Albanian historia

Antiikinaikaisen Apollonian temppelin rauniot nykyisessä Albaniassa

Albanian historia alkaa jo antiikin ajasta. Itsenäisen valtion aseman Albania sai vuonna 1912. Eristäytyneen kommunistiajan jälkeen ensimmäiset monipuoluevaalit pidettiin 1991.

Vanha aika ja keskiaika

Nykyisen Albanian alueella asui jo antiikin aikana illyrialaisia, joista nykyiset albaanit polveutuvat. Illyrialaiset alistuivat Rooman valtaan ajanlaskumme alun tienoilla ja säilyivät sittemmin Itä-Rooman eli Bysantin vallan alla. Slaavit tunkeutuivat Albaniaan 500-luvulla, ja alue liitettiin ensimmäiseen Bulgarian valtakuntaan 800-luvulla. Noin vuonna 1340 Serbian tsaari Stefan Dušan valtasi Albanian Serbialle, joka hallitsi aluetta vuosisadan lopulle. Venetsia hallitsi rannikkoaluetta nykyisessä Pohjois-Albaniassa ja Montenegrossa vuosina 1420–1797 nimellä Albania Veneta, ja sen pääkaupunkina oli nykyinen Kotor.

Ottomaanivalta

Keskiaikainen Ladovan kirkko

Kaakkois-Eurooppa vuonna 1464. Itsenäisen Albanian rajat piirretty oranssilla.

Ottomaanien valtakunta levittäytyi Albaniaan noin vuonna 1400. Albanian kansallissankari Skanderbeg yhdisti 1400-luvulla albaanit vastarintaan turkkilaisia vastaan vuosiksi 1443–1478. Skanderbegin kuoleman jälkeen Albania joutui vuosisatojen ajaksi ottomaanien vallan alle, jolloin osa väestöstä pakeni Sisiliaan ja Kosovoon. Valloituksen myötä ylimystö omaksui islaminuskon, ja vähitellen suuri osa kansasta seurasi esimerkkiä. 1300-luvulta alkaen maa oli jaettu useisiin ruhtinaskuntiin, joita hallitsivat mahtisuvut kuten Thopia, Dukagjini, Kastrioti ja Losha.

Ottomaanien valtakunta rapistui 1500-luvun jälkipuolella, kun sen hallinto alkoi olla sekava ja tehoton. Balkanilla myös talous ja väestömäärä taantuivat (parissa vuosisadassa väkiluku putosi kahdeksasta kolmeen miljoonaan). Aluetta hallitsi ottomaanien asettama serbisuurvisiiri, jonka palatsi oli Bosniassa. Turkki ja Itävallan keisarikunta kiistelivät alueen omistamisesta, mutta kumpikaan ei saanut vastapuolelta vallattua lisää aluetta. Ottomaanivaltion uusi elpyminen alkoi 1650-luvulla albanialaissyntyisen suurvisiiri Mehmet Köprülün kaudella. Turkin naapurimaat Itävalta ja Venäjä ahdistivat sitä kuitenkin entistä vahvemmin voimin, ja se menetti 1680-luvulla osan myöhempää Serbiaa. Vuoden 1699 Karlowitzin rauhassa se menetti kreikkalaisia, kroatialaisia ja Transsilvanian alueita. Albania pysyi kuitenkin Turkin hallussa, ja sen hallinto oli entistäkin kovakouraisempaa. Albanialaiset pitivät silti sitkeästi joitakin alueita hallussaan.

Ensimmäinen Albanian katolisen kirkon kirkolliskokous pidettiin Shkodërissa vuonna 1703.

Osmanien valtakunnan hallinto Albaniassa perustui paikallisiin maanomistajiin, jotka olivat saaneet maata sulttaanilta palkinnoksi valtakunnalle tekemistään palveluksista. Kun sulttaanin valta heikentyi 1700-luvulla, paikalliset maanomistajat, eli paššat, alkoivat perustaa alueelle omia valtioitaan. Mahmud II kuitenkin kukisti liian itsenäisiksi muuttuneet paššat 1820-luvulla, ja palkitsemiseen perustunut hallintojärjestelmä lopetettiin vuonna 1831. Päätösvaltaa paikallisissa asioissa alkoivat käyttää yksityiset maanomistajat (bey) ja heimopäälliköt (bajraktar). Talonpoikien asema muuttui samalla maaorjasta vuokraviljelijäksi.

Itsenäisyys

1800-luvun lopulla albaanien toiveet itsenäistymisestä alkoivat nousta. Albaanien ensimmäinen nationalistinen järjestö, Prizrenin liiga, toimi vuosina 1878–1881. Sen poliittisena tavoitteena oli albaanien asuttamien maakuntien yhdistäminen autonomiseksi valtioksi Osmanien valtakunnassa. Prizrenin liiga antoi alkusysäyksen albaanien itsenäisyysliikkeelle. Albaanit kapinoivat Osmanien valtakuntaa vastaan vuosina 1910–1912, kunnes saivat haluamansa itsemääräämisoikeuden. Albanian ensimmäisen väliaikaisen hallituksen pääministeri oli Ismail Qemali, jota myös pidetään Albanian valtion perustajana. Hallituksen valitsi marraskuussa 1912 Vlorëssa kokoontunut kansalliskokous, joka myös antoi Albanian itsenäisyysjulistuksen.

