Dorgon

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Dorgon, 多爾袞
Dorgon, the Prince Rui (17th century).jpg
Kiinan ensimmäisen luokan prinssi Rui
16431650
Edeltäjä Kiinan hallitsijana
Chongzhen,
Mantšurian hallitsijana
Hong Taiji
Seuraaja Qing Shunzhi
Tiedot
Syntynyt 17. marraskuuta 1612
Yenden, nyk Fushun, Liaoning
Kuollut 31. joulukuuta 1650 (38 vuotta)
Kratahotun, nyk. Chengde, Hebei

Dorgon (kiin. 多爾袞, mantšuksi Dorgon.png; nimi merkitsee mantšun kielellä mäyrää)[1] (17. marraskuuta 161231. joulukuuta 1650) oli mantšulainen prinssi ja Kiinaa hallinneen Qing-dynastian alkuvaiheessa merkittävä hallitsijanvallan käyttäjä.

Syntyperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dorgon syntyi mantšujen hallitsija Nurhachin neljäntenä­toista poikana.[2] Nurchachi nimitti hallitsija­sukuaan Myöhemmäksi Jin-dynastiaksi katsoen olevansa Kiinaa vuosina 1122-1234 hallinneen Jin-dynastian seuraaja, mutta hänen seuraajansa Hong Taiji nimesi dynastian myöhemmin uudelleen Qing-dynastiaksi.[2] Dorgonin äiti oli Nurhachin ensisijainen puoliso Abahai. Ajige ja Dodo olivat hänen täys­veljiään ja Hong Taiji hänen veli­puolensa. Dorgon oli Nurhacin pojista vaikutus­valtaisimpia, ja hänellä oli keskeinen osa mantšujen valloittaessa Ming-dynastian pää­kaupungin Pekingin vuonna 1644. Hong Taijin hallitsessa Dorgon osallistui moniin sotilaallisiin toimiin kuten Mongolian ja Korean valloitukseen.

Valtaannousu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sen jälkeen kun Hong Taiji vuonna 1643 kuoli, Dorgon joutui osalliseksi kruunun­perimystä koskeneeseen valta­taisteluun Hong Taijin vanhinta poikaa Hoogea vastaan. Riita päätyi sovittelu­ratkaisuun - molemmat luopuivat vaatimuksiin ja Hong Taijin yhdeksäs poika Fulin nousi valtaistuimelle; hänestä tuli keisari Shunzhi. Koska Shunzhi oli silloin vasta kuusi­vuotias, Dorgon nimitettiin holhooja­hallitsijaksi ja hänestä tuli tosi­asiallinen hallitsija. Hän sai arvonimen "Keisarin setä ja hallitseva prinssi" (皇叔父攝政王), mikä myöhemmin muutettiin muotoon "keisarin isä ja hallitseva prinssi" (皇父攝政王). Huhujen mukaan Dorgon olisi rakastunut keisari Shunzhin äitiin Dowager Xiaozhuangiin ja salaa mennyt hänen kanssaan naimisiinkin, mutta tästä ei ole todisteita.

Dorgon hallitsijana (1643–1650)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Prinssihallitsija Dorgon keisarillisine vallanmerkkeineen. Hän hallitsi keisarin tavoin vuodesta 1643 kuolemaansa saakka 1650, jonka aikana mantšut valloittivat lähes koko Kiinan.

Tunnustaakseen Dorgonin arvo­aseman kruunun pysyessä Hong Taijin jälkeläisten suku­linjassa neuvoston jäsenet valitsivat Hong Taijin yhdeksännen pojan, Fulinin, uudeksi keisariksi, mutta päättivät, että Dorgonin ja Nurhatšin veljen­poika Jirgalangin oli käytettävä valtaa niin kauan kuin silloin vasta viisi­vuotias Fulin oli ala­ikäinen.[3] Fulin kruunattiin virallisesti Kiinan keisariksi 8. lokakuuta 1643, jolloin hänelle samalla annettiin kiinalainen hallitsija­nimi Shunzhi.[4]

Helmikuun 17. päivänä 1644 Jirgalang, joka oli kyvykäs sotilas­johtaja mutta jota valtion asioiden hoito ei näyttänyt kiinnostavan, luovutti mieli­hyvin vallan kaikkiin virallisiin asioihin nähden Dorgonille.[5] Sen jälkeen kun saman vuoden touko­kuun 6. päivänä paljastui, että Hooge oli juonitellut Dorgonin hallitusta vastaan, Hooge menetti keisa­rillisen prinssin arvonimensä ja muut juonessa mukana olleet teloitettiin[6] Dorgon vaihtoi valtion hallinnossa Hoogen kannattajat omiin tukijoihinsa.[7] Kesäkuun alussa 1644 Qing-hallitus ja armeija olivat jo täysin hänen valtansa alaisia.[8]

