Euroopan historia

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kreikkalaisen mytologian Zeus vietteli Europa-neidon sonnin muodossa.

Euroopan historia. Euroopan ensimmäiset korkeakulttuurit, minolainen ja mykeneläinen kulttuuri, syntyivät nykyisen Kreikan alueella. Euroopan nimi on mahdollisesti peräisin kreikkalaisesta mytologiasta, jossa ylijumala Zeus vietteli Europa-neidon.

Esihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: neoliittinen Eurooppa


Antiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: antiikki

Antiikin ajaksi kutsutaan antiikin Kreikan ja Rooman suuruuden aikaa. Ajanjaksoa on pidetty merkittävänä, koska länsimaisen sivistyksen ja yhteiskunnan on katsottu juontavan juurensa tuosta ajasta. Muun muassa monet keksinnöt, tavat, arvostukset ja tyylit ovat joko antiikin kreikkalaisten tai roomalaisten luomia tai heidän kauttaan länsimaiseen kulttuuriin omaksuttuja.

Antiikin Kreikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: antiikin Kreikka

Antiikin Kreikkaa on pidetty eurooppalaisen sivistyksen kehtona. Kreikkalainen kulttuuri perustui monilta osin aikaisempien korkeakulttuurien, esimerkiksi egyptiläisten ja foinikialaisten, perinnölle.

Kaupunkivaltioiden ja demokratian synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaupankäynnin yhteydessä Kreetalle syntyi vauras yhteiskunta noin vuoden 2000 eaa. aikoihin. Yhteiskunnan ympärille kasvoi minolainen korkeakulttuuri. Kulttuurin rinnalla eli myös toinen, mykeneläinen kulttuuri. Mykeneläisellä ajalla (1550–1000 eaa.) kulttuurin painopiste siirtyi mantereelle Kreikkaan. Mykeneläinen aika saa nimensä Argoliksen maakunnassa sijainneesta Mykenen linnasta, jonka valtias hallitsi laajoja alueita sekä mantereesta että saaristosta. Minolaiset ja mykeneläiset hallitsivat kirjoitustaidon, jonka käyttö kohdistui lähinnä vain kirjanpitoon eikä kirjallisuuden luomiseen.

Sisäiset levottomuudet ja heimosodat köyhdyttivät Kreikkaa, ja Mykenen valtiaat menettivät asemansa noin vuonna 1100 eaa. Seuraavat vuosisadat olivat Kreikkaa hallinneiden sotapäällikköjen ja sukujen välistä kilpailua. Tätä aikaa, 1100–800 eaa., kutsutaankin Kreikan pimeiksi vuosisadoiksi, koska tietoa tuolta ajalta on jäänyt melko vähän. Valta siirtyi pikkuhiljaa maata omistavalle ylimystölle eli aristokraateille, jotka perustivat kaupunkeja puolustautumista ja kaupankäyntiä varten. Seuraavan kolmen vuosisadan aikana eli arkaaisella kaudella (kreik. arkhaios, vanha) syntyivät Kreikan kaupunkivaltiot. Kaupunkivaltio muodostui keskuspaikasta ja ympäröivästä maaseudusta. Suurin osa väestöstä sai elantonsa maataloudesta.

Kaupunkivaltioiden hallitsemista kutsuttiin politiikaksi. Se tarkoitti käytännössä sitä, että väestön yhteisistä asioista puhuttiin julkisesti, eikä vallankäyttö perustunut pelkkään voimaan ja mielivaltaan. Monissa kreikkalaisvaltioissa toteutettiin 400-luvulle mennessä demokraattinen valtiomuoto. Demokratia ei koskenut kaikkia vaan ainoastaan vapaat miehet saivat osallistua päätöksentekoon kansankokouksissa, neuvostoissa ja oikeusistuimissa. Orjia, niin miehiä kuin naisiakin, vapaita naisia, ulkomailla syntyneitä ja lapsia demokratia ei koskenut. Demokratia poikkesi hyvin paljon nykyaikaisesta kansanvallasta. Se oli joiltakin osin viety pidemmälle, sillä esimerkiksi Ateenassa suurin osa valtion viroista täytettiin puhtaasti arpomalla. Kuka tahansa saattoi siten saada huomattavan määrän valtaa ja vastuuta. Toisaalta se oli myös rajoittunutta. Parhaimmillaankin kreikkalaisista äänioikeutettuja oli korkeintaan kymmenen prosenttia väestöstä. Naisten asema oli erityisen alistettu, sillä heidät pyrittiin sulkemaan koteihin ja heidän liikkumistaan ja pukeutumistaan säännösteltiin.

