Euroopan historia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kreikkalaisen mytologian Zeus vietteli Europa-neidon sonnin muodossa.

Euroopan historia kattaa Euroopan esihistoriasta nykyaikaan. Euroopan ensimmäiset korkeakulttuurit, minolainen ja mykeneläinen kulttuuri, syntyivät nykyisen Kreikan alueella. Euroopan nimi on mahdollisesti peräisin kreikkalaisesta mytologiasta, jossa ylijumala Zeus vietteli Europa-neidon.

Esihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Euroopan esihistoria

Euroopan eshistoria alkaa nykyihmistä edeltävistä ihmislajeista, ja päättyy kirjoitustaidon levittäytymiseen. Noin 48000, viimeistään 36000 vuotta sitten ensimmäinen nykyihminen levitti Eurooppaan kivikautisen metsästäjä-keräilijöiden kulttuurin. Mahdollisesti varhaiskivikautisia muuttoaaltoja oli monia. Jääkauden aikana eurooppalaiset pakenivat refugeihin jäätikön reunoille joista ihmiset jälleen levittäytyivät jäätikön peittämille alueille sen sulettua. Noin 7000-5000 eaa Lähi-idästä maanviljely levisi Euroopassa laajalle, ja tällöin Lähi-idästä tuli uutta väestöä edellisen rinnalle. Noin 4000-2000 eaa Keski-Aasian arojen indoeurooppalaiset levittäytyivät sotaisasti laajalle alueelle Euroopasta.

Antiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Antiikki

Antiikki eli vanha aika on aikakausi erityisesti kreikkalaisessa ja roomalaisessa historiassa, noin 800 eaa.–500 jaa. Ajanjaksoa on pidetty merkittävänä koska on katsottu että länsimainen sivistys ja yhteiskunta juontavat juurensa tuosta ajasta. Monet keksinnöt, tavat, arvostukset ja tyylit ovat joko antiikin kreikkalaisten tai roomalaisten luomia tai heidän kauttaan länsimaiseen kulttuuriin omaksuttuja. Myös latinalaiset aakkoset ovat antiikista. Foinikialaisilta peräisin oleva kirjaimisto kehittyi kreikkalaisten ja roomalaisten muokkaamana ns. latinalaiseksi kirjaimistoksi.

Antiikin Kreikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Antiikin Kreikka
Antiikin kreikkalaiset rakensivat muun muassa Ateenan Parthenonin.

Antiikin Kreikan historia jaetaan yleensä arkaaiseen aikaan (noin 700–480 eaa.), klassiseen aikaan (480–330 eaa.) ja hellenistiseen aikaan (330–27 eaa.).

Antiikin Kreikan vahvimmat kaupunkivaltiot olivat Ateena ja Sparta.[1] Kreikkalaiset perustivat runsaasti siirtokuntia Välimeren ja Mustanmeren rannikoille.[2] Ateenassa kehitettiin maailman ensimmäinen demokratia.[3] Kreikan kaupunkivaltiot kehittivät 500–300-luvuilla eaa. sivilisaation, jonka filosofisia ja taiteellisia saavutuksia pidetään edelleen arvossa.[4]

Makedonialainen Aleksanteri Suuri löi persialaiset 330-luvulla eaa. ja perusti suuren mutta lyhytaikaisen valtakuntansa, joka hajosi osiin hänen kuoltuaan. Kreikkalaisten valloitukset jättivät Lähi-itään hellenistisen kulttuurin.[5]

Rooman valtakunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Rooman valtakunta

Rooman valtakunta (usein myös antiikin Rooma) oli Rooman kaupunkivaltion pohjalta kasvanut laaja imperiumi. Rooma kehittyi vuosisatojen aikana Välimeren ympäröiväksi maailmanvallaksi.