Vuoden 1644 alussa, kuuri kun Dorgon ja hänen neuvon­antajansa olivat pohtineet, miten he voisivat hyökätä Ming-dynastiaa vastaan, talon­poikais­kapinat lähestyivät vaaralli­sesti Pekingiä. Samana vuonna 24. huhti­kuuta kapinallis­johtaja Li Zicheng mursi Pekingin muurit, minkä jälkeen keisari Chongzhen hirttäytyi kukkulalla Kielletyn kaupungin takana.[9] Kuultuaan uutisen Dorgonin kiinalaiset neuvon­antajat Hong Cnehgcou ja Fan Wencheng (1597–1666) kehottivat mantšu­prinssiä käyttämään tilaisuutta hyväkseen, selittämään kostavansa kaatuneen Ming-hallituksen puolesta ja vaatimaan Taivaan mandaattia Qingille.[10][11] Viimeinen este Dorgonin yritykselle vallata Peking oli Ming-kenraali Wu Sangui, jonka johtama varus­kunta oli Shanhain portilla Kiinan muurin itä­päässä.[12] Jouduttuaan mantšujen ja Li Zichengin sota­voimien väliin Wu Dorgonilta apua rosvojen karkotta­miseksi ja Ming-dynastian palauttamiseksi valtaan.[13] Kun Dorgon pyysi Wuta toiminaan sen sijaan Qingin hyväksi, Wulla ei ollut muuta mahdolli­suutta kuin hyväksyä.[14] Wu Sanguin parhaiden sotilaiden tuella, jotka taistelivat kapinallisia vastaan tunteja ennen kuin Dorgon lopulta päätti sekaantua asiaan ratsu­väkensä avulla, Qing sai ratkaisevan voiton Li Zichengistä Shanhain portin taistelussa 27. toukokuuta.[15] Lin voitetut joukot tekivät vielä Pekingiin ryöstö­retkiä, kunnes Li poistui pää­kaupungista 4. kesä­kuuta kaiken vieden mennessään niin paljon tavaraa kuin pystyi kuljettamaan.[16][17]

Asettuminen pääkaupunkiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pyöreä vallitus Taivaan alttarin ympärillä, jossa keisari Shunzhi suoritti uhreja 30. lokakuuta 1644, kymmenen päivää ennen kuin hänet virallisesti julistettiin Kiinan keisariksi. Tämä seremonia merkitsi hetkeä, jolloin Qing-dynastia sai Taivaan mandaatin.

Kun kapinalliset joukot olivat kuusi viikkoa kohdelleet Pekingin väestöä huonosti, nämä asettivat vanhimpien ja virkamiesten muodostaman lähetystön tervehtimään vapauttajiaan 5. kesäkuuta.[18] He hämmästyivät, kun he eivät tavanneetkaan Wu Sanguita ja Ming-suvun perillistä vaan Dorgonin, ratsastavan mantšun, jonka otsa­tukka oli ajeltu, esittäytyvän prinssihallitsijana.[19] Kesken tämän mullis­tuksen Dorgon asettui Wiyingin palatsiin (武英殿), ainoaan rakennukseen, joka oli lähes vahingoittu­maton sen jälkeen, kun Li Zicheng oli sytyttänyt 3. kesäkuuta sytyttänyt palatsin rakennus­ryhmän tuleen.[19] Sota­joukkoja oli kielletty tekemästä ryöstöjä; heidän kurin­alaisuutensa teki siirtymän Qing-dynastian alaisuuteen "huomattavan helpoksi."[20] Samaan aikaan kun Dorgon väitti tulleensa kostamaan Mingin puolesta, hän kuitenkin määräsi teloi­tettaviksi kaikki Ming-suvun vallan­tavoittelijat, mukaan luettuna kaikki viimeisen Ming-keisarin jälkeläiset, sekä heidän kannattajansa.[21]

Kaksi päivää kaupunkiin saapumisensa jälkeen, 7. kesäkuuta, Dorgon antoi erityisiä julistuksia pää­kaupungin lähiseudun virka­miehille. Hän vakuutti, että jos paikalliset asukkaat suostuvat antautumaan, ajamaan otsatukkansa pois ja sitovansa hiuksensa palmikoksi, virka­miesten sallittaisiin jäädä virkoihinsa.[22] Hänen oli peruutettava määräyksensä kolme viikkoa myöhemmin, kun Pekingin ympärillä puhkesi talon­poikais­kapinoita, jotka uhkasivat Qingin valtaa seudulla.[23][24]

