Siirry sisältöön

Mantšukuo

Wikipediasta
Mantšukuo (1932–1934)
Mantšurian valtakunta (1934–1945)
滿洲國 (kiinaksi)
満州国 (japaniksi)
(大)滿洲帝國 (kiinaksi)
大)満州帝国 (japaniksi)
1932–1945
Lippu
Lippu
keisarillinen sinetti
keisarillinen sinetti
Mantšukuo tummanpunaisella, Japanin keisarikunta vaaleanpunaisella.
Mantšukuo tummanpunaisella, Japanin keisarikunta vaaleanpunaisella.
Valtiomuoto yhden puolueen persoonaallinen perustuslaillinen monarkistinen diktatuuri
osa  Japanin satelliitti-, nukke- ja -puskurivaltioita
Keisari Pu Yi
Pääkaupunki Hsinking (pinyin: Xinjing)
(9. elokuuta 1945 asti)
Tonghua (9. elokuusta 1945 –)
Pinta-ala
– yhteensä 1 192 081 km² 
Väkiluku (1940) 35 000 000
Uskonnot šintolaisuus (valtionuskonto)
Kielet japani, mandariinikiina, mantšu, mongoli
Valuutta Mantšukuon yuan
Tunnuslause Viisi rotua yhdessä liitossa
Kansallislaulu ”Dàtóng”
Edeltäjä  Kiinan tasavalta
Seuraaja  Kiinan tasavalta

Mantšukuo (jap. 満州国, Manshūkoku ”Mantšurian valtio”) oli Japanin alainen nukkevaltio Mantšuriassa vuosina 1932–1945. Mantšukuo perustettiin helmikuussa 1932 turvaamaan Japanin Kwantungin armeijan suorittama Mantšurian miehitys.

Mantšukuon itsenäisyyden tunnusti toistakymmentä valtiota, mukaan lukien Suomi, Saksa ja Neuvostoliitto, sekä muutamat Aasian ja latinalaisen Amerikan valtiot.

Mantšukuo käsitti Kiinan nykyiset Heilongjiangin, Jilinin ja Liaoningin provinssit sekä itäisimmän osan nykyistä Sisä-Mongoliaa.

Taustaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Japani oli vahvistanut vaikutusvaltaansa Koillis-Kiinassa eli Mantšuriassa voittamastaan Venäjän-Japanin sodasta (1904–1905) alkaen. Qing-dynastian luhistuttua 1912 valtaan Kiinassa nousivat sotaherrat. Keskitetyn vallan heikkeneminen tarjosi mahdollisuuden myös Japanin imperiumin kasvattamiselle Kiinan maaperällä.[1]

1930-luvun taitteen suuri lama lisäsi polttoainetta Japanin pyrkimyksille manner-Kiinassa. Protektionismi Yhdysvalloissa ja Euroopassa johtie Japanin vientitalouden supistumiseen, mikä pakotti Japanin etsimään omaa taloudellisen omavaraisuuden vyöhykettä. Lisäksi japanilaisten silmissä Tšiang Kai-šekiltä ja tämän johtamalta hallinnolta puuttui todellinen legitimiteetti edustaa Kiinaa. Japani näki itsensä Qing-dynastian tapaisten itäaasialaisten imperiumien todellisena perillisenä.[1]

Mantšurian valloitus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuomintangin yrittäessä 1920-luvulla saada Kiinan keskushallintoa toimimaan japanilaiset alkoivat entistä voimakkaammin pelätä Mantšuriassa hankkimansa valta-aseman menettämistä.lähde?

1920-luvulle tultaessa yksi heistä voimakkaimmista oli Mantšuriaa 100 000:n miehen hyvin varustetun Fengtian-armeijansa kautta hallinnut Zhang Zuolin.lähde?

Mantšurialainen kenraali Zhang Xueliang kieltäytyi pysäyttämästä Japanin Kwantungin armeijan vartioiman Etelä-Mantšurian rautatieyhtiön kanssa kilpailevaa rautatie- ja satamahanketta.lähde?

