Rooman valtakunnan tuho

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Länsi-Rooman viimeinen keisari Romulus Augustulus luovuttaa kruununsa Odovakarille. Kuva kirjasta Young Folks' History of Rome (1880).

Rooman valtakunnan tuholla tarkoitetaan tapahtumia jotka johtivat Rooman valtakunnan jakautumiseen Länsi-Roomaan ja Itä-Roomaan, sekä lopulta Länsi-Rooman tuhoon. Rooman valtakunnan rappio ja tuho on historiantutkimuksen kannalta ongelmallinen tapahtumasarja, koska sille ei ole olemassa mitään yksittäistä syytä. Historiantutkijat ovat esittäneet lukuisia teorioita Rooman valtakunnan rappion ja tuhon syistä. Teoriat voidaan jakaa rappeutumisteorioihin ja katastrofiteorioihin.[1]

Rappeutumisteoriat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talouden rappeutuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rooman valtakunnan talous perustui alun perin vapaiden talonpoikien omavaraiseen maanviljelyyn. Rooman valtakunnan laajentuessa ja vaurastuessa Etelä-Italiaan syntyi suurtiloja, joiden omistajat olivat joko senaattorisukuisia, korkea-arvoisia sotilaita tai vauraita liikemiehiä. Suurtilojen eli latifundiumien tuotanto perustui pitkälti orjien ja pientilallisten talonpoikien työhön. Suuritilojen myötä maanomistus ja maasta saatu tuotto keskittyi Rooman yläluokalle. Tämä johti ennenpitkää perinteisen talonpoikien omavaraisen maanviljelyn vähenemiseen ja talonpoikien aseman heikentymiseen.[2] Rooman valtakunna ollessa laajimmillaan alettiin maataloustuotantoa siirtää Rooman provinsseihin. Provinseeissa tuotetut maataloustuotteet laskivat elintarvikkeiden hintoja Etelä-Italiassa ja Rooman kaupungissa. Paikallinen tuotanto enää kannattanut ja Rooman kaupungissa kansalle jaettiin jopa ilmaista viljaa.

Rooman valloitussotien loppuminen johti orjien määrän vähenemiseen. Rooman ulkomaankauppaa rajoittivat korkeat tullit ja harvat paikat joissa kaupankäynti oli sallittua. Orjien ostaminen ulkoimailta oli siis huomattavasti kalliimpaa kuin valloittujen kansojen orjuuttaminen. Orjien määrän väheneminen ja siitä johtunut maatalouden tuotannon lasku johtivat Rooman 200-luvun kriisiin. Useiden tulkintojen mukaan Rooman valtakunnan rappio alkoi juuri orjien hintojen noususta.[3]

Yhteiskunnan rappeutuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

200-luvun kriisin aikana Rooman valtion merkitys muuttui. Niin kutsutun sotilasanarkian aikana vuosina 235–284 legioonien komentajat taistelivat keskenään ja Rooman keisari vaihtui pahimmillaan 40 vuoden aikana 12 kertaa. Sotilaskeisarien aikana 27 keisarista peräti 17 murhattiin. Pax romanan (27 eaa–180) aikana Rooman legioonat oli pyritty sijoittamaan valtakunnan ulkorajoille, josta niillä oli etäisyyksistä johtuen vain vähän mahdollisuuksia vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin. 200-luvun kriisin aikana keskenään taistelevat legioonat siirtyivät takaisin Rooman ydinalueille ja alkoivat vaikuttaa koko yhteiskuntaan yhä voimakkaammin. Keisari Diocletianus uudisti Rooman legioonat ja valtionhallintoa. Samalla Diocletianus keskitti vallan tiukasti itselleen, jolloin Rooman yhteiskunnallinen vapaus romuttui. Diocletianus julisti itsensä Herraksi ja Jumalaksi jota kaikkien kansalaisten oli palvottava. Keisarin salainen poliisi valvoi yhteiskuntaa ja kristittyjä vainottiin ankarasti.[4]

