Tämä on hyvä artikkeli.

Amnesty Internationalin historia

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Tämä artikkeli käsittelee Amnestyn historiaa kansainvälisellä tasolla. Amnesty Internationalin historiasta Suomessa on eri artikkeli.

Amnesty Internationalin historia alkaa 1960-luvun alusta, jolloin lontoolainen asianajaja Peter Benenson ryhtyi perustamaan järjestöä ihmisoikeusrikkomuksien estämiseksi. Amnesty International on historiansa aikana onnistunut vapauttamaan tuhansia poliittisia vankeja ja vaikuttamaan maailman ihmisoikeustilanteeseen.

Amnesty perustettiin pian Peter Benensonin sanomalehtiartikkelin "The Forgotten Prisoners" jälkeen. Amnestylla oli ensimmäisenä vuotenaan 70 paikallisjärjestöä ja seuraavana vuonna niitä oli jo 350. Amnesty on jäsenmäärältään maailman suurin ihmisoikeusjärjestö, jolla on nykyisin yli kolme miljoonaa tukijaa yli 150 maassa ympäri maailmaa. Suurimmat kasvut jäsenmäärässä ovat tapahtuneet tunnettujen muusikoiden (muun muassa Bruce Springsteen) 1980-luvulla järjestämän Ihmisoikeudet nyt! -hyväntekeväisyyskiertueen aikana ja 2000-luvulla terrorisminvastaisen sodan jälkeen paljastuneiden länsimaiden kidutusskandaalien jälkeen.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus vuodelta 1948 oli ensimmäinen merkittävä askel kohti ihmisoikeuksia. Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton vastakkainasettelun takia ihmisoikeuksien asema YK:ssä kuitenkin jäi pian taka-alalle.

Toisen maailmansodan raakuuksien jälkeen ihmiset ympäri maailman halusivat estää vastaavat teot tulevaisuudessa. Moni asetti toiveensa paremmasta tulevaisuudesta Yhdistyneisiin Kansakuntiin, joka julkaisi vuonna 1948 Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistuksen. 1950-luvulla YK:n toiminta kuitenkin muuttui kylmän sodan takia enemmän idän ja lännen vastakkainasetteluksi, ja ihmisoikeuksien merkitys kokouksissa heikkeni.[1]

1960- ja 1970-luvut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Amnesty perustetaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

»Avaa sanomalehti minä päivänä hyvänsä ja löydät aina jutun ihmisestä, joka on vangittu, kidutettu tai teloitettu mielipiteensä vuoksi jossain päin maailmaa. Miljoonia ihmisiä on vankilassa mielipiteensä vuoksi - eivätkä kaikki suinkaan rauta- tai bambuesiripun takana - ja heidän lukumääränsä kasvaa jatkuvasti. Sanomalehden lukija tuntee kuvottavaa kyvyttömyyttä. Mutta jos nämä ympäri maailmaa koetut vastenmielisyyden tunteet voitaisiin muuttaa yhteiseksi toiminnaksi, jotain voitaisiin todella saada aikaan.»
(Peter Benenson artikkelissaan The Forgotten Prisoners.[2])

1960-luvulla lontoolainen asianajaja Peter Benenson päätti perustaa järjestön ajamaan ihmisoikeuksia. Ajatuksen Amnestyn perustamisesta hän sai luettuaan uutisen portugalilaisopiskelijoista, jotka oli tuomittu vankilaan heidän juotuaan maljan vapaudelle. Uutisesta vihastuneena hän päätti kirjoittaa ihmisoikeuksista lehtiartikkelin, jolle hän antoi nimen The Forgotten Prisoners (suom. Unohdetut vangit). Benenson näytti artikkeliaan ystävälleen Louis Blom-Cooperille, joka suositteli artikkelin lähettämistä liberaalina tunnetulle Observer-lehdelle, joka julkaisi sen 28. toukokuuta 1961. Artikkelissa Benenson kirjoitti, että ihmisoikeusrikkomukset voitaisiin estää, jos ihmiset toimisivat yhdessä niitä vastaan. Artikkeli levisi nopeasti ympäri maailmaa, ja Amnesty perustettiin epävirallisesti jo pari päivää artikkelin alkuperäisen julkaisun jälkeen. Järjestön ensimmäinen kansainvälinen kokous pidettiin jo heinäkuussa, ja siihen osallistui edustajia Belgiasta, Britanniasta, Ranskasta, Länsi-Saksasta, Irlannista, Sveitsistä ja Yhdysvalloista. Ensimmäinen Amnestyn kynttilä, josta tuli myöhemmin koko järjestön tunnus, sytytettiin Ihmisoikeuksien päivänä 10. marraskuuta St Martin-in-the-Fields -kirkolla Lontoossa. Kun Berliinin muurin rakennustyöt aloitettiin myöhemmin samana vuonna, Amnestylla oli jo useita paikallisosastoja ympäri Länsi-Eurooppaa. Amnestyn ensimmäinen ihmisoikeustarkkailutehtävä alkoi tammikuussa 1962 Ghanassa. Myöhemmin samana vuonna Amnesty laajensi toimintaansa myös Tšekkoslovakiaan, Portugaliin ja Itä-Saksaan.[1][3]