Mukdenin välikohtaus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Mukdenin välikohtaus

18. syyskuuta 1931 Kwantungin armeija järjesti räjähdyksen Etelä-Mantšurian rautatiellä Mukdenissa (nyk. Shenyang) ja syytti siitä kiinalaisia joukkoja. Tapahtuma tarjosi Japanille verukkeen laajamittaiseen hyökkäykseen. Kwantungin armeija hyökkäsi kiinalaisia vastaan ja vuoden loppuun mennessä Japanin armeija oli miehittänyt suurimman osan Mantšuriasta. Se perusteli toimintaansa väittämällä, että oli puuttunut paikallisen kansannousuun toimimalla Zhang Xueliangia vastaan.[1]

Tšiang Kai-šekin johtama Guomindang suhtautui kuitenkin varovaisesti aseelliseen konfliktiin. Vaikka Chiang piti Japanin hyökkäystä vakavana uhkana, hän katsoi, että Kiinan sotilaallinen kokemattomuus teki vastarinnasta vaarallisen vaihtoehdon.[1]

Japanilainen kenraali Kenji Doihara hirtettiin sotarikollisena 1948 tuomittuna hyökkäyssodan suunnittelusta Mantšurian valtaamiseksi. Hänen epäillään everstinä toimiessaan järjestäneen Mukdenin välikohtauksen.lähde?

Yhdysvaltain vastalause

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltain Kiinan-asiainhoitaja Johnson ilmoitti 22. syyskuuta 1931 Yhdysvaltain ulkoministeri Henry L. Stimsonille, että Japanin menettely oli 27. elokuuta 1928 solmitun Kellogg–Briand-sopimuksen vastainen. Sopimus kielsi hyökkäyssodan kansainvälisen politiikan keinona.lähde?

Nukkevaltion perustaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kwantungin armeija valloitti Mantšurian kokonaan ja perusti asemansa vakiinnuttamiseksi helmikuussa 1932 Mantšukuon valtion. Koska japanilaiset olivat investoineet voimakkaasti alueelle vuosikymmenten ajan, japanilaiset poliitikot eivät protestoineet painokkaasti, vaikka armeija aloitti konfliktin pitkälti omilla ehdoillaan.[2]

Vuonna 1933 Japani valtasi vielä seuraavankin maakunnan, Jeholin (myös Rehe, nykyisen Chengden kaupungin lähistöllä).[1]

Tanggun aselepo

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tietoisena Kiinan sotilaallisesta heikkoudesta ja tarpeesta vahvistaa puolustuskykyään Tšiang Kai-šek pyrki hidastamaan konfliktin eskaloitumista. Tässä hengessä solmittiin Tanggun aselepo 31. toukokuuta 1933. Sopimuksessa määriteltiin demilitarisoitu vyöhyke Jeholin maakunnan eteläpuolelle, joka toimi Kiinan ja Mantšukuon välisenä rajana. Aseleposopimuksen myötä Japanin vaikutuspiiri ulottui Kiinan muurille saakka. Tanggun aselepo nähtiin joissakin kiinalaisissa piireissä myöntyväisyyden ja passiivisuuden merkkinä, mutta sen avulla vältettiin täysimittaisen sodan syttyminen vuosiksi eteenpäin.[1]

Hallinto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Japanilaiset asettivat Mantšukuon hallitsijaksi Qing-dynastian viimeisen viimeisen keisarin Pu Yin. Hsinkingiksi (kiin.: 新京; pinyin: Xīnjīng) uudelleennimetystä Changchunin kaupungista tuli nukkevaltion pääkaupunki.

Mantšukuon kiinalaishallinto oli nimellinen. Hallituksessa jokaista kiinalaisministeriä valvoi japanilainen varaministeri. Japanin Kwantungin armeija takasi maan turvallisuuden Kiinan tasavallan ja sitä vastaan sotineiden kiinalaisten kommunistien suuntaan. Kwantungin armeija osallistui myös sotaan Mongolian kansantasavaltaa ja Neuvostoliittoa vastaan, ja se suojasi Mantšukuota toisen maailmansodan ajan.lähde?