Dorgon tervehti Shunzhia Pekingin porteilla 19. loka­kuuta 1644, ja 30. loka­kuuta kuusi­vuotias monarkki suoritti uhreja Taivaalle ja Maalle Taivaan alttarilla.[25] Fulinin virallinen kruunaus­seremonia suoritettiin 8. marras­kuuta, jolloin nuori keisari vertasi Dorgonin saavutuksia Zhoun herttuan, muinais­ajan kunnioitetun hallitsijan saavutuksiin.[26]. Seremonian aikana Dorgonin virallinen arvonimi "Prinssi­hallitsija" muutettiin muotoon "Setä Prinssi­hallitsija" (Shufu shezheng wang 叔父攝政王), missä mantšun­kielinen setää tarkoittava sana merkitsi korkeampaa arvo­asemaa kuin keisa­rillinen prinssi.[27] Kolme päivää myöhemmin Dorgonin kanssa­hallitsija Jirgalang, jolla hänelläkin oli ollut prinssi­hallitsijan arvo, alennettiin "avustavaksi setä prinssi­hallitsijaksi" (Fu zheng shuwang 輔政叔王). Ke­sä­kuussa 1645 Dorgon määräsi, että hänestä oli kaikissa virallisissa asia­kirjoissa käytettävä nimitystä "Keisallinen setä prinssihallitsija" (Huang shufu shezheng wang 皇叔父攝政王), mikä oli askel sitä kohti, että valta­istuin olisi siirtynyt hänelle.[27]

Tutkintohuoneita Pekingissä. Vahvistaakseen Kiinan johtavissa piireissä asemansa laillisina hallitsijoina Qing-dynastia palautti käyttöön keisarillisen tutkinto­järjestelmän lähes heti asetetuttuaan Pekingiin vuonna 1644.

Yksi ensimmäisistä määräyksistä, jonka Dorgon antoi asetettuan Pekingiin oli kaupungin koko pohjois­osan tyhjentäminen, jotta sinne voitiin asuttaa hänen kahdeksaan lippu­kuntaan jakautuneet sota­joukkonsa. Keltaiset lippu­kunnat saivat kunnia­paikan palatsin pohjois­puolelta, kun taas Valkoiset lippu­kunnat saivat sijansa sen it­äpuolelta, Punaiset länsi­puolelta ja Siniset etelä­puolelta.[28] Tämä jako vastasi järjestystä, joka oli ollut käytännössä mantšujen kotimaassa ja jonka mukaan "kullekin lippu­kunnalle oli annettu kiinteä maan­tieteellinen paikka pää­ilman­suuntien mukaan."[29] Huolimatta verojen alennuksista ja laaja-alaisista muutoksen toteuttamiseksi suunnitelluista rakennus­ohjelmista monet kiinalaiset siviilit asuivat vielä vuonna 1648 kaupunkiin vastikään saapuneiden lippu­kuntien keskuudessa, ja ryhmien välillä oli vielä viha­mielisyyttä.[30] Myös maa­talous­maa pää­kaupungin ulko­puolella erotettiin ja annettiin Qing-joukoille. [30] Entisistä maan­omistajista tuli nyt vuokra­viljelijöitä, joiden oli maksettava vuokraa poissa­oleville lippu­kuntiin kuuluville mantšuille.[30] Tämä maan­käytön muutos aiheutti hajaannusta ja kärsimystä useiden vuosi­kymmenien ajan.[30]

Vuonna 1646 Dorgon määräsi myös, että tutkinnot hallitusten virka­miesten valitsemiseksi oli otettava uudestaan käytäntöön. Siitä lähtien sellaiset pidettiin säännöllisesti kolmen vuoden välein, samoin kuin Ming-kaudellakin oli tehty. Ensimmäisessä Qing-hallinnon aikana, vuonna 1646 pidetyssä tutkinnossa ehdokkailta, joista useimmat olivat kotoisin Pohjois-Kiinasta, kysyttiin, kuinka mantšut ja Han-kiinalaiset voisivat työskennellä yhdessä yhteisen asian hyväksi.[31] Vuoden 1649 tutkinnossa kysyttiin, kuinka mantšut ja Han-kiinalaiset voitaisiin yhdistää siten, että heillä olisi sama mieli ja että he työsken­teli­sivät yhdessä ilman erotusta.[32] Shunzhin aikana tutkinnon läpäis­seiden luku­määrä kussakin tutkinnossa oli suurin, minkä se Qing-dynastian aikana sai, kunnes vuonna 1660 otettiin käyttöön pienemmät kiintiöt.[33][34][35]

Kiinan valloitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Qing-dynastian loppuajoilta peräisin oleva laattapainoteos, joka esittää Yangshoun joukkoteloitusta toukokuussa 1645. Dorgonin veli, prinssi Dodo oli määrännyt tämän joukkoteloituksen pakottaakseen muut Etelä-Kiinan kaupungit antautumaan. Tätä joukko­teloitusta käyttivät 1800-luvun lopulla Qing-dynastiaa vastustaneet vallan­kumoukselliset propaganda-aseena herätelläkseen Han-kiinalaisessa väestössä mantšujen vastaista mieli­alaa.[36]