Ensimmäiset asutuksen merkit Rooman kaupungin alueella ovat noin 1300-luvulla eaa. Kyläyhteisö oli olemassa vuoden 1000 eaa. tienoilla. Rooman kaupungistuminen lienee alkanut 700-luvulla eaa. Rooman perustamistarinan mukaan kaupungin perustivat Romulus ja Remus vuonna 753 eaa.

400- ja 300-luvuilla eaa. Rooma kävi monia sotia Italian muita valtioita vastaan. Vähitellen Rooma laajensi hallitsemiaan alueitaan ja voitti muun muassa Kreikan ja Karthagon. Rooma ajautui kriisiin vuonna 133 eaa., joka johti sarjaan sisällissotia. Vuonna 91 eaa. lähes koko Italia kapinoi ja se rauhoitettiin antamalla kaikille Pojoen eteläpuolisille asukkaille kansalaisuus. Vuonna 73 eaa. orjat nousivat kapinaan kolmessa orjasodassa. Vuonna 44 eaa. salaliittolaiset murhasivat diktaattori Julius Caesarin, minkä jälkeen alkoi uusi sisällissotien kausi ja valtakunnasta tuli keisarikunta.

Rooman valtakunta laajimmillaan vuonna 117.

Rooma laajeni Keski- ja Länsi-Euroopassa kelttien alueille ja alisti keltit Irlantia ja Skotlantia lukuunottamatta. Pohjoisessa Rooman valtakuntaa reunustivat germaaniheimot.[6]

Rooman valtakunta jakautui kahtia Länsi-Roomaksi ja Itä-Roomaksi eli Bysantin valtakunnaksi vuonna 395. Länsiosa kukistui vuonna 476, jolloin Länsi-Rooman viimeinen keisari syrjäytettiin. Itä-Rooma jatkoi toimintaansa Konstantinopolin turkkilaisvaltaukseen saakka 1453.[7]

Keskiaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arkkipiispa-munkki Rabanus Maurus esittelemässä kirjaa paavi Gregorius IV:lle.
Pääartikkeli: Keskiaika

Läntinen Eurooppa pirstoutui 400-luvulla, kun kansainvaellukset hävittivät Länsi-Rooman. Vastaavasti Itä-Rooma säilyi vielä tuhannen vuoden ajan Bysantin valtakuntana.

Jo 300-luvulla kristinuskosta tuli Rooman valtakunnan valtionuskonto. Keskiajalla se levisi vähitellen myös Euroopan keski- ja pohjois­osiin, jotka eivät olleet kuuluneet valta­kuntaan.

Germaanikansoista frankit pyrkivät yhdessä Rooman piispan eli paavin kanssa uuteen Länsi-Euroopan yhdistämiseen. Paavi kruunasi frankkien kuninkaan Kaarle Suuren keisariksi, Länsi-Rooman keisariperinteen jatkajaksi vuonna 800.

Kaarle Suuren Aachenista käsin hallitsema valtakunta käsitti nykyisen Ranskan, osan nykyistä Saksaa Elbelle saakka, osan nykyisestä Italiasta ja Alankomaat. Frankkien valtakunnalla oli merkittävä vaikutus Euroopan kulttuurin yhtenäistäjänä, kuten feodalistisen järjestelmän levittäjänä, vaikka se ei käsittänytkään koko Eurooppaa. Frankkien pyrkimys rajata kristikunta vain sen läntiseen osaan oli ensimmäisiä vaiheita kehityksessä, joka johti idän ja lännen kirkkojen lopulliseen eroon 1000-luvulla. Frankkien valtakunta hajosi, mutta keisarin titteli jatkoi olemassaoloaan siirtyen Saksan kuninkaalle vuonna 962. Keisarin ja paavin suhde, jossa molemmat olivat tavallaan läntisen kristikunnan hallitsijoita, oli ongelmallinen ja johti skismoihin, kuten investituurariitaan, ja 1000-luvulta alkaen kolmanneksi osapuoleksi valtakamppailuun tulivat nk. territoriaalivaltiot, joista uudella ajalla alkoi muodostua nykyisiä Euroopan kansallisvaltioita.[8]

Keskiaika on Euroopan historian ajanjakso ns. "vanhan ajan" ja "uuden ajan" välissä, karkeasti 500-luvun alusta 1400-luvulle. Kuvan keskiajasta jonkinlaisena "pimeänä" kautena loivat uuden ajan alun oppineet, jotka halusivat siten korostaa renessanssina tunnetun oman aikakautensa merkitystä sekä omaa etevämmyyttään aikaisempiin oppineisiin nähden.

