Sukunimi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hakusana ”sukunimet” ohjaa tänne. Samannimistä kirjaa käsittelee artikkeli Sukunimet (kirja).

Sukunimi on nimi, joka periytyy suvussa. Sukunimet ovat harvinaisempi ilmiö kuin etunimet, joita käytetään yleisesti kaikissa tunnetuissa kulttuureissa.

Sukunimet eri kulttuureissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nimenantokäytännöt vaihtelevat maittain ja kulttuureittain. Aluksi ihmisille annettiin vain etunimi. Etunimen lisäksi käytettiin Pohjoismaissa yleisesti isännimeä kuten Matti Juhaninpoika. Nykyäänkin sellainen esiintyy Suomessa joillakuilla henkilöillä toisena etunimenä.

Sukunimet ovat usein syntyneet isännimen, asuinpaikan tai ammatin mukaan. Isännimistä ovat saaneet alkunsa myös esimerkiksi Ruotsissa ja Tanskassa yleiset -sson ja -sen -loppuiset sukunimet.

Useimmissa länsimaissa sukunimi mainitaan yleensä etunimen jälkeen. Monissa aasialaisissa ja afrikkalaisissa kulttuureissa sukunimi mainitaan ennen etunimeä. Tunnettuja esimerkkejä ovat Kiina ja muut itäaasialaiset kulttuurit sekä Euroopassakin Unkari. Länsimaissakin hakuteoksissa henkilöt yleensä aakkostetaan ensisijaisesti sukunimen mukaan. Sukunimi on tällöin poikkeavasti etunimen edellä, usein pilkulla erotettuna. Suomessa on lisäksi puhekielessä tavallista käyttää sukunimen genetiiviä etunimen edellä, Virtasen Pekka.

Monissa maissa, kuten esimerkiksi Saksassa, on yleistä, että sukunimi alkujaan kuvasti ammattia tai yhteiskuntaluokkaa.

Länsimaissa on yleistä, että nainen vaihtaa sukunimensä solmiessaan avioliiton ja ottaa aviomiehensä sukunimen. Joskus nimet yhdistetään kaksiosaiseksi nimeksi. Toisaalta on mahdollista, että mies ottaa vaimonsa sukunimen. Noin viidennes naisista pitää oman sukunimensä, ja joskus nimet yhdistetään kaksiosaiseksi nimeksi. Aikanaan mies on vaihtanut sukunimensä esimerkiksi vaimon korkeamman aatelisarvon vuoksi ja ottanut vaimon suvun nimen tullessaan avioliiton kautta taloon.

Joissakin kulttuureissa etunimi kertoo sisarusten ikäjärjestyksestä. Tällainen käytäntö on ainakin perinteisissä balilaisissa etunimissä. Perheen ensimmäinen lapsi on nimeltään Putu, toinen Made ja niin edelleen. Sukupuoli ilmaistaan erillisellä nimellä. Kun sarjan nimet loppuvat, aloitetaan alusta lisäämällä etunimeen Balik eli uudelleen. Tämän perusteella voidaan esimerkiksi päätellä, että Balin pommi-iskujen tutkintaa johtanut poliisipäällikkö I Made Pastika oli perheensä toinen poikalapsi. Antiikin Roomassa käytettiin toisinaan samaan tapaan järjestysnumeroita etuniminä.

Sukunimiä ei edelleenkään käytetä kaikkialla, kuten Tiibetissä, Jaavassa ja Islannissa. Perinteisesti islantilaisilla on vain etunimi ja sen lisäksi patronyyminimi,[1][vanhentunut linkki] Kuuluisia sukunimettömiä henkilöitä ovat muiden muassa Indonesian entiset johtajat Suharto ja Sukarno.

