Rooman kuningaskunta

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Rooman kuningaskunta

Platner - Ancient Rome city growth.jpg
Rooman kaupungin laajeneminen kuningaskunnan aikana

Valtiomuoto monarkia
Valtionpäämies Rooman kuningas
Pääkaupunki Rooma
Uskonnot roomalainen mytologia
Viralliset kielet latina
Seuraaja(t) Rooman tasavalta

Rooman kuningaskunta oli Rooman kaupunkivaltion vaihe vuosina 753–509 eaa. Tänä aikana Roomaa hallitsi historiankirjoituksen mukaan seitsemän kuningasta. Kuningaskunta lakkasi, kun Roomasta tuli tasavalta.

Kuninkaat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Rooman kuningas

Rooman kuninkaat olivat Liviuksen mukaan:

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rooman perustamistarinan mukaan Rooman perustivat veljekset Romulus ja Remus vuonna 753 eaa., ja Romuluksesta tuli kaupungin ensimmäinen kuningas. Romulusta ei kuitenkaan liene ollut olemassa, vaan kaupungin perustamistarinan ovat keksineet myöhemmän tasavallan aikaiset historioitsijat. Romulusta seuranneita kuutta kuningasta pidetään todellisina henkilöinä, mutta heidän lisäkseen uskotaan olleen muitakin kuninkaita. Roomalaiset historioitsijat ajoittivat kaupungin perustamisen juuri 700-luvun puoliväliin, koska he tiesivät tasavallan syntyneen noin 500 eaa. ja uskoivat kaupunkia hallinneen sitä ennen seitsemän kuningasta. Arviot tarkasta vuodesta vaihtelivat Temaeuksen 814:stä Cincius Alimentuksen 728:aan, ja vuosi 753 vakiintui perustamisvuodeksi tasvallan ajan loppuun mennessä.[1]

Kuningasajalta 753–509 eaa. ei ole säilynyt dokumentteja. Kreikkalaiset historioitsijat olivat kyllä tietoisia Italiassa kasvavasta kaupunkivaltiosta, mutta he eivät kirjoittaneet siitä ennen Rooman ja Tarentumin välistä sotaa 270-luvulla eaa. Ajanlaskun alkua edeltäneiden kahden vuosisadan aikana historioitsijat kirjoittivat useita teoksia vuonna 509 perustettua Rooman tasavaltaa edeltäneestä ajasta. Koska tietoa ei ollut saatavilla, historioitsijat käyttivät lähteinään roomalaisia ja kreikkalaisia kansantaruja, ja moni asia on keksitty, liioiteltu tai salattu. Etenkin viimeisellä vuosisadalla eaa. kuningaskunnan historiasta alettiin kirjoittaa laajoja mutta sepitteellisiä teoksia, jollaisena esimerkiksi Liviuksen teosta Ab urbe condita pidetään.[1]

Rooman kuudesta todellisesta kuninkaasta ei tiedetä paljonkaan, etenkään kolmesta ensimmäisestä, joista tiedetään käytännössä vain nimet. Historioitsijat yhdistivät kuninkaisiin jälkeenpäin erilaisten roomalaisten tapojen ja instituutioiden synnyt. Numa Pompiliuksen ajan kerrotaan olleen rauhaisa, ja hänen kerrotaan perustaneen kaikki Rooman uskonnolliset instituutit ja perinteet. Hänen seuraajansa Tullus Hostiliuksen ajan kerrotaan olleen sotaisa. Ancus Marciuksen ajassa kerrotaan yhdistyneen uskonnollinen uudistaminen ja sodankäynti. Kolmen viimeisen kuninkaan aikana 600-luvun eaa. lopulla ja 500-luvulla eaa. Rooma kaupungistui.[1]

Kuningasajan yhteiskunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuningaskunnan kansalaiset jakaantuivat patriiseihin ja plebeijeihin. Patriisit olivat maata omistavista aatelisista muodostunut suljettu luokka. Patriisisukujen miehet muodostivat senaatin, joka muun muassa valitsi kuninkaan. Plebeijit olivat alun perin maatonta kansaa, joka paimensi karjaansa patriisien omistamilla mailla. Plebeijit olivat siten riippuvaisia aatelisista.[2]

Suvun ja perheen merkitys oli suuri varhaisessa Roomassa. Perhettä johti isä, pater familias, joka samalla huolehti perheensä kunniasta. Hänellä oli rajaton valta, joka koski perheessä kaikkia: naisia, lapsia ja orjia. Jopa tärkeissä valtiollisissa tehtävissä toimineet täysikäiset miehet olivat yksityisoikeudellisesti isänsä vallan alaisia. Perhepiiri ulottui serkkujen lapsiin, ja se piti sisällään myös orjat, vapautetut orjat ja klientit.[2]

Suku puolestaan polveutui yhteisestä kantaisästä. Sukulaisuutta ilmaistiin yhteisellä nimellä: esimerkiksi Marcius tarkoittaa Marcuksen jälkeläistä ja Tullius Tulluksen jälkeläistä. Näistä kantaisää ilmaisevista nimistä muodostui vähitellen sukunimiä, jotka kertoivat syntyperän lisäksi henkilön sosiaalisesta asemasta. Suku saattoi määrätä jäsentensä avioliitoista, ja mahtavimmilla suvuilla oli jopa omat armeijansa. Valtio puuttui vain harvoin sukujen ja perheiden asioihin. Valtiopetos ja vapaan miehen harkittu murha olivat valtion oikeuden alaisia tekoja.[2]

Roomalaisessa yhteiskunnassa vaikutti lisäksi kaksipuoliseen uskollisuuteen perustunut isäntä-suojattisuhde, joka tunnettiin nimellä patronus-klientti-järjestelmä. Klientti luopui osasta oikeuksistaan ja asettautui valitsemansa patronuksen suojelukseen. Patronus saattoi esimerkiksi antaa oikeusapua ja suojaa, kun taas klientti lupautui esimerkiksi äänestämään vaaleissa patronusta. Yhdellä patronuksella saattoi olla useita klienttejä.[2]

Kuningasajan hallinto toimi siten, että kuningasta neuvoivat sekä papisto että senaatti. Senaatti esitti kuningasehdokkaan valittavaksi kansankokoukselle, jossa Rooman kansalaisilla oli edustus.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Rome from its origins to 264 bc Encyclopædia Britannica. Viitattu 24.2.2017.
  2. a b c d e Heikki Jokinen, Ossi Kokkonen, Ilkka Kuivalainen, Suvi Randén, Timo Tikkala: ”2. Varhainen Rooma”, Opas antiikin Roomaan. e-Oppi, 2016.