Suomalaiset nimet

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Suomalaiset nimet: Suomessa lain mukaan henkilöllä tulee olla sukunimi ja vähintään yksi etunimi. Etunimiä voi nykyisin antaa korkeintaan kolme, mutta aiemmin tällaista vaatimusta ei ollut, ja Suomessa on vielä vanhoja ihmisiä, joilla on useampi etunimi kuin kolme, esim. kenraali Johan Edvin Birger Gustav Hägglund. Yleisessä käytössä puhuttelu- eli kutsumanimenä on tavallisesti yksi etunimistä, useimmiten ensimmäinen.

Sukunimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nainen vaihtaa usein sukunimensä solmiessaan avioliiton ja ottaa aviomiehensä sukunimen. Joskus nimet yhdistetään kaksiosaiseksi nimeksi. Toisaalta on mahdollista, että mies ottaa vaimonsa sukunimen. Suomen yleisimmät sukunimet ovat Korhonen, Virtanen, Mäkinen, Nieminen, Mäkelä, Hämäläinen, Laine, Heikkinen, Koskinen ja Järvinen.[1]

Historiaa ja Suomen sukunimien etymologiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluksi ihmisille annettiin vain etunimi. Suomessa on vallinnut kaksi toisistaan huomattavasti eroavaa lisänimikäytäntöä. Länsi- ja Itä-Suomessa lisänimiä on talletettu asiakirjoihin aivan eri tavoin[2]. Lännelle ovat olleet ominaisia patronyymit, matronyymit ja talonnimien kanssa yhtenevät lisänimet, idälle vakaasti periytyvät sukunimet, jollaiset tosin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alulla. On päätelty, että kun Länsi-Suomessa rahvaalle ei kirjoihin ole lisänimiä säännöllisesti merkitty, ei niitä olisi ollut ollenkaan. Hieman on silti Länsi-Suomessakin merkitty suomenkielisiä lisänimiä, ja osa niistä säilyi myös läpi 1600- ja 1700-luvun voimakkaan ruotsalaistamiskauden. Selvää on, että rahvaan arkikäytössä ne ovat olleet enemmän kuin kirjoissa. Tästä huolimatta ero länsisuomalaisen ja itäsuomalaisen nimikäytännön välillä on niin suuri, ettei se voi kuvastaa pelkästään kirjauseroja vaan johtuu ennen kaikkea läntisen ja itäisen Suomen kansankulttuurien välillä viimeistään keskiajalta lähtien vallinneesta erosta.[3]

Läntiset patronyymit, matronyymit ja talonnimien kanssa yhtenevät lisänimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Läntisessä Suomessa ihmiset tunnettiin ennen sukunimiä etunimen lisäksi patronyymilla eli isän nimen genetiivistä ja sanasta poika tai tytär muodostetulla nimellä (esim. Juho Juhonpoika tai Maria Juhontytär). Isännimiä käytettiin kuitenkin lähinnä virallisissa yhteyksissä eikä niinkään arkikäytössä, eikä Suomessa isännimistä ole juuri tullut sukunimiä. Kirjoihin nämä nimet merkittiin ruotsalaisessa asussa, esim. Johan Johansson, vaikka rahvaan suomenkielisessä käytössä nimi kuuluikin Juho Juhonpoika.[4] Poikkeuksena olivat aviottomat lapset. Heistä käytettiin patronyymin asemesta matronyymia eli äidin nimen genetiivistä ja sanasta poika tai tytär koostettua nimeä. Patronyymin ja matronyymin lisäksi saatettiin merkitä asumuksen nimi.[5] Tämä länsisuomalainen lisänimikäytäntö muistutti suuresti Ruotsissa samaan aikaan vallinnutta käytäntöä, mutta toisin kuin Ruotsissa, missä monet erittäin yleiset sukunimet ovat -son (poika) -loppuisia patronyymeja, ei Suomessa niistä ole juuri tullut sukunimiä paitsi että Suomessakin on käytössä, luonnollisesti enimmäkseen suomenruotsalaisilla, mutta hieman myös suomenkielisillä, ruotsinkielisiin patronyymeihin perustuvia sukunimiä, esimerkiksi Andersson, Jakobsson, Johansson, jotka suoraan suomeksi käännettyinä voisivat olla Antinpoika, Jaakonpoika ja Juhananpoika.

