Kalmukit
| Хальмгуд Halm'gud Kalmukit |
||||||||||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
|
Merkittävät asuinalueet
|
||||||||||||||||
| Kielet | kalmukki, venäjä | |||||||||||||||
| Uskonnot | tiibetinbuddhalaisuus, ortodoksisuus | |||||||||||||||
Kalmukit ovat Venäjän Kalmukiassa Kaspianmeren länsirannalla asuva mongolikansa. He polveutuvat alueelle 1600-luvulla muuttaneista oiraateista eli länsimongoleista. Kalmukit ovat Euroopan ainoa buddhalainen kansa. He puhuvat mongolikieliin kuuluvaa kalmukin kieltä. Kalmukkien nimitys juontuu venäläisten alun perin kaikista oirateista käyttämästä nimestä, joka puolestaan tuli turkkilaisten oirateille antamasta nimityksestä qalmaq. Kalmukit itse alkoivat käyttää nimitystä 1800-luvulla.[2] Venäjän vuoden 2002 väestönlaskennan mukaan maassa asui 183 372 kalmukkia.[1]
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Varhaiset vaiheet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Astrahanin kukistuttua venäläisten hyökkäyksessä vuonna 1554 Kaspianmeren tasankoa hallitsivat turkkilaissukuiset nogait. Vuonna 1608 oirattien koshud-heimo alkoi järjestää hyökkäyksiä nogaiden maille. Vuonna 1630 Khoo-Örlögin ja hänen poikansa johdolla oiratit valloittivat alueen kokonaan. Myöhemmin alueelle muutti koshudien lisäksi dörböd- ja törgud-heimojen jäseniä. Tulijat taistelivat keskenään, kunnes Ayuuki Khan yhdisti heidät valtansa alle. Kalmukit liittoutuivat venäläisten kanssa ja taistelivat näiden puolella nogaita, kapinoivia kasakoita ja tataareja vastaan. Vuonna 1718 Pietari Suuri rakensi linnoituksia Donilta Volgalle ja perusti Astrahanin provinssin. Tämä lisäsi Venäjän valtaa alueella, mutta kalmukit säilyttivät osittaisen itsenäisyytensä vuoteen 1771 saakka.[2] Vielä 1800-luvun alussa pääosa kalmukeista oli paimentolaisia, mutta sittemmin heidät pyrittiin saamaan omaksumaan viljely, minkä lisäksi monet heistä päätyivät palvelemaan Venäjän armeijassa. Monet armeijassa palvelleet omaksuivat sittemmin eurooppalaiset elämäntavat.[3]
Osana Venäjää
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1800-luvun lopussa lopetettiin vielä jäljellä olleet kalmukkien erityisoikeudet Astrahanin provinssissa. Samalla laajennettiin koulujärjestelmää, jonka myötä muodostui pieni kalmukkien oppineiden luokka.[3] Tsaarin kukistuttua vuonna 1917 kalmukit tekivät ehdotuksia autonomiasta tai liittymisestä Donin kasakoihin. Venäjän sisällissodassa he olivat valkoisten puolella helmikuuhun 1918 asti, jolloin bolševikit valloittivat Astrahanin. Noin 1 500 kalmukkia pakeni muualle Eurooppaan ja monet saivat surmansa verilöylyissä tai palvellessaan armeijassa kasakoiden kanssa. Vuonna 1897 kalmukkeja oli 190 600, mutta vuoteen 1928 mennessä heidän määränsä oli pudonnut 133 500:aan. He asuivat edelleen pääasiassa maaseudulla, ja kaupunkiväestö muodosti vain 1,3 prosenttia kaikista kalmukeista. Vuonna 1920 perustettiin Kalmukkien autonominen alue. Sen hallinnollinen keskus oli vuoteen 1927 saakka viereisen Astrahanin alueen pääkaupunki Astrahan, josta se siirrettiin Elistaan. Vuonna 1935 alueesta tuli Kalmukian autonominen sosialistinen neuvostotasavalta. Neuvostokauden alussa kalmukkien määrä pysyi suhteellisen tasaisena, mutta heidän osuutensa koko väestöstä laski 75,6 %:sta vuonna 1926 vain 48,6 %:iin vuonna 1939. 1930-luvulla alkoi myös buddhalaisten luostarien vaino, joiden lisäksi vainottiin myös esimerkiksi paikallisia kommunisteja.[4]
Toinen maailmansota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Toisessa maailmansodassa kalmukkeja palveli armeijassa omissa yksiköissään. Neuvostojoukkojen vetäydyttyä suuresta osasta Kalmukiaa vallassa olivat palveluksesta karanneet aseistetut kalmukkijoukot siihen asti, kunnes saksalaiset tulivat alueelle 1942. Kuten monilla muillakin alueilla, heitä pidettiin vapauttajina. Kun saksalaiset perääntyivät alueelta vuonna 1943, yli 3 000 heihin liittynyttä kalmukkia seurasi heitä länteen ja osallistui myöhemmin taisteluihin esimerkiksi Puolassa. Noin 250 heistä selvisi sodasta ja muutti Yhdysvaltoihin ja Ranskaan. Kostotoimenpiteenä Kalmukian tasavalta lakkautettiin ja kalmukit karkotettiin vuonna 1943 Siperiaan, Keski-Aasiaan ja Sahalinin saarelle. Armeijassa palvelleet kalmukit siirrettiin työjoukkoihin sodan loppuajaksi.[4] Siirtojen seurauksena arviolta 16 000 kalmukkia kuoli, ja heidän kokonaismääränsä vuonna 1959 oli vain 103 000.[5]
Nykypäivä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Stalinin jälkeisenä aikana vuonna 1957 kalmukkien sallittiin palata kotiseuduilleen ja Kalmukkien autonominen sosialistinen neuvostotasavalta palautettiin alkuperäisine rajoineen. Seuraavana vuonna Kalmukiasta tuli jälleen neuvostotasavalta. Kalmukit eivät kuitenkaan saaneet takaisin menetettyä omaisuuttaan. Paluun jälkeen kalmukkien määrä lähti jälleen nousuun, ja vuonna 1989 heitä oli jo 174 000. Neuvostokauden lopulla myös yhteydet diasporaan lisääntyivät ja Kalmukiassa kävi diasporan jäseniä Ranskasta ja Yhdysvalloista. Neuvostojärjestelmän romahdettua Kalmukia julistautui itsenäiseksi tasavallaksi, vaikkakaan itsenäisyyttä ei ryhdytty sen vakavammin ajamaan. Kalmukiasta tuli vuonna 1994 osa Venäjän federaatiota.[5]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Christopher P. Atwood: Encyclopedia of Mongolia and the Mongol Empire. Facts On File, 2004. ISBN 0-8160-4671-9 (englanniksi)
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kalmukit Wikimedia Commonsissa