Dorgonin valta­kaudella Qing alisti valtaansa melkein koko Kiinan ja karkotti lojalistisen Eteläisen Mingin vasta­rinta­liikkeen kauas Kiinan lounaisiin osiin. Kukistettuaan Qingin vastaiset kapinat Hebeissä ja Shandongissa kesällä ja syksyllä 1644 Dorgon lähetti armeijansa karkottamaan Li Zichemgin tärkestä Xianin kaupungista, jossa hän ylläpiti päämajaansa paettuaan Pekingistä kesäkuun alussa 1644.[37]. Qing-armeijoiden painostuksen alaisena Lin oli pakko poistua Xianista helmi­kuussa 1645, ja saman vuoden syys­kuussa, oleskeltuaan välillä useissa maa­kunnissa, hän joko teki itse­murhan tai hänet surmasi joukko talon­poikia, jotka olivat liittyneet itsep­uolustuk­seen tänä aikana, jolloin rosvoja oli kaikkialla.[38]

Valloitettuaan Xianin Qing-hallinto aloitti huhti­kuussa 1645 sotatoimet Jianganin rikasta kauppa- ja maa­talous­seutua vastaan Jangtsen alajuoksun varrella, jonne Ming-dynastian prinssi Fu oli kesäkuussa 1644 perustanut oman valta­piirinsä.[39][40] Fu oli kruunattu Kiinan keisariksi 19. kesä­kuuta 1644.[41][42] Eri­puraisuutensa vuoksi Eteläinen Ming ei kuitenkaan voinut ylläpitää tehokasta vasta­rintaa.[43] Qing-sotajoukot levittäytyivät etelään ja valtasivat Xuzhoun kaupungin Huai-joen pohjois­puolella touko­kuun alussa 1645 ja saapuivat pian Yangzhouhun, Eteläisen Mingin pohjoisen puolustus­linjan tärkeimpään kaupunkiin..[44] Shi Kefa puolusti kaupunkia urhoollisesti ja kieltäytyi antautumasta, mutta viikon kestäneen taistelun jälkeen mantšujen tykistö valloitti kaupungin 20. toukokuuta.[45] Dorgonin veli Dodo määräsi Yangshoun koko väestön surmattavaksi.[46] Tarkoituksensa mukaisesti tämä joukko­teloitus sai muutkin Jiangnanin kaupungit antautumaan Qingille.[47][48] Niinpä Nanking antautui taistelutta 16. kesäkuuta sen jälkeen, kun sen viimeiset puolustajat olivat saaneet Dodon lupaamaan, ettei hän tekisi kaupungin asukkaille vahinkoa.[49] Pian sen jälkeen Qing sai Ming-keisarin vangituksi, ja tämä kuoli Pekingissä seuraavan vuonna. Jiangnanin tärkeimmät kaupungit kuten Suzhou ja Hangzhou valloitettiin heinä­kuun alussa 1645, minkä jälkeen Qingin ja Eteläisen Mingin valtapiirin raja oli saatu työnnetyksi Qiantang-joen eteläpuolelle.[50][51]

Mies San Franciscon Chinatownissa noin vuonna 1900. Kiinalainen tapa käyttää palmikkoa oli saanut alkunsa Dorgonin heinäkuussa 1645 antamasta määräyksestä, joka teki sen pakolliseksi kaikille miehille. Mantšuilla tämä hiusmalli oli ollut käytössä jo sitä ennen.

21. heinäkuuta 1645, sen jälkeen kun Jiangnan näytti olevan pakotettu rauhaan, Dorgon antoi ajan oloihin nähden varsin huonosti sopivan määräyksen, jonka mukaan kaikkien kiinalaisten oli ajettava otsa­tukkansa pois ja sidottava jäljelle jääneet hiuksensa niska­palmikoksi samalla tavalla kuin mantšut olivat tehneet.[52][53][54] Määräyksen noudattamatta jättämisestä seurasi kuolemanrangaistus.[55] Tämä symbolista alistumista merkitsevä toimen­pide auttoi mantšuja erottamaan kannattajansa vihollisistaan.[52] Han-kiinalaiset virka­miehet ja oppineet kuitenkin pitivät uutta hius­mallia häpeällisenä ja alentavana, koska se oli vastoin kungfutse­laisuuden sääntöä, jonka mukaan keho oli pidettävä koskemattomana, kun taas suuri yleisö samasti hiusten leikkaamisen mies­kunnon menetykseen.[56] Koska määräys yhdisti kaikkiin yhteis­kunta­luokkiin kuuluvat kiinalaiset Qing-hallintoa vastaan, se vaikeutti huomattavasti Qing-dynastian valloitus­hankkeita.[57][58][56] Kun Jiadingin ja Songjiangin väestö uhmasi määräystä, entinen Ming-kenraali Li Chendong (李成東; k. 1649) pani näissä maa­kunnissa toimeen joukko­teloitukset, Jiadingissa 24. elokuuta ja Songjiangissa 22. syys­kuuta.[59]. Jianguin piti myös puoliaan Qing-armeijaa vastaan 83 päivän ajan. Kun kaupungin muurit lopulta murrettiin 9. lokakuuta 1645, entisen Ming-armeijan upseerin Liu Liangzuo (劉良佐; k. 1667) johtama sota­väen­osasto surmasi kaupungin koko väestön, noin 74 000 - 100 000 henkeä.[60] Nämä joukkoteloitukset tekivät lopun vastarinnasta Qingiä vastaan Jangtsen alajuoksun seudulla.[61] Osa vakaumuksellisista lojalisteista ryhtyi erakoiksi siinä toivossa, että vaikka eivät voineetkaan menestyä sotilaallisesti, heidän vetäytymisensä maailmasta vähintäänkin symboloisi heidän jatkuvaa uhmaansa vierasta hallitusvaltaa vastaan.[61]