Reaktiot nukkevaltion perustamiseen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainliiton tuomio

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinan tasavallan hallitus vetosi Kansainliittoon, joka lähetti valtuuskunnan Kiinaan selvittämän tilannetta. Valtuuskunta raportoi tilanteesta syyskuussa 1932 vaatien Japania palauttamaan Mantšurian Kiinalle. Tammikuussa 1933 Kansainliiton yleiskokous totesi Japanin syylliseksi sotaan ja vaati sitä vetäytymään. Siam pidättäytyi äänestämästä ja päätöslauselmaa vastaan äänesti Japani, jonka edustajan Yōsuke Matsuokan mielestä Kiina keisarivallan kumoutumisen jälkeen ja sisällissotaan ajautuneena ei enää ollut valtio.lähde?

Kansainliitto ei käytännössä voinut tilanteelle mitään, koska Yhdysvallat ei ollut sen jäsen, ja koska Yhdistynyt kuningaskunta halusi turvata kauppansa Japanin kanssa. Yhdistynyt kuningaskunta oli omaksunut Japani-myönteisen politiikan jo vuonna 1902 pyrkiessään vastustamaan Venäjän vaikutusvaltaa Itä-Aasiassa. Sotaa pelätessään Kansainliitto ei julistanut Japania edes asevientikieltoon.lähde?

Liitto kehotti jäsenvaltioitaan olemaan tunnustamatta Mantšukuota, mutta sillä ei ollut keinoja panna kieltoa täytäntöön.[2]

Neuvostoliitto ja KKP

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Japanin jatkuva eteneminen huolestutti Neuvostoliittoa, jonka johto odotti, että Japanin täysimittainen hyökkäys Kiinaan oli väistämätön ja että ennemmin tai myöhemmin Japani hyökkäisi myös Neuvostoliiton hallitsemiin alueisiin Kaukoidässä. Heinäkuussa 1935 Kominternin 7. maailmankongressi vaati maailmanlaajuisten kansanrintamien perustamista fasismia vastaan. Myös Kiinan kommunistiselle puolueelle (KKP) annettiin ohjeeksi etsiä keinoja lopettaa taistelu Kuomintangin hallitusta vastaan ​​ja taistella sen sijaan Japanin imperialismia vastaan. KKP antoi 1. elokuuta 1935 lausunnon, jossa puolue kehotti Kuomintangia keskeyttämään sisällissodan ja muodostamaan yhtenäisen rintaman Japanin hyökkäystä vastaan. Lausunto merkitsi käännettä KKP:n politiikassa, joka oli ollut siihen asti sekä Kuomintangin että Japanin vastainen.[1]

Suomi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomi oli yksi niistä Kansainliiton maista, jotka tuomitsivat Japanin hyökkääjänä Kansainliiton yleiskokouksessa tammikuussa 1933. Päätös tuotti kuitenkin vaikeuksia suomalaisdiplomaateille. Keskeisin syy vaikeudelle oli se, että Suomi näki Japanin potentiaalisena liittolaisenaan Neuvostoliiton uhkaa vastaan ​​ja pelkäsi Kansainliiton saattavan heikentää Japanin valtaa.[2]

Suomi tunnusti Mantšukuon virallisesti (de jure) heinäkuussa 1941. Tunnustuksen taustalla oli erityisesti Suomen lähentyminen Natsi-Saksaan ja sen liittolaisiin jatkosodan alkuvaiheessa. Suomen Tokion-lähettiläs Karl Gustaf Idman kannatti tunnustamista jo ennen virallista päätöstä ja raportoi, että Japanin poliitikot pyrkivät aktiivisesti edistämään Suomen tunnustusta keväällä 1941. Tunnustuksen jälkeen Suomi ja Mantšukuo vaihtoivat edustajia. Kiinan hallitus reagoi päätökseen lähettämällä Tukholmassa toimineen edustajansa Suomeen esittämään virallisen vastalauseen, mutta Suomi ei antanut siihen tyydyttävää vastausta. Idman toimi Mantšukuoon akkreditoituna konsulina ja vieraili alueella vuonna 1941 luovuttamassa valtuuskirjeensä. Seuraavana vuonna hän edusti Suomea Mantšukuon 10-vuotisjuhlallisuuksissa.[2]

