Amnesty International

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Amnesty International
Amnesty Internationalin tunnus
Amnesty Internationalin tunnus
Motto It is better to light a candle than to curse the darkness.
On parempi sytyttää kynttilä kuin kirota pimeyttä.
Perustettu 1961
Perustaja Peter Benenson
Tyyppi yleishyödyllinen yhteisö
Toimiala ihmisoikeudet
Päämaja Lontoo, Yhdistynyt kuningaskunta
Toiminta-alue maailmanlaajuinen
Jäsenet Yli 7 miljoonaa jäsentä tai tukijaa[1]
Pääsihteeri Kumi Naidoo
Sivusto www.amnesty.org
Tunnustukset Nobelin rauhanpalkinto Nobelin rauhanpalkinto (1977)

Amnesty International (lyhenne AI, epävirallisesti Amnesty) on kansainvälinen järjestö, jonka päämääränä on edistää ihmisoikeuksien noudattamista koko maailmassa Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeusjulistuksen hengessä. Järjestö perustettiin vuonna 1961 lakimies Peter Benensonin aloitteesta. Amnesty International sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1977. Järjestön kahdeksantena pääsihteerinä toimi 2010 alkaen intialainen Salil Shetty. Vuodesta 2018 on pääsihteeri ollut eteläarfikkalainen Kumi Naidoo[2]

Amnesty Internationalin huolenaiheena ovat olleet erityisesti mielipidevangit, poliittiset vangit, kuolemanrangaistus, kidutus, poliittiset murhat, katoamiset ja mitkä tahansa muut hallitusten, organisaatioiden tai henkilöiden tekemät ihmisoikeusloukkaukset.

Järjestön puolueettomuuden turvaamiseksi Amnesty International ei ota vastaan taloudellista tukea valtioilta, ja myös yritysrahoitukselle ollaan kriittisiä. Vastaavista syistä Amnestyn jäsenet eivät kampanjoi omassa maassaan tapahtuneiden yksittäisten ihmisoikeusloukkausten uhrien puolesta, joskin tätä sääntöä on lievennetty 2000-luvun aikana.[3]

Amnestyn päätoimisto eli kansainvälinen sihteeristö sijaitsee Lontoossa. Vuonna 2018 järjestö ilmoitti toimintaansa osallistuvan tai tukevan yhteensä yli seitsemän miljoonaa ihmistä yli 150 maassa.[1] Suomen osastolla on noin 42 000 jäsentä ja säännöllistä lahjoittajaa.[4] Amnestyn suurimmat osastot ovat Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Hollanti.[5]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Amnesty Internationalin kansalliset osastot vuonna 2005.

Amnesty Internationalin perusti heinäkuussa 1961 Lontoossa brittiläinen lakimies Peter Benenson. Hänen mukaansa taustalla oli tapaus, josta hän luki metromatkalla. Kaksi opiskelijaa oli Salazarin valtakaudella Portugalissa tuomittu seitsemän vuoden vankeuteen, kun he olivat nostaneet maljan "vapaudelle". The Observer -lehti julkaisi 28. toukokuuta 1961 Benensonin artikkelin The Forgotten Prisoners. Benenson pani tukijoidensa kanssa alulle kampanjan nimeltä "Appeal for Amnesty 1961", jonka tavoitteena oli puolustaa näitä ihmisiä, jotka Benenson nimesi "mielipidevangeiksi".

Heinäkuussa 1961 johtajisto päätti muodostaa pysyvän organisaation, jonka nimeksi tuli syyskuussa 1962 virallisesti Amnesty International.

Perustamisestaan lähtien Amnesty keskittyi kampanjoimaan erityisesti mielipidevankien vapauttamiseksi. Toiminnan perustana olivat maakohtaisten tutkijoiden tekemät selvitykset. Amnestyn Head of Research Office (HORO) eli tutkimustoimiston johto tarkasti kaikki tiedot ennen niiden käyttöä järjestön tiedotteissa. Puolueettomuutta pidettiin keskeisenä.[6]

1970-luvulla Amnestyn näkyvimpiä johtajia olivat Sean MacBride ja Martin Ennals. Amnesty alkoi vaatia oikeudenmukaisia oikeudenkäyntejä ja vastustaa mielivaltaisen pitkiä pidätyksiä Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistuksen artiklan 9 mukaan, sekä vankien kidutusta ihmisoikeuksien julistuksen 24. vuosipäivänä 1972. Käyttöön otettiin myös ns. 'Urgent Action' eli pikavetoomus jäsenistön mobilisoimiseksi nopeisiin toimiin. Sitä käytettiin ensimmäisen kerran maaliskuussa 1973, kun Brasilia pidätti São Paulon yliopiston professori Luiz Basilio Rossin.

