasemmiston parissa Huntingtonia on syytetty jopa rasismista.

Politiikan tutkijoiden parissa Kulttuurien kamppailun aikalaisvastaanotto[1] ja jälkimaine ovat olleet voimakkaan kielteiset. Teos on heidänkin parissaan tunnettu, mutta siihen ei juurikaan viitata eikä sen näkökulmia hyödynnetä tieteellisessä tutkimuksessa. Huntingtonin väite selvärajaisten, toisistaan erillisten sivilisaatioiden olemassaolosta on useimpien politiikantutkijoiden mukaan virheellinen. Huntingtonin tavoitteena ei ylipäätään ollut kuvata historiaa tai nykypäivää, vaan Kulttuurien kamppailu oli yritys ennustaa, kuinka konfliktit kylmän sodan jälkeisessä maailmassa ehkä jäsentyisivät. Huntingtonia onkin kritisoitu siitä, että hän keskittyy sivilisaatioiden väliseen konfliktiin, vaikka suurin osa konflikteista on sivilisaatioiden sisäisiä,[2] ja toisaalta sivilisaatioiden välinen vuorovaikutus on enimmäkseen rauhanomaista.[3]

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Samuel P. Huntington oli Harvardin yliopiston professori, joka tunnettiin laajoja maailmanpoliittisia virtauksia hahmotteleviin teorioihin erikoistuneena konservatiivina.[4] Hän esitteli sivilisaatioiden välistä konfliktia käsittelevän teesinsä Foreign Affairs -lehdessä vuonna 1993 julkaistussa esseessä ”Clash of Civilizations?” Siinä hän esitti ”sivilisaatioiden välisten siirroslinjojen olevan tulevaisuuden rintamalinjoja”.[5] Kirjoitus synnytti paljon keskustelua sekä puolesta että vastaan, ja siitä tuli nopeasti eräs kaikkien aikojen kohutuimmista politiikantutkimuksen teksteistä.[4]

Vuonna 1996 Huntington laajensi teesinsä kirjaksi The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order. Huntington ei perustele näkemyksiään historialla eikä esitä tieteellistä argumenttia.[4] Sen sijaan hänen tarkoituksenaan oli hahmotella, kuinka kansainväliset konfliktit voisivat kehittyä kylmän sodan jälkeisessä maailmassa. Neuvostoliiton hajoamisen seurauksiin suhtauduttiin 1990-luvun alussa optimistisesti, ja niiden toivottiin johtavan globaaliin yhteistyöhön ja aiempaa rauhanomaisempaan maailmanjärjestykseen. Tällaista näkökulmaa edusti esimerkiksi Francis Fukuyaman povaama ”historian loppu”. Huntingtonin teos oli antiteesi tälle ajattelulle. Se oli yritys löytää yhteinen selittävä tekijä näennäisesti erilaisille sodille, joita kylmän sodan jälkeen syttyi esimerkiksi Jugoslaviassa ja Tšetšeniassa. Kulttuurien kamppailu ei siis käsittele niinkään historiaa tai kirjoittamisajankohtansa tilannetta vaan tulevaisuutta.[5]

Kirjallaan Huntington pyrki tietoisesti korvaamaan George Kennanin kylmän sodan aikaisen Moskovan-raportin, joka linjasi patoamispolitiikan perusteet. Kulttuurien kamppailulla onkin vahva poliittinen ulottuvuus.[4]

Kimmo Pietiläisen suomennos ilmestyi Terra Cognitan kustantamana vuonna 2003. Tuolloin teoksen arvioitiin jo osin menettäneen ajankohtaisuutensa. Pietiläinen käänsi englanninkielen sanan civilization ”kulttuuriksi”. Huntingtonin käyttämä ”sivilisaatio” oli kuitenkin jo vakiintunut Suomessakin käyttöön.[4] Clash of civilization voidaankin suomentaa ”kulttuurien kamppailun” ohella myös ”sivilisaatioiden yhteentörmäykseksi”.[6]

Huntingtonin teesit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kulttuuripiirit Huntingtonin (1996) mukaan:
  Buddhalainen
  Hindulainen
  Japanilainen

  Ortodoksinen
  Siniittinen (kiinalainen)

Huntingtonin mukaan maailma jakautuu selvästi kahdeksaan tai yhdeksään suureen kulttuuripiiriin, jotka ovat länsimainen, latinalaisamerikkalainen, ortodoksinen, islamilainen, intialainen, kiinalainen, japanilainen ja afrikkalainen kulttuuri, mahdollisesti lisäksi buddhalainen kulttuuri. Keskeisin sivilisaatiota määrittävä piirre on yhteinen uskonto.