Hyvin monet länsisuomalaiset sukunimet ovat peräisin talojen nimistä.[6] Talonnimeä käytettiin myös asukkaiden lisänimenä, ja sitä kautta siitä tuli sukunimi. Osassa tämä johdin on liitetty johonkin maastoaiheiseen sanaan, esim. Suomen viidenneksi yleisimmässä sukunimessä Mäkelä, joka on Suomen yleisin -nen-johdinta sisältämätön sukunimi. Osassa taas -la tai -lä on liitetty talon isännän etunimeen. Esim. sukunimi Markkula on syntynyt siten, että on nimetty talo liittämällä -la-johdin Markku-nimisen isännän nimeen.[7] ja tästä nimestä on tullut myös talon asukkaista käytetty lisänimi ja sitä myötä heidän sukunimensä. Yleisin näistä sukunimistä ja toiseksi yleisin kaikista Suomen -la/-lä-johtimellisista sukunimistä on Mattila. Harvemmin on saatettu johtaa talon nimi emännän nimestä, joten esiintyy myös naisen etunimestä johdettuja la/lä-loppuisia nimiä kuten Maijala.[8]

Vanhat itäsuomalaiset sukunimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saimaan Savilahden tienoilla (nykyisen Mikkelin seudulla) syntyi jo keskiajalla vahva, nimistöntutkija Sirkka Paikkalan mukaan ehkä jopa koko maailman ensimmäinen tavallisen rahvaan käytössä ollut sukunimijärjestelmä. Se säilyi lähes koko Savossa ja Karjalassa läpi Suomen Ruotsin vallassa olon ja autonomisena suuriruhtinaskuntana olemisen. Jo ensimmäisistä kirjallisista lähteistä (hajatietoja 1300- ja 1400-luvulta, koko väestöstä 1500-luvulta) alkaen esiintyy itäsuomalaisilla sukunimiä, ja ainakin 1500-luvun puolimaista lähtien ne voidaan genealogisin menetelmin todistaa vakaasti periytyviksi. Yleensä saman vanhan itäsuomalaisen sukunimen kantajat ovat kaikki samaa sukua (nimen pohja on yhtenäinen).[9][10] Ilmeisesti periytyvyys on ollut itäsuomalaiselle, toisin kuin länsisuomalaiselle, nimijärjestelmälle jo syntyperäinen piirre.[11]

Monissa tavallisimmissa suomalaisissa sukunimissä on pääte -(i)nen, mikä on ollut savolaismurteiden alueella yleistä jo satoja vuosia sitten. Esimerkiksi Suomen yleisin sukunimi Korhonen, kuudenneksi yleisin Hämäläinen ja yhdeksänneksi yleisin Heikkinen ovat vanhoja itäsuomalaisia sukunimiä. Tosin naisten kohdalla johdin -nen saatettiin korvata johtimella -tar/-tär. Itäsuomalainen nainen vanhastaan piti avioituessaankin oman sukunimensä. Esim. Korhosen tyttärestä tuli Korhotar, ja tämä nimi säilyi hänen avioiuessaankin.

Eräissä -nen-loppuisissa itäsuomalaisissa sukunimissä tapahtui jossakin vaiheessa sellainen muutos, että -nen-päätteen edeltä putosi i pois. Edelleen tässä esiintyy jonkin verran vaihtelua, esim. on käytössä sekä nimi Romppainen että sen lyhyempi, nuorempi muunnelma Romppanen. Kaakkoismurteiden alueella taas oli vastaavia ilman (i)nen-päätettä olleita nimiä. Esimerkiksi Leino ja Rahikka ovat alkuperältään karjalaisia, mutta Leinonen ja Rahikainen savolaisia sukunimiä. Näistä ainakin Leinoa tosin myös otettiin sukunimeksi kansallisromantiikan kaudella. Yleisiä sukunimiä ovat Suomessakin olleet ammattien mukaan tulleet nimet. Ulkomailta tulleilla suvuilla on ollut oma sukunimi. Oman ryhmänsä ruotsinkielisiä sukunimiä muodostavat ne, jotka ovat tulleet ruotusotatorppien sotilasnimistä. Sukunimissä yleiset etuliitteet ala- ja ylä- tulevat talon sijainnin mukaan joen suhteen. Se talo, joka on yläjuoksulle päin, on Ylä-Talonen ja taas veden virtaamaan suuntaan oleva talo on Ala-Talonen. Myös eläinkunnan tai kasvikunnan mukaan nimettyjä sukunimiä on olemassa.[12][vanhentunut linkki]