Nankingin kukistuttua kaksi Mingin hovin jäsentä perusti uudet Eteläisen Mingin hallitukset. Toisen perusti Fujianin rannikkoseudulle Zhu Yujian, joka oli Ming-dynastian perustajan Zhu Yuanzhangin jälkeläinen yhdeksännessä polvessa ja otti keisariksi julistauduttuaan nimen Longwu; toisen taas perusti Zhu Yihai eli prinssi Lu Zhejiangin alueelle.[62] Nämä kaksi eivät kuitenkaan onnistuneet toimimaan yhdessä, minkä vuoksi heidän menestymisen mahdollisuudet olivat entistäkin pienemmät.[63] Heinäkuussa 1646 Etelä-Kiinassa käytiin vielä taistelu, jossa prinssi Bolo hajotti prinssi Lun hovin Zhejiangissa ja aikoi hyökätä Longwun hoviin Fujianiin.[64] Zhu Yujian vangittiin ja 6. lokakuuta lopulta teloitettiin Tingzhoussa, Fujianin länsiosassa.[65] Hänen ottopoikansa Koxinga pakeni Taiwanin saarelle.[65] Marraskuussa Ming-dynastian viimeisestkin vasta­rinnan pesäkkeet saatiin kukistetuiksi.[66]

Johan Nieuhofin maalaama Shang Kexin muotokuva. Shang Kexi valtasi Guangzhoun eteläisen Mingin lojalisteilta vuonna 1650. Hän oli yksi Han-kiinalaisista kenraaleista, joiden johdolla Qing valloitti etelä-Kiinan. Maan eteläosissa hän kuitenkin lopulta osallistui Qingin vastaisiin kapinoihin vuonna 1673.

Vuoden 1646 lopulla Guangzhoun maakunnassa ilmaantui vielä kaksi Eteläiseen Ming-dynastiaan kuuluvaa monarkkia, jotka hallitsivat nimillä Shaowu ja Yongli.[66] Koska hovi­puvuista oli puutetta, Shaowun hovin oli hankittava niitä teattereista.[66] Nämä kaksi Ming-hallitusta taistelivat toisiaan vastaan tammikuun 20. päivään 1647 saakka, jolloin LI Chendongin johtama pieni Qing-armeijan osasto valtasi Guangzhoun, surmasi Shaowun ja karkotti Yonglin hovin Nanningiin Guangxiin.[67] Toukokuussa 1648 Li kuitenkin jälleen kapinoi Qingiä vastaan, ja ja samanaikainen toisen Ming-kenraalin kapina auttoi Yonglia saamaan jälleen hallintaansa suurimman osan Etelä-Kiinaa.[68] Nämä lojalistien hankkeet loppuivat kuitenkin lyhyeen. Uudet Qing-armeijat saivat pian vallatuksi takaisin Huguangin (nykyisen Hubein ja Hunanin), Jiangxin ja Quandongin maakunnat vuosina 1649 ja 1650.[69] Keisari Yonglin oli jälleen paettava.[69] Lopulta 24. marraskuuta 1650 Shang Kexin johtamat Qing-sotavoimat valloittivat Guangzhoun ja surmasivat suuren osan kaupungin asukkaista, kaikkiaan 70 000 henkeä.[70]