Demokratian ohella muodostui myös oligarkia eli harvojen valta. Kansan tuella hallitsijaksi nousseita yksinvaltiaita kutsuttiin tyranneiksi. Nykyään tyrannilla tarkoitetaan mielivaltaista hallitsijaa.

Helleenien maailma laajenee[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Foinikialaiset olivat Lähi-idässä vaikuttanut kauppiaskansa, joka persialaisten kasvavan painostuksen alla alkoivat perustaa Välimeren rannoille siirtokuntia kauppa-asemiksi sekä pakopaikoiksi. Ehkä tunnetuin siirtokunta oli Pohjois-Afrikkaan vuonna 800 eaa. perustettu Karthago, josta sittemmin tuli Rooman valtakunnan pahin kilpailija. Foinikialaisten perustamat siirtokunnat eivät kaikesta huolimatta muodostaneet yhtenäistä ja vahvaa valtiota. Foinikialaisilla oli laivanrakennus- ja merenkulun taidon lisäksi hyvät yhteydet muihin kansoihin, kirjallinen kulttuuri sekä itsenäiset kaupungit.

Kreikkalaiset eli helleenit perivät foinikialaisilta heidän ominaisuuksiaan kuten merenkulun taidon. Kreikkalaiset alkoivat myös laajentaa vaikutusaluettaan perustamalla siirtokuntia foinikialaisten tapaan Välimeren rannoille, mutta myös Mustanmeren rannoille. Siirtokuntiin helleenit purkivat väestönkasvun. Eniten siirtokuntia perustettiin Etelä-Italiaan. Siirtokuntiin siirtyi nuoria miehiä maanviljelijöiksi, käsityöläisiksi ja kauppiaiksi. Näin syntyi helleenien taloudellinen verkosto, joka yhdisti kotimaan ja sen siirtokunnat.

Laajat kauppayhteydet tekivät Kreikan kaupunkivaltioista varakkaita ja vaikutusvaltaisia. Yhdeksi vaikutusvaltaisimmista valtioista muodostui Ateena. Siirtokunnista tuotiin kaupunkivaltioihin viljaa, metalleja sekä puuta. Kaupunkivaltioista taas vietiin viiniä, oliiviöljyä ja savi- ja metalliesineitä. Kaupan lisäksi kreikkalaiset ansaitsivat tuloja tavarankuljetuksella. He ottivat käyttöön hopearahan, jota käytettiin maksuvälineenä. Kaupunkivaltioista ja osasta sen väestöstä kehittyi varakkaita. Vaurauden turvin he saattoivat jättäytyä pois ruumiillisesta työstä ja pystyivät keskittymään ajatteluun sekä kulttuuriin.

Kreikkalaiset eivät kuluttaneet voimiaan maailmanvalloitukseen, minkä takia yhteiskunta pysyi huomattavan pitkään toiminnassa. Vasta Makedonian kuningas Aleksanteri Suuri yritti tehdä tunnetusta maailmasta kokonaan kreikkalaisen. Hän valloitti laajoja alueita Aasiasta aina Intiaan asti. Kreikkalainen kulttuuri levisi laajalle ja muovautui samalla. Aleksanteri Suuren valloitusten ansiosta yhteydet Euroopan ja idän kanssa lisääntyivät.

Klassinen Kreikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen kaikkea Ateenassa elettiin 400-luvulta eaa. aina Aleksanteri Suuren kuolemaan asti vaurauden aikaa. Aikaa kutsutaan Kreikan historiassa klassiseksi (lat. classicus, ensiluokkainen). Ylimystö menetti monia etuoikeuksia ja demokratia vakiintui valtiomuodoksi.

Vuosisadan alussa kreikkalaiset joutuivat sotaan Ateenan ja Spartan johdolla persialaisia vastaan. Vaikka kaupunkivaltioilla oli keskinäisiä sotia, pystyivät ne liittoutumaan ja nousemaan yhteistä vihollista vastaan. Kreikkalaiset voittivat idästä uhanneen suurvallan. Persialaissotien jälkeen Ateenan ja Spartan väliset suhteet kärjistyivät uudelleen. Ateena rikastui merenkulun ja verotuksen ansiosta. Johtavat poliitikot, erityisesti Perikles, pystyivät sijoittamaan yhä enemmän rahaa arkkitehtuuriin, teatteriin, kirjallisuuteen ja kuvataiteeseen. Taiteilijoita ja muita oppineita alkoi virrata Ateenaan ympäri kreikkalaista maailmaa. Valtapolitiikka johti kuitenkin sotaan Spartan kanssa. Tätä sotaa kutsutaan peloponnesolaissodaksi. Sodan lopputuloksena Kreikka antautui Spartalle ja Ateena menetti poliittisen asemansa. Ateena kuitenkin säilyi kulttuurin keskipisteenä vielä useita vuosisatoja.