Nuorehkot läntiset kansallisromanttiset nimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vielä 1800-luvun puolivälin jälkeenkin suomenkielisiä sukunimiä oli melkein pelkästään itäsuomalaisilla talonpoikais- ja työläissuvuilla. Länsi-Suomessa, samoin kuin monessa muussa Euroopan maassa, vaikkapa Ruotsissa, useimmilla talonpojilla ja työläisillä perheineen ei ollut vielä sukunimeä.[13] Jo sana sukunimi oli Länsi-Suomen maalaisväestölle vielä 1800-luvun loppupuolella vieras.[14] 1800-luvun lopulla suurin osa länsisuomalaisista talonpojistakin kuitenkin omaksui sukunimen, ja tällöin hyvin yleisiksi Länsi-Suomessakin tulivat -nen-loppuiset sukunimet. Nämä uudehkot sukunimet on usein johdettu jostakin luontosanasta, ei kuitenkaan eläimen nimestä. Näistä viisi yleisintä ovat Virtanen, Mäkinen, Nieminen, Koskinen ja Järvinen eli Suomen toiseksi, kolmanneksi, neljänneksi, yhdeksänneksi ja kymmenenneksi yleisin sukunimi.[13] Tätä nimityyppiä Sirkka Paikkala kutsuu Virtanen-tyypiksi. Kyseinen luontoaiheinen sana saatettiin valita asuinpaikan, talon tai torpan nimen mukaan, jota ei sellaisenaan haluttu ottaa sukunimeksi, koska -nen-päätteiset nimet koettiin niin luontevasti nimenomaan sukunimiksi, esim. nimen Virtanen taustalla on usein asuinpaikan, talon tai torpan virta-sanan sisältävä nimi,[15] ja Eliel Saarisen isä sai nimensä opettajaltaan Sysmän Saarenkylän mukaan.[16] Näihin nimiin rinnastuvat eräät sellaiset nimet, jotka on johdettu -nen-johtimella jostakin luontoromantiikkaan liittymättömästä, mutta muuten hyvin positiiviseksi koetusta sanasta, esim. Suominen ja Toivonen. Hieman myöhemmin muotiin tulivat sukunimet, joissa oli vastaavanlainen sana ilman nen-päätettä. Näistä nimistä yleisin on Laine, tätä tyyppiä Paikkala kutsuu samassa kirjassa Laine-tyypiksi.

Säätyläisnimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sen sijaan säätyläisillä sekä Länsi- että Itä-Suomessa oli vanhastaan sukunimet, joista useimmat olivat ruotsin-, osa saksankielisiä. Suomen säätyläisillä esiintyi kuitenkin lisäksi sellaisia nimiä, jotka pohjautuvat johonkin vanhaan suomenkieliseen suku- tai paikannimeen, johon kuitenkin on esimerkiksi lisätty latinalaisperäiset päätteet -aeus, ius säätyläisaseman osoittamiseksi. Esimerkiksi liminkalaisesta talon nimestä Ylä-Toppila saatiin nimi Toppelius, jonka Zacharias Topeliuksen isä Zacharias Topelius vanhempi muutti muotoon Topelius.[17] Ihmisen säädyn saattoi yleensä päätellä hänen sukunimestään. Viimeisten Suomessa aateloitujen sukujen sukunimien joukossa on kuitenkin suomenkielisiä sukunimiä. Näistä huomattavan suuri osa on kaksiosaisia (muistuttavat typografisesti avioliiton solmimisen yhteydessä muodostuneita kaksoisnimiä), kuten Gallen-Kallela, Soisalon-Soininen, Yrjö-Koskinen.