Diplomaattiset suhteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mantšukoun diplomaattiset suhteet eri valtioihin:
  Mantšukuo
  Japani
  Japanin miehitys- ja satelliittivaltiot
  Natsi-Saksa
  Saksan miehitys- ja satelliittivaltiot
  Valtiot, jotka tunnustivat Mantšukuon

Kansainliiton tunnustamattomuuspolitiikasta huolimatta Japan pyrki kaikin keinoin oikeuttamaan Mantšukuon olemassaolon ja levitti aktiivisesti propagandaa sen kansainvälisen tunnustamisen edistämiseksi.[2]

Mantšukuon tunnustivat El Salvador (3 . maaliskuuta 1934), Dominikaaninen tasavalta (1934), Costa Rica (23. syyskuuta 1934), Italia (29. marraskuuta 1937), Espanja (2. joulukuuta 1937), Saksa (12. toukokuuta 1938) ja Unkari (9. tammikuuta 1939). Neuvostoliitto laajensi de facto -tunnustusta 23. maaliskuuta 1935, mutta totesi nimenomaisesti, että tämä ei tarkoita de jure -tunnustamista.[3][4] Neuvostoliitto hyväksyi 13. huhtikuuta 1941 Japanin ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksen allekirjoittamisen jälkeen Mantšukuon aseman itsenäisenä valtiona de jure vastineeksi Japanin tunnustaen naapurimaan Mongolian kansantasavallan koskemattomuuden[5].

Neuvostoliitto ylläpiti aluksi viisi pääkonsulaattia Mantšukuossa, vaikka vuosina 1936–1937 niitä oli vain kaksi: yksi Harbinissa ja toinen Manzhoulissa.[6][7][8] Mantšukuo avasi kaksi konsulaattia Neuvostoliitossa, yhden Blagoveštšenskissa (syyskuussa 1932) ja toisen Tšitassa (helmikuussa 1933).[9]

Toisen maailmansodan puhkeamisen jälkeen Mantšukuon tunnustivat Slovakia (1. kesäkuuta 1940), Vichyn Ranska (12. heinäkuuta 1940), Romania (1. joulukuuta 1940), Bulgaria (10. toukokuuta 1941), Suomi (17. heinäkuuta 1941),[10] Tanska (elokuussa 1941), Kroatia (2. elokuuta 1941), Wang Jingwein hallitus Kiinassa (30. marraskuuta 1940), Thaimaa (5. elokuuta 1941) ja Filippiinit (1943).lähde?

Jotkin Mantšukuon tunnustaneet maat ovat kiistanalaisia. Pienimmätkin ulkomaiden eleet esitettiin Japanin mediassa merkkeinä virallisesta tunnustuksesta. Esimerkiksi Dominikaanisen tasavallan vuonna 1934 lähettämä onnittelusanoma Pu Yin valtaannoususta tulkittiin Japanissa diplomaattisuhteiden alkuna, vaikka maan edustaja kiisti virallisen tunnustuksen. Vastaava tapaus sattui samana vuonna, kun Viron edustaja matkusti Mantšukuon kautta. Matka esitettiin japanilaisessa mediassa merkkinä lähestyvästä tunnustuksesta, vaikka väite kumottiin myöhemmin.[2]

