Suomalaiset nimet

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Suomalaiset nimet ovat suomalaisilla käytössä olevia henkilönnimiä. Suomen lain mukaan henkilöllä tulee olla sukunimi ja vähintään yksi etunimi, joita voi antaa korkeintaan kolme. Yleisessä käytössä puhuttelu- eli kutsumanimenä on tavallisesti yksi etunimistä, useimmiten ensimmäinen. Aluksi ihmisille annettiin vain etunimi sukunimien tullessa käyttöön myöhemmin.

Sukunimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa on vallinnut kaksi toisistaan huomattavasti eroavaa lisänimikäytäntöä. Länsi-Suomelle ovat olleet ominaisia patronyymit, matronyymit ja talonnimien kanssa yhtenevät lisänimet. Itä-Suomessa käytössä ovat olleet vakaasti periytyneet sukunimet. Itä-Suomen rahvaan sukunimikäytäntö saattaa olla yksi maailman vanhimmista.[1][2] Länsi- ja Itä-Suomessa lisänimiä on tallennettu asiakirjoihin myös eri tavoin.[3] Länsi-Suomessa rahvaan lisänimiä ei kirjattu ylös säännönmukaisesti, mutta siitä huolimatta osa niistä säilyi läpi 1600- ja 1700-lukujen voimakkaan ruotsalaistamiskauden. Rahvaan lisänimet ovat kuitenkin olleet arkikäytössä vaikka niitä ei aina ole kirjattu asiakirjoihin. Tästä huolimatta ero länsisuomalaisen ja itäsuomalaisen nimikäytännön välillä on niin suuri, ettei se voi kuvastaa pelkästään kirjauseroja, vaan se johtuu ennen kaikkea läntisen ja itäisen Suomen kansankulttuurien välillä viimeistään keskiajalta lähtien vallinneesta erosta.[4]

Suomen yleisimmät sukunimet ovat Korhonen, Virtanen, Mäkinen, Nieminen, Mäkelä, Hämäläinen, Laine, Heikkinen, Koskinen ja Järvinen.[5]

Itäsuomalaiset sukunimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Savilahden tienoilla nykyisen Mikkelin seudulla syntyi jo keskiajalla vahva sukunimijärjestelmä. Nimistöntutkija Sirkka Paikkalan mukaan se oli mahdollisesti maailman ensimmäinen rahvaan käytössä ollut sukunimijärjestelmä. Se säilyi lähes koko Savossa ja Karjalassa läpi Ruotsin vallan ajan sekä suuriruhtinaskunta-ajan. Jo ensimmäisissä kirjallisissa lähteissä 1300- ja 1400-luvuilta itäsuomalaisilla esiintyy sukunimiä ja ne voidaan sukututkimuksen keinoin todistaa vakaasti periytyviksi ainakin 1500-luvun puolimaista lähtien. Yleensä saman vanhan itäsuomalaisen sukunimen nimen pohja on yhtenäinen ja sen kantajat ovat kaikki samaa sukua.[1][2] Ilmeisesti periytyvyys on ollut itäsuomalaiselle, toisin kuin länsisuomalaiselle, nimijärjestelmälle jo syntyperäinen piirre.[6]

Monissa tavallisimmissa suomalaisissa sukunimissä on pääte -(i)nen, mikä on ollut savolaismurteiden alueella yleistä jo satoja vuosia sitten. Esimerkiksi Suomen yleisin sukunimi Korhonen, kuudenneksi yleisin Hämäläinen ja yhdeksänneksi yleisin Heikkinen ovat vanhoja itäsuomalaisia sukunimiä. Tosin naisten kohdalla johdin -nen saatettiin korvata johtimella -tar/-tär. Itäsuomalainen nainen vanhastaan piti avioituessaankin oman sukunimensä. Esim. Korhosen tyttärestä tuli Korhotar, ja tämä nimi säilyi hänen avioituessaankin.

Eräissä -nen-loppuisissa itäsuomalaisissa sukunimissä päätteen edeltä i putosi ajan saatossa pois. Näissä nimissä esiintyy kuitenkin jonkin verran vaihtelua, esim. käytössä ovat sekä nimi Romppainen, että sen lyhyempi, nuorempi muunnelma Romppanen. Kaakkoismurteiden alueella taas oli vastaavia ilman -(i)nen-päätettä olleita nimiä. Esimerkiksi Leino ja Rahikka ovat alkuperältään karjalaisia, mutta Leinonen ja Rahikainen savolaisia sukunimiä. Näistä ainakin Leinoa tosin myös otettiin sukunimeksi kansallisromantiikan kaudella.