Sillä välin, lokakuussa 1646, prinssi Hooge, Hong taijin pojan, joka oli hävinnyt kiistan vallan­perimyksestä vuonna 1643, johti Qing-armeijoita, jotka saavuttivat Sichuanin, missä heidän tehtävänä oli tuhota kapinallis­johtaja Zhang Xianzhongin hallitus.[71] Zhang sai surmansa 1. helmikuuta 1647 taistelussa Qingiä vastaan lähellä Xichongia keskeisessä Sichuanissa.[71] Samana vuonna 1646 vielä pohjoisempana muslimi­johtaja, joka kiinalaisissa lähteissä tunnetaan nimellä Milayin (米喇印), kapinoi Qing-hallintoa vastaan Gansussa. Hän liittoutui pian toisen muslimin, Ding Guodongin (丁國棟) kanssa.[72] He julistivat aikovansa palauttaa Ming-dynastian valtaan, valloittivat Gansussa useita kaupunkeja, muun muassa maa­kunnan pää­kaupungin Lanzhoun.[72] Nämä kapinallis­johtajat olivat halukkaita yhteis­työhön muidenkin kuin muslimien kanssa, mikä viittaa siihen, etteivät he toimineet yksin­omaan uskonnollisista vaikuttimista.[72] Meng Qiaofang (孟喬芳; 1595–1654) vangitsi ja surmasi sekä Milayinin että Ding Guodongin vuonna 1648, ja vuonna 1650 muslimi­kapinalliset oli saatu kukistetuiksi taisteluissa.[73][74]

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dorgon kuoli vuonna 1650 metsästys­retkellä Kharahotunissa, nykyisessä Chengdessä, Hebeissä. Hänelle myönnettiin postuumisti arvonimi Keisari Yi (kiin. 義皇帝) ja temppelinimi "Chengzong" (成宗), vaikka hän ei missään vaiheessa ollutkaan keisarina. Keisari Shunzhi jopa kumartui Dorgonin ruumis­arkun edessä kolme kertaa hänen hautajaisissaan.

Arvonalennus ja -palautus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1651 Dorgonin kilpailijat, joita johti aikaisempi kanssahallitsija Jirgalang, toimittivat keisari Shunzhille pitkän muistion, jossa lueteltiin suuri joukko Dorgonin tekemiä rikoksia kuten keltaisen mekon hallussa­pito, mikä oli ehdottomasti varattu vain keisarille, salajuoni valta­istuimen anastamiseksi keisari Sunzhilta nimittämällä itseään "keisarin isäksi", prinssi Hoogen murha ja Hoogen jalkavaimojen otto itselle. Keisari Shunzhi riisti postuumisti Dorgonilta hänen arvo­nimensä ja jopa kaivoi hänen ruumiinsa pois haudasta ja ruoski sitä julkisesti. On arveltu, että Shunzhi vihasi Dorgonia ja piti häntä uhkana valta­istuimelle. Dorgonin maine kuitenkin palautettiin keisari Kangxin aikana. Vuonna 1778 keisari Qianlong myönsi Dorgonille postuumisti nimen zhong (忠; "lojaali"), joten Dorgonin postuumi arvonimi kokonai­suudes­saan kuului siitä lähtien: "Ruizhongin ensimmäisen luokan prinssi" (和碩睿忠親王).

Dorgonilla ei ollut poikia, vain yksi tytär. Hän kuitenkin adoptoi veljen­poikansa Dorbon, veljensä Dodon viidennen pojan, joka täten peri Dorgonin prinssillisen arvonimen.

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Puolisot:
    • Ensisijaiset puolisot:
      • Borjigit (博爾濟吉特氏), khortšin-mongoli, Jisang'a'erzhain (吉桑阿爾寨) tytör ja Bumbutain eli Xiao Yu Erin tytär. Sai kuolemansa jälkeen Dorgonilta arvonimen "Suuri puoliso Jingxiaozhonggong" (敬孝忠恭元妃). Dorgonin kuoltua ja saatuaan postuumisti keisarin tittelin Borjigit sai postuumisti arvonimen Keisarinna Chengzongyi (成宗義皇后).
      • Tunggiya (佟佳氏), Jurchen-heimoa Jianzhousta (建州), keisarillisen virkamies Menggetun (蒙格圖). tytär
      • Borjigit (博爾濟吉特氏), Zha'ermang (扎爾莽)-mongoliheimoa, Gendu'ertaijin (根杜爾台吉) tytör.
      • Borjigit (博爾濟吉特氏), khortšin-mongoli, Labuxixitaijin (拉布希西台吉) tytär.
      • Borjigit (博爾濟吉特氏), khortšin-mongoli, Suonuobutaijin (索諾布台吉) tytär ja keisarinna Dowager Xiaozhuangin tytär. Alun perin prinssi Hoogen puoliso, jonka kanssa Dorgon solmi avioliiton tämän aviomies oli hävinnyt Dorgonille valtataistelussa ja menehtynyt.
      • Yi Ae-suk (李愛淑), Korean Joseon-dynastian prinsessa, Yi Gae-eumin (李愷胤) tytär.
    • Toissijaiset puolisot :
      • Gongqite (公齊特氏), Chaha'er (察哈爾) -heimosta, isä tuntematon.
      • Borjigit (博爾濟吉特氏), tuntemattomasta mongoliheimosta, isä tuntematon.
      • Ji'ermote (濟爾莫特氏), syntyperä tuntematon.
      • Yi (李氏), korealainen, Si-seon (李世緒) tytär.
  • Lapset:
    • Donggo (東莪), Dorgonin ja Yi Ae-sukin tytär.
    • Dorbo (多爾博), Dorgonin veljen Dodon viides poika, jonka Dorgon adoptoi ja joka peri Dorgonin arvonimet
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja vieraskielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Dorgon