Suomi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen yleisimmät sukunimet ovat Korhonen, Virtanen ja Mäkinen.[2]

Suomen sukunimien etymologiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa on vallinnut kaksi toisistaan huomattavasti eroavaa lisänimikäytäntöä. Länsi- ja Itä-Suomessa lisänimiä on talletettu asiakirjoihin aivan eri tavoin.[3]

Läntisessä Suomessa ihmiset tunnettiin ennen sukunimiä etunimen lisäksi patronyymilla eli isän nimen genetiivistä ja sanasta poika tai tytär muodostetulla nimellä (esim. Juho Juhonpoika tai Maria Juhontytär). Tosin kirjoihin nämä nimet merkittiin ruotsalaisessa asussa, esim. Johan Johansson, vaikka rahvaan suomenkielisessä käytössä nimi etunimi kuuluikin Juho Juhonpoika.[4] Poikkeuksena olivat aviottomat lapset. Heistä käytettiin patronyymin asemesta matronyymia eli äidin nimen genetiivistä ja sanasta poika tai tytär koostettua nimeä. Näinollen siitä, että nimen -poika tai -tytär edellä oli naisen eikä miehen nimen genetiivi, henkilön tunnisti aviottomaksi lapseksi. Avioton lapsi sai siis nimessään koko elämänsä ajan jonkin verran kantaa syntyperänsä tuomaa häpeää. Patronyymin ja matronyymin lisäksi saatettiin merkitä asumuksen nimi.[5] Tämä länsisuomalainen lisänimikäytäntö muistutti suuresti Ruotsissa samaan aikaan vallinnutta käytäntöä, mutta toisin kuin Ruotsissa, missä monet erittäin yleiset sukunimet ovat -son (poika) -loppuisia patronyymeja, ei Suomessa niistä ole juuri tullut sukunimiä paitsi että Suomessakin on käytössä, luonnollisesti enimmäkseen suomenruotsalaisilla, mutta hieman myös suomenkielisillä, ruotsinkielisiin patronyymeihin perustuvia sukunimiä, esimerkiksi Andersson, Jakobsson, Johansson, jotka suoraan suomeksi käännettyinä voisivat olla Antinpoika, Jaakonpoika ja Juhananpoika.

Hyvin monet länsisuomalaiset sukunimet ovat peräisin talojen nimistä.[6] Suuri osa niistä sisältää johtimen -la/-lä. Osassa tämä johdin on liitetty johonkin maastoaiheiseen sanaan, esim. Suomen viidenneksi yleisimmässä sukunimessä Mäkelä, joka on Suomen yleisin -nen-johdinta sisältämätön sukunimi. Osassa taas -la tai -lä on liitetty talon isännän etunimeen. Esim. sukunimi Markkula on syntynyt siten, että on nimetty talo liittämällä la-johdin Markku-nimisen isännän nimeen.[7] Yleisin näistä sukunimistä ja toiseksi yleisin kaikista Suomen -la/-lä-johtimellisista sukunimistä on Mattila. Harvemmin on saatettu johtaa talon nimi emännän nimestä, joten esiintyy myös naisen etunimestä johdettuja la/lä-loppuisia nimiä kuten Maijala.[8]

Sen sijaan Itä-Suomessa sukunimien käytöllä on hyvin vahvat ja pitkät perinteet. Arvion mukaan jo 1200-luvulla Savilahden tienoilla (nykyisen Mikkelin seudulla) syntyi Sirkka Paikkalan arvion mukaan mahdollisesti koko maailman vanhin tavallisen rahvaan käytössä ollut sukunimijärjestelmä. Se säilyi lähes koko Savossa ja Karjalassa läpi Suomen Ruotsin vallassa olon ja autonomisena suuriruhtinaskuntana olemisen[9] mutta Länsi-Suomeen se ei jostakin syystä pystynyt leviämään. Jo ensimmäisistä kirjallisista lähteistä (hajatietoja 1300- ja 1400-luvulta, koko väestöstä 1500-luvulta) alkaen esiintyy itäsuomalaisilla sukunimiä, ja ainakin 1500-luvun puolimaista lähtien ne voidaan genealogisin menetelmin todistaa vakaasti periytyviksi. Periytyvyys on ilmeisesti ollut itäsuomalaiselle, toisin kuin länsisuomalaiselle, nimijärjestelmälle jo syntyperäinen piirre.[10] Itäsuomalainen nainen piti oman sukunimensä avioituessaankin. Naisten kohdalla johdin -nen saatettiin korvata johtimella -tar/-tär. Tässä on muistettava astevaihtelu ja muutkin äännevaihtelut. Esimerkiksi naispuolisesta Ikosesta voitiin käyttää nimeä Iotar, naispuolisesta Koposesta nimeä Kovotar, naispuolisesta Leinosesta nimeä Leinotar, naispuolisesta Sutisesta nimeä Sudetar tai Suetar, naispuolisesta Kirjavaisesta nimeä Kirjavatar, naispuolisesta Korhosesta nimeä Korhotar, naispuolisesta Partasesta nimeä Parratar. Tämä käytäntö hävisi, mutta ainakin nimi Kerätär säilyi jossain määrin ja on nykyään käytössä kummallakin sukupuolella sukunimenä.