Huntingtonin jaottelu poikkeaa jonkin verran esimerkiksi Arnold J. Toynbeen aikaisemmin esittämästä, jossa latinalaisamerikkalaista kulttuuria ei pidetty länsimaisesta erillisenä. Useimpia näistä kulttuureista Huntington kuitenkin käsittelee kirjassaan vain lyhyesti, ja eniten huomiota osakseen saavat länsimaisen ja islamilaisen kulttuurin väliset suhteet. Kylmän sodan jälkeisessä moninapaisessa maailmassa konfliktit ovat kulttuuripiirien välisiä, ja niitä esiintyy ennen kaikkea kulttuuripiirien raja-alueilla. Kutakin kulttuuripiiriä hallitsee yksi, muita voimakkaampi valtio, joka etupiirinsä alueella pitää yllä rauhaa ja järjestystä – tarvittaessa voimakeinoin. Uuden maailmanjärjestyksen myötä sotien pääsyyt eivät enää ole ideologisia tai taloudellisia vaan palautuvat eri sivilisaatioihin toisistaan poikkeaviin arvoihin ja identiteetteihin.

Todisteena käsitykselleen Huntington piti sitä, että useimmat nykyajan pahimmat selkkauspesäkkeistä kuten Bosnia, Kosovo, Palestiina sekä Intian ja Pakistanin raja ovat sijainneet eri kulttuuripiirien rajoilla ja kiistojen osapuolet kuuluvat eri kulttuuripiireihin. Lisäksi hän toteaa, että useimmissa tapauksissa toisena osapuolena on jokin islamilaiseen kulttuuriin kuuluva kansa. Huntington kirjoittaa:[7]

»Muslimit pelkäävät ja vihaavat lännen valtaa ja sen uhkaa heidän yhteiskunnilleen ja uskomuksilleen. He pitävät länsimaista kulttuuria materialistisena, korruptoituneena, rappeutuneena ja moraalittomana. Se on heistä myös viettelevä, ja tästä syystä he korostavat voimakkaasti, että on vastustettava sen vaikutuksia heidän elämäntapaansa. Yhä useammin muslimien hyökkäykset länttä vastaan eivät perustu niinkään siihen, että länsi pitäytyy epätäydelliseen, virheelliseen uskontoon joka on kaikesta huolimatta ”kirjan uskonto”, vaan siihen, että sillä ei ole minkäänlaista uskontoa. Muslimien mielestä länsimainen maallistuminen, uskonnottomuus ja niistä seuraava moraalittomuus ovat suurempia pahoja kuin ne tuottanut länsimainen kristinusko. Kylmän sodan aikana länsi leimasi vastustajansa ”jumalattomaksi kommunismiksi”. Kylmän sodan jälkeisessä kulttuurien kamppailussa muslimit pitävät vastustajanaan 'jumalatonta länttä'.”»

Vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kehuja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys on suosittu kirja poliitikkojen ja politiikasta kiinnostuneiden parissa. Yhdysvalloissa se eräs professorien yleisimmin opiskelijoille antamista lukusuosituksista,[5] ja myös maailmanpolitiikasta uutisoivat tiedotusvälineet viittaavat siihen usein.[4]

Tuoreeltaan teos sai runsaasti sekä kiittäviä että kielteisiä arvioita.[4] Henry Kissingerin mielestä kyse oli kylmän sodan päättymisen jälkeen merkittävimpiin kuuluvista kirjoista.[8] Zbigniew Brzezinskin mukaan se oli ”henkinen mestariteos: rohkea, mielikuvituksellinen ja provosoiva. Tärkeä työ, joka mullistaa ymmärryksemme kansainvälisistä asioista.”[8] Kirjan poliittinen painoarvo kasvoi syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen, sillä Huntingtonin teesien katsottiin selittävän länsimaihin kohdistuvan islamilaisen terrorismin.[5] Myös Irakin sotaa selitettiin sivilisaatioiden väkivaltaisena kohtaamisena.[4]