Keskiaika jaetaan tavallisesti varhais-, sydän- ja myöhäiskeskiaikaan.

Bysantti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Bysantin valtakunta

Bysantin pinta-ala oli laajimmillaan noin 4 500 000 km2 ja väkiluku parhaimmillaan 34 000 000.[9] Bysantti pysyi Välimeren alueen suurvaltana 1100-luvulle asti.

Bysantin kulta-aikaa olivat 800–1000-luvut. Bysantti valtasi maita takaisin Balkanilla makedonialaisen dynastian aikana, jotka slaavit olivat ennen valloittaneet. Etelä-Italia valloitettiin myös. Keisari Johannes I Tzimiskes ulotti taistelut Jerusalemiin asti. Vuonna 1014 keisari Basileios II kukisti Bulgarian.

1400-luvulla osmanit valtasivat melkein koko Bysantin valtakunnan lukuun ottamatta Konstantinopolia ja muutamaa muuta kaupunkia. Vuonna 1453 osmanien sulttaani Mehmed II valloitti Konstantinopolin ja Bysantin valtakunta kukistui.

Uuden ajan alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Renessanssi aloitti uuden ajan 1400-luvulla. Renessanssia voidaan pitää taide-, kulttuuri- ja aatehistoriallisena murrosaikana. Renessanssin aikana ihailtiin erityisesti antiikkia. Antiikin arvoja, kirjallisuutta, kuvataidetta ja kauneuskäsitystä ihailtiin, mutta kuitenkin tietynlaisen "suodattimen" läpi tarkasteltuna.

Renessanssia ajoi latinan ja kreikan kielen kasvanut suosio, joka vastaavasti ihannoi kultaista kreikkalais-roomalaista aikaa. Taiteilijat maalasivat innolla tauluja, joiden lähteenä olivat mytologiset ja historialliset antiikin tapahtumat. Toisaalta aikakausi loi myös aivan uudenlaista taidetta kuten Leonardo da Vincin Mona Lisa.

Suuret löytöretket alkoivat Euroopassa 1400-luvun alussa renessanssin aikaisten keksintöjen vauhdittamana. Kartografian, navigoinnin ja laivanrakennustaidon kehityksen myötä eurooppalaiset alkoivat tutkia ja levittäytyä ympäri maailmaa.

Euroopan valtioiden sisäiset sodat eivät estäneet tekemästä löytöretkiä. Ensimmäisenä löytöretkille lähti Portugali ja sitä seurasi Espanja. Nämä valtiot loivat ensimmäiset siirtomaat Amerikkaan sekä tukikohdat kaupankäynnille Afrikkaan ja Aasiaan. Mutta pian nämä maat saivat kilpailijansa Ranskasta, Englannista ja Hollannista. Lisäksi 1500-luvulla Venäjän tsaari Iivana Julma aloitti Siperian valloituksen.

Valistusaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Valistus

Valistus oli 1700-luvun eurooppalainen älyllinen liike, joka korosti sivistystä, järjenmukaisuutta ja yksilönvapautta. Valistusaate pyrki järkeen nojautuen perusteellisiin uudistuksiin kulttuurin ja yhteiskuntaelämän aloilla.