Demokraattisessa politiikassa menestyminen edellytti laajaa sivistystä, puhe- ja väittelytaitoja ja kykyä esiintyä esiintyä eri kokouksissa. Mahtisukuun kuuluminen ei riittänyt. Poliitikoille tietoa tarjosivat paljon matkustavat ja lukeneet miehet, joita kutsuttiin sofisteiksi. He levittivät tietoa vieraista kansoista sekä eri tutkimusten tuloksista. Sofistit lupasivat tarjota tietojaan ja taitojaan nuorille miehille maksua vastaan. Vanhoilliset eivät pitäneet sofisteista ja pitivät heitä turmiollisina nuorille. He väittivät myös, että sofistit asettivat moraalin ja uskonnon kyseenalaisiksi. Sofistien opetuksessa eri uskontojen kriittinen tarkastelu olikin keskeinen asia. Sofistit huomasivat, että sitä, mitä pidetään jossakin paikassa hyvänä, saatetaan sitä pitää toisessa paikassa pahana ja vääränä. Huolimatta siitä, että sofistit aiheuttivat närkästystä, olivat he keskeinen osa lisäämässä kreikkalaisten yleissivistystä.

Hellenistinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: hellenismi

Aleksanteri Suuren valloitusten aikoihin ja hänen kuolemansa aikoihin, eli 300-luvulla eaa. alkoi hellenistiseksi ajaksi kutsuttu aika. Aleksanteri Suuren valloittamille alueille perustettiin siirtokuntia, joiden ansiosta kreikkalainen kulttuuri levisi Keski-Aasiaan ja Intiaan asti. Pian Aleksanteri Suuren kuoleman jälkeen hänen valtakuntansa hajosi.[1] Tärkeimpiä hellenistisiä valtioita olivat Persia ja Egypti. Hellenistinen aika päättyi noin 300 vuotta myöhemmin roomalaisvalloituksiin.

Roomalaiset voittivat makedonialaiset 197 eaa. ja alkoivat puuttua kreikkalaisten asioihin. Kreikka menetti lopulta itsenäisyytensä ja siitä tehtiin Rooman valtakunnan provinssi.

Taide[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antiikin Kreikan kirjallisuuden alkuajat ja klassillinen kirjallisuuskausi kestivät noin vuoteen 300 eaa. Draamakirjallisuus sai alkunsa 500-luvulla eaa. Tuohon aikaan kirjallisuus oli pääasiassa eepillistä runoutta. Hellenistinen kirjallisuuskausi alkoi noin vuonna 300 eaa. ja päättyi noin 30 eaa. Rooman vallan aikakauden kreikkalaisessa kirjallisuudessa (30 eaa. - 529 jaa.) kaunokirjallisuus oli vähäistä.

Antiikin Kreikan ajalta sävellyksiä on löydetty hyvin vähän. Musiikki oli tuolloin pääasiassa vokaalimusiikkia. Musiikki oli melko alkeellista muun muassa soinnutuksen ja soitinnuksen nähden. Vain oktaaveissa laulamisissa ja soittamisissa oli moniäänisyyttä. Yleisimmät soittimet olivat kithara ja aulos.

Kreikan rakennustaide ja taideteollisuus olivat korkealla tasolla jo esihistoriallisella ajalla. Kreikkalaisen rakennustaiteen luonteenomaisin tuote on temppeli, jotka rakennettiin kivipengermälle suorakaiteen muotoisiksi. Temppeleissä oli kolmea tyyliä: doorilainen, joonialainen ja korinttilainen.

Antiikin Kreikan ajalla kuvanveistäjät kuvasivat ihmisruumin alastomana. Arkaaisen kauden veistokset olivat aluksi jäykkiä ja tiukasti frontaliteettiasennossa, mutta myöhemmin veistokset olivat vapaampia. Persialaissotien jälkeen sekä rakennustaiteen että kuvanveiston alalla vallitsi vilkas toiminta. Myronin, Feidiaan ja Polykleitoksen teoksia aateloi suurpiirteinen ylevyys. Seuraavan vuosisadan kuvanveistäjät Skopas, Praksiteles ja Lysippos esittivät teoksissaan yksilöllisempää kauneutta.