Vaikka kirja herätti laajaa huomiota, oli sen vastaanotto akateemisissa piireissä alusta lähtien innoton.[1] Poikkeuksiakin löytyy silti. Suomessa Jyrki Iivonen esitti jo hieman ennen Huntingtonia kulttuurien kamppailun synnyttäneen Eurooppaan ”uuden, pysyvältä vaikuttavan ristiriitaulottuvuuden”.[9]

Kritiikkiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ammattitutkijoiden parissa Huntingtonin sivilisaatioteoriaa pidetään yleisesti virheellisenä. Sivilisaatioiden välisten erojen sijaan suurin osa tutkijoista korostaa kulttuuripiirien keskinäistä vuorovaikutusta ja niiden sisäistä monimuotoisuutta.[5]

Politiikantutkija Paul Musgraven (2019) mukaan Kulttuurien kamppailu on Yhdysvaltojen korkeakoulujen ”tärkein moderni politiikantutkimuksen teesi”. Tätä hän pitää valitettavana, sillä kirjan virheelliset väitteet johtavat opiskelijoita harhaan. Musgraven mukaan kirja on sekä epätarkka (inaccurate) että sisäisessä ristiriitaisuudessaan käsittämätön (incoherent). Huntington esimerkiksi kuvaa sivilisaatiot muinaisina ja muuttumattomina, mutta samalla myöntää, että ne voivat ajan mittaan jakaantua tai yhdistyä. Lisäksi Huntington keskittyy kulttuurien kamppailuun, vaikka suurin osa konflikteista on sivilisaatioiden sisäisiä. Poliittiselle päätöksenteolle Kulttuurien kamppailu on Musgraven mukaan ”surkea” (terrible) ohjenuora. Vaikka kirja on tunnettu ja herättää voimakkaita mielipiteitä, sitä ei juurikaan käytetä tieteellisen tutkimuksen lähteenä tai näkökulmana. Musgraven mukaan Huntingtonia ”suosivat samat vaikuttajat, jotka mielellään viljelevät Sun Tzun kaltaisia nimiä. Kansainvälisten suhteiden asiantuntijat sen sijaan tukeutuvat [kirjaan] vain harvoin eivätkä muutenkaan suhtaudu siihen suopeasti. Suoraan sanottuna Kulttuurien kamppailu ei ole hyödyllinen eikä paikkansapitävä ohjenuora maailman ymmärtämiseen.”[10]

Amartya Senin (1999) mukaan Huntington on pätevä tutkija, mutta Kulttuurien kamppailu ja sen ”monoliittinen” sivilisaatiokäsitys eivät vakuuta. Teos keskittyy kulttuurien välisiin eroihin ja sivuuttaa niiden sisäisen monimuotoisuuden. Senin mukaan Huntington on väärässä väittäessään, että demokratia olisi länsimaiden ainutlaatuinen ja ikiaikainen piirre. Pikemminkin demokratia ja länsimainen identiteetti ovat valistuksen ja teollisen vallankumouksen peruja ja siten varsin tuoretta keksintöä.[3] Edward Saidin (2001) mielestä Huntington on pikemmin ideologi kuin tutkija, joka näkee sivilisaatiot perustavanlaatuisella tavalla erilaisina ja identiteetit muuttumattomia. Saidin mukaan Huntington sivuuttaa sivilisaatioiden välisen rauhanomaisen vuorovaikutuksen ja keskittyy pelkästään uskonsotiin ja imperialismiin. Erityisesti Said kritisoi Huntingtonin suhtautumista islamiin, jonka tämä kuvaa stereotyyppisenä, aggressiivisena ja takapajuisena.[11]