Lopulta vuonna 1913 ensimmäisen Balkanin sodan päättäneen Lontoon sopimuksen solmimisen yhteydessä Albania itsenäistyi, kun Euroopan suurvallat tunnustivat sen itsenäisyyden ja vahvistivat sen rajat. Lokakuussa 1913 Albanian kansainvälinen valvontaelin aloitti maassa toimintansa. Albanian ruhtinaskunnan ensimmäinen hallitsija oli saksalainen Wilhelm zu Wied. Essad pašša Toptanista tuli Albanian ensimmäisen hallituksen vaikutusvaltainen sisä- ja sotaministeri. He molemmat joutuivat kuitenkin melko pian jättämään tehtävänsä ja lähtemään maasta. Itsenäistymisen jälkeen albanialaisista arviolta 70 prosenttia oli muslimeja, 20 prosenttia ortodokseja ja 10 prosenttia katolisia.

1900-luvun alku

Ensimmäisen maailmansodan aikana Albania joutui sotanäyttämöksi Italian miehittäessä maan, joka tunnustettiin uudelleen itsenäiseksi vasta vuonna 1920. Saman vuoden joulukuussa Albania hyväksyttiin Kansainliiton jäseneksi. Sodan jälkeen Albania pyrki nojautumaan Italian suojeluun. Vuonna 1924 klaanipäällikkö Ahmed bey Zogun nousi valtaan. Hänet syrjäytettiin kesällä 1924 lyhyessä "demokraattisessa vallankumouksesssa", jonka jälkeen pääministeriksi asetettu Fan S. Noli pyrki uudistuksiin. Zogu kuitenkin palasi valtaan Jugoslavian tuella. Vuonna 1925 Albania muuttui ruhtinaskunnasta tasavallaksi, ja Zogu tuli valituksi presidentin tehtävään. Vuonna 1928 hänet julistettiin nimellä Zogu I maan kuninkaaksi. Samana vuonna säädetyn uuden perustuslain mukaan Albania oli demokraattinen, parlamentaarinen ja perinnöllinen kuningaskunta. Italian vaikutusvalta maan asioihin kuitenkin jatkoi kasvuaan. Huhtikuussa 1939 Mussolinin joukot miehittivät maan ja liittivät sen Albanian protektoraattina Italian alaisuuteen.

Kommunistinen Albania

Sosialismin aikainen poliittinen vankila Girokastran linnassa

Toisen maailmansodan aikana kommunistiset ja kansallismieliset sissit taistelivat Albaniassa italialaisia ja saksalaisia miehitysjoukkoja sekä toisiaan vastaan. Titon Jugoslavian tuella Enver Hoxhan johtamat kommunistit selviytyivät voittajiksi, ja maa julistettiin Albanian sosialistiseksi kansantasavallaksi vuonna 1946. Albanian katolista kirkkoa ryhdyttiin heti vainoamaan. Porvarilliset vastarintamiehet perustivat sissijärjestön nimeltä Balli Kombetar.

Sodan jälkeen ideologiset ristiriidat Jugoslavian kanssa syvenivät, ja maa haki tukea ensin vuodesta 1948 alkaen Stalinin Neuvostoliitosta. Kommunistinen Kiina oli kuitenkin kommunismin vuosina Albanian tärkein yhteistyökumppani, sillä Albania ei hyväksynyt Neuvostoliiton vuodesta 1956 alkaen harjoittamaa stalinismin kritiikkiä, joka johti maiden väliseen välirikkoon. Samanlainen oli myös Albanian suhtautuminen Kiinaan, kun se vuonna 1971 aloitti lähentymisen Yhdysvaltojen kanssa. Albania oli ainoa eurooppalainen valtio, joka ei osallistunut Helsingissä kesällä 1975 pidettyyn Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokoukseen ETYK:iin. Kiinan ja Albanian välirikko johti vuonna 1978 siihen, että maiden kaikki yhteistyö päättyi, ja maa siirtyi tiukalle eristäytymislinjalle. Kansainvälisen eritystäytymisen seurauksena Albania menetti luottokelpoisuutensa kansainvälisillä rahamarkkinoilla, ja 1980-luvulla maassa jouduttiin turvautumaan ruuan säännöstelyyn.