Tiedot Antiikin Kreikan maalaustaiteesta ovat niukat lukuun ottamatta maljakko­maalauksia, vaikka maalaustaiteen asema on Kreikassa ollut huomattava. Taide maallistui osittain ja erilaisia taideteoksia ruvettiin tarkastelemaan yksityisten taiteilijoiden tuotoksena. Yksilöllisyyttä pidettiin yhteisöllisyyttä tärkeämpänä.

Tiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: antiikin tiede

Luonnontieteessä vallitsi erilaisia käsityksiä. Thales piti vettä elämän perusaineena ja että maa kelluu suunnattomassa meressä[2], Anaksimenes ilmaa ja Herakleitos tulta. Länsimaisen tieteen synty ajoittuu antiikin Kreikkaan. Luonnontiede nousi hellenistisenä aikana ennennäkemättömälle tasolle Aleksandriassa.

Antiikin Kreikan lääketiede lähti kehittymään 600-luvulla eaa. Ihmiset eivät uskoneet yliluonnollisiin vaikutuksiin vaan alkoivat etsiä syitä ja selityksiä luonnon ilmiöille. Antiikin Kreikan lääketieteen kukoistuskausi oli 400-luvulla eaa. Pian lääketieteen keskukseksi tuli Aleksandria. Sata vuotta myöhemmin painopiste siirtyi Roomaan.

Aleksandriassa hellenistisellä ajalla Eukleides kehitti matematiikkaa ja geometriaa. 200-luvulla eaa. Arkhimedes määritti piin arvon 0,008 prosentin tarkkuudella ja laski ensimmäisenä pallon tilavuuden ja pinta-alan. Hän laski maailmankaikkeuden koon ja sai maksimiarvoksi korkeintaan 1063 hiekanjyvää.[2]

Filosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: antiikin filosofia

Antiikin Kreikan filosofia jaetaan esisokraattisen filosofian, klassisen kreikkalaisen filosofian ja hellenistisen filosofia ajanjaksoihin. Kreikkalainen filosofia on modernin tieteiden ja filosofian pohja. Länsimainen filosofia alkoi Kreikassa Joonian saarilla ja Vähä-Aasian siirtokunnissa noin vuonna 600 eaa.[3] Filosofia oli tuolloin pääasiassa luonnonfilosofiaa, jonka isänä pidetään usein Thalesta. Merkittävimpiä luonnonfilosofeja olivat muun muassa Pythagoras, Parmenides ja Zenon Elealainen, Herakleitos, Empedokles, Anaksagoras, Leukippos ja Demokritos.

Klassisen kreikkalaisen filosofia ajanjaksona filosofinen pohdiskelu muuttui luonnontieteistä ihmisen sielunelämään. Platon ja Aristoteles kehittivät filosofiset järjestelmänsä, jotka käsittelivät maailmanarvoituksen kaikkia puolia, ja kehittivät filosofiaa pääasiassa idealistiseen suuntaan. Aikakauden filosofian keskuksena toimi Ateena. Platon kirjoitti useita filosofisia dialogeja, joissa yleensä esitettiin Sokrates yhtenä keskustelijoista.

Hellenistisen filosofian ajanjaksona filosofia tutki etenkin etiikkaa ja sitä, kuinka ihminen voi saavuttaa onnellisuuden ja tasapainoisen elämän. Aikakauden ajattelusta antavat parhaan kuvan lähinnä Ciceron, Senecan, Lucretiuksen, Sekstos Empeirikoksen ja Plutarkhoksen teokset.

Rooman valtakunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Rooman valtakunta
Rooman valtakunta vuonna 116.

Rooman valtakunta oli aluksi vain yksi Apenniinien niemimaan monista kaupunkivaltioista. Voitokkaat sodat ja taitava diplomatia saattoivat kuitenkin vähitellen etruskilaiset, kreikkalaiset, latinalaiset, samnilaiset, kelttiläiset ja monet muut yhteisöt Rooman valtaan. Rooman valtakunta oli ensimmäinen yhtenäinen valtakunta, joka hallitsi suurta osaa Euroopasta sekä lisäksi Lähi-itää ja Pohjois-Afrikkaa.