Kielitieteilijä Noam Chomskyn mukaan Huntingtonin hahmottelemat kriisit ja ristiriidat juontavat juurensa aina kylmän sodan aikoihin (kuten muun muassa Burundissa ja Ruandassa), joten ne eivät ole uusi ilmiö eivätkä merkki kulttuurien yhteentörmäyksestä. Chomsky ei myöskään näe perusteltuna näkemystä lännen ja islamin yhteentörmäyksestä. Tueksi väitteelleen Chomsky mainitsee lännen tuen islamilaisille valtioille ja äärijärjestöille, kuten Saudi-Arabialle, Indonesian sotilasjuntalle sekä Afganistanin mujahidin-taistelijoille. Etniset konfliktit eivät Chomskyn mukaan ole kylmän sodan jälkeen lisääntyneet, vaan niitä on ollut jo kauan. Chomsky näkee Huntingtonin teorian keinona hallita suuria ihmismassoja.[12]

Kirjan vastaanotto Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomennoksen arviossa Anssi Kullberg kuvaili Huntingtonia ”nojatuoliteoreetikoksi”, jolla on taito tehdä ajan henkeen sopivia suurisuuntaisia yksinkertaistuksia. Kullbergin mukaan Huntingtonin sivilisaatioteoria ei perustu empiriaan, historiaan tai tieteeseen eikä se ylipäätään ole kovin hyvin muotoiltu. Suosionsa vuoksi teos on kuitenkin jättänyt varjoonsa huomattavasti laadukkaampia analyysejä samasta aiheesta. Tieteellisen tutkimuksen sijaan Kulttuurien kamppailu on poliittinen kiistakirjoitus, jollaisena se onkin ollut hyvin vaikutusvaltainen. Teoksen ristiriitaista vastaanottoa Kullberg luonnehtii seuraavasti:[4]

»Huntingtonin teoksen jymymenestys perustuu siihen, että hänen oletetaan sanovan ääneen ja muotoilevan tieteelliseen asuun ”kaikkien tietämiä” tabuja länsimaiden ja ”muiden” kulttuurien välisistä eroista, erityisesti länsimaailman suhteesta islamilaiseen maailmaan. Huntingtoniin suhtaudutaan (sivilisaatioteorian osalta) identifikaation kautta: Hänen vastustajansa näkevät hänessä ennakkoluuloisen ja jopa rasistisen oikeistolaisen, joka vain uusintaa läntistä imperialismia perustelevia myyttejä. Hänen kannattajansa puolestaan näkevät hänen sanovan jotain arvokasta, josta ”poliittisesti korrektit” keskustelijat vaikenevat; heille Huntingtonin arvostelijat ovat vain hippejä, postmodernikkoja ja relativisteja, jotka eivät ymmärrä tai suostu ymmärtämään fundamentaalisia eroja ”meidän” ja ”muiden” välillä. Molemmat lähtökohdat johtavat oikeastaan koko sivilisaatioteorian ympärillä käytävän keskustelun väärille uomille.»

Suomennoksen ilmestymisajankohtaa Kullberg piti valitettavan myöhäisenä, sillä vuoteen 2004 mennessä teos oli ”suurimmalta osin jo menettänyt ajankohtaisuutensa muiden kuin sivilisaatioteorian vankimpien kannattajien keskuudessa”. Hän kuitenkin arvioi kirjan osoittautuvan suosituksi islamofobien, maahanmuuton ja Turkin EU-jäsenyyden vastustajien sekä Venäjän suurvalta-aseman puolustajien keskuudessa.[4]