Länsisuomalaiset sukunimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Läntisessä Suomessa ihmiset tunnettiin ennen sukunimiä etunimen lisäksi patronyymilla eli isän nimen genetiivistä ja sanasta poika tai tytär muodostetulla nimellä, kuten esimerkiksi Juho Juhonpoika tai Maria Juhontytär. Isännimiä käytettiin kuitenkin lähinnä virallisissa yhteyksissä eikä niinkään arkikäytössä, eikä Suomessa isännimistä ole juuri tullut sukunimiä. Kirjoihin nimet merkittiin ruotsalaisessa asussa, esim. Johan Johansson, vaikka rahvaan suomenkielisessä käytössä nimi kuuluikin Juho Juhonpoika.[7] Poikkeuksena olivat aviottomat lapset. Heistä käytettiin patronyymin asemesta matronyymia eli äidin nimen genetiivistä ja sanasta poika tai tytär koostettua nimeä. Patronyymin ja matronyymin lisäksi saatettiin merkitä asumuksen nimi.[8] Tämä länsisuomalainen lisänimikäytäntö muistutti suuresti Ruotsissa samaan aikaan vallinnutta käytäntöä, vaikka patronyymit eivät Suomessa tulleet sukunimiksi. Vielä 1800-luvun puolivälin jälkeensuomenkielisiä sukunimiä oli melkein pelkästään itäsuomalaisilla talonpoikais- ja työläissuvuilla. Länsi-Suomessa, samoin kuin monessa muussa Euroopan maassa useimmilla talonpojilla ja työläisillä perheineen ei ollut vielä sukunimeä.[9] Jo sana sukunimi oli Länsi-Suomen maalaisväestölle vielä 1800-luvun loppupuolella vieras.[10]

Hyvin monet länsisuomalaiset sukunimet ovat peräisin talojen nimistä.[11] Talonnimeä käytettiin myös asukkaiden lisänimenä, ja sitä kautta siitä tuli sukunimi. Osassa tämä johdin on liitetty johonkin maastoaiheiseen sanaan, esim. Suomen viidenneksi yleisimmässä sukunimessä Mäkelä, joka on Suomen yleisin -nen-johdinta sisältämätön sukunimi. Osassa taas -la tai -lä on liitetty talon isännän etunimeen. Esim. sukunimi Markkula on syntynyt siten, että on nimetty talo liittämällä -la-johdin Markku-nimisen isännän nimeen.[12] ja tästä nimestä on tullut myös talon asukkaista käytetty lisänimi ja sitä myötä heidän sukunimensä. Yleisin näistä sukunimistä ja toiseksi yleisin kaikista Suomen -la/-lä-johtimellisista sukunimistä on Mattila. Harvemmin on saatettu johtaa talon nimi emännän nimestä, joten esiintyy myös naisen etunimestä johdettuja -la/-loppuisia nimiä kuten Maijala.[13]

Virtanen-tyyppi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virtanen-tyypin sukunimet saivat alkunsa 1800-luvun lopulla, jolloin suurin osa länsisuomalaisista talonpojistakin omaksui sukunimen. Tällöin hyvin yleisiksi Länsi-Suomessakin tulivat -nen-loppuiset sukunimet. Nämä uudehkot sukunimet on usein johdettu jostakin luontosanasta, ei kuitenkaan eläimen nimestä. Kyseinen luontoaiheinen sana saatettiin valita asuinpaikan, talon tai torpan nimen mukaan, jota ei kuitenkaan sellaisenaan haluttu ottaa sukunimeksi.[14] Näistä viisi yleisintä ovat Virtanen, Mäkinen, Nieminen, Koskinen ja Järvinen eli Suomen toiseksi, kolmanneksi, neljänneksi, yhdeksänneksi ja kymmenenneksi yleisin sukunimi.[9] Nimen Virtanen taustalla on usein asuinpaikan, talon tai torpan virta-sanan sisältävä nimi. Lisäksi otettiin muita kansallisromanttisia -nen-päätteisiä sukunimiä kuten Suominen ja Toivonen.