Rooman valtakunta oli Rooman kaupunkivaltion pohjalta kasvanut laaja imperiumi. Varhaisimmat merkit asutuksesta Rooman alueella ovat 1300-luvulta eaa. Kaupungistuminen alkoi luultavasti noin 500 vuotta myöhemmin 700-luvulla eaa. Suurimmillaan Rooman valtakunta oli 117, jolloin se hallitsi koko Välimeren ympäristöä. Rooman valtakunta jakautui Itä- ja Länsi-Roomaksi vuonna 395. Länsi-Rooma kukistui vuonna 476 ja Itä-Rooma vuonna 1453.

Rooman viimeinen kuningas syrjäytettiin vuonna 509 eaa. Roomasta tuli tasavalta, jota hallitsivat kaksi konsulia. Toisaalta tasavaltaan saatettiin siirtyä vasta 400-luvulla eaa. plebeijien ja patriisien konfliktissa. Rooma valtasi lisää alueita 400- ja 300-luvuilla eaa. Aluksi Rooma oli yksi Italian monista pienistä kaupunkivaltioista. Vuonna 270 eaa. Rooma oli saanut haltuunsa koko Apenniinien niemimaan. Rooman voittaessa Karthagoa vastaan käymänsä puunilaissodat se sai haltuunsa Sisilian, Hispanian ja Pohjois-Afrikan. Rooma kukisti myös Makedonian vuonna 197 eaa. ja lopullisesti vuonna 148 eaa., jolloin Makedoniasta tehtiin Rooman provinssi.

Rooma lähti ajautumaan kriisiin vuonna 133 eaa. Tätä seurasi monet sisällissodat. Roomalaisen yhteiskunnan selkärankana pidetty vapaiden talonpoikien luokka supistui orjatyövoimalla viljeltyjen suurtilojen kasvaessa. Ihmiset muuttivat kaupunkeihin, joissa muodostui levoton väestöaines. 100-luvulla eaa. käytiin kaksi orjasotaa. Vuonna 49 eaa. Julius Caesar aloitti joukkojensa kanssa sisällissodan, jonka päätyttyä hän kaappasi vallan ja nousi diktaattoriksi.[4] Hänet kuitenkin murhattiin 44 eaa., minkä jälkeen tasa­valta palautui joksikin ajaksi, mutta sisällissotien jälkeen vuonna 27 eaa. Augustus nousi yksin­valtiaaksi. Valtakunnasta tuli keisarikunta.

Rooman valtakunta oli vuosina 235-275 jaa. tuhon partaalla. Tästä on käytetty nimitystä 200-luvun kriisi. Kriisikaudella Roomassa oli yli 35 eri hallitsijaa, joista useimmat kuitenkin kuolivat muutaman vuoden sisällä hallitsijaksi pääsystä. Ainoa poikkeus oli Claudius Gothicus, joka kuoli kulkutautiin. Germaanit ryöstelivät Roomaa, gootit voittivat hallitsija Deciuksen ja Persia nousi Rooman kilpailijaksi.

Keisari Diocletianus jakoi Rooman valtakunnan Itä- ja Länsi-Roomaksi vuonna 285. Lopullisesti Rooma jakautui kahtia vuonna 395 Theodosiuksen kuoltua.

Länsi-Rooman pääkaupunki oli vuosina 286-402 Mediolanum (nykyisin Milano). Vuonna 402 pääkaupunki muuttui Ravennaksi. Visigootit ryöstivät Rooman vuonna 410. Vuonna 455 vandaalien kuningas Geiserik tunkeutui joukkoineen Italiaan. He ryöstelivät Roomaa vajaan kahden viikon ajan. Länsi-Rooma kaatui, kun Romulus Augustus luopui herulien päällikön Odovakarin painostamana kruunustaan 4. syyskuuta 476. Länsi-Rooman sortumisesta alkoi vähitellen keskiaika.

Toinen puoli Rooman valtakunnasta oli Itä-Rooma eli Bysantin valtakunta. Nimi Bysantin valtakunta tulee valtakunnan pääkaupungin Konstantinopolin aiemmasta nimestä Byzantion. Bysantin hallintokielenä toimi latina 600-luvulle asti, jolloin hallintokieleksi muuttui kreikan kieli.

Keskiaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arkkipiispa-munkki Rabanus Maurus esittelemässä kirjaa paavi Gregorius IV:lle.
Pääartikkeli: Keskiaika

Läntinen Eurooppa pirstoutui 400-luvulla, kun kansainvaellukset hävittivät Länsi-Rooman. Vastaavasti Itä-Rooma säilyi vielä tuhannen vuoden ajan Bysantin valtakuntana.