Yhteiskunnalliset uudistukset

Taloudellisesti Albania hyötyi liittolaissuhteistaan Jugoslavian, Neuvostoliiton ja Kiinan kanssa satoja miljoonia dollareita avustuksina ja lainoina. Hoxha käytti varoja yhteiskunnan uudistamiseen. Hänen tavoitteena oli tehdä Albanian kehittymättömästä maatalousvaltaisesta yhteiskunnasta nykyaikainen ja teollistunut. Hoxhan valtakaudella, neljän vuosikymmenen aikana, saavutetut tulokset teollistumisessa, maatalouden koneellistamisessa, koulutuksessa ja kulttuurissa olivatkin merkittäviä. Esimerkiksi rannikolla sijainneet suoalueet, joilla malariasääsket viihtyivät, kuivatettiin maatalouden ja teollisuuden käyttöön. Myös Albanian kieli uudistettiin yhtenäiseksi kirjakieleksi. Kokonaisuutena ottaen albanialaisten elintaso kasvoi joksikin aikaa uudelle tasolle. Yhteiskunnan uudistaminen tapahtui tosin vain kommunistien ehdoilla. Maatalousreformissa omaisuutensa ja asemansa menettivät yksityiset maanomistajat, ja kaikki kommunistien poliittiset vastustajat nujerrettiin kovin ottein.

Henkilöpalvonta ja uskonnottomuus

Hoxhan ympärille alkoi muodostua nopeasti henkilökultti, ja 1960-luvulle tultaessa se oli kehittynyt pitemmälle kuin missään muussa sosialistisessa maassa, ehkä lukuun ottamatta Pohjois-Korean Kim Il-Sungia tai Kiinan Mao Zedongia. Vuonna 1967 Durrësissa käynnistetty liike matki monia Kiinan kulttuurivallankumouksen piirteitä. Punakaartilaisiksi puettuja koululaisia kehotettiin vandalisoimaan kirkkoja ja moskeijoita. Valtio määräsi kaikki minareetit ja useat kirkot purettaviksi ja uskonnollisia kirjoja sekä kulttiesineitä tuhottiin laajasti. Erityisesti vuosien 1967 ja 1976 uskonnonvastaisissa kampanjoissa hyökkäykset järjestäytynyttä uskontoa ja uskovaisia vastaan olivat brutaalisuudeltaan ja fanaattisuudessaan vertaansa vailla. Imaameja, pappeja ja munkkeja sekä nunnia teloitettiin ja vangittiin laajasti.

1900-luvun loppuvuodet ja 2000-luku

Katso myös: Albanian kommunistihallinnon sortuminen

Amnesty Internationalin raportin mukaan Albanian ihmisoikeustilanne oli Hoxhan aikana hyvin huono. Hallitus esti ihmisten ilmaisu-, uskonharjoittamis-, liikkumis- ja järjestäytymisvapauden, vaikka vuonna 1976 hyväksytty perustuslaki periaatteessa takasi nämä oikeudet. Vuonna 1981 Hoxha määräsi useita johtavassa asemassa olevia puoluevirkailijoita teloitettavaksi puhdistuksessa. Pääministeri Mehmet Shehun ilmoitettiin tehneen itsemurhan. Hoxhan kuoltua 1985 ja sosialismin murruttua Itä-Euroopassa, myös Albanian hallitus taipui monipuoluevaaleihin 1991. Entisten kommunistien muodostama sosialistinen puolue voitti ensimmäiset vaalit, mutta yleislakon ja levottomuuksien jälkeen pidetyissä uusissa vaaleissa 1992 valtaan nousi opposition demokraattinen puolue. Jopa satojentuhansien albanialaisten menetettyä rahansa valtavassa pyramidihuijauksessa kapinointi kaatoi demokraattisen puolueen hallituksen 1997 ja nosti sosialistipuolueen uudelleen valtaan. Elokuun 2005 parlamenttivaaleissa valtaan nousi uudelleen demokraattipuolue.

Presidentinvaaleissa 2012 uudeksi presidentiksi valittiin sisäministeri Bujar Nishani. Vuonna 2017 hänen seuraajakseen tuli Ilir Meta.

Kesäkuun 2013 parlamenttivaaleissa sosialistit saivat murskavoiton, ja Edi Rama aloitti pääministerinä syyskuussa.

Albaniassa oli vuoden 2019 alkupuolella kuukausia jatkuneita mielenosoituksia, joissa vaadittiin vuodesta 2013 lähtien vallassa olleen sosialistipääministeri Edi Raman eroa ja ennenaikaisia vaaleja. Pääoppositiopuolue keskustaoikeistolainen demokraattinen puolue syytti Ramaa ja tämän hallitusta yhteyksistä järjestäytyneesen rikollisuuteen ja korruptioon. Oppositio myös kyseenalaisti vuoden 2017 parlamenttivaalien tuloksen ja syytti sosialisteja vaalivilpistä. Kansainvälisten vaalitarkkailijoiden mukaan vaalit kuitenkin sujuivat enimmäkseen hyvin. Albania oli jättänyt EU-jäsenhakemuksen vuonna 2009 ja hakijamaastatuksen se sai vuonna 2014. EU on kuitenkin halunnut Albanialta lisänäyttöjä ennen varsinaisten jäsenneuvottelujen aloittamista; haasteina on pidetty erityisesti hallinnon ja oikeusvaltiorakenteiden kehittämistä, korruptiota sekä ihmis- ja huumekauppaa.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Albanian historia Wikimedia Commonsissa