Monissa tavallisimmissa suomalaisissa sukunimissä on pääte -(i)nen, mikä on ollut savolaismurteiden alueella yleistä jo satoja vuosia sitten. Esimerkiksi Suomen yleisin sukunimi Korhonen, kuudenneksi yleisin Hämäläinen ja yhdeksänneksi yleisin Heikkinen ovat vanhoja itäsuomalaisia sukunimiä. Eräissä tosin tapahtui jossakin vaiheessa sellainen muutos, että -nen-päätteen edeltä putosi i pois. Edelleen tässä esiintyy jonkin verran vaihtelua, esim. on käytössä sekä nimi Romppainen että sen lyhyempi, nuorempi varianttti Romppanen. Kaakkoismurteiden alueella taas oli vastaavia ilman (i)nen-päätettä olleita nimiä. Esimerkiksi Leino ja Rahikka ovat alkuperältään karjalaisia, mutta Leinonen ja Rahikainen savolaisia sukunimiä. Näistä ainakin Leinoa tosin myös otettiin sukunimeksi kansallisromantiikan kaudella. Yleisiä sukunimiä ovat Suomessakin olleet ammattien mukaan tulleet nimet. Ulkomailta tulleilla suvuilla on ollut oma sukunimi. Oman ryhmänsä ruotsinkielisiä sukunimiä muodostavat ne, jotka ovat tulleet ruotusotatorppien sotilasnimistä. Sukunimissä yleiset etuliitteet ala- ja ylä- tulevat talon sijainnin mukaan joen suhteen. Se talo, joka on yläjuoksulle päin, on Ylä-Talonen ja taas veden virtaamaan suuntaan oleva talo on Ala-Talonen. Myös eläinkunnan tai kasvikunnan mukaan nimettyjä sukunimiä on olemassa.[11][vanhentunut linkki]

Vielä 1800-luvun loppupuolella suomenkielisiä sukunimiä oli melkein pelkästään itäsuomalaisilla talonpoikaissuvuilla. Länsi-Suomessa, samoin kuin monessa muussa Euroopan maassa, Ruotsissakin, useimmilla talonpoikaissuvuilla ei vielä ollut sukunimeä. On päätelty, että kun Länsi-Suomessa rahvaalle ei kirjoihin ole lisänimiä säännöllisesti merkitty, ei niitä olisi ollut ollenkaan. Hieman on silti Länsi-Suomessakin merkitty suomenkielisiä lisänimiä, ja osa niistä säilyi myös läpi 1600- ja 1700-luvun voimakkaan ruotsalaistamiskauden. Selvää on, että rahvaan arkikäytössä ne ovat olleet enemmän kuin kirjoissa. Tästä huolimatta ero länsisuomalaisen ja itäsuomalaisen nimikäytännön välillä on niin suuri, ettei se voi kuvastaa pelkästään kirjauseroja vaan johtuu ennen kaikkea läntisen ja itäisen Suomen kansankulttuurien välillä viimeistään keskiajalta lähtien vallinneesta erosta.[12]