Jo 300-luvulla kristinuskosta tuli Rooman valtakunnan valtionuskonto. Keskiajalla se levisi vähitellen myös Euroopan keski- ja pohjois­osiin, jotka eivät olleet kuuluneet valta­kuntaan.

Germaanikansoista frankit pyrkivät yhdessä Rooman piispan eli paavin kanssa uuteen Länsi-Euroopan yhdistämiseen. Paavi kruunasi frankkien kuninkaan Kaarle Suuren keisariksi, Länsi-Rooman keisariperinteen jatkajaksi vuonna 800.

Kaarle Suuren Aachenista käsin hallitsema valtakunta käsitti nykyisen Ranskan, osan nykyistä Saksaa Elbelle saakka, osan nykyisestä Italiasta ja Alankomaat. Frankkien valtakunnalla oli merkittävä vaikutus Euroopan kulttuurin yhtenäistäjänä, kuten feodalistisen järjestelmän levittäjänä, vaikka se ei käsittänytkään koko Eurooppaa. Frankkien pyrkimys rajata kristikunta vain sen läntiseen osaan oli ensimmäisiä vaiheita kehityksessä, joka johti idän ja lännen kirkkojen lopulliseen eroon 1000-luvulla. Frankkien valtakunta hajosi, mutta keisarin titteli jatkoi olemassaoloaan siirtyen Saksan kuninkaalle vuonna 962. Keisarin ja paavin suhde, jossa molemmat olivat tavallaan läntisen kristikunnan hallitsijoita, oli ongelmallinen ja johti skismoihin, kuten investituurariitaan, ja 1000-luvulta alkaen kolmanneksi osapuoleksi valtakamppailuun tulivat nk. territoriaalivaltiot, joista uudella ajalla alkoi muodostua nykyisiä Euroopan kansallisvaltioita.[5]

Keskiaika on Euroopan historian ajanjakso ns. "vanhan ajan" ja "uuden ajan" välissä, karkeasti 500-luvun alusta 1400-luvulle. Kuvan keskiajasta jonkinlaisena "pimeänä" kautena loivat uuden ajan alun oppineet, jotka halusivat siten korostaa renessanssina tunnetun oman aikakautensa merkitystä sekä omaa etevämmyyttään aikaisempiin oppineisiin nähden.

Keskiaika jaetaan tavallisesti varhais-, sydän- ja myöhäiskeskiaikaan.

Bysantti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Bysantin valtakunta

Bysantin pinta-ala oli laajimmillaan noin 4 500 000 km2 ja väkiluku parhaimmillaan 34 000 000.[6] Bysantti pysyi Välimeren alueen suurvaltana 1100-luvulle asti.

Bysantin kulta-aikaa olivat 800-1000-luvut. Bysantti valtasi maita takaisin Balkanilla makedonialaisen dynastian aikana, jotka slaavit olivat ennen valloittaneet. Etelä-Italia valloitettiin myös. Keisari Johannes I Tzimiskes ulotti taistelut Jerusalemiin asti. Vuonna 1014 keisari Basileios II kukisti Bulgarian.

1400-luvulla osmanit valtasivat melkein koko Bysantin valtakunnan lukuun ottamatta Konstantinopolia ja muutamaa muuta kaupunkia. Vuonna 1453 osmanien sulttaani Mehmed II valloitti Konstantinopolin ja Bysantin valtakunta kukistui.

Uuden ajan alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Renessanssi aloitti uuden ajan 1400-luvulla. Renessanssia voidaan pitää taide-, kulttuuri- ja aatehistoriallisena murrosaikana. Renessanssin aikana ihailtiin erityisesti antiikkia. Antiikin arvoja, kirjallisuutta, kuvataidetta ja kauneuskäsitystä ihailtiin, mutta kuitenkin tietynlaisen "suodattimen" läpi tarkasteltuna.

Renessanssia ajoi latinan ja kreikan kielen kasvanut suosio, joka vastaavasti ihannoi kultaista kreikkalais-roomalaista aikaa. Taiteilijat maalasivat innolla tauluja, joiden lähteenä olivat mytologiset ja historialliset antiikin tapahtumat. Toisaalta aikakausi loi myös aivan uudenlaista taidetta kuten Leonardo da Vincin Mona Lisa.