Keisari Konstatinus Suuri kyllästyi jatkuvien sisäisten konfliktien köyhdyttämään ja levottomaan Italiaan ja siirsi Rooman pääkaupungin vuonna 330 Mustanmeren rannalle Bysantioniin, joka nimitettiin keisarin mukaan Konstattinopoliksi. Konstantinus Suuri halusi varmistaa Rooman tulevaisuuden luomalla sille vakaan hallinnon. Tämän vuoksi hän aloitti yhteistyön vainottujen kristittyjen kanssa ja laillisti kristinuskon vuonna 313. Tämä kehitys johti lopulta siihen, että kristinusko julistettiin Bysantin valtionuskonnoksi vuonna 390. Pääkaupungin ja keisarin siirrytyminen Konstantinopoliin sekä kristinuskon yleistyminen johtivat vääjäämättä Rooman itä- ja länsiosien välisen yhteistyön romahtamiseen. Rooman lopullinen jakautuminen Itä- ja Länsi-Roomaan tapahtuis vuonna 395 keisari Theodosius I:n kuoltua.[5]

Legioonien rappeutuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alun perin asevelvollisista koostuneet Rooman legioonat alkoivat 200-luvulle tullessa koostua yhä enemmän ulkomaalaisista palkkasotureista. Roomalaiset itse suhtautuivat valtakunnan ulkopuolelta tulleisiin barbaareihin hyvin ylimielisesti. Vieraista kansoista kuten germaaneista, maureista ja syyrialaisista kootut legioonat eivät välttämättä pitäneet Roomaa puolustamisen arvoisena, vaan olivat uskollisia sille sotapäällikölle joka maksoi heidän palkkansa. Tämä kehitys johti siihen, että Rooman legioonat eivät olleet enää uskollisia Rooman valtiolle. Rooman valtakunnan sisäinen hajaannus laski legioonien tehokkuutta. 200-luvulla Rooman legioonat kärsivät useita suuria tappioita. Ne eivät enää pystyneet turvaamaan valtakunnan rajoja, jolloin ulkomaalaiset kansat alkoivat valloittaa Rooman valtakunnan alueita kansainvaellusten aikana.[6]

Katastrofiteoriat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Epidemiat ja lyijy juomavedessä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talousvaikeudet, jatkuvat sisäiset konfliktit, orjien väheneminen ja talonpoikien aseman huononeminen romahduttivat Rooman hyvinvointivaltion. Rooman väkiluku kääntyi laskuun 200-luvulle tultaessa. Väestökatoa edesauttoivat useat rajut tautiepidemiat. Joidenkin tulkintojen mukaan roomalaisten vesijohdoissa eristeenä käyttämä lyijy myrkytti juomaveden suurissa kaupungeissa, mikä johti sairauksien rajuun lisääntymiseen.[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Heikonen Esko, Ojakoski Matti & Väisänen Jaakko: Lukion historia. Muutosten maailma 1. Ihminen, ympäristö ja kulttuuri, s. 79. Werner Söderström OY, 2002.
  2. Heikonen Esko, Ojakoski Matti & Väisänen Jaakko: Lukion historia. Muutosten maailma 1. Ihminen, ympäristö ja kulttuuri, s. 65-67. Werner Söderström OY, 2002.
  3. Heikonen Esko, Ojakoski Matti & Väisänen Jaakko: Lukion historia. Muutosten maailma 1. Ihminen, ympäristö ja kulttuuri, s. 65, 67,75-77. Werner Söderström OY, 2002.
  4. Heikonen Esko, Ojakoski Matti & Väisänen Jaakko: Lukion historia. Muutosten maailma 1. Ihminen, ympäristö ja kulttuuri, s. 79. Werner Söderström OY, 2002.
  5. Heikonen Esko, Ojakoski Matti & Väisänen Jaakko: Lukion historia. Muutosten maailma 1. Ihminen, ympäristö ja kulttuuri, s. 77-79. Werner Söderström OY, 2002.
  6. Heikonen Esko, Ojakoski Matti & Väisänen Jaakko: Lukion historia. Muutosten maailma 1. Ihminen, ympäristö ja kulttuuri, s. 59-60, 77,79. Werner Söderström OY, 2002.
  7. Heikonen Esko, Ojakoski Matti & Väisänen Jaakko: Lukion historia. Muutosten maailma 1. Ihminen, ympäristö ja kulttuuri, s. 79. Werner Söderström OY, 2002.