Säätyläisillä sekä Länsi- että Itä-Suomessa oli vanhastaan sukunimet, mutta niiden joukossa ei ollut suomenkielisiä juuri lainkaan. Useimmat niistä olivat ruotsin-, osa saksankielisiä. Suomen säätyläisillä esiintyi kuitenkin lisäksi sellaisia nimiä, jotka pohjautuvat johonkin vanhaan suomenkieliseen suku- tai paikannimeen, johon kuitenkin on esimerkiksi lisätty latinalaisperäiset päätteet -aeus, ius säätyläisaseman osoittamiseksi. Esimerkiksi liminkalaisesta talon nimestä Ylä-Toppila saatiin nimi Toppelius, jonka Zacharias Topeliuksen isä Zacharias Topelius vanhempi muutti muotoon Topelius.[13] Ihmisen säädyn saattoi yleensä päätellä hänen sukunimestään. Viimeisten Suomessa aateloitujen sukujen sukunimien joukossa on kuitenkin suomenkielisiä sukunimiä. Näistä huomattavan suuri osa on kaksiosaisia (muistuttavat typografisesti avioliiton solmimisen yhteydessä muodostuneita kaksoisnimiä), kuten Gallen-Kallela, Soisalon-Soininen, Yrjö-Koskinen.

1800-luvun lopulla suurin osa länsisuomalaisista talonpojistakin omaksui sukunimen, ja tällöin hyvin yleisiksi Länsi-Suomessakin tulivat -nen-loppuiset sukunimet. Nämä uudehkot sukunimet on usein johdettu jostakin luontosanasta, ei kuitenkaan eläimen nimestä. Näistä viisi yleisintä ovat Virtanen, Mäkinen, Nieminen, Koskinen ja Järvinen eli Suomen toiseksi, kolmanneksi, neljänneksi, yhdeksänneksi ja kymmenenneksi yleisin sukunimi.[14] Tätä nimityyppiä Sirkka Paikkala kutsuu Virtanen-tyypiksi. Kyseinen luontoaiheinen sana saatettiin valita asuinpaikan, talon tai torpan nimen mukaan, jota ei sellaisenaan haluttu ottaa sukunimeksi, koska -nen-päätteiset nimet koettiin niin luontevasti nimenomaan sukunimiksi, esim. nimen Virtanen taustalla on usein asuinpaikan, talon tai torpan virta-sanan sisältävä nimi,[15] ja Eliel Saarisen isä sai nimensä opettajaltaan Sysmän Saarenkylän mukaan.[16] Näihin nimiin rinnastuvat eräät sellaiset nimet, jotka on johdettu -nen-johtimella jostakin luontoromantiikkaan liittymättömästä, mutta muuten hyvin positiiviseksi koetusta sanasta, esim. Suominen ja Toivonen. Hieman myöhemmin muotiin tulivat sukunimet, joissa oli vastaavanlainen sana ilman nen-päätettä. Näistä nimistä yleisin on Laine, tätä tyyppiä Paikkala kutsuu samassa kirjassa Laine-tyypiksi. Suomen seitsemänneksi yleisin sukunimi.

Fennomaanit pitivät tärkeänä, että suomalaisilla pitäisi olla suomenkieliset sukunimet. Säätyläisillä yleisten vieraskielisten sukunimien suomalaistaminen muodostuikin 1900-luvun alkupuolella ajoittain suoranaiseksi joukkoliikkeeksi, ja varsinkin suuressa nimenmuutoksessa vuosina 1906 ja 1935 kymmenettuhannet ihmiset omaksuivat suomenkielisen sukunimen. Tällöin käyttöön tulleet sukunimet olivat aikaisemmista poiketen usein kaksiosaisia yhdyssanoja, ruotsinkielisten sukunimien käännöksiä.[14]

Lainsäädäntöä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa laki edellyttää että kaikilla on sukunimi. Muutamia sukunimettömiä suomalaisia oli vielä Suomen itsenäisyyden ajan alussa, sillä Suomen ensimmäinen sukunimen pakollistava laki, sukunimilaki, tuli voimaan vasta vuoden 1921 alussa. Laissa säädettiin, että niiden Suomen kansalaisten, joilla ei ollut sukunimeä, tuli määräaikaan mennessä ottaa sellainen. Jos joku sukunimetön ei määräaikaan mennessä ottanut sellaista, hänen sukunimekseen määrättiin se lisänimi, jolla hänet paikkakunnalla tunnettiin. Aiheena sukunimen säätämiseen pakolliseksi oli tuolloin sekaannuksen välttäminen eräissä hallinnollisissa yhteyksissä, erityisesti rikosrekisterin ylläpidossa.[17].

