Albanian historia

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Antiikinaikaisen Apollonian temppelin rauniot nykyisessä Albaniassa

Albanian historia alkaa jo antiikin ajasta. Itsenäisen valtion aseman Albania sai vuonna 1912. Eristäytyneen kommunistiajan jälkeen ensimmäiset monipuoluevaalit pidettiin 1991.

Vanha aika ja keskiaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyisen Albanian alueella asui jo antiikin aikana illyrialaisia, joista nykyiset albaanit polveutuvat. Illyrialaiset alistuivat Rooman valtaan ajanlaskumme alun tienoilla ja säilyivät sittemmin Itä-Rooman eli Bysantin vallan alla. Noin vuonna 1340 Serbian tsaari Stefan Dušan valtasi Albanian Serbialle, joka hallitsi aluetta vuosisadan lopulle[1] Venetsia hallitsi rannikkoaluetta nykyisessä Pohjois-Albaniassa ja Montenegrossa vuosina 1420–1797 nimellä Albania Veneta, ja sen pääkaupunkina oli nykyinen Kotor.

Ottomaanivalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiaikainen Ladovan kirkko
Kaakkois-Eurooppa vuonna 1464. Itsenäisen Albanian rajat piirretty oranssilla.

Ottomaanien valtakunta levittäytyi Albaniaan noin vuonna 1400. Albanian kansallissankari Skanderbeg yhdisti 1400-luvulla albaanit vastarintaan turkkilaisia vastaan vuosiksi 1443–1478. Skenderbegin kuoleman jälkeen Albania joutui vuosisatojen ajaksi ottomaanien vallan alle, jolloin osa väestöstä pakeni Sisiliaan ja Kosovoon. Valloituksen myötä ylimystö omaksui islaminuskon, ja vähitellen suuri osa kansasta seurasi esimerkkiä. 1300-luvulta alkaen maa oli jaettu useisiin ruhtinaskuntiin, joita hallitsivat mahtisuvut kuten Thopia, Dukagjini, Kastrioti ja Losha.

Ottomaanien valtakunta rapistui 1500-luvun jälkipuolella, kun sen hallinto alkoi olla sekava ja tehoton. Balkanilla myös talous ja väestömäärä taantuivat (parissa vuosisadassa väkiluku putosi 8:sta 3 miljoonaan). Aluetta hallitsi ottomaanien asettama serbisuurvisiiri, jonka palatsi oli Bosniassa. Turkki ja Itävallan keisarikunta kiistelivät alueen omistamisesta, mutta kumpikaan ei saanut vastapuolelta vallattua lisää aluetta. Ottomaanvaltion uusi elpyminen alkoi 1650-luvulla albanialaissyntyisen suurvisiiri Mehmet Köprülün kaudella. Turkin naapurimaat Itävalta ja Venäjä ahdistivat sitä kuitenkin entistä vahvemmin voimin ja se menetti 1680-luvulla osan myöhempää Serbiaa. Vuoden 1699 Karlowitzin rauhassa se menetti kreikkalaisia, kroatialaisia ja Transsilvanian alueita. Albania pysyi kuitenkin Turkin hallussa, ja sen hallinto oli entistäkin kovakouraisempaa.[2] Albanialaiset pitivät silti sitkeästi joitakin alueita hallussaan.[1]

Itsenäisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1800-luvun lopulla albaanien toiveet itsenäistymisestä alkoivat nousta ja lopulta 1912 Ensimmäisen Balkanin sodan yhteydessä Albania itsenäistyi.

1900-luvun alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen maailmansodan aikana Albania joutui sotanäyttämöksi Italian miehittäessä maan, joka tunnustettiin uudelleen itsenäiseksi vasta 1920. Sodan jälkeen Albania pyrki nojautumaan Italian suojeluun. Maan sisäpoliittiset levottomuudet lakkasivat vuonna 1924 klaanipäällikkö Ahmed bey Zogun noustua valtaan. Vuonna 1925 hän julisti maan tasavallaksi ja tuli valituksi presidentin tehtävään. 1928 hänet julistettiin nimellä Zogu (Zog) I maan kuninkaaksi. Italian vaikutusvalta maan asioihin kuitenkin jatkoi kasvuaan. Huhtikuussa 1939 Mussolinin joukot miehittivät maan ja liittivät sen osaksi Italiaa.

Kommunistinen Albania[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sosialismin aikainen poliittinen vankila Girokastran linnassa

Toisen maailmansodan aikana kommunistiset ja kansallismieliset sissit taistelivat Albaniassa italialaisia ja saksalaisia miehitysjoukkoja sekä toisiaan vastaan. Titon Jugoslavian tuella Enver Hoxhan johtamat kommunistit selviytyivät voittajiksi ja maa julistettiin Albanian sosialistiseksi kansantasavallaksi 1946. Porvarilliset vastarintamiehet perustivat sissijärjestön nimeltä Balli Kombetar[1].

Sodan jälkeen ideologiset ristiriidat Jugoslavian kanssa syvenivät, ja maa haki tukea ensin vuodesta 1948 alkaen Stalinin Neuvostoliitosta. Kommunistinen Kiina oli kuitenkin kommunismin vuosina Albanian tärkein yhteistyökumppani, sillä Albania ei hyväksynyt Neuvostoliiton vuodesta 1956 alkaen harjoittamaa stalinismin kritiikkiä. Samanlainen oli myös Albanian suhtautuminen Kiinaan, kun se vuonna 1971 aloitti lähentymisen Yhdysvaltojen kanssa. Kiinan ja Albanian välirikko johti vuonna 1978 siihen, että maiden kaikki yhteistyö päättyi ja maa siirtyi tiukalle eristäytymislinjalle.[3] Albania oli ainoa eurooppalainen valtio, joka ei osallistunut Helsingissä kesällä 1975 pidettyyn Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokoukseen ETYK:iin.

Henkilöpalvonta ja uskonnottomuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hoxhan ympärille alkoi muodostua nopeasti henkilökultti ja 1960-luvulle tultaessa se oli kehittynyt pitemmälle kuin missään muussa sosialistisessa maassa, ehkä lukuun ottamatta Pohjois-Korean Kim Il-Sungia tai Kiinan Mao Zedongia. Vuonna 1967 Durrësissa käynnistetty liike matki monia Kiinan kulttuurivallankumouksen piirteitä. Punakaartilaisiksi puettuja koululaisia kehotettiin vandalisoimaan kirkkoja ja moskeijoita. Valtio määräsi kaikki minareetit ja useat kirkot purettaviksi ja uskonnollisia kirjoja sekä kulttiesineitä tuhottiin laajasti. Erityisesti vuosien 1967 ja 1976 uskonnonvastaisissa kampanjoissa hyökkäykset järjestäytynyttä uskontoa ja uskovaisia vastaan olivat brutaaliuudeltaan ja fanaattisuudessaan vertaansa vailla. Imaameja, pappeja ja munkkeja sekä nunnia teloitettiin ja vangittiin laajasti.[4]

1900-luvun loppuvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Amnesty Internationalin raportin mukaan Albanian ihmisoikeustilanne oli Hoxhan aikana hyvin huono. Hallitus esti ihmisten ilmaisu-, uskonharjoittamis-, liikkumis- ja järjestäytymisvapauden, vaikka vuonna 1976 hyväksytty perustuslaki periaatteessa takasi nämä oikeudet. Vuonna 1981 Hoxha määräsi useita johtavassa asemassa olevia puoluevirkailijoita teloitettavaksi puhdistuksessa. Pääministeri Mehmet Shehun ilmoitettiin tehneen itsemurhan. Hoxhan kuoltua 1985 ja sosialismin murruttua Itä-Euroopassa, myös Albanian hallitus taipui monipuoluevaaleihin 1991. Entisten kommunistien muodostama sosialistinen puolue voitti ensimmäiset vaalit, mutta yleislakon ja levottomuuksien jälkeen pidetyissä uusissa vaaleissa 1992 valtaan nousi opposition demokraattinen puolue. Jopa satojentuhansien albanialaisten menetettyä rahansa valtavassa pyramidihuijauksessa kapinointi kaatoi demokraattisen puolueen hallituksen 1997 ja nosti sosialistipuolueen uudelleen valtaan. Elokuun 2005 parlamenttivaaleissa valtaan nousi uudelleen demokraattipuolue.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Anders Røhr: Otavan suuri maailmanhistoria. Kartasto-osa, s. 113. Suom. Laura Kolbe. Otava, 1983. ISBN 951-1-07458-X.
  2. Jukka Korpela: Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle, s. 196–199. Helsinki: Gaudeamus, 1999. ISBN 951-662-772-2.
  3. Seppo Zetterberg (suomalaisen laitoksen päätoim.): Muutosten vuosisata 9, s. 39. Alkuteos Power, Wealth & Powerty, The Family, Science, The Arts, Passing Parade. Suom. Jukka Forslund. Porvoo, Helsinki: WSOY, 1995. ISBN 951-0-18426-8.
  4. Albania, Religions Encyclopedia of the Nations. (englanniksi), Timeline: Albania BBC. Viitattu 19. huhtikuuta 2007. (englanniksi)
Tämä historiaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.