Laine-tyyppi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hieman myöhemmin muotiin tulivat sukunimet, joissa oli vastaavanlainen sana ilman nen-päätettä. Näistä nimistä yleisin on Laine, tätä tyyppiä kutsutaan Laine-tyypiksi.

Säätyläisnimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Säätyläisillä sekä Länsi- että Itä-Suomessa oli vanhastaan sukunimet, joista useimmat olivat ruotsin- ja saksankielisiä. Suomen säätyläisillä esiintyi lisäksi myös sellaisia nimiä, jotka pohjautuvat johonkin vanhaan suomenkieliseen suku- tai paikannimeen, johon kuitenkin on esimerkiksi lisätty latinalaisperäiset päätteet -aeus, tai -ius säätyläisaseman osoittamiseksi. Esimerkiksi liminkalaisesta talon nimestä Ylä-Toppila saatiin nimi Toppelius, jonka Zacharias Topeliuksen isä Zacharias Topelius vanhempi muutti muotoon Topelius.[15] Ihmisen säädyn saattoi yleensä päätellä hänen sukunimestään. Viimeisten Suomessa aateloitujen sukujen sukunimien joukossa on kuitenkin suomenkielisiä sukunimiä. Näistä huomattavan suuri osa on kaksiosaisia ja ne muistuttavat typografisesti avioliiton solmimisen yhteydessä muodostuneita kaksoisnimiä. Näitä nimiä ovat esimerkiksi Gallen-Kallela, Soisalon-Soininen, sekä Yrjö-Koskinen.

Yleisiä sukunimiä ovat Suomessakin olleet ammattien mukaan tulleet nimet. Ulkomailta tulleilla suvuilla on ollut oma sukunimi. Oman ryhmänsä ruotsinkielisiä sukunimiä muodostavat ne, jotka ovat tulleet ruotusotatorppien sotilasnimistä. Sukunimissä yleiset etuliitteet ala- ja ylä- tulevat talon sijainnin mukaan joen suhteen. Se talo, joka on yläjuoksulle päin, on Ylä-Talonen ja taas veden virtaamaan suuntaan oleva talo on Ala-Talonen. Myös eläinkunnan tai kasvikunnan mukaan nimettyjä sukunimiä on olemassa.[16]

Vieraskielisten nimien suomalaistaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fennomaanit pitivät tärkeänä, että suomalaisilla pitäisi olla suomenkieliset sukunimet. Säätyläisillä yleisten vieraskielisten sukunimien suomalaistaminen muodostuikin 1900-luvun alkupuolella ajoittain suoranaiseksi joukkoliikkeeksi, ja varsinkin suuressa nimenmuutoksessa vuosina 1906 ja 1935 kymmenettuhannet ihmiset omaksuivat suomenkielisen sukunimen. Tällöin käyttöön tulleet sukunimet olivat aikaisemmista poiketen usein kaksiosaisia yhdyssanoja ja ruotsinkielisten sukunimien käännöksiä.[9]

Sukunimilainsäädäntö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa laki edellyttää että kaikilla on sukunimi. Muutamia sukunimettömiä suomalaisia oli vielä Suomen itsenäisyyden ajan alussa, sillä Suomen ensimmäinen sukunimen pakollistava laki, sukunimilaki, tuli voimaan vasta vuoden 1921 alussa. Laissa säädettiin, että niiden Suomen kansalaisten, joilla ei ollut sukunimeä, tuli määräaikaan mennessä ottaa sellainen. Jos joku sukunimetön ei määräaikaan mennessä ottanut sellaista, hänen sukunimekseen määrättiin se lisänimi, jolla hänet paikkakunnalla tunnettiin. Aiheena sukunimen säätämiseen pakolliseksi oli tuolloin sekaannuksen välttäminen eräissä hallinnollisissa yhteyksissä, erityisesti rikosrekisterin ylläpidossa.[17].

Suomen lain mukaan lapsi saa vanhempiensa sukunimen. Jos vanhempien sukunimi on sama, lapsi (sekä biologinen että adoptiolapsi) saa sen. Muutoin lapsi saa sen vanhemman sukunimen, jonka vanhemmat ilmoittavat. Jos ilmoitus jätetään tekemättä, lapsi saa äidin nimen. Saman perheen kaikilla lapsilla tulee olla sama sukunimi, joten ei voi antaa esimerkiksi isän sukunimeä esikoiselle ja äidin sukunimeä kuopukselle.