Suomen lain mukaan lapsi saa vanhempiensa sukunimen. Jos vanhempien sukunimi on sama, lapsi (sekä biologinen että adoptiolapsi) saa sen. Muutoin lapsi saa sen vanhemman sukunimen, jonka vanhemmat ilmoittavat. Jos ilmoitus jätetään tekemättä, lapsi saa äidin nimen. Täyssisaruksille on kuitenkin annettava sama sukunimi.

Suomessa sukunimen voi muuttaa maistraatissa, mutta sen on täytettävä tietyt ehdot.[18]

Sukunimi avioliitossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Avioliittoa solmittaessa puolisot voivat molemmat säilyttää oman sukunimensä tai toinen voi ottaa puolisonsa nimen, jolloin hän voi käyttää omaa sukunimeään puolison nimen edellä (niin sanottu yhdistelmäsukunimi).[19]

Yhdistelmäsukunimi muodostuu kahdesta sukunimestä, joiden välissä on kirjoituksessa yhdysmerkki (esimerkiksi Virtanen-Korhonen). Yhdistelmänimen osista ensimmäinen on Suomessa kantajansa aiempi sukunimi, jälkimmäinen puolestaan puolison sukunimi. Tällainen yhdistelmänimi ei periydy jälkeläisille.

Sukunimikäytäntö avioliitossa on muuttunut aikojen kuluessa. Perinteinen tapa oli, että mies ja vaimo säilyttivät avioliitossa kumpikin oman sukunimensä. Käytäntö alkoi murtua 1800-luvun jälkipuoliskolla.[20] Vuoden 1929 avioliittolaki sääti, että vaimon oli otettava miehensä sukunimi tai yhdistelmänimi. Vuonna 1986 laki muuttui. Uusi sukunimilaki määräsi, että puolisot saattoivat ottaa yhteisen nimen, pitää omat sukunimensä tai jompi kumpi puolisoista saattoi ottaa yhdistelmänimen (ennen vuotta 1986 yhdistelmänimeä saattoi käyttää ainoastaan nainen).

Vuonna 2003 vihityistä aviopareista 81 % otti käyttöön aviomiehen sukunimen (sisältää myös tapaukset, jossa vaimolla yhdistelmäsukunimi) ja 1,3 % vaimon sukunimen (sisältää myös tapaukset, jossa miehellä yhdistelmäsukunimi). Vuodesta 1986 lähtien naisen nimen ottavien parien ja puolisoiden, jotka säilyttävät omat sukunimensä, määrä on kasvanut.[21][vanhentunut linkki]

Sukunimi rekisteröidyssä parisuhteessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Parisuhdelain mukaan samaa sukupuolta olevien henkilöiden sukunimi ei muutu parisuhteen rekisteröinnin yhteydessä.

Ruotsi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tavallisimmat ruotsalaiset sukunimet ovat kansanomaiset nimityypit, jotka ovat joko muotoa isännimi (Johansson, Andersson) tai luontosanojen yhdistelmä (Lindberg, Granlöv). Nämä yleistyivät 1800-luvulla, mutta porvarit olivat jo aikaisemmin käyttäneet luontosanojen yhdistelmää, jossa yhdistettiin kotipaikan nimi ja luontosana (Almgren oli kotoisin Almbystä). Aatelisto rupesi käyttämään sukunimiä laajemmin 1500-luvulla. Vanhimmat aatelisnimet juontuvat usein sukuvaakunassa olevaan esineeseen (Bielke, Vasa). 1600-luvulla aatelisnimet olivat yleensä tekemällä tehtyjä ja niissä yhdistettiin sanoja, joilla oli aristokraattinen sävy (Lagercrantz). Papisto omaksui myös sukunimikäytännön 1500-luvulla. Alussa suosittua oli tehdä latinalainen versio kotipaikkakunnasta (Montanius Bergistä ja Nobelius Nöbbelövistä). 1600-luvulla papiston keskuudessa oli suosittua lyhentää latinalaiset nimet ranskalaisen mallin mukaisesti ja Nobeliuksesta tuli Nobel ja Walleniuksesta Wallén.[22]