Amnestya pidettiin alkuaikoina lähinnä ohimenevänä hullutuksena. Amnestyn toiminta perustui tuolloin pitkälti Amnestyn jäsenten lyhyessä ajassa lähettämiin kirjeisiin, postikortteihin ja sähkeisiin, joissa vaadittiin tietyn poliittisen vangin vapauttamista. Toimintatapaa pidettiin vielä tuolloin järjettömänä.[4]


Koska Britannia piti Amnestya poliittisena järjestönä, joka ei saa kerätä lahjoitusvaroja verovapaasti, Amnesty päätti perustaa vuonna 1962 itsenäisen Prisoner of Conscience Fund -hyväntekeväisyysjärjestön tukemaan taloudellisesti mielipidevankeja ja heidän perheitään. Benenson itse halusi pitää Amnestyn ehdottomasti erillään politiikasta, ja siksi hän antoi paikallisosastoille ohjeeksi ”adoptoida” kolme mielipidevankia: yhden lännestä, yhden Neuvostoliitosta ja yhden kehitysmaista. Vaikka paikallisosastot olivat aluksi pieniä, muutaman kymmenen ihmisten kokouksia seurakuntasaleissa ja kodeissa, niiden toiminta oli hyvin innostunutta: adoptoituaan oman mielipidevangin paikallisosastojen jäsenet ryhtyivät laatimaan tämän vapautusta vaativia kirjeitä, jotka lähetettiin vangitsijamaan hallitukselle. Vuoden 1962 loppuun mennessä Amnestyn 70 paikallisosastoa oli adoptoinut 210 vankia: seuraavana vuonna adoptoituja vankeja oli jo 770 (näistä 140 vapautettu) ja paikallisosastoja 350. Vuonna 1963 Amnesty perusti ensimmäisen virallisen päämajan Lontooseen. Seuraavana vuonna Peter Benenson nimitettiin järjestön puheenjohtajaksi. Elokuussa YK antoi Amnestylle konsulttistatuksen (engl. Consultative status). 1965 Amnesty raportoi vankien huonosta terveydentilasta Portugalissa, Etelä-Afrikassa ja Romaniassa. Tämän jälkeen Amnesty lobbasi Yhdistyneissä kansakunnissa rauhanajan kuolemantuomion kieltämisen puolesta. Samana vuonna Amnesty aloitti myös Postcards for Prisoners (suom. Postikortteja vangeille) -nimisen ohjelman, jossa järjestön jäsenet lähettivät mielipidevangeille postikortteja vankiloihin.[1][3]

Yksi Amnestyn alkuaikojen merkittävimmistä toimista oli neuvostoliittolaisessa mielisairaalassa mielipidevankina pidetyn Vladimir Bukovskin vapauttaminen. Amnestyn edustaja pääsi ennen vapautusta tapaamaan Bukovskia vangittuna pitäneen mielisairaalan johtajaa. Amnestyn edustaja kysyi Bukovskista tietoa yllättyneeltä johtajalta, joka joutui hätävalheena väittämään, että tämä oli jo vapautettu. Hätävalheensa takia Bukovski jouduttiin vapauttamaan kymmenen päivän kuluttua. Amnestyn kyky hankkia tietoa vankien oloista yllätti viranomaiset täysin. Bukovskin vapautuksen jälkeen Amnestyn maine kasvoi, ja se sai jalansijaa Neuvostoliitossa.[1]

Sisäiset kiistat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Apartheidin otteen tiukennettua Etelä-Afrikassa Amnesty joutui vaikean kysymyksen eteen: Voiko Amnesty tukea väkivaltaista toimintaa ihmisoikeusrikkomuksia vastaan. Vapaustaistelija Nelson Mandelan ilmoitettua tukevansa väkivaltaista kansannousua Amnesty ajautui sisäiseen kiistaan siitä, tulisiko Mandelan ilmoitusta tukea. Länsimaista Iso-Britannia ja Yhdysvallat vastustivat Mandelan adoptoimista, mutta Ruotsi ja Alankomaat kannustivat Amnestya siihen. Mandelaa ei lopulta adoptoitu Amnestyn sisäisen äänestyksen päätyttyä niukasti adoptoimisen vastustamisen puolelle.[1]

Toinen merkittävä kysymys oli se, tulisiko Amnestyn kieltäytyä ottamasta rahallista tukea ystävällisiltä valtioilta. Muiden tietämättä Benensson oli jo aikaisemmin ottanut tukea Britannialta järjestön Rodoksen-toimintaa varten. Kun Ruotsin Amnesty kuitenkin paljasti Britannian osallistuneen ihmisten kidutukseen Adenissa, Benenson tajusi tehneensä vakavan virheen. Tämän jälkeen Benensonin ja Britannian välit mutkistuivat ja Benenson alkoi jopa epäillä, että Britannian hallitus pyrki kaappaamaan Amnestyn itselleen. Tämän takia Amnesty harkitsi jopa koko organisaationsa siirtämistä pois Britanniasta. Britannian tuen vuodettua julkisuuteen Benenson joutui eroamaan virastaan Amnestyn kansliapäällikkönä vuonna 1966. Hänen tilalleen nimitettiin Eric Baker. Ennalsin nimityksen jälkeen Amnesty siirtyi isompiin toimitiloihin, jossa toimi noin 50 työntekijää.[1][3][5]

Kansainväliset kampanjat, Chilen sotilasjuntta ja Nobelin rauhanpalkinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Augusto Pinochetin noustua valtaan Chilessä vasemmistoa kannattaneita ihmisiä vangittiin ja kidutettiin vankiloissa. Kuva on Estadio Nacional Julio Martínez Prádanos -stadionilta, jossa oli sotilasjuntan aikana vangittuna yhteensä noin 40 000 ihmistä.

Marraskuussa 1968 Amnesty järjesti ensimmäisen Prisoner of Conscience -teemaviikon. Seuraavana vuonna myös UNESCO myönsi Amnestylle konsulttistatuksen. Samalla Amnesty saavutti jälleen yhden merkittävän virstanpylvään: järjestö oli tuohon mennessä onnistunut vapauttamaan yli 2 000 poliittista vankia. 1970-luvulle tultaessa mielipidevankeja vapautettiin yhä enemmän ja enemmän ja Amnesty oli osoittanut maailmalle, että mielipidevankien asemaan pystyttiin vaikuttamaan. Amnestyn 10-vuotisjuhlat 1971 keräsivät laajaa kansainvälistä mediahuomiota, ja saman vuoden aikana Amnesty onnistui vapauttamaan yli 700 uutta poliittista vankia.[1][3]

Amnesty aloitti 1972 ensimmäisen kansainvälisen kampanjansa, jossa se vaati kidutuksen kieltämistä kaikkialla maailmassa. Lokakuussa 1973 ihmisoikeustaistelu koki kuitenkin suuren takaiskun, kun Chilessä nousi CIA:n tuella valtaan diktaattori Augusto Pinochet. Oikeistolaista politiikkaa tukenut Pinochet ryhtyi kokoamaan vasemmistolaisia Chilen kansallisstadionille, josta tehtiin valtava pidätyskeskus. Amnesty pyrki vastaamaan Chilen toimiin nopeasti, ja se saikin lähetettyä maahan jo kuukautta myöhemmin tutkijan, jonka raportti tilanteesta valmistui joulukuussa. Raportti paljasti Chilen karun tilanteen: hallitus kidutti, raiskasi ja teloitti järjestelmällisesti Pinochetin vastustajia. 1970-luvun puoleenväliin mennessä lähes kaikissa Etelä-Amerikan maissa oli Yhdysvaltain tukema sotilasdiktatuuri. Koska mielipidevankien pitäminen oli diktaattoreille vaikeaa, useat heidän vastustajansa yksinkertaisesti ”katosivat”. Tämän seurauksena Amnesty aloitti massiivisen valokuvakampanjan, jossa se kirjasi ylös kadonneita henkilöitä ja levitti näiden kuvia länsimaissa. Pian Amnesty oppi, että kadonneiden puolesta tulisi toimia vuorokauden sisällä katoamisesta, tai kadonnut katoaisi lopullisesti. Nopean toiminnan luomiseksi perustettiin yhä käytössä oleva pikavetoomusverkosto, jossa Amnesty pyrkii mahdollisimman nopeasti ilmoittamaan kadonneista ihmisistä paikallisosastoille ympäri maailmaa. Paikallisosastoissa toimineet taas pyrkivät mahdollisimman nopeasti vaatimaan kadonneiden vapauttamista sotilashallituksilta. Pikavetoomusverkoston perustamisen jälkeen sotilashallitukset ryhtyivät painostamaan maissa toimineita Amnestyn tutkijoita poistumaan maasta. Vuonna 1979 Amnesty julkaisi 2 665 nimeä sisältäneen listan Argentiinassa kadonneista toisinajattelijoista.[1][3]

Augusto Pinochetin matkustettua lääketieteelliseen hoitoon Britanniaan espanjalainen tuomari Baltasar Garzón antoi hänestä kansainvälisen pidätysmääräyksen. Pinochet asetettiin kotiarestiin, ja Amnesty pakotti yhdessä muiden ihmisoikeusjärjestöjen kanssa Britannian parlamentin käsittelemään tämän luovutuksen oikeudenkäyntiä varten Espanjaan. Parlamentin ylähuone hylkäsi Pinochetin valtiopäämiehen juridisen koskemattomuuden murhasyytteitä lukuun ottamatta ja hänet luovutettiin Espanjaan. Tämän jälkeen Pinochetin lakimiehet kuitenkin vetosivat päämiehensä terveydentilaan ja Britannian sisäministeri Jack Straw esti tämän luovutuksen. Pinochet lähti Britanniasta pyörätuolissa, mutta tultuaan ulos lentokoneesta Chilessä hän ryhtyi taas kävelemään. Straw itse on myöhemmin sanonut olleensa vihainen siitä, että Pinochet onnistui valehtelemaan lääkäreille terveydentilastaan.[1]

Vuonna 1974 Amnestyssa pitkään toiminut Seán MacBride palkittiin Nobelin rauhanpalkinnolla työstään ihmisoikeuksien hyväksi. Amnestylle Nobelin rauhanpalkinto myönnettiin kolme vuotta myöhemmin työstä kidutuksen estämiseksi. Yhdistyneet kansakunnat hyväksyi vuonna 1975 yksimielisesti kidutuksenvastaisen julkilausuman. Saman vuoden loppuun mennessä Amnestylla oli 1 592 paikallisjärjestöä 33 maassa ja yli 70 000 jäsentä 65 eri maassa. Vuonna 1978 YK palkitsi Amnestyn ”merkittävästä työstä ihmisoikeuksien hyväksi”.[1][3]

Ihmisoikeuksista tulee osa valtavirtaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1977 Yhdysvaltain presidentiksi nousi demokraattien Jimmy Carter. Carter lupasi virkaanastujaispuheessaan, että Yhdysvallat pyrkii parhaansa mukaan auttamaan ihmisoikeusrikkomusten uhreja. Yhdysvaltain mukaantuleminen ihmisoikeustaisteluun oli Amnestyn kannalta haastavaa. Ihmisoikeudet tulivat näin osaksi valtavirtaa, eikä Amnesty vaikuttanut niin radikaalilta kuin aikaisemmin. Amnestyssa pelättiin, että sanaa ”ihmisoikeudet” tultaisiin kaappaamaan poliittiseen käyttöön. Mikäli Amnesty olisi ryhtynyt tekemään enemmän yhteistyötä Yhdysvaltojen kanssa, sen asema puolueettomana järjestönä olisi horjunut erityisesti Neuvostoliitossa.[1] Lisäksi yhdysvaltalaiset virkamiehet siteerasivat Amnestyn raportteja hyvin valikoivasti. Hallituksen virkamiehet nostivat usein esille Yhdysvalloille vihamielisten valtioiden ihmisoikeusrikkomuksia, mutta eivät puhuneet mitään Yhdysvaltain omien liittolaisten rikkomuksista.[4]

Muun muassa Bruce Springsteenin järjestämän Ihmisoikeudet nyt! -kiertueen ansiosta Amnestyn jäsenmäärä kasvoi huomattavasti.

Amnesty aloitti 1970-luvulla valtavan rahankeräyskampanjan. Kampanja alkoi Salaisen poliisin pallit -nimisellä koomikkojen showkiertueella, jossa esiintyi useita tunnettuja julkimoita, muun muassa koomikot John Cleese ja Rowan Atkinson. 1980-luvulla Sting ja Bruce Springsteen ryhtyivät toimimaan näkyvästi Amnestyn hyväksi, ja he järjestivät yhdessä Peter Gabrielin ja Tracy Chapmanin kanssa 15 maata käsittäneen Ihmisoikeudet nyt! -kiertueen. Kiertue soitti muun muassa Intiassa ja Zimbabwessa, joissa ihmisoikeudet olivat vielä tuntematon asia, ja toivat Amnestyn paikallisten tietouteen. Kiertue oli Amnestylle valtava menestys, ja samalla he saivat levitettyä tietoa paikallisista ihmisoikeusjärjestöistä: esimerkiksi Argentiinassa lavalla käveli esitysten aikana kadonneiden äidit -järjestön naisia, jotka kantoivat mukanaan kadonneiden lastensa kuvia. Kiertueen aikana Amnestyn jäsenmäärä kolminkertaistui ja sen asema vahvistui entisestään.[1] Vuonna 1986 Yhdysvalloissa aloitettiin toinen laaja musiikkikiertue Amnestyn hyväksi, johon osallistuivat muun muassa U2, Sting, Peter Gabriel, Bryan Adams, Lou Reed ja The Neville Brothers.[3]

1980-luku ja kylmän sodan päättyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Länsimaat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Amnestyn pääsihteeriksi valittiin 1980 ruotsalainen Thomas Hammarberg. Seuraavana vuonna Amnesty järjesti 20-vuotisjuhlansa kunniaksi kynttiläseremonian Lontoossa. Vuonna 1982 Amnesty alkoi keräämään nimiä kaikkien maailman poliittisten vankien vapauttamista vaativaan adressiin. Adressin allekirjoitti yli miljoona ihmistä ennen kuin se luovutettiin Yhdistyneille kansakunnille seuraavana vuonna. Samana vuonna Amnesty julkaisi erikoisraportin, jossa käsiteltiin eri maiden hallitusten suorittamia poliittisia murhia. Järjestö aloitti 1984 toisen kidutuksenvastaisen kampanjansa. Seuraavana vuonna Amnesty julkaisi ensimmäisen ihmisoikeuksia käsitelleen koulutuspaketin, Teaching and Learning about Human Rights. Myöhemmin samana vuonna järjestetyssä kokouksessaan Helsingissä Amnesty päätti alkaa vaatia myös työpaikkoja pakolaisille. Vuoden loppuun mennessä Amnestylla oli maailmanlaajuisesti yli 500 000 jäsentä tai tukijaa.[3]

Vuonna 1987 Amnesty julkaisi raportin, jonka mukaan Yhdysvalloissa kuolemanrangaistus rikkoi kansainvälisiä sopimuksia ja perustui mielivaltaisesti ennakkoasenteisiin erityisesti tummaihoisia kohtaan. Kaksi vuotta myöhemmin Amnesty julkaisi When the State Kills (suom. Kun Valtio Tappaa) -nimisen poliittisen agendan, jossa kritisoitiin vahvasti kuolemanrangaistuksen käyttöä.[3]

Keski-Amerikka, Lähi-itä ja Afrikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1990-luvulla Amnesty kampanjoi voimakkaasti Nigeriassa vangitun entisen sotilaspresidentti Olusegun Obasanjon puolesta. Valtaan noussut kenraali Sani Abacha oli vanginnut Obasanjon tämän esitettyä sotilasjunttaa kritisoineita mielipiteitä. Useat länsimaiden valtionpäämiehet, mukaan lukien muun muassa Britannian pääministeri Margaret Thatcher, vetosivat Abachaan, jotta tämä vapauttaisi Obasanjon. Kolme päivää Abachan kuoleman jälkeen valtaan noussut kenraali Abdulsalami Abubakar vapautti Obasanjon vankilasta. Pian vapautuksensa jälkeen Obasanjo vieraili Amnestyn päämajassa Lontoossa, jossa hän esitteli kiitoksensa järjestön tuesta hänen vapauttamiseksi. Myöhemmin ystävälleen Jonathan Powerille antamassaan haastattelussa Obasanjo sanoi, että Amnestyn painostus paikallisia poliitikkoja kohtaan on henkisesti erityisen tärkeää sellaisille vangeille, joita ei tunneta laajalti.[6]

Kylmän sodan lopussa ja sen päätyttyä Amnestyn toiminta on hankaloitunut huomattavasti. Esimerkiksi Irakissa Amnesty ei pystynyt Saddam Husseinin valtakaudella julkaisemaan teloitettujen aktivistien nimiä, koska se olisi asettanut heidän sukulaisensa riskialttiiksi. Vaikka Amnesty julkaisi useita raportteja Irakin hälyttävästä ihmisoikeustilanteesta, länsimaat eivät olleet halukkaita puuttumaan asiaan. Tilanne kuitenkin muuttui radikaalisti, kun Irak valtasi Kuwaitin itselleen. Kuwaitin valtauksen jälkeen Amnesty julkaisi kuwaitilaisen sairaanhoitajan haastattelun, jossa tämä kertoi irakilaisten sotilaiden tappaneen satoja vastasyntyneitä lapsia kuwaitilaisessa sairaalassa. Haastateltu sairaanhoitaja paljastui myöhemmin Human Rights Watch -järjestön tutkimuksissa Yhdysvaltain Kuwaitin-suurlähettilään tyttäreksi, joka oli liioitellut tarinaansa selvästi. Amnesty reagoi tapaukseen hitaasti ja Yhdysvaltain hallitus onnistui käyttämään todistajaa tekosyynä hyökkäykselle Irakia vastaan.[1]

Ennen Persianlahden sotaa Yhdysvaltain presidentti George Bush vanhempi siteerasi ahkerasti Amnestyn Irakia koskeneita ihmisoikeusraportteja. Samaan aikaan Yhdysvallat ei kuitenkaan reagoinut mitenkään Amnestyn kritiikkiin CIA:n Guatemalassa harjoittamaa kidutusta kohtaan. Tästä suivaantuneena Amnesty lähetti lopulta edustajansa pyytämään Yhdysvaltain hallitusta lopettamaan Amnestyn raporttien siteeraamisen. Pyynnön seurauksena Yhdysvallat siirtyi käyttämään lähinnä ulkoministeriön omia raportteja.[4]

Guatemala[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Guatemalan ihmisoikeustilanne oli 1970- ja 1980-lukujen aikana yksi maailman heikoimmista. Guatemala oli 1950-luvulle asti tyypillinen banaanivaltio ja sen talous oli pitkälti yhdysvaltalaisen United Fruit Companyn hallinnassa. Vapailla vaaleilla valittu vasemmistolainen presidentti Jacobo Arbenz Guzmán halusi häätää United Fruit Companyn Guatemalasta ja palauttaa banaaniviljelmät takaisin paikallisille asukkaille. Arbenzin toiminta herätti Yhdysvaltain hallinnon huomion, minkä seurauksena Yhdysvaltain tuolloinen presidentti Dwight D. Eisenhower antoi CIA:lle tehtäväksi syrjäyttää Guatemalan hallituksen. Arbenz syrjäytettiin presidentin paikalta vuonna 1954 ja tilalle nousi sotilasdiktaattori Carlos Castillo Armas, jota seurasi useita muita diktaattoreita. Diktatuurista huolimatta Guatemalan poliittinen tilanne oli melko vakaa aina vuoteen 1960 asti, jolloin ryhmä armeijan upseereita yritti sotilasvallankaappausta. Vaikka vