Yhdysvaltain presidentinvaalit 1968

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Yhdysvaltain presidentinvaalit 1968
Yhdysvallat
1964 ←
5. marraskuuta 1968
→ 1972

  Richard M. Nixon, ca. 1935 - 1982 - NARA - 530679.jpg Hubert Humphrey crop.jpg George C Wallace.jpg
Ehdokas Richard Nixon Hubert Humphrey George Wallace
Puolue Republikaaninen puolue Demokraattinen puolue Amerikan Itsenäisyyspuolue
Kotiosavaltio New York Minnesota Alabama
Varapresidenttiehdokas Spiro Agnew Edmund Muskie Curtis LeMay
Valitsijamiesääniä 301 191 46
Osavaltiot 32 13 + D.C. 5
Ääniä 31 783 783 31 271 836 9 901 118
Kannatus 43,4 % 42,7 % 13,5 %

ElectoralCollege1968.svg

Vaalin tulokset osavaltioittain

Presidentti ennen vaaleja

Lyndon B. Johnson
Demokraattinen puolue

Uusi presidentti

Richard Nixon
Republikaaninen puolue

Yhdysvaltain presidentinvaalit 1968 olivat Yhdysvaltain 46. presidentinvaalit, jotka järjestettiin 5. marraskuuta 1968. Republikaanisen puolueen ehdokas Richard Nixon valittiin Yhdysvaltain presidentiksi 301 valitsijamiehen enemmistöllä.

Istuva presidentti Lyndon B. Johnson ilmoitti televisiopuheessaan 31. maaliskuuta 1968, ettei pyrkisi demokraattisen puolueen presidenttiehdokkaaksi. Hän oli tätä ennen saanut demokraattien esivaalissa New Hampshiressä 49 prosenttia äänistä, vaikkei ollut edes virallisesti ehdolla.[1]

Ehdokkaiden valinta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Demokraatit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Demokraattisen puolueen ehdokkuuden ensimmäinen haastaja oli Minnesotan vanhempi senaattori ja tunnettu Vietnamin sodan vastustaja Eugene McCarthy, joka ilmoitti jo marraskuussa 1967 haastavansa presidentti Johnsonin esivaalissa. McCarthy sai New Hampshiren esivaalissa 42 prosenttia äänistä. 16. maaliskuuta 1968 New Yorkin nuorempi senaattori Robert F. Kennedy ilmoitti omasta ehdokkuudestaan, samoin kuin 27. huhtikuuta myös varapresidentti Hubert Humphrey.[1]

28. toukokuuta McCarthy voitti Kennedyn Oregonin esivaalissa, mutta Kennedy sai 4. kesäkuuta suuren voiton Kalifornian esivaalissa. Vain pari minuuttia sen jälkeen kun Kennedy oli ilmoittanut Kalifornian-voitostaan hotellissa Los Angelesissa Sirhan Sirhan ampui tätä. Kennedy kuoli vammoihinsa 6. kesäkuuta.[1][2]

Demokraattien puoluekokous 1968 järjestettiin Chicagossa International Amphitheatren tiloissa. McCarthy ja muut sodanvastaiset ehdokkaat eivät saaneet yhdistettyä voimiaan, minkä lisäksi yritys saada Robert F. Kennedyn nuorempi veli Edward Kennedy ehdolle epäonnistui. Demokraattien presidenttiehdokkaaksi valittiin ensimmäisellä kierroksella Hubert Humphrey. Varapresidenttiehdokkaaksi tuli Mainen senaattori Edmund Muskie. Tapahtumaa leimasivat myös väkivaltaiset mielenosoitukset puoluekokouksen tilojen ulkopuolella.[1][2]

Republikaanit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1960 presidentinvaalit hävinnyt Richard Nixon oli hankkinut itselleen kannatusta ja yhteyksiä halki maan kampanjoimalla muiden republikaanien ehdokkaiden puolesta. Tammikuussa 1968 hän ilmoitti virallisesti lähtevänsä mukaan republikaanien esivaalikilpaan ja nousi nopeasti ennakkosuosikiksi. Michiganin kuvernööri George W. Romney yritti kerätä kannatusta puolueen sodanvastaiselta osalta, kun taas liberaalit tukivat Nelson Rockefelleriä ja konservatiivit Ronald Reagania. Eri ryhmittymien erimielisyyksien takia Nixon voitti Miamissa järjestetyssä republikaanien puoluekokouksessa puolueen presidenttiehdokkuuden ensimmäisellä kierroksella. Hän valitsi varapresidenttiehdokkaakseen suhteellisen tuntemattoman Marylandin kuvernöörin Spiro Agnew’n.[2]

Vaalikampanja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

McCarthy kieltäytyi aluksi tukemasta Humphreyn presidenttiehdokkuutta, mikä näkyi tämän kannatusluvuissa selvästi pitkän aikaa. Humphrey ilmoitti vasta syyskuun lopussa, että lopettaisi presidenttinä Vietnamin pommittamisen. Lokakuun lopussa McCarthy myöntyi viimein kannattamaan Humphreytä.[1]

George Wallacen vuoden 1968 presidentinvaalien vaalimainos, johon sisältyy myös hänen kampanjasloganinsa "Stand Up for America".[3]

Alabaman kuvernööri George C. Wallace oli pyrkinyt demokraattien presidenttiehdokkaaksi vuosina 1964 ja 1968. Vuoden 1968 vaaleissa hän pyrki presidentiksi oman Amerikan Itsenäisyyspuolueensa ehdokkaana.[4] Hänen varapresidenttiehdokkaanaan oli entinen ilmavoimien kenraali Curtis LeMay.[1][3]

Vaalikampanjansa aikana Wallace ilmaisi useita kertoja haluavansa kumota vuonna 1965 voimaan tulleen Voting Rights Act of 1965 -lain, joka salli afroamerikkalaisten äänioikeuden kautta maan. Hän kampanjoi useita kertoja myös pohjoisissa teollisuusvaltaisissa osavaltioissa ja niiden suurkaupungeissa, kuten Detroitissa[5], joissa teollisuuden hiipuminen ja mustien ja valkoisten segregaatio tarjosivat hyvän kasvupohjan hänen populistiselle kampanjalleen. Wallace ei koskaan suoranaisesti ilmaissut mitä tekisi jos voittaisi presidentinvaalit, ja hänen tavoitteenaan onkin pidetty sitä, että hänen saamansa valitsijamiehet estäisivät kahta muuta ehdokasta saavuttamasta vaadittua 270 valitsijamiehen rajaa, jolloin hän voisi pyrkiä saamaan jommalta kummalta myönnytyksiä kansalaisoikeusasiassa.[1][3]

Sekä Nixon että Humphrey reagoivat Wallacen kampanjaan. Nixonin mukaan Wallacea äänestämällä olisi lopputuloksena Humphreyn voitto. Nixon myös jäljitteli joitakin Wallacen kampanjan elementtejä, kuten koululaisten linja-autokuljetusten vastustamista. Humphrey taas vetosi Wallacen kotiosavaltion Alabaman köyhyyteen ja kysyi äänestäjiltä retorisesti, miltä ”Alabaman Yhdysvallat” näyttäisi. Humphrey nautti myös ammattiliittojen suosiota, ja ammattijärjestö AFL-CIO hyökkäsi voimakkaasti Wallacea vastaan talousasioissa.[3]

Wallacen kampanjaa haittasi hänen varapresidenttiehdokkaansa LeMayn 4. lokakuuta suorassa televisiolähetyksessä antamansa lausunto, jossa hän sanoi maata vaivaavan "fobian" ydinaseiden käytön osalta. Wallacen varakampanjamanagerin Tom Turnipseedin mukaan puolue pyrki parhaansa mukaan pitämään LeMayn sivussa kampanjasta.[3]

Tulokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Richard Milhous Nixon (Republikaani) New York, 31 783 783 ääntä (43,4 %), 301 valitsijamiestä
  • Hubert Horatio Humphrey (Demokraatti) Minnesota, 31 271 839 ääntä (42,7 %), 191 valitsijamiestä
  • George Corley Wallace (Amerikan Itsenäisyyspuolue) Alabama, 9 901 118 ääntä (13,5 %), 46 valitsijamiestä

Humphreylle puheita kirjoittaneen Ted Van Dykin mukaan Humphrey tiesi hävinneensä vaalit, kun New Jerseyn ja Ohion osavaltioiden perinteisesti demokraattivaltaiset alueet toivat hänelle odotettua vähemmän ääniä.[3]

Wallacen äänimäärä jäi ennustettua alhaisemmaksi, eikä hän onnistunut estämään jommankumman ehdokkaan valintaa valitsijamiesvaalissa. Hänelle oli aiemmin syyskuussa povattu jopa noin 21 prosentin kannatusta. Analyytikkoja yllätti häntä äänestäneissä se, että nämä olivat pääsääntöisesti nuoria äänestäjiä, eivätkä niinkään muutoksen vastaisia ikäihmisiä.[1][3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h Menand, Louis: Lessons from the Election of 1968 The New Yorker. 1.1.2018. Viitattu 27.4.2019. (englanniksi)
  2. a b c Election of 1968: The Renaissance of Richard Nixon u-s-history.com. Viitattu 27.4.2019. (englanniksi)
  3. a b c d e f g Lyman, Brian: 'Stand up for America' – George Wallace's chaotic, prophetic campaign USA Today. 20.8.2018. Viitattu 27.4.2019. (englanniksi)
  4. Haberman, Clyde: George Wallace Tapped Into Racial Fear. Decades Later, Its Force Remains Potent. The New York Times. 1.4.2018. Viitattu 27.4.2019. (englanniksi)
  5. https://historyengine.richmond.edu/episodes/view/6625

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • O’Donnell, Lawrence: Playing with Fire: The 1968 Election and the Transformation of American Politics. Penguin Press, 2017. ISBN 978-0399563140. (englanniksi)
  • White, Theodore H.: The Making of the President 1968. Harper Perennial, 2010. ISBN 978-0061900648. (englanniksi)
  • Gould, Lewis L.: 1968: The Election That Changed America. Ivan R. Dee, 2010. ISBN 978-1566638623. (englanniksi)