Halhin-Golin taistelut 1939

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Halhin-Golin taistelut

Mantšukuon ja Mongolian kansantasavallan rajat olivat kiistellyt, mikä johti 1939 konfliktiin mongoliratsuväen ja mantšuratsuväen kesken Halhin-Golissa. Konflikti laajeni nopeasti Mongolian armeijan, Neuvostoliiton puna-armeijan sekä Japanin Kwantungin armeijan väliseksi yhteenotoksi. Toisen maailmansodan ajan loppuun saakka tilanne vakautui, koska Japani ja Neuvostoliitto solmivat viideksi vuodeksi hyökkäämättömyyssopimuksen huhtikuussa 1941. Neuvostoliitto hyökkäsi Japania vastaan vasta Saksan tultua kukistetuksi suurin voimin elokuussa 1945.lähde?

Neuvostoliiton hyökkäys Itä-Aasiaan 1945 ja rauha

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mantšukuo lakkasi olemasta Japanin antauduttua toisessa maailmansodassa. Neuvostoliiton 8. elokuuta 1945 julistaman sodan tuloksena neuvostojoukot hyökkäsivät japanilaisia vastaan Mantšuriassa. Taistelussa Mantšuriasta valtasivat neuvostoliittolaiset sen, ja Pu Yi jäi neuvostoliittolaisten vangiksi. Hänet luovutettiin kiinalaisille.lähde?

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g Klaus Mühlhahn: Making China Modern: From the Great Qing to Xi Jinping. Cambridge, Massachusetts: The Belknap Press of Harvard University Press, 2019. ISBN 978-0-674-73735-8
  2. ↑ a b c d e f Soini, Malviina: Finland’s Connections to Manchukuo: The World of Images and Political Games. (pro gradu -työ) University of Turku, 3.6.2024. Artikkelin verkkoversio.
  3. ↑ Ian Hill Nish: Japanese foreign policy in the interwar period, s. 95. Westport: Praeger Publishers. ISBN 0-275-94791-2 (englanniksi)
  4. ↑ Turns, David. "Stimson Doctrine of Non-Recognition: Its Historical Genesis and Influence on Contemporary International Law, The." Chinese J. Int'l L. 2 (2003): 123.
  5. ↑ Kotkin, Stephen: Mongolia in the Twentieth Century: Landlocked Cosmopolitan, s. 123. Routledge, 1999. ISBN 0765605368 (englanniksi)
  6. ↑ Генеральное консульство СССР в Харбине
  7. ↑ Ivanov, Igor (2002). Outline of the History of the Minister of Foreign Affairs of Russia. In Russian. OLMA Media Group, s. 219
  8. ↑ Chronology of China in the 1940s (Arkistoitu – Internet Archive) Osakan yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta. Luettu 29.12.2017.
  9. ↑ K. A. Karayeva. МАНЬЧЖОУ ГО (1931-1945): «МАРИОНЕТОЧНОЕ» ГОСУДАРСТВО В СИСТЕМЕ МЕЖДУНАРОДНЫХ ОТНОШЕНИЙ НА ДАЛЬНЕМ ВОСТОКЕ. Uralin liittoyliopisto.
  10. ↑ Suomen diplomaattiset suhteet ulkovaltoihin 1918–1996, s. 139. (Ulkoasiainministeriön julkaisuja) Helsinki: Ulkoasiainministeriö, 1997. ISBN 951-724-118-6

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Pu Ji: Olin Kiinan keisari. Taivaanpojan tie lohikäärmevaltaistuimelta Pekingin puutarhatyöläiseksi. Toim. Richard Schirach ja Mulan Lerner, suom. Liisa Ryömä. Gummerus, 1974.
  • Pu Ji: Viimeinen Kiinan keisari. Taivaanpojan tie lohikäärmevaltaistuimelta Pekingin puutarhatyöläiseksi. Toim. Richard Schirach ja Mulan Lerner, suom. Liisa Ryömä. Johanna Kustannus, 1988. Kirjan perusteella tehty elokuva Viimeinen keisari (The Last Emperor). Ohjannut Bernardo Bertolucci, 1987.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Mantšukuo&oldid=23936149”