Amnesty Internationalin organisaatio- ja toimintatapamuutokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Amnestyn luonne ja toiminta on muuttunut merkittävästi 1990- ja 2000-luvuilla. Pierre Sanén pääsihteerikaudella (1992–2001) tutkijoiden roolia vähennettiin ja jäsenaktiivisuus nähtiin tärkeämpänä. Head of Research Office lakkautettiin 1994 ja sen johtaja Malcolm Smart erosi Amnestysta.[7]

Vuonna 2001 Amnestyn mandaatti korvattiin missiolla, johon sisällytettiin TSS-oikeuksien eli taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien ajaminen. Amnestysta kirjan kirjoittaneen Stephen Hopgoodin mukaan kansainvälinen sihteeristö on vasemmistolainen[8] ja hänen mukaansa myös suurimmassa maajärjestössä Yhdysvaltain Amnestyssa on paljon vasemmistolaisia, jotka ovat halunneet edistää myös poliittisia tavoitteita, mitä TSS-oikeuksien sisällyttäminen missioon edesauttaa.[9] Toimintaa muutettiin projektikohtaisemmaksi esimerkkinä kampanja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan.[10]

Amnestylla ei perinteisesti ollut kantaa abortin laillisuuteen. Huhtikuussa 2007 Amnesty muutti osittain linjaansa ja alkoi vaatia abortin turvaamista naisille, jotka ovat joutuneet insestin tai raiskauksen uhriksi tai jos raskaus uhkaa vakavasti äidin terveyttä.[11][12][13]

Pääsihteerit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääsihteeri (engl. Secretary General) on Amnestyn ylin johtaja. Pääsihteereistä neljä on ollut Britanniasta. Nykyinen pääsihteeri on eteläafrikkalainen Kumi Naidoo, joka astui virkaan vuonna 2018.[2][14]

Pääsihteeri Virassa Kotimaa
Peter BenensonPeter Benenson 1961–1966 Iso-Britannia
Eric BakerEric Baker 1966–1968 Iso-Britannia
Martin EnnalsMartin Ennals 1968–1980 Iso-Britannia
Thomas HammarbergThomas Hammarberg 1980–1986 Ruotsi
Avery BrundageIan Martin 1986–1992 Iso-Britannia
Pierre SanéPierre Sané 1992–2001 Senegal
Irene Zubaida KhanIrene Khan 2001–2010 Bangladesh
Salil Shetty Salil Shetty 2010–2018 Intia
Kumi Naidoo Kumi Naidoo 2010– Etelä-Afrikka

Amnesty ja Suomi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuorisopoliitikko Per Stenbäckin englantilaiset ystävät Elisabeth ja Tom Gordon pitivät vuonna 1964 Helsingissä esitelmän Amnestysta.[15] Suomen osasto perustettiin 1967 suomenruotsalaisten intellektuellien aloitteesta; puheenjohtajaksi valittiin Erik Stenius.[16] Järjestön Suomen-osasto julkaisee Amnesty-lehteä.

Kannanottoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Amnestyn näkemyksen mukaan nykyinen siviilipalveluksen pituus, joka on yli kaksinkertainen lyhyimpään armeijan palvelusaikaan nähden, on rangaistuksenomainen. Tämän vuoksi Amnesty katsoo asevelvollisuuden suorittamisesta kieltäytyvät totaalikieltäytyjät mielipidevangeiksi. Vuotta 2006 koskevassa raportissaan Amnesty piti yhtätoista vankeuteen tuomittua totaalikieltäytyjää mielipidevankina.[17] Amnesty kritisoi Suomea myös siitä, ettei naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ole saatu loppumaan, pakolaishakemusten liian nopeasta käsittelystä ja salaisena pidettävien tietojen käytöstä maassaololupien torjumiseen.[17]

Amnestyn Suomen osasto myöntää vuosittain kynttiläpalkinnon ihmisoikeuksien hyväksi tehdystä työstä.[18]

Suomen Amnestyn kynttiläpalkinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi Palkittu
2017 Global Clinic[19]
2016 Kyyjärven asukkaat[20]
2015 Punaisen Ristin vapaaehtoiset[21]
2014 Seta, Trasek, Heli Hämäläinen, Juudas Kannisto ja Luca Tainio[22]
2013 PMMP-yhtye
2012 Kansallisteatterin Vastaanotto-projekti
2011 Professori Martin Scheinin
2010 Suomen PEN
2009 Kidutettujen kuntoutuskeskus
2008 Pakolaisneuvonta ry
2007 Keski-Suomen keskussairaalan Raisek-hoitoketju
2006 Ulkoministeriön asevalvonnan yksikkö
2005 Vaasan kaupunki työstään naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan
2004 Porvoon kaupungin perheasian neuvottelukeskuksen johtaja Helena Ewalds
2003 Elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki
2002 Tasavallan presidentti Tarja Halonen

[23]

Kritiikki Amnestyä kohtaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brittiläisen The Economist-talouslehden kommentaattorin Edward Lucasin mukaan Amnesty näyttää muistuttavan "taas yhtä uutta vasemmistolaista painostusryhmää", kun se on syyttänyt Viroa venäläisvähemmistön huonosta kohtelusta.[24][25]

Amnestyn julkilausuman, jossa Guantánamon vankileiriä kutsuttiin "Gulagiksi", on väitetty loukanneen todellisen Gulagin uhreja.[26][27][28][29]

Israel-mielinen[30] järjestö NGO Monitor taulukoi miten paljon Amnestyn vuosiraportti 2006 kritisoi kutakin maata Lähi-idän alueella. Järjestön mukaan Amnesty keskittyi suhteettoman paljon Israelin kritisoimiseen verrattuna sellaisiin alueen maihin kuin Saudi-Arabia, Sudan tai Syyria.[31] Myös Harvardin yliopiston oikeustieteen professori Alan Dershowitz on katsonut Jerusalem Post -lehdessä Amnestyn olevan Israelin vastainen ja lisäksi vääristelevän kansainvälistä oikeutta Israelia koskevissa sotarikossyytöksissä.[32]

Katolinen kirkko on arvostellut Amnestya sen uuden aborttilinjan vuoksi ja vaati vuonna 2007 katolilaisia lopettamaan järjestön tukemisen.[33]

Vuonan 2019 julkaistun tutkimuksen mukaan Amnestyn kansainvälisen sihteeristön työkulttuuri on myrkyllinen. Syynä olivat johdon epäonnistumiset ja työntekijöiden suuri työmäärä ja nepotismi[34]. Amnestyssä on laajaa loputtamuspulaa, kiusaamista, julkista nöyryyttämistä ja syrjintää. Johto kohtelee henkilökuntaa huonosti. Syrjintä ja epäreilu kohtelu voi kohdistua naisiin, eri rotuihin ja seksuaalivähemmistöihin. Raportin mukaan Amnesty on tehnyt hyvää työtä, mutta on ollut 1990-luvulta lähtien rankka paikka työskennellä[35][36].

Tunnustukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Äänilevyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Amnestyn 50-vuotisjuhlien kunniaksi vuonna 2011 Suomessa julkaistiin Karri "Paleface" Miettisen johdolla juhlalevy Mitä vapaus on. Levyllä esiintyvät muun muassa Tuomari Nurmio, Emma Salokoski, Paula Vesala, Stam1na, Asa, Ville Malja, Ismo Alanko ja Joan Baez, joka esittää oman versionsa Finlandia-hymnistä.[37]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Stephen Hopgood: Keepers of the flame: understanding Amnesty International. Ithaca: Cornell University Press, 2006. ISBN 978-0-8014-4402-9.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Mikä Amnesty? amnesty.fi. Viitattu 29.8.2018.
  2. a b Alma Onali, "Kuolleella planeetalla ei ole ihmisiä", Helsingin Sanomat 7.3.2019 s. A 23
  3. Hopgood, s. 129, 202
  4. Amnesty 50 år. Hufvudstadsbladet, 2011, nro 28.5., s. 17. (ruotsiksi)
  5. Suomen Amnesty: Organisaatio
  6. Hopgood, s. 80–92
  7. Hopgood, s. 127–128
  8. Hopgood, s. 35
  9. Hopgood, s. 107
  10. Hopgood, s. 151–159
  11. Amnesty ends abortion neutrality BBC. Viitattu 9.6.2007. (englanniksi)
  12. Amnesty International defends access to abortion for women at risk Amnesty. Viitattu 17.6.2007. (englanniksi)
  13. Vatikaani kehottaa katolilaisia lopettamaan Amnestyn tukemisen HS. Viitattu 17.6.2007.
  14. Our People, Amnesty
  15. Suomen osaston historia Amnesty International Suomen osasto ry. Viitattu 31.12.2011.
  16. Amnesty 50 år. Hufvudstadsbladet, 28.5.2011, s. 17. (ruotsiksi)
  17. a b Amnesty International Report 2007: Finland report2007.amnesty.org. Viitattu 8.6.2008. (englanniksi)
  18. Martin Scheinin palkitaan työstä ihmisoikeuksien puolesta Yle.fi, viitattu 8.12.2011
  19. Pöllänen, Raisa: Amnestyn Kynttiläpalkinnon saajaksi Global Clinic Yle Uutiset. 8.12.2017. Viitattu 8.12.2017.
  20. Tolvanen, Pauliina: Amnestyn Kynttiläpalkinto Kyyjärvelle Yle Uutiset. 8.12.2016. Viitattu 24.10.2017.
  21. Hirvonen, Saara: Punaisen Ristin vapaaehtoiset saavat Amnestyn Kynttiläpalkinnon Yle Uutiset. 10.12.2015. Viitattu 24.10.2017.
  22. Kynttiläpalkinto transihmisten oikeuksien puolustajille Amnesty International. 9.12.2014. Viitattu 24.10.2017.
  23. Amnestyn kynttiläpalkinto amnesty.fi. Amnesty International. Viitattu 1.8.2013.
  24. An excess of conscience – Estonia is right and Amnesty is wrong. The Economist, 14.12.2006. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  25. David B. Rivkin Jr. ja Lee A. Casey: Amnesty Unbelievable National Review Online. 27.5.2005. Viitattu 11.6.2008. (englanniksi)
  26. Margers Pinnis, Baltic Association to the United Nations: The Real Gulag. (Mielipidekirjoitus) The New York Times, 31.5.2005. Artikkelin verkkoversio.
  27. Anne Applebaum: Amnesty's Amnesia. Washington Post, 8.6.2005. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  28. Kenneth Anderson: An American Gulag? Human rights groups test the limits of moral equivalency. The Weekly Standard, 13.6.2005, 10. vsk, nro 37. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  29. Anne Bayefsky: Amnesty’s Absurdity National Review Online. 6.6.2005. Viitattu 11.6.2008. (englanniksi)
  30. Economist (englanniksi)
  31. NGO Monitor – Amnesty International Report for 2006 ngo-monitor.org. Viitattu 31.5.2008. (englanniksi)
  32. Alan Dershowitz: Amnesty Int'l redefines 'war crimes'. The Jerusalem Post, 30.8.2006. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  33. Vatican urges end to Amnesty aid BBC. Viitattu 9.1.2008. (englanniksi)
  34. Raportti kertoo myrkyllisestä ja syrjivästä työkulttuurista Amnesty Internationalissa (digitilaajille) Helsingin Sanomat. 6.2.2019. Viitattu 7.2.2019.
  35. Tuore selvitys: Amnestyssä laajaa kiusaamista, syrjintää ja julkista nöyryyttämistä Yle Uutiset. Viitattu 7.2.2019.
  36. Selvitys: Amnestyssä laajaa kiusaamista, syrjintää ja julkista nöyryyttämistä Ilta-Sanomat. 7.2.2019. Viitattu 7.2.2019.
  37. Janne Strang: Vackra melodier, ruskiga historier. Hufvudstadsbladet, 28.5.2011, s. 17. (ruotsiksi)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Power, Jonathan: Vesi murtaa kiveä: Amnesty Internationalin tarina. (Like water on stone: The story of Amnesty International, 2001.) Suomentanut Hannu Tervaharju. Pystykorvakirja. Helsinki: Like: Rauhanpuolustajat, 2001. ISBN 951-578-862-5.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]