Suuret löytöretket alkoivat Euroopassa 1400-luvun alussa renessanssin aikaisten keksintöjen vauhdittamana. Kartografian, navigoinnin ja laivanrakennustaidon kehityksen myötä eurooppalaiset alkoivat tutkia ja levittäytyä ympäri maailmaa.

Euroopan valtioiden sisäiset sodat eivät estäneet tekemästä löytöretkiä. Ensimmäisenä löytöretkille lähti Portugali ja sitä seurasi Espanja. Nämä valtiot loivat ensimmäiset siirtomaat Amerikkaan sekä tukikohdat kaupankäynnille Afrikkaan ja Aasiaan. Mutta pian nämä maat saivat kilpailijansa Ranskasta, Englannista ja Hollannista. Lisäksi 1500-luvulla Venäjän tsaari Iivana Julma aloitti Siperian valloituksen.

Valistusaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Valistus

Valistus oli 1700-luvun eurooppalainen älyllinen liike, joka korosti sivistystä, järjenmukaisuutta ja yksilönvapautta. Valistusaate pyrki järkeen nojautuen perusteellisiin uudistuksiin kulttuurin ja yhteiskuntaelämän aloilla.

Valistusaate kehittyi ranskalaisten, brittiläisten ja saksalaisten filosofien kynästä. Pian ajatukset levisivät koko Eurooppaan. Valistusaate vaikutti taustalla, kun Yhdysvallat julistautui itsenäiseksi vuonna 1776. Ajatukset uskonnonvapaudesta ja sananvapaudesta saivat kirjallisen muodon. Vuonna 1789 puhkesi Ranskassa suuri vallankumous. Tämän seurauksena muualla Euroopassa aloitettiin vapaaehtoisesti yhteiskunnallisia uudistuksia, jotteivät vallankumoukset leviäisi lisää.

Vallankumousten aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eugène Delacroix, Vapaus johtaa kansaa, 1830. Uusimman ajan katsotaan alkavan Ranskan vallankumouksesta. Seuranneena aikana vallankumoukset olivat merkittävä teema ja muun muassa Ranskassa niitä tapahtui useita. Teos kuvaa heinäkuun vallankumousta.

Uusin aika määritellään yleensä alkavaksi Ranskan vallankumouksesta.

1800-luvulla nationalismi nousi merkittävään asemaan ja työväenliike levisi Britanniasta yli Euroopan. Nämä johtivat paikoin vallankumouksiin ja sisällissotiin. Monet valtiot itsenäistyivät ja toisaalta pienet ruhtinaskunnat liittyivät yhteen suuremmiksi kansallisvaltioksi. Samoihin aikoihin muiden vapautusliikkeiden kanssa muodostui naisasialiike, joka tavoitteli naisten taloudellista itsenäisyyttä ja äänestysoikeutta. Naisetkin itsenäistyivät ja heidän painoarvonsa yhteiskunnassa kasvoi.

Demokratia valtasi alaa Euroopassa leviten lännestä itään sekä pohjoisesta etelään ja yksinvaltiaat monarkit joutuivat siirtymään sivuun. Eurooppalaista valtaa ja ajatusmaailmaa pyrittiin levittämään siirtomaihin eivätkä seuraukset aina olleet sopuisia. Siirtolaisia virtasi erityisesti Yhdysvaltoihin ja Kanadaan, erityisesti vaikeina aikoina.

Teollinen vallankumous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Teollinen vallankumous

Teollisen vallankumouksen katsotaan lähteneen liikkeelle jo 1700-luvun lopulla Englannissa tehdyistä uusista höyryllä toimivista keksinnöistä, mutta varsinainen teollinen vallankumous alkoi 1800-luvun puolella kun mm. höyrykäyttöiset kutomakoneet tulivat tehtaisiin, ja maatalouteen saatiin mukaan höyryllä toimivia työkoneita.

Maaseudun ja tehtaiden teollistumisen myötä väkeä alkoi muuttaa maalta kaupunkeihin työn perässä. Kaupunkeihin syntyi tehdastyöntekijöiden asuttamia ahtaasti asuttuja parakkeja, ja asuntoja jotka usein olivat tehtaiden läheisyydessä. Kaupunkien väkiluvun kasvu sai myös aikaan palveluammattien synnyn tavallisten käsityöammattien rinnalle.

Kaupungit olivat tiheään asuttuja, ja tappavat kulkutaudit olivat yleisiä Euroopan suurkaupungeissa. Tehtaiden työskentelyolosuhteet eivät myöskään olleet hyväksi terveydelle, koska useimmat työskentelivät noen, pölyn ja kostean ilman seassa.

1900-luku ja nykyaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eurooppa kylmän sodan aikana. Mustalla merkitty on ”rautaesirippu”. Siniset maat kuuluivat Natoon, punaiset Varsovan liittoon. Vihreällä merkitty Jugoslavia kuului Sitoutumattomien maiden liikkeeseen ja harmaat olivat puolueettomia.

Hyvinvoinnin kasvaessa kilpailu voimavaroista ja siirtomaaherruudesta johti aseellisiin yhteydenottoihin, joista suurimmat olivat ensimmäinen ja toinen maailmansota, jotka levisivät myös Euroopan ulkopuolelle. Niiden jälkeen läntinen ja itäinen Eurooppa ajautuivat vastakkainasetteluun, ns. kylmään sotaan, jossa olivat mukana Yhdysvallat ja Neuvostoliitto. Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä eurooppalainen siirtomaavalta purkautui. Afrikkaan ja Aasiaan syntyi kymmeniä uusia itsenäisiä valtioita, jotka olivat aiemmin olleet Euroopan maiden siirtomaita.

Idän ja lännen vastakkainasettelu purkautui Neuvostoliiton hajotessa 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa. Saksa yhdistyi vuonna 1990 ja Euroopan unioni (EU) sai nykyisen muotonsa ja laajeni. Euroopan yhdentymisen huipentuma koettiin vuonna 2002, kun 15 valtiota otti käyttöönsä euron virallisena valuuttanaan. Euroopan integraatio ei ole kuitenkaan sujunut kitkatta. 2010-luvulla EU:ta on vaivannut velkakriisi, jonka lisäksi vuonna 2014 alkanut Itä-Ukrainan sota on tuonut jännitteitä maanosaan.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Heikki Myyräläinen: Internetix-materiaali Opit-ympäristöön Suomi
  2. a b Rami Rekola: Antiikin Kreikan tähtitiede Suomi
  3. Thesleff, Holger & Sihvola, Juha: Antiikin filosofia ja aatemaailma. Porvoo: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19930-3.
  4. Seppo Zetterberg (toim.): Maailmanhistorian Pikkujättiläinen, s. 133-139. 8 p. WSOY, 2002. ISBN 951-0-15101-7.
  5. Mikkeli, Heikki: Euroopan idea. Eurooppa-aatteen ja eurooppalaisuuden pitkä historia. Suomen Historiallinen Seura, 1994.
  6. Early Medieval and Byzantine Civilization: Constantine to Crusades

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Euroopan historia.
  • Alnæs, Karsten: Euroopan historia. Herääminen: 1300–1600. (Historien om Europa: Oppvåkning, 2003.) Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsingissä: Otava, 2004. ISBN 951-1-19405-4.
  • Alnæs, Karsten: Euroopan historia. Kiihkon aika: 1600-1800. (Historien om Europa 1600-1800: Besettelse, 2004.) Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsingissä: Otava, 2005. ISBN 951-1-20161-1.
  • Alnæs, Karsten: Euroopan historia. Ihanteiden nousu: 1800-1900. (Historien om Europa 1800–1900: Oppbrud, 2005.) Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsingissä: Otava, 2006. ISBN 951-1-20162-X.
  • Alnæs, Karsten: Euroopan historia. Pimeyden aika: 1900–1945. (Historien om Europa 1900–1945: Mørkets tid, 2006.) Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsingissä: Otava, 2007. ISBN 978-951-1-22186-9.
  • Autio, Juha-Pekka: Eurooppalaisen kulttuurin muotoutuminen: Kirkollisesta ykseydestä vallan tasapainoon. Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja A 19. Turku: Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskus, 1994. ISBN 951-29-0187-0.
  • Mikkeli, Heikki: Euroopan idea: Eurooppa-aatteen ja eurooppalaisuuden pitkä historia. Helsinki: Suomen historiallinen seura, 1994 (3. painos 1999). ISBN 951-710-000-0.
  • Utrio, Kaari: Perhekirja: Eurooppalaisen perheen historia. Helsinki: Somero: Tammi: Amanita, 2001 (1. painos 1998). ISBN 951-31-2285-9.
  • Zetterberg, Seppo (päätoim.): Euroopan historia. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1993. ISBN 951-0-18742-9.
  • Tuomas Heikkilä, Marjo Kaartinen, Taneli Kukkonen, Liisa Suvikumpu, Teija Tiilikainen (toim.): Euroopan historia 1-2. WSOY, 2012.