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jerry Dennerline: ”The Shun-chih Reign”, Cambridge History of China, Vol. 9, Part 1: The Ch'ing Dynasty to 1800, s. 73-119. Cambridge: Cambridge University Press, 2002. ISBN 0-521-24334-3. Teoksen verkkoversio.
  • Mark C. Elliott: The Manchu Way: The Eight Banners and Ethnic Identity in Late Imperial China. Stanford University Press, 2001. ISBN 0-8047-4684-2. Teoksen verkkoversio. .
  • Benjamin A. Elman: A Cultural History of Civil Examinations in Late Imperial China. University of California Press, 2001. .
  • ”The Social Roles of Literati in Early to Mid-Ch'ing”, Cambridge History of China, Vol. 9, Part 1: The Ch'ing Dynasty to 1800, s. 360–427. Cambridge: Cambridge University Press, 2002. ISBN 0-521-24334-3. .
  • Antonia Finnane: ”Yangzhou: A Central Place in the Qing Empire”, Cities of Jiangnan in Late Imperial China, s. 117–50. SUNY Press. Teoksen verkkoversio. .
  • Baoli Gong (宫宝利): 顺治事典 ("Events of the Shunzhi reign"). Peking: Zijincheng chubanshe 紫禁城出版社, 2010. ISBN 978-7-5134-0018-3. .
  • Ping-ti Lo: The Ladder of Success in Imperial China: Aspects of Social Mobility, 1368–1911. New York: Columbia University Press, 1962. ISBN 0-231-05161-1. .
  • Philip A. Kuhn: Soulstealers: The Chinese Sorcery Scare of 1768. Cambridge, Massachusetts: Harvard University Press, 1990. ISBN 0-674-82152-1. .
  • E. S. Larsen, Tomoo Numata: Eminent Chinese of the Ch'ing Period (1644–1912). Washington D.C.: United States Government Printing Office, 1943.
  • Frederick W. Mote: Imperial China, 900-1800. Harvard University Press. ISBN 0-674-44515-5. Teoksen verkkoversio. .
  • Susan Naquin: Peking: Temples and City Life, 1400–1900. University of California Press, 2000. ISBN 0-520-21991-0. .
  • Robert Oxnam: Ruling from Horseback: Manchu Politics in the Oboi Regency, 1661–1669. University of Chicago Press. ISBN 0-226-64244-5. Teoksen verkkoversio. </ref>
  • Evelyn S. Rarski: The Last Emperors: A Social History of Qing Imperial Institutions. University of California Press, 1998. ISBM 0-520-22837-5. Teoksen verkkoversio.
  • Morris Rossabi: From Ming to Ch'ing: Conquest, Region, and Continuity in Seventeenth-Century China, s. 167-199. Yale University Press, 1979. ISBN 0-300-02672-2. Teoksen verkkoversio.
  • Gertraude Roth Li: History of China, Vol. 9, Part 1:The Ch'ing Dynasty to 1800, s. 9-72. Cambridge University Press, 2002. ISBN 0-521-24334-3. Teoksen verkkoversio.
  • Lynn Struve: ”The Southern Ming”, Cambridge History of China, Volume 7, The Ming Dynasty, 1368–1644, s. 641-725. Cambridge: Cambridge University Press. ISBN 0-521-24332-7.
  • Frederic Wakeman: ”Localism and Loyalism During the Ch'ing Conquest of Kiangnan: The Tragedy of Chiang-yin”, Conflict and Control in Late Imperial China, s. 43-85. Center of Chinese Studies, University of California, Berkeley, 1975. .
  • Romantics, Stoics, and Martyrs in Seventeenth-Century China. Journal of Asian Studies, 1984, nro 43, s. 631–65. .
  • Frederic Wakeman: The Great Enterprise: The Manchu Reconstruction of Imperial Order in Seventeenth-Century China, s. 34. University of California Press, 1985. ISBN 0-520-04804-0.
  • Historical Trauma: Anti-Manchuism and Memories of Atrocity in Late Qing China. History and Memory, 2004, nro 16, s. 67–107.
  • ”Qianlong's inscription on the founding of the Temple of the Happiness and Longevity of Mt Sumeru (Xumifushou miao)”, {{{Nimike}}}, s. 185–87. RoutledgeCurzon, 2004b. .