Vieraskielisten nimien suomalaistaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fennomaanit pitivät tärkeänä, että suomalaisilla pitäisi olla suomenkieliset sukunimet. Säätyläisillä yleisten vieraskielisten sukunimien suomalaistaminen muodostuikin 1900-luvun alkupuolella ajoittain suoranaiseksi joukkoliikkeeksi, ja varsinkin suuressa nimenmuutoksessa vuosina 1906 ja 1935 kymmenettuhannet ihmiset omaksuivat suomenkielisen sukunimen. Tällöin käyttöön tulleet sukunimet olivat aikaisemmista poiketen usein kaksiosaisia yhdyssanoja, ruotsinkielisten sukunimien käännöksiä.[13]

Lainsäädäntöä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa laki edellyttää että kaikilla on sukunimi. Muutamia sukunimettömiä suomalaisia oli vielä Suomen itsenäisyyden ajan alussa, sillä Suomen ensimmäinen sukunimen pakollistava laki, sukunimilaki, tuli voimaan vasta vuoden 1921 alussa. Laissa säädettiin, että niiden Suomen kansalaisten, joilla ei ollut sukunimeä, tuli määräaikaan mennessä ottaa sellainen. Jos joku sukunimetön ei määräaikaan mennessä ottanut sellaista, hänen sukunimekseen määrättiin se lisänimi, jolla hänet paikkakunnalla tunnettiin. Aiheena sukunimen säätämiseen pakolliseksi oli tuolloin sekaannuksen välttäminen eräissä hallinnollisissa yhteyksissä, erityisesti rikosrekisterin ylläpidossa.[18].

Suomen lain mukaan lapsi saa vanhempiensa sukunimen. Jos vanhempien sukunimi on sama, lapsi (sekä biologinen että adoptiolapsi) saa sen. Muutoin lapsi saa sen vanhemman sukunimen, jonka vanhemmat ilmoittavat. Jos ilmoitus jätetään tekemättä, lapsi saa äidin nimen. Saman perheen kaikilla lapsilla tulee olla sama sukunimi, joten ei voi antaa esimerkiksi isän sukunimeä esikoiselle ja äidin sukunimeä kuopukselle.

Sukunimen voi muuttaa maistraatissa, mutta sen on täytettävä tietyt ehdot.[19]

Sukunimi avioliitossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Avioliittoa solmittaessa puolisot voivat molemmat säilyttää oman sukunimensä tai toinen voi ottaa puolisonsa nimen, jolloin hän voi käyttää omaa sukunimeään puolison nimen edellä (ns. yhdistelmäsukunimi).[20]

Yhdistelmäsukunimi muodostuu kahdesta sukunimestä, joiden välissä on kirjoituksessa yhdysmerkki (esimerkiksi Virtanen-Korhonen). Yhdistelmänimen osista ensimmäinen on Suomessa kantajansa aiempi sukunimi, jälkimmäinen puolestaan puolison sukunimi. Tällainen yhdistelmänimi ei periydy jälkeläisille.

Sukunimikäytäntö avioliitossa on muuttunut aikojen kuluessa. Perinteinen tapa oli, että vaimo säilytti avioliitossa oman sukunimensä. Käytäntö alkoi murtua 1800-luvun jälkipuoliskolla. [21] Vuoden 1929 avioliittolaki sääti, että vaimon oli otettava miehensä sukunimi tai yhdistelmänimi. Vuonna 1986 laki muuttui. Uusi sukunimilaki määräsi, että puolisot saattoivat ottaa yhteisen nimen, pitää omat sukunimensä tai jompi kumpi puolisoista saattoi ottaa yhdistelmänimen.