Valistusaate kehittyi ranskalaisten, brittiläisten ja saksalaisten filosofien kynästä. Pian ajatukset levisivät koko Eurooppaan. Valistusaate vaikutti taustalla, kun Yhdysvallat julistautui itsenäiseksi vuonna 1776. Ajatukset uskonnonvapaudesta ja sananvapaudesta saivat kirjallisen muodon. Vuonna 1789 puhkesi Ranskassa suuri vallankumous. Tämän seurauksena muualla Euroopassa aloitettiin vapaaehtoisesti yhteiskunnallisia uudistuksia, jotteivät vallankumoukset leviäisi lisää.

Vallankumousten aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eugène Delacroix, Vapaus johtaa kansaa, 1830. Uusimman ajan katsotaan alkavan Ranskan vallankumouksesta. Seuranneena aikana vallankumoukset olivat merkittävä teema ja muun muassa Ranskassa niitä tapahtui useita. Teos kuvaa heinäkuun vallankumousta.

Uusin aika määritellään yleensä alkavaksi Ranskan vallankumouksesta.

1800-luvulla nationalismi nousi merkittävään asemaan ja työväenliike levisi Britanniasta yli Euroopan. Nämä johtivat paikoin vallankumouksiin ja sisällissotiin. Monet valtiot itsenäistyivät ja toisaalta pienet ruhtinaskunnat liittyivät yhteen suuremmiksi kansallisvaltioksi. Samoihin aikoihin muiden vapautusliikkeiden kanssa muodostui naisasialiike, joka tavoitteli naisten taloudellista itsenäisyyttä ja äänestysoikeutta. Naisetkin itsenäistyivät ja heidän painoarvonsa yhteiskunnassa kasvoi.

Demokratia valtasi alaa Euroopassa leviten lännestä itään sekä pohjoisesta etelään ja yksinvaltiaat monarkit joutuivat siirtymään sivuun. Eurooppalaista valtaa ja ajatusmaailmaa pyrittiin levittämään siirtomaihin eivätkä seuraukset aina olleet sopuisia. Siirtolaisia virtasi erityisesti Yhdysvaltoihin ja Kanadaan, erityisesti vaikeina aikoina.

Teollinen vallankumous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Teollinen vallankumous

Teollisen vallankumouksen katsotaan lähteneen liikkeelle jo 1700-luvun lopulla Englannissa tehdyistä uusista höyryllä toimivista keksinnöistä, mutta varsinainen teollinen vallankumous alkoi 1800-luvun puolella kun mm. höyrykäyttöiset kutomakoneet tulivat tehtaisiin, ja maatalouteen saatiin mukaan höyryllä toimivia työkoneita.

Maaseudun ja tehtaiden teollistumisen myötä väkeä alkoi muuttaa maalta kaupunkeihin työn perässä. Kaupunkeihin syntyi tehdastyöntekijöiden asuttamia ahtaasti asuttuja parakkeja, ja asuntoja jotka usein olivat tehtaiden läheisyydessä. Kaupunkien väkiluvun kasvu sai myös aikaan palveluammattien synnyn tavallisten käsityöammattien rinnalle.

Kaupungit olivat tiheään asuttuja, ja tappavat kulkutaudit olivat yleisiä Euroopan suurkaupungeissa. Tehtaiden työskentelyolosuhteet eivät myöskään olleet hyväksi terveydelle, koska useimmat työskentelivät noen, pölyn ja kostean ilman seassa.

1900-luku ja nykyaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eurooppa kylmän sodan aikana. Mustalla merkitty on ”rautaesirippu”. Siniset maat kuuluivat Natoon, punaiset Varsovan liittoon. Vihreällä merkitty Jugoslavia kuului Sitoutumattomien maiden liikkeeseen ja harmaat olivat puolueettomia.

Hyvinvoinnin kasvaessa kilpailu voimavaroista ja siirtomaaherruudesta johti aseellisiin yhteydenottoihin, joista suurimmat olivat ensimmäinen ja toinen maailmansota, jotka levisivät myös Euroopan ulkopuolelle. Niiden jälkeen läntinen ja itäinen Eurooppa ajautuivat vastakkainasetteluun, ns. kylmään sotaan, jossa olivat mukana Yhdysvallat ja Neuvostoliitto. Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä eurooppalainen siirtomaavalta purkautui. Afrikkaan ja Aasiaan syntyi kymmeniä uusia itsenäisiä valtioita, jotka olivat aiemmin olleet Euroopan maiden siirtomaita.