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Mark Elliott: The Manchu Qay: The Eight Banners and Ethnic Identity in Late Imperial China, s. 242. Stanford University Press, 2001. ISBN 9780804746847. Teoksen verkkoversio.
  2. a b John H. Fairbank, Edwin E. Reischauer: China, Tradition and Transformation, s. 211-216. Houghton Miffin Company, 1989. 0-04-374006-5.
  3. Dennerline, 2002, s. 78
  4. Chao-ying Fang: Eminent Chinese of the Ch'ing Period (1644–1912), s. 255. United States Government Printing Office, 1943.
  5. Wakeman, 1985, s. 299
  6. Wakeman, 1985, s. 300, alaviite 231.
  7. Dennerline, 2002, s. 79
  8. Roth Li, 2002, s. 71
  9. Mote, 1999, s. 809
  10. Wakeman, 1985, s. 304
  11. Dennerline, 2002, s. 81
  12. Wakeman, 1985, s. 290
  13. Wakeman, 1985, s. 304
  14. Wakeman, 1985, s. 308.
  15. Wakeman, 1985, s. 311–312
  16. Wakeman, 1985, s. 313
  17. Mote, 1999, s. 817
  18. Wakeman, 1985, s. 313.
  19. a b Wakeman, 1985, s. 314-315
  20. Naquin, 2000, s. 289.
  21. Mote, 1999, s. 818.
  22. Wakeman, 1985, s. 416; Mote, 1999, s. 828
  23. Wakeman, 1985, s. 420-422
  24. Baoli Gong: Shunzhi shidian 顺治事典 ["Events of the Shunzhi reign"], s. 84. Peking: Zijincheng chubanshe 紫禁城出版社 ["Forbidden City Press"], 2010. ISBN 978-7-5134-0018-3. kiina
  25. Wakeman, 1985, s. 857-858.
  26. Wakeman, s. 858-860
  27. a b Wakeman, 1985, s. 860-861 ja alaviite 31 sivulla 861
  28. Kartat teoksissa Naquin, 2000, s. 356, ja Elliott, 2001, s. 103
  29. Robert B. Oxnam: Ruling from Horseback: Manchu Politics in the Oboi Regency, 1661–1669. University of Chicago Press, 1975. ISBN 0-226-64244-5.
  30. a b c d Naquin, 2000, s. 289–291
  31. Elman, 2002, s. 389
  32. Elman, 2002, s. 389-390
  33. Iona D. Man-Cheong: ”Taulukko 1.1”, The Class of 1761: Examinations, State, and Elites in Eighteenth-Century China, s. 7. Stanford University Press, 2004. ISBN 0-8047-4146-8.
  34. Wakeman, 1985, s. 954
  35. Elman, 2001, s. 169
  36. Zarrov, 2004a
  37. Wakeman, 1984, s. 483, 501
  38. Wakeman, 1985, s. 501–507.
  39. Wakeman, 1985, s. 521
  40. Struve, 1988, s. 657
  41. Wakeman, 1985, s. 346
  42. Struve, 1988, s. 644
  43. Wakeman, 1985, s. 523-545
  44. Wakeman, 1985, s. 522, 657
  45. Struve, 1988, s. 657.
  46. Finnane, 1993, s. 131
  47. Struve, 1988, s. 657
  48. Zarrow, 2004a
  49. Struve, 1988, s. 660.
  50. Struve, 1988, s. 660
  51. Wakeman, 1985, s. 580
  52. a b Wakeman, 1985, s. 647
  53. Struve, 1988, s. 662
  54. Dennerline, 2002, s. 87
  55. Kuhn, 1990, s. 12
  56. a b Wakeman, 1985, s. 648-650
  57. Sturve, 1988, s. 662-663
  58. Wakeman, 1975, s. 56
  59. Wakeman, 1975, s. 78
  60. Wakeman, 1975, s. 83
  61. a b Wakeman, 1985, s. 674.
  62. Struve, 1988, s. 665-666
  63. Struve, 1988, s. 667-674
  64. Struve, 1988, s. 675.
  65. a b Struve, 1988, s. 676.
  66. a b c Wakeman, 1985, s. 737.
  67. Wakeman, 1985, s. 738.
  68. Wakeman, 1985, s. 765–766.
  69. a b Wakeman, 1985, s. 767.
  70. Wakeman, 1985, s. 767–768.
  71. a b Yingcong Dai: The Sichuan Frontier and Tibet: Imperial Strategy in the Early Qing, s. 17-18. University of Washington Press. ISBN 978-0-295-98952-5. Teoksen verkkoversio.
  72. a b c Rossabi, 1979, s. 191
  73. Larsen, Numata, 1943, s. 572
  74. Rossabi, 1979, s. 1992