Vuonna 2003 vihityistä aviopareista 81 % otti käyttöön aviomiehen sukunimen (sisältää myös tapaukset, jossa vaimolla yhdistelmäsukunimi) ja 1,3 % vaimon sukunimen (sisältää myös tapaukset, jossa miehellä yhdistelmäsukunimi). Vuodesta 1986 lähtien naisen nimen ottavien parien ja puolisoiden, jotka säilyttävät omat sukunimensä, määrä on kasvanut.[22]

Sukunimi rekisteröidyssä parisuhteessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Parisuhdelain mukaan samaa sukupuolta olevien henkilöiden sukunimet eivät muutu parisuhteen rekisteröinnin yhteydessä.

Etunimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monet tavalliset etunimet on saatu kristinuskon vaikutuksesta Raamatusta ja monet niistä ovat heprealaista alkuperää. Suomalaisen almanakan etunimistä noin 40 % on kirkollista alkuperää (2008).[23][24] Muissakin länsimaissa yleisiä ovat antiikin kreikkalaisilta ja roomalaisilta saatuja etunimiä (esimerkiksi Markus ja Laura), joista monet ovat samalla pyhimysten nimiä. Yleisiä ovat myös germaaneilta (esimerkiksi Eero ja Emma) ja kelteiltä periytyvät nimet sekä nimet, jotka tarkoittavat jotain asiaa (kuten Satu tai Vuokko). Kansallisromantiikka nosti esiin vanhoja nimiä: Suomessa tällainen nimilähde on ollut Kalevala. Osa suomalaisista muinaisnimistä tuli 1800- ja 1900-luvulla uudestaan käyttöön.

Etunimien suosio vaihtelee paljon. Suomalaiset ovat yleensä kokeilevampia naisten nimien suhteen ja antavat tytöille uudisnimiä, kun taas miehet saavat perinteisiä nimiä.[25] Lapselle ei tavallisesti anneta ainakaan ensimmäiseksi etunimeksi nimeä, jonka kantajia on erittäin paljon vanhempien ikäluokassa. Vanhempien nimet saattavat olla jälleen suosittuja heidän lapsenlapsenlapsillaan. Yleisimpien nimien suosion sykli on yli sata vuotta: esimerkiksi 2000-luvulla lapsilla suosittu etunimi Emma on ollut viimeksi suosionsa huipulla 1800-luvun loppupuolella. On kuitenkin myös muutamia etunimiä, joiden kantajia on melko paljon kaikenikäisten joukossa. Monet tällaiset jokaiselle sukupolvelle tyypilliset nimet ovat kantajiensa toisia tai kolmansia nimiä, jotka kulkevat suvussa.

Suomalaisten etunimikokonaisuudet noudattavat useimmiten viskurilakia, jonka mukaisesti pisin ja painavin aines päätyy loppuun. Niinpä yleensä nimikokonaisuuden viimeinen nimi on yleensä myös pisin, esimerkiksi Pekka Antti Johannes.

Lapsi saa Suomessa nimen seuraavasti: Sairaala lähettää tiedon syntyneestä lapsesta maistraatille. Jos lapsi syntyy jossakin muualla kuin sairaalassa, avustavan lääkärin, kätilön tai sairaanhoitajan on ilmoitettava syntymä. Muussa tapauksessa äidin tai lasta hoitavan henkilön on ilmoitettava syntymästä terveydenhuollon ammattihenkilölle, joka välittää tiedon maistraattiin. Syntymätodistusta ei Suomessa käytetä. Väestörekisterikeskus lähettää rekisteröintitiedot edelleen lasten vanhemmille. Vanhemmat antavat lapselle yhdestä kolmeen etunimeä ja ilmoittavat rekisteröintitiedot väestörekisteriin taikka evankelisluterilaiseen tai ortodoksiseen seurakuntaansa. Lapselle on annettava etunimi kahden kuukauden kuluessa hänen syntymästään.

Nimilain mukaan etunimi ei saa olla merkitykseltään sopimaton eikä aiheuttaa kantajalleen haittaa. Se ei saa olla muodoltaan tai kirjoitustavaltaan kotimaisen nimikäytännön vastainen ilman erityistä syytä. Pojalle ei saa antaa tytön nimeä eikä päinvastoin. Myös sukunimen antaminen etunimeksi on kielletty. Tulkinnanvaraisissa tapauksissa maistraatti kääntyy oikeusministeriön nimilautakunnan puoleen.[26]

Suomessa kaikki yleisimmät etunimet on merkitty almanakkaan jonkin vuoden päivän kohdalle, jolloin on tämännimisten henkilöiden nimipäivä. Nimipäiväkalenteriin otetaan uusia nimiä viiden vuoden välein,[26] viimeksi vuonna 2015.[27]

Suomessa annettujen etunimien suosio vaihtelee noin sadan vuoden kiertona. Oman tai vanhempien sukupolven nimet tuntuvat nimen antajista liian tutuilta ja tiettyihin henkilöihin liittyviltä.[26]

Puhuttelunimi eli kutsumanimi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jos ihmisellä on useita etunimiä, hänen huoltajansa tai hän itse voi valita jonkin nimistä puhuttelunimekseen (kutsumanimekseen). Useimmat ihmiset käyttävät puhuttelunimenä ensimmäistä etunimeään, jotkut käyttävät toista tai kolmatta taikka kahta nimeä yhdessä: Maria Kaisa Aula. Jotkut käyttävät nimikirjaimia puhuttelunimenomaisesti: K. J. Lång, J.-P. Roos tai nimikirjaimia lisänä erotukseksi muista samannimisistä: Risto E. J. Penttilä.

Puhuttelunimen käyttöä ei ole säännelty nimilaissa, vaan siinä on kyse niin sanotusta tavanomaisesta oikeudesta (”maan tavasta”). Puhuttelunimi voidaan kuitenkin ilmoittaa väestötietojärjestelmään. Tällöin viranomaisten on ilmoitettua puhuttelunimeä käytettävä. Lomakkeissa ja hakuteoksissa puhuttelunimi osoitetaan useimmiten kursivoinnilla tai alleviivauksella (Sauli Väinämö Niinistö, Taisto Kalevi Sorsa pro Sauli Niinistö, Kalevi Sorsa) tai puhuttelunimi kerrotaan erikseen.

Etunimi ja sukupuoli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osa etunimistä voidaan antaa kummalle sukupuolelle tahansa. Suomen nimilain mukaan etunimeksi ei saa antaa ”pojalle naisennimeä eikä tytölle miehennimeä”.[28] Suomessa on kuitenkin joukko nimiä, jotka ovat sekä miehen- että naisennimiä. Esimerkiksi vuosina 2000–2006 Kaino-nimen sai 11 miestä ja 9 naista.[29]

Suomen itsenäisyyden aikana K. J. Ståhlberg toimi sukupuolenvastaisten etunimien kieltämiseksi. Hänen mukaansa oli sattunut, että epämääräisen etunimen takia nainen oli kutsuttu asevelvollisuuskutsuntaan.[30]

Muinaisnimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muinaiset suomalaiset etunimet liittyivät esimerkiksi vuodenaikoihin, urheuteen, vuodenaikaan, onnenodotuksiin, ammattiin tai talon nimeen. Naisten nimissä on usein pääte -kki. Vanhoja suomalaisia nimiä ovat esimerkiksi Toivo ja Tuulikki.[31]

Omakieliset nimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun etunimistöä suomalaistettiin 1800-luvulla, syntyivät esimerkiksi sellaiset nimet kuin Rauha, Suometar, Aimo, Heimo, Voitto. Kalevalasta ja muusta kansanrunoudesta tulivat esimerkiksi Aino, Tellervo ja Jouko. Lopullinen suomalaisnimien vakiintuminen kalenteriin tapahtui vuoden 1929 uudistuksessa, kun kalenteriin otettiin yli 200 suomalaisnimeä. Tällaisia nimiä olivat esimerkiksi naisennimet Päivikki ja Terhikki ja miehennimet Taisto, Tarmo ja Veli.[32]

Luontonimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisessa nimipäiväkalenterissa oli vuonna 2011 yli 80 luontoaiheista nimeä. Vuonna 1890 nimipäiväkalenteriin tuli naisennimi Alli. Vuonna 1908 tulivat muun muassa naisennimet Helmi, Sirkka ja Taimi sekä miehennimet Otso ja Viljo. Vuoden 1929 uudistuksessa lisättiin esimerkiksi Hilkka, Marja, Päivikki ja Sinikka. Vuonna 1950 kalenteriin lisättiin muun muassa naistennimet Heini, Päivi, Ruusu, Tuija, Vaula, Virpi ja Virva ja miehennimet Kuisma, Päivö ja Vesa. Myöhemmin kalenteriin ovat tulleet esimerkiksi Kirsi, Tuuli, Tuulia ja Ulpu (1973), Hilla ja Pilvi (1984), Pinja ja Sara (1995) ja Pihla (2005) sekä Kaisla ja Lumi (2010).[32]

Kukkiin liittyviä etunimiä ovat esimerkiksi Kielo, Kukka, Lemmikki, Lilja, Orvokki, Ruusu, Vanamo ja Vuokko. Muita kasviaiheisia nimiä ovat esimerkiksi Kirsikka, Raita, Ritva, Tuomi, Tuomikki, Urpu ja Varpu. Luontoon liittyviä naistennimiä ovat myös Iiris, Onerva, Suvi, Talvikki, Tuulia ja Vilja. Kutsumaniminä harvinaisia ovat sellaiset kuin Kesätuuli tai miehennimi Metsänpoika.[33][34][32]

Miesten muita luontonimiä ovat muun muassa Havu, Kerkko, Kivi, Myrsky, Ohto, Oras, Pyry, Salama, Terho, Touko, Valo ja Visa. Näitä lähellä ovat monet omakieliset nimet, esimerkiksi Väinön taustalla on leveää jokea merkitsevä sana väinä.[33][34][32]

Muita nimityyppejä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paikannimiin liittyvät esimerkiksi Inari, Saana ja Salla.[33]

Suomessa nimilaki sallii vanhemman nimestä johdetun poika- tai tytärloppuisen nimen käytön:[33] esimerkiksi Niilonpoika, Maununtytär.

Sisarnimi on naisennimi, joka on muunnettu naiselle miehennimestä, tai toisinpäin: esimerkiksi Jarno, sisarnimi Jarna.[35]