Orientalisti Jaakko Hämeen-Anttila katsoo, että Huntingtonin ydinteesi eri sivilisaatioiden yhteensovittamattomuudesta on väärä. Hämeen-Anttilan mielestä islam ja länsimainen kulttuuri kuuluvat samaan Välimeren alueen kulttuuripiiriin, joka rakentuu monoteismin ja antiikin kreikkalaisen tieteen ja filosofian perustalle. Islamilainen kulttuuri on myöhäisantiikin jatkaja ja sen perillinen. Islamilaisen kulttuurin eristäminen ”toiseksi” on tietyille piireille kuitenkin poliittisesti tarkoituksenmukaista.[13]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hannerz, Ulf: ”Kulttuurin määritelmien yhteentörmäys”, Erilaisuus, s. 213–232. Toim. Mikko Lehtonen & Olli Löytty; alkuteos Reflections on varieties of culturespeak (1999). Suomentanut Olli Löytty. Tampere: Vastapaino, 2003. ISBN 951-768-136-4.
  • Huntington, Samuel P.: Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys. (The clash of civilizations: Remaking of world order, 1996.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra cognita, 2003. ISBN 952-5202-72-0.
  • Hämeen-Anttila, Jaakko: Uusi islamin käsikirja. Otava, 2017. ISBN 978-951-1-29827-4.
  • Musgrave, Paul; Butcher, Charity; Dayal, Anjali; Lemke, Tobias & Pampinella, Stephen: H-Diplo/ISSF Teaching Roundtable 11-6 on The Clash of Civilizations in the IR Classroom (Toimittaneet Andrew Szarejko & Diane Labrosse) H-Diplo. 6.11.2019. H-Net. Viitattu 11.8.2021. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Hannerz 2003 (s. 215) mainitsee esimerkkeinä seuraavat artikkelit tai arvostelut: F. Ajamin, ”The Summoning” (Foreign Affairs, 1993); R. Bartley, ”The Case for Optimism” (Foreign Affairs, 1993); Liu Binyan, ”Civilization Grafting” (Foreign Affairs, 1993); J. J. Kirpatrick ym., ”The Modernizing Imperative” (Foreign Affairs, 1993); H. Hartmann, ”Clash of Cultures” (Foreign Affairs, 1995); M. Ignatieff, ”Fault Lines” (Foreign Affairs, 1996); W. H. McNeill, ”Decline of the West?” (New York Review of Books, 1997) sekä W. Pfaff, ”The Reality of Human Affairs” (World Policy Journal, 1997).
  2. Musgrave 2019: ”Huntington’s ‘Clash of Civilizations?’ [is not] much esteemed by scholars. [– –] Few specialists in international relations rely on it or even cite it approvingly. Bluntly, Clash has not proven to be a useful or accurate guide to understanding the world. [– –] What’s wrong with Clash? [– –] The first is the thesis’s simple inaccuracy. It’s important to note that Clash has never been sold by Huntington as anything but speculation about the future course of events, rather than a carefully deduced argument based on historical precedents. [– –] The second reason to object to teaching Huntington is that his argument is problematic. Here, I do not mean the term in its ‘cancel culture’ connotation of ‘being a little racist’ but rather to politely describe its literal incoherence. [– –] Huntington both wants civilizations to be primordial and unchanging but also recognizes that ‘Civilizations are dynamic; they rise and fall; they divide and merge.’”
  3. a b Sen, Amartya: Democracy as a Universal Value (Arkistoitu – Internet Archive). Journal of Democracy, 10.3 (1999). Viitattu 22.5.2021. (englanniksi)
  4. a b c d e f g h i j Kullberg, Anssi: Samuel Huntington: Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys, suom. Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita, Helsinki, 2003 (alkuteos 1996). The Eurasian Politician. 23.3.2004.
  5. a b c d e Musgrave ym. 2019.
  6. Sillanpää, Sami: ”Yhden hullun varjossa”. Helsingin Sanomat, 11.9.2010 sivu B 6.
  7. Huntington 2003, s. 271.
  8. a b The Clash Of Civilizations: And The Remaking Of World 5.6.2002. Amazon.co.uk. Viitattu 24.5.2021.
  9. Wahlsten, Johan Petter: ”Historia on vasta alkamassa” – Euroopan tulevaisuuden haasteet suomalaisen tiedeyhteisön näkökulmasta kylmän sodan lopussa. Ennen ja nyt. Historian tietosanomat, 2020, 20. vsk, nro 1, s. 3–28. Artikkelin verkkoversio.
  10. Musgrave 2009: “That idea enjoys great cachet among the sort of policymaker who enjoys name-dropping Sun Tzu, but few specialists in international relations rely on it or even cite it approvingly. Bluntly, Clash has not proven to be a useful or accurate guide to understanding the world.”
  11. Said, Edward W.: The Clash of Ignorance. The Nation, 22.10.2001. Viitattu 22.5.2021. (englanniksi)
  12. Noam Chomsky on The "Clash of Civilizations". YouTube, 2.3.2007. Viitattu 17.4.2012
  13. Hämeen-Anttila, 2017, s. 172–174, 176.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]