Sukunimen voi muuttaa maistraatissa, mutta sen on täytettävä tietyt ehdot.[18]

Sukunimi avioliitossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Avioliittoa solmittaessa puolisot voivat molemmat säilyttää oman sukunimensä tai toinen voi ottaa puolisonsa nimen, jolloin hän voi käyttää omaa sukunimeään puolison nimen edellä (ns. yhdistelmäsukunimi).[19]

Yhdistelmäsukunimi muodostuu kahdesta sukunimestä, joiden välissä on kirjoituksessa yhdysmerkki (esimerkiksi Virtanen-Korhonen). Yhdistelmänimen osista ensimmäinen on Suomessa kantajansa aiempi sukunimi, jälkimmäinen puolestaan puolison sukunimi. Tällainen yhdistelmänimi ei periydy jälkeläisille.

Sukunimikäytäntö avioliitossa on muuttunut aikojen kuluessa. Perinteinen tapa oli, että vaimo säilytti avioliitossa oman sukunimensä. Käytäntö alkoi murtua 1800-luvun jälkipuoliskolla. [20] Vuoden 1929 avioliittolaki sääti, että vaimon oli otettava miehensä sukunimi tai yhdistelmänimi. Vuonna 1986 laki muuttui. Uusi sukunimilaki määräsi, että puolisot saattoivat ottaa yhteisen nimen, pitää omat sukunimensä tai jompi kumpi puolisoista saattoi ottaa yhdistelmänimen.

Vuonna 2003 vihityistä aviopareista 81 % otti käyttöön aviomiehen sukunimen (sisältää myös tapaukset, jossa vaimolla yhdistelmäsukunimi) ja 1,3 % vaimon sukunimen (sisältää myös tapaukset, jossa miehellä yhdistelmäsukunimi). Vuodesta 1986 lähtien naisen nimen ottavien parien ja puolisoiden, jotka säilyttävät omat sukunimensä, määrä on kasvanut.[21]

Sukunimi rekisteröidyssä parisuhteessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Parisuhdelain mukaan samaa sukupuolta olevien henkilöiden sukunimet eivät muutu parisuhteen rekisteröinnin yhteydessä.

Etunimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nimilain mukaan etunimi ei saa olla merkitykseltään sopimaton eikä aiheuttaa kantajalleen haittaa. Se ei saa olla muodoltaan tai kirjoitustavaltaan kotimaisen nimikäytännön vastainen ilman erityistä syytä. Pojalle ei saa antaa tytön nimeä eikä päinvastoin. Myös sukunimen antaminen etunimeksi on kielletty. Suomalaisen nimikäytännön perusteella ei suositella sellaista kansainvälistä nimeä, jonka äänne- tai tavurakenne on suomen kielelle vieras.[22] Tulkinnanvaraisissa tapauksissa maistraatti kääntyy oikeusministeriön nimilautakunnan puoleen.[23]

Suomessa kaikki yleisimmät etunimet on merkitty almanakkaan jonkin vuoden päivän kohdalle, jolloin on tämännimisten henkilöiden nimipäivä. Nimipäiväkalenteriin otetaan uusia nimiä viiden vuoden välein,[23] viimeksi vuonna 2015.[24] Suomessa annettujen etunimien suosio vaihtelee noin sadan vuoden kiertona.[23] On kuitenkin myös etunimiä, joiden kantajia on melko paljon kaikenikäisten joukossa. Monet tällaiset jokaiselle sukupolvelle tyypilliset nimet ovat kantajiensa toisia tai kolmansia nimiä, jotka kulkevat suvussa. Suomalaisten etunimikokonaisuudet noudattavat useimmiten viskurilakia, jonka mukaisesti pisin ja painavin aines päätyy loppuun. Niinpä yleensä nimikokonaisuuden viimeinen nimi on yleensä myös pisin, esimerkiksi Pekka Antti Johannes.

Lapsi saa Suomessa nimen, kun sairaala lähettää tiedon syntyneestä lapsesta maistraatille. Jos lapsi syntyy jossakin muualla kuin sairaalassa, avustavan lääkärin, kätilön tai sairaanhoitajan on ilmoitettava syntymä. Muussa tapauksessa äidin tai lasta hoitavan henkilön on ilmoitettava syntymästä terveydenhuollon ammattihenkilölle, joka välittää tiedon maistraattiin. Syntymätodistusta ei Suomessa käytetä. Väestörekisterikeskus lähettää rekisteröintitiedot edelleen lasten vanhemmille. Vanhemmat antavat lapselle yhdestä kolmeen etunimeä ja ilmoittavat rekisteröintitiedot väestörekisteriin taikka evankelisluterilaiseen tai ortodoksiseen seurakuntaansa. Lapselle on annettava etunimi kahden kuukauden kuluessa hänen syntymästään.

Etunimien historia Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen kristinuskon saapumista Suomeen käytössä oli suomalaisia muinaisinimiä, joista osa tuli uudelleen käyttöön 1800- ja 1900-luvuilla. Suomalaisella yläluokalla tiedetään olleen rautakaudella käytössä nimiä kuten Hyvälempi ja Mielivalta.[25] Muita pakanallisen ajan nimiä ovat olleet mm. Mielenpito, Mielitty ja Satatieto.[26]

Monet nykyisin Suomessa käytössä olevat etunimet tulivat käyttöön kristinuskon mukana. Ne ovat peräisin Raamatusta ja monet niistä ovat heprealaista alkuperää. Suomalaisen almanakan etunimistä noin 40 % on kirkollista alkuperää.[27][28] Muissakin länsimaissa yleisiä ovat antiikin kreikkalaisilta ja roomalaisilta saatuja etunimiä (esimerkiksi Markus ja Laura), joista monet ovat samalla pyhimysten nimiä. Yleisiä ovat myös germaaneilta (esimerkiksi Eero ja Emma) ja kelteiltä periytyvät nimet sekä nimet, jotka tarkoittavat jotain asiaa (kuten Satu tai Vuokko). Kansallisromantiikan mukana käyttöön tuli vanhoja nimiä 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Suomessa tällainen nimilähde on ollut Kalevala.

Puhuttelunimi eli kutsumanimi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jos ihmisellä on useita etunimiä, hänen huoltajansa tai hän itse voi valita jonkin nimistä puhuttelunimekseen eli kutsumanimekseen. Useimmat ihmiset käyttävät puhuttelunimenä ensimmäistä etunimeään, jotkut käyttävät toista tai kolmatta taikka kahta nimeä yhdessä: Maria Kaisa Aula. Jotkut käyttävät nimikirjaimia puhuttelunimenomaisesti: K. J. Lång, J.-P. Roos tai nimikirjaimia lisänä erotukseksi muista samannimisistä: Risto E. J. Penttilä.

Puhuttelunimen käyttöä ei ole säännelty nimilaissa, vaan siinä on kyse niin sanotusta tavanomaisesta oikeudesta (”maan tavasta”). Puhuttelunimi voidaan kuitenkin ilmoittaa väestötietojärjestelmään. Tällöin viranomaisten on käytettävä ilmoitettua puhuttelunimeä. Lomakkeissa ja hakuteoksissa puhuttelunimi osoitetaan useimmiten kursivoinnilla tai alleviivauksella (Sauli Väinämö Niinistö, Taisto Kalevi Sorsa pro Sauli Niinistö, Kalevi Sorsa) tai puhuttelunimi kerrotaan erikseen.

Etunimi ja sukupuoli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osa etunimistä voidaan antaa kummalle sukupuolelle tahansa. Suomen nimilain mukaan etunimeksi ei saa antaa ”pojalle naisennimeä eikä tytölle miehennimeä”.[29] Suomessa on kuitenkin joukko nimiä, jotka ovat sekä miehen- että naisennimiä. Esimerkiksi vuosina 2000–2006 Kaino-nimen sai 11 miestä ja 9 naista.[30] Suomen itsenäisyyden aikana K. J. Ståhlberg toimi sukupuolenvastaisten etunimien kieltämiseksi. Hänen mukaansa oli sattunut, että epämääräisen etunimen takia nainen oli kutsuttu asevelvollisuuskutsuntaan.[31]

Etunimityypit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Omakieliset nimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun etunimistöä suomalaistettiin 1800-luvulla, syntyivät esimerkiksi sellaiset nimet kuin Rauha, Suometar, Aimo, Heimo, Voitto. Kalevalasta ja muusta kansanrunoudesta tulivat esimerkiksi Aino, Tellervo ja Jouko. Lopullinen suomalaisnimien vakiintuminen kalenteriin tapahtui vuoden 1929 uudistuksessa, kun kalenteriin otettiin yli 200 suomalaisnimeä. Tällaisia nimiä olivat esimerkiksi naisennimet Päivikki ja Terhikki ja miehennimet Taisto, Tarmo ja Veli.[32]

Luontonimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisessa nimipäiväkalenterissa oli vuonna 2011 yli 80 luontoaiheista nimeä. Ne alkoivat yleistymään 1800-luvulta lähtien. Vuonna 1890 nimipäiväkalenteriin tuli naisennimi Alli ja vuonna 1908 tulivat muun muassa Helmi, Sirkka ja Taimi, sekä miehennimet Otso ja Viljo. Vuoden 1929 uudistuksessa lisättiin esimerkiksi Hilkka, Marja, Päivikki ja Sinikka. Vuonna 1950 kalenteriin lisättiin muun muassa naistennimet Heini, Päivi, Ruusu, Tuija, Vaula, Virpi ja Virva ja miehennimet Kuisma, Päivö ja Vesa. Myöhemmin kalenteriin ovat tulleet esimerkiksi Kirsi, Tuuli, Tuulia ja Ulpu (1973), Hilla ja Pilvi (1984), Pinja ja Sara (1995) ja Pihla (2005) sekä Kaisla ja Lumi (2010).[32]

Kukkiin liittyviä etunimiä ovat esimerkiksi Kielo, Kukka, Lemmikki, Lilja, Orvokki, Ruusu, Vanamo ja Vuokko. Muita kasviaiheisia nimiä ovat esimerkiksi Kirsikka, Raita, Ritva, Tuomi, Tuomikki, Urpu ja Varpu. Luontoon liittyviä naistennimiä ovat myös Iiris, Onerva, Suvi, Talvikki, Tuulia ja Vilja. Kutsumaniminä harvinaisia ovat sellaiset kuin Kesätuuli tai miehennimi Metsänpoika.[33][34][32]

Miesten luontonimiä ovat muun muassa Havu, Kerkko, Kivi, Myrsky, Ohto, Oras, Pyry, Salama, Terho, Touko, Valo ja Visa. Näitä lähellä ovat monet omakieliset nimet, esimerkiksi Väinön taustalla on leveää jokea merkitsevä sana väinä.[33][34][32]

Muita nimityyppejä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muita nimityyppejä ovat mm. paikannimiin liittyvät nimet, kuten esimerkiksi Inari, Saana ja Salla.[33] Suomessa nimilaki sallii myös vanhemman nimestä johdetun poika- tai tytärloppuisen nimen käytön, kuten esimerkiksi nimet Niilonpoika tai Maununtytär.[33] Niin sanottu sisarnimi on nimi, joka on muunnettu naiselle miehennimestä, tai toisinpäin. Esimerkiksi nimen Jarno sisarnimi on Jarna.[35]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Haavio, Martti: Väinämöinen: suomalaisten runojen keskushahmo. Helsinki: WSOY, 1950.
  • Kangas, Urpo: Suomen nimioikeus: Lyhyt oppimäärä. Helsinki: Lakimiesliiton kustannus, 1998. ISBN 952-14-0190-7.
  • Riihonen, Eeva: Mikä lapselle nimeksi?. Kuvitus: Markus Majaluoma. Helsinki: Tammi, 1992. ISBN 951-31-0073-1.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Paikkala, Sirkka: Sukunimet sukututkimuksessa Suomen Sukututkimusseura. Viitattu 19.8.2008.
  2. a b Paikkala, Sirkka: Kansallisten sukunimien nousu Suomessa Suomen Sukututkimusseura. Viitattu 16.8.2011.
  3. Pirjo Mikkonen, Sirkka Paikkala: Sukunimet, uudistettu laitos vuodelta 2000, s. 16
  4. Pirjo Mikkonen, Sirkka Paikkala: Sukunimet, uudistettu laitos vuodelta 2000, s. 16 – 17
  5. [1] Väestörekisterikeskuksen nimipalvelu
  6. Paikkala, Sirkka: Sukunimet sukututkimuksessa Suomen Sukututkimusseura. Viitattu 19.8.2008.
  7. Pirjo Mikkonen, Sirkka Paikkala: Sukunimet, uudistettu laitos vuodelta 2000, s. 17
  8. Pirjo Mikkonen, Sirkka Paikkala: Sukunimet, uudistettu laitos vuodelta 2000, s. 17
  9. a b c Lyytikäinen, Erkki: Sukunimien hiljainen vallankumous Helsingin sanomat. Viitattu 19.10.2010.
  10. http://www.kielikello.fi/index.php?mid=2&pid=11&aid=1533
  11. Senaattori Oskari Tokoin keskipohjalaiset sukujuuret Suomen Sukututkimusseura. Viitattu 1.2.2008.
  12. http://www.markkuliitto.fi/index.php?sivu=8668
  13. Pirjo Mikkonen, Sirkka Paikkala: Sukunimet, artikkeli Maijala
  14. Pirjo Mikkonen, Sirkka Paikkala: Sukunimet, uudistettu laitos vuodelta 2000, s. 757
  15. Pirjo Mikkonen, Sirkka Paikkala: Sukunimet, uudistettu laitos vuodelta 2000, s. 679–680
  16. Nimien synty ja kehityspiirteitä
  17. Iso tietosanakirja, 12. osa (Siemen-Suomyrtti), art. Sukunimi, Otava 1937
  18. Sukunimilaki 9. elokuuta 1985. Oikeusministeriö. Viitattu 12. toukokuuta 2007. (suomeksi)
  19. Kivelä, Nordell: "Jokaisen oikeustieto", s.46, WSOY, 2001
  20. Sirkka Paikkala: Sukunimet sukututkimuksessa Suomen Sukututkimusseura. Viitattu 20.4.2011.
  21. Yhä useammat avioparit säilyttävät omat sukunimensä 22.4.2004. Väestörekisterikeskus. Viitattu 1.2.2008. [vanhentunut linkki]
  22. Riihonen 1992, s. 26–27.
  23. a b c Solja, Päivi: Uusvanhat etunimet pitävät pintansa 16.4.2011. Yle Tampere. Viitattu 17.8.2011.
  24. Suomalaisen nimipäiväkalenterin kehitys Viitattu 11.3.2016.
  25. Kari Tarkiainen: Ruotsin itämaa, s. 168. Svenska litteratursällskapet i Finland, 2010.
  26. Kustaa Vilkuna: Etunimet, s. 11. Otava, 1976.
  27. Lempiäinen, Pentti: Pyhät ajat, s. 63. 6. uudistettu painos. Helsinki: Kirjapaja, 2008. ISBN 978-951-607-651-8.
  28. STT: Suosituimmat etunimet Suomeen kristinuskon mukana Kaleva. 27.3.2005. Viitattu 16.8.2011.
  29. Nimilaki 9.8.1985/694
  30. Nimien lukumäärät haettu Väestörekisterikeskuksen etunimipalvelusta.
  31. Eero Kiviniemi: Rakkaan lapsen monet nimet.lähde tarkemmin?
  32. a b c d Saarelma, Minna: Suomalaisen nimipäiväkalenterin luontoaiheiset etunimet (PDF) (s. 60–69) Nimipäiväalmanakka 2011. Yliopiston almanakkatoimisto. Viitattu 16.8.2011.
  33. a b c d Riihonen 1992, s. 17–18.
  34. a b Uro, Jarkko: Luontonimet tulevat 6.10.2008. Vau.fi. Viitattu 23.5.2011.
  35. Riihonen 1992, s. 84.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sukunimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hanhivaara, Timo (päätoim.): Sukunimiopas; Suojatut sukunimet. Helsinki: Suomalaisuuden liitto, 1994. ISBN 951-96348-2-7.
  • Mikkonen, Pirjo & Paikkala, Sirkka: Sukunimet. Helsingissä: Otava, 2000. ISBN 951-1-14936-9.
  • Närhi, Eeva Maria: Suomalaista sukunimikäytäntöä. Kielenkäytön oppaita 1. 951-37-1920-0: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus: Edita, 1996. ISBN 951-37-1920-0.
  • Paikkala, Sirkka: Se tavallinen Virtanen: Suomalaisen sukunimikäytännön modernisoituminen 1850-luvulta vuoteen 1921. Väitöskirja, Helsingin yliopisto. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 959. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-567-X.
  • Pöyhönen, Juhani: Suomalainen sukunimikartasto. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 693. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1998. ISBN 951-746-018-X.

Etunimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]