Käytössä hankaliksi koetaan nimet, joiden oikeinkirjoitus ei ole käyttäjille selvä. Suomalaisen nimikäytännön perusteella ei suositella sellaista kansainvälistä nimeä, jonka äänne- tai tavurakenne on suomen kielelle vieras.[36]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Haavio, Martti: Väinämöinen: suomalaisten runojen keskushahmo. Helsinki: WSOY, 1950.
  • Kangas, Urpo: Suomen nimioikeus: Lyhyt oppimäärä. Helsinki: Lakimiesliiton kustannus, 1998. ISBN 952-14-0190-7.
  • Riihonen, Eeva: Mikä lapselle nimeksi?. Kuvitus: Markus Majaluoma. Helsinki: Tammi, 1992. ISBN 951-31-0073-1.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. [1] Väestörekisterikeskuksen nimipalvelu
  2. Pirjo Mikkonen, Sirkka Paikkala: Sukunimet, uudistettu laitos vuodelta 2000, s. 16
  3. Pirjo Mikkonen, Sirkka Paikkala: Sukunimet, uudistettu laitos vuodelta 2000, s. 16 – 17
  4. Pirjo Mikkonen, Sirkka Paikkala: Sukunimet, uudistettu laitos vuodelta 2000, s. 17
  5. Pirjo Mikkonen, Sirkka Paikkala: Sukunimet, uudistettu laitos vuodelta 2000, s. 17
  6. Senaattori Oskari Tokoin keskipohjalaiset sukujuuret Suomen Sukututkimusseura. Viitattu 1.2.2008.
  7. http://www.markkuliitto.fi/index.php?sivu=8668
  8. Pirjo Mikkonen, Sirkka Paikkala: Sukunimet, artikkeli Maijala
  9. Paikkala, Sirkka: Sukunimet sukututkimuksessa Suomen Sukututkimusseura. Viitattu 19.8.2008.
  10. Paikkala, Sirkka: Kansallisten sukunimien nousu Suomessa Suomen Sukututkimusseura. Viitattu 16.8.2011.
  11. Paikkala, Sirkka: Sukunimet sukututkimuksessa Suomen Sukututkimusseura. Viitattu 19.8.2008.
  12. Nimien synty ja kehityspiirteitä
  13. a b c Lyytikäinen, Erkki: Sukunimien hiljainen vallankumous Helsingin sanomat. Viitattu 19.10.2010.
  14. http://www.kielikello.fi/index.php?mid=2&pid=11&aid=1533
  15. Pirjo Mikkonen, Sirkka Paikkala: Sukunimet, uudistettu laitos vuodelta 2000, s. 757
  16. Pirjo Mikkonen, Sirkka Paikkala: Sukunimet, uudistettu laitos vuodelta 2000, s. 570
  17. Pirjo Mikkonen, Sirkka Paikkala: Sukunimet, uudistettu laitos vuodelta 2000, s. 679–680
  18. Iso tietosanakirja, 12. osa (Siemen-Suomyrtti), art. Sukunimi, Otava 1937
  19. Sukunimilaki 9. elokuuta 1985. Oikeusministeriö. Viitattu 12. toukokuuta 2007. (suomeksi)
  20. Kivelä, Nordell: "Jokaisen oikeustieto", s.46, WSOY, 2001
  21. Sirkka Paikkala: Sukunimet sukututkimuksessa Suomen Sukututkimusseura. Viitattu 20.4.2011.
  22. Yhä useammat avioparit säilyttävät omat sukunimensä 22.4.2004. Väestörekisterikeskus. Viitattu 1.2.2008. [vanhentunut linkki]
  23. Lempiäinen, Pentti: Pyhät ajat, s. 63. 6. uudistettu painos. Helsinki: Kirjapaja, 2008. ISBN 978-951-607-651-8.
  24. STT: Suosituimmat etunimet Suomeen kristinuskon mukana Kaleva. 27.3.2005. Viitattu 16.8.2011.
  25. Nimitysuutisia. Helsingin sanomien kuukausiliite, Helmikuu 2004.
  26. a b c Solja, Päivi: Uusvanhat etunimet pitävät pintansa 16.4.2011. Yle Tampere. Viitattu 17.8.2011.
  27. Suomalaisen nimipäiväkalenterin kehitys Viitattu 11.3.2016.
  28. Nimilaki 9.8.1985/694
  29. Nimien lukumäärät haettu Väestörekisterikeskuksen etunimipalvelusta.
  30. Eero Kiviniemi: Rakkaan lapsen monet nimet.lähde tarkemmin?
  31. Riihonen 1992, s. 7.
  32. a b c d Saarelma, Minna: Suomalaisen nimipäiväkalenterin luontoaiheiset etunimet (PDF) (s. 60–69) Nimipäiväalmanakka 2011. Yliopiston almanakkatoimisto. Viitattu 16.8.2011.
  33. a b c d Riihonen 1992, s. 17–18.
  34. a b Uro, Jarkko: Luontonimet tulevat 6.10.2008. Vau.fi. Viitattu 23.5.2011.
  35. Riihonen 1992, s. 84.
  36. Riihonen 1992, s. 26–27.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sukunimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hanhivaara, Timo (päätoim.): Sukunimiopas; Suojatut sukunimet. Helsinki: Suomalaisuuden liitto, 1994. ISBN 951-96348-2-7.
  • Mikkonen, Pirjo & Paikkala, Sirkka: Sukunimet. Helsingissä: Otava, 2000. ISBN 951-1-14936-9.
  • Närhi, Eeva Maria: Suomalaista sukunimikäytäntöä. Kielenkäytön oppaita 1. 951-37-1920-0: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus: Edita, 1996. ISBN 951-37-1920-0.
  • Paikkala, Sirkka: Se tavallinen Virtanen: Suomalaisen sukunimikäytännön modernisoituminen 1850-luvulta vuoteen 1921. Väitöskirja, Helsingin yliopisto. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 959. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-567-X.
  • Pöyhönen, Juhani: Suomalainen sukunimikartasto. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 693. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1998. ISBN 951-746-018-X.

Etunimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]