Ranska ja Quebec[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskassa ja Québecissä nimenvaihdosta avioiduttaessa ei enää tunnusteta. Näin nainen, joka haluaa aviopuolisonsa sukunimen, joutuu anomaan nimenmuutosta virallisten kanavien kautta. Toisaalta vuoteen 2005 saakka Ranskassa lapset saivat automaattisesti isänsä sukunimen. Nykyisin sallittuja nimiä ovat isän tai äidin sukunimi taikka näiden yhdistelmä. Tämä muutos tehtiin Ranskan lainsäädännön mukauttamiseksi Euroopan neuvoston vuoden 1978 julistuksen ja YK:n vuoden 1979 julistuksen mukaiseksi.

Yhdysvaltojen mustien sukunimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monen afroamerikkalaisen sukunimi perustuu entisen isännän sukunimeen – kun vapautetut mustat orjat saivat valita nimensä, he valitsivat sen usein juuri entisen isäntänsä mukaan. Jotkut, kuten Muhammad Ali (alun perin Cassius Marcellus Clay Jr.), ovat vaihtaneet nimensä mieluummin kuin käyttäneet orjanimenä pitämäänsä nimeä. Muhammed Alin nimenmuutokseen vaikutti hänen kääntymisensä islamin uskoon.

Ottaessaan sukunimiä vapautetut orjat suosivat myös Yhdysvaltojen presidenttien nimiä, esimerkiksi Jefferson ja Washington.

Espanjalaiset nimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Espanjassa sukunimi saadaan sekä äidiltä että isältä. Sukunimet voidaan yhdistää konjunktiolla ”y” (ja) tai ”de” (-sta, -stä), Kataloniassa ”i”. Esimerkiksi Juan Guerrero Macíasin ja Ana de la Garza Díazin lapset saavat sukunimekseen Guerrero de la Garza. Arkikäytössä riittää yksi sukunimi, yleensä isän, joka aina muutoinkin ilmoitetaan ensimmäisenä sukunimenä. Tosin myös äidin sukunimeä voidaan käyttää: Esimerkiksi Pablo Ruiz Picasso käytti äitinsä nimeä. Myös kirjailija Federico García Lorca tunnetaan yleensä äitinsä sukunimellä Lorca. Portugalinkielisissä Portugalissa ja Brasiliassa isän ja äidin sukunimen järjestys on päinvastainen.

Puhutteluja señor (herra), señora (rouva) ja señorita (neiti) käytetään joko yksinään tai sukunimen kanssa. Nainen voi käyttää epävirallisesti miehensä ensimmäistä sukunimeä preposition "de" kanssa (esimerkiksi Sra. de Guerrero), joskin tämä käytäntö on vanhahtava. Puhutteluja don (herra) ja doña (rouva) käytetään vain etunimen kanssa. Niitä käytetään yleensä vain iäkkäistä tai korkea-arvoisista henkilöistä: esimerkiksi (Espanjan kuningaspari) don Juan Carlos ja doña Sofía.

Venäläiset nimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjänkieliset nimet koostuvat etu- ja sukunimen lisäksi isännimestä, joka seuraa aina etunimeä. Isän nimeen lisätään pääte, joka tarkoittaa tytärtä (-ovna) tai poikaa (-ovitš). Jos nimi päättyy pehmeään konsonanttiin, o muuttuu je:ksi (е). Esimerkiksi Vladimir Vladimirovitš Putinin isän nimi on Vladimir. Sergein poika saa isännimen Sergejevitš.

Virallisessa ja kunnioittavassa puhuttelussa käytetään sekä etu- että isännimeä. Presidentistä voidaan käyttää esimerkiksi puheessa nimeä Vladimir Vladimirovitš. Mediassa merkittävät henkilöt mainitaan joskus kaikilla kolmella nimellä.

Sukunimellä on yleensä eri muoto eri sukupuolilla: Esimerkiksi Boris Jeltsinin vaimo on nimeltään Naina Jeltsina.

Kiinalaiset nimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kiinalainen nimi

Kiinalaisen käytännön mukaan sukunimi on ennen etunimeä (kuolleista puhuttaessa etunimi-sukunimi esimerkiksi hautakivissä). Kiinassa on käytössä vain noin 700 eri sukunimeä. Sukunimet ovat lähes poikkeuksetta yksitavuisia (mukaan lukien kaikkein yleisimmät nimet kuten Wang, Liu ja Zhao), tosin löytyy myös harvinaisia kaksitavuisia nimiä (muun muassa Sima ja Ouyang). Sukunimet ovat voineet säilyä samoilla suvuilla jopa vuosituhansia. Etunimet ovat usein kaksitavuisiakin.

Japanilaiset nimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyaikana japanilainen nimi (日本人名) koostuu sukunimestä (苗字 tai 名字, myōji), jota seuraa etunimi (下の名前, shita no namae). Miehillä voi olla keskimmäinen nimi, mutta se on erittäin harvinaista. Nimet kirjoitetaan yleensä kanjilla, harvoin hiraganalla tai katakanalla. Japanin kansalaisten on esitettävä romanisoitu nimi passin hankkimista varten.

Kanji-nimiin on 2 232 sallittua merkkiä (jinmeiyō kanji 人名用漢字) (2004), tosin määrää ollaan lisäämässä 578 merkillä lähitulevaisuudessa, jotta varmistettaisiin, että nimiä voidaan lukea ja kirjoittaa peruskoulusivistyksellä. Vanhakantaisissa nimissä on edelleen suhteellisen harvinaisia merkkejä listan ulkopuolelta, mikä voi osoittautua hankalaksi datatekniikan kannalta. Tällaiset merkit on usein korvattava muilla, samankaltaisilla merkeillä, joilla taas voi olla täysin eri merkitys. Lausumisongelmista selvitään usein furigana-merkkien avulla.

Ulkomaalaiselle Japanin kansalaisuus edellyttää japaninkielisen nimen hankkimista. Hallitus on yleensä sallinut alkuperäisen nimen katakanalla kirjoitettuna. Kuuluisin esimerkki on Martti Turunen, josta tuli ”Tsurunen Marutei” (ツルネンマルテイ). On tosin mahdollista ottaa nimi, joka koostuu samalla tavalla lausutuista kanji-merkeistä. Tästä esimerkkinä on David Aldwinckle, josta tuli ”Arudō Debito” (有道出人). On myös mahdollista ottaa kokonaan uusi nimi, kuten Lafcadio Hearnin, josta tuli ”Koizumi Yakumo” (小泉 八雲). Tällöin oli tosin vielä pakollista tulla adoptoiduksi japanilaiseen perheeseen (Hearn liittyi vaimonsa perheeseen) ja ottaa heidän nimensä.

Juutalaiset nimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Juutalainen nimi

Juutalaiset eivät käyttäneet sukunimiä vielä keskiaikaankaan mennessä, vaan nimenä käytettiin etunimeä sekä lisänimenä isän nimeä, kotipaikan nimeä tai ammattinimeä. Keskiajan lopulla juutalaiset alkoivat ottaa käyttöön varsinaisia sukunimiä, aluksi Italiassa ja islamilaisessa maailmassa. Itä- ja Keski-Euroopan aškenasijuutalaiset ottivat sukunimet käyttöön vasta 1700- ja 1800-lukujen taitteessa. Joutuessaan pakon edessä valitsemaan itselleen sukunimiä juutalaiset ottivat niin hepreankielisiä kuin kansankielisiäkin nimiä. Moni aškenasijuutalainen otti sukunimekseen isännimen, äidinnimen, paikkanimen tai erityisen kauniin nimen kuten jalokiveä tai kukkaa tarkoittavan.[23]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Norden - pohjoismainen kulttuuripiste: Islantilainen nimikäytäntö Viitattu 1.9.2012.
  2. http://verkkopalvelu.vrk.fi/Nimipalvelu/default.asp?L=1
  3. Pirjo Mikkonen, Sirkka Paikkala: Sukunimet, uudistettu laitos vuodelta 2000, s. 16
  4. Pirjo Mikkonen, Sirkka Paikkala: Sukunimet, uudistettu laitos vuodelta 2000, s. 17
  5. Pirjo Mikkonen, Sirkka Paikkala: Sukunimet, uudistettu laitos vuodelta 2000, s. 17
  6. Senaattori Oskari Tokoin keskipohjalaiset sukujuuret Suomen Sukututkimusseura. Viitattu 1.2.2008.
  7. http://www.markkuliitto.fi/index.php?sivu=8668
  8. Pirjo Mikkonen, Sirkka Paikkala: Sukunimet, artikkeli Maijala
  9. http://www.genealogia.fi/nimet/nimi17s.htm
  10. Paikkala, Sirkka: Sukunimet sukututkimuksessa Suomen Sukututkimusseura. Viitattu 19.8.2008.
  11. Nimien synty ja kehityspiirteitä
  12. Pirjo Mikkonen, Sirkka Paikkala: Sukunimet, uudistettu laitos vuodelta 2000, s. 16 – 17
  13. Pirjo Mikkonen, Sirkka Paikkala: Sukunimet, uudistettu laitos vuodelta 2000, s. 679–680
  14. a b Lyytikäinen, Erkki: Sukunimien hiljainen vallankumous Helsingin Sanomat. Viitattu 19.10.2010.
  15. Pirjo Mikkonen, Sirkka Paikkala: Sukunimet, uudistettu laitos vuodelta 2000, s. 757
  16. Pirjo Mikkonen, Sirkka Paikkala: Sukunimet, uudistettu laitos vuodelta 2000, s. 570
  17. Iso tietosanakirja, 12. osa (Siemen-Suomyrtti), art. Sukunimi, Otava 1937
  18. Sukunimilaki 9. elokuuta 1985. Oikeusministeriö. Viitattu 12.5.2007.
  19. Kivelä, Nordell: Jokaisen oikeustieto, s. 46, WSOY, 2001
  20. Paikkala, Sirkka: Sukunimet sukututkimuksessa Suomen Sukututkimusseura. Viitattu 20.4.2011.
  21. Yhä useammat avioparit säilyttävät omat sukunimensä 22.4.2004. Väestörekisterikeskus. Viitattu 1.2.2008.
  22. Fredrik Lindström Jordens smartaste ord (2002) ISBN 91-0-010348-9 (ruotsiksi)
  23. Lowenstein, Steven M.: Jewish Cultural Tapestry: International Jewish Folk Traditions, s. 70–79. Oxford University Press, 2002. ISBN 9780195313604. (englanniksi)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hanhivaara, Timo (päätoim.): Sukunimiopas. Suojatut sukunimet. Helsinki: Suomalaisuuden liitto, 1994. ISBN 951-96348-2-7.
  • Mikkonen, Pirjo: ”Otti oikean sukunimen”: Vuosina 1850–1921 otettujen sukunimien taustat. Väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto, 2013. ISBN 978-952-10-9344-9. Teoksen verkkoversio.
  • Mikkonen, Pirjo & Paikkala, Sirkka: Sukunimet. Helsinki: Otava, 2000. ISBN 951-1-14936-9.
  • Paikkala, Sirkka: Se tavallinen Virtanen: Suomalaisen sukunimikäytännön modernisoituminen 1850-luvulta vuoteen 1921. Väitöskirja: Helsingin yliopisto. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-567-X.
  • Pöyhönen, Juhani: Suomalainen sukunimikartasto. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1998. ISBN 951-746-018-X.
  • Närhi, Eeva Maria: Suomalaista sukunimikäytäntöä. Kielenkäytön oppaita 1. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus – Edita, 1996. ISBN 951-37-1920-0.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]