Idän ja lännen vastakkainasettelu purkautui Neuvostoliiton hajotessa 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa. Saksa yhdistyi vuonna 1990 ja Euroopan unioni (EU) sai nykyisen muotonsa ja laajeni. Euroopan yhdentymisen huipentuma koettiin vuonna 2002, kun 15 valtiota otti käyttöönsä euron virallisena valuuttanaan. Euroopan integraatio ei ole kuitenkaan sujunut kitkatta. 2010-luvulla EU:ta on vaivannut velkakriisi, jonka lisäksi vuonna 2014 alkanut Itä-Ukrainan sota on tuonut jännitteitä maanosaan.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Parker, Geoffrey (toim.): Elävä maailmanhistoria. (alkuteos The Times Compact History of the World: World History Brought to Life, 2005). Suomentanut Raudaskoski, Seppo & Rekiaro, Ilkka. Otava, 2006. ISBN 951-1-20444-0.
  • Zetterberg, Seppo (toim.): Maailmanhistorian pikkujättiläinen. 8 p.. WSOY, 2002. ISBN 951-0-15101-7.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Parker 2011, s. 122.
  2. Parker 2011, s. 119.
  3. Parker 2011, s. 118.
  4. Parker 2011, s. 123.
  5. Parker 2011, s. 124–127.
  6. Parker 2011, s. 142.
  7. Zetterberg, s. 1075
  8. Mikkeli, Heikki: Euroopan idea. Eurooppa-aatteen ja eurooppalaisuuden pitkä historia. Suomen Historiallinen Seura, 1994.
  9. Early Medieval and Byzantine Civilization: Constantine to Crusades

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Euroopan historia.
  • Alnæs, Karsten: Euroopan historia. Herääminen: 1300–1600. (Historien om Europa: Oppvåkning, 2003.) Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsingissä: Otava, 2004. ISBN 951-1-19405-4.
  • Alnæs, Karsten: Euroopan historia. Kiihkon aika: 1600–1800. (Historien om Europa 1600–1800: Besettelse, 2004.) Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsingissä: Otava, 2005. ISBN 951-1-20161-1.
  • Alnæs, Karsten: Euroopan historia. Ihanteiden nousu: 1800–1900. (Historien om Europa 1800–1900: Oppbrud, 2005.) Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsingissä: Otava, 2006. ISBN 951-1-20162-X.
  • Alnæs, Karsten: Euroopan historia. Pimeyden aika: 1900–1945. (Historien om Europa 1900–1945: Mørkets tid, 2006.) Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsingissä: Otava, 2007. ISBN 978-951-1-22186-9.
  • Autio, Juha-Pekka: Eurooppalaisen kulttuurin muotoutuminen: Kirkollisesta ykseydestä vallan tasapainoon. Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja A 19. Turku: Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskus, 1994. ISBN 951-29-0187-0.
  • Mikkeli, Heikki: Euroopan idea: Eurooppa-aatteen ja eurooppalaisuuden pitkä historia. Helsinki: Suomen historiallinen seura, 1994 (3. painos 1999). ISBN 951-710-000-0.
  • Utrio, Kaari: Perhekirja: Eurooppalaisen perheen historia. Helsinki: Somero: Tammi: Amanita, 2001 (1. painos 1998). ISBN 951-31-2285-9.
  • Zetterberg, Seppo (päätoim.): Euroopan historia. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1993. ISBN 951-0-18742-9.
  • Tuomas Heikkilä, Marjo Kaartinen, Taneli Kukkonen, Liisa Suvikumpu, Teija Tiilikainen (toim.): Euroopan historia 1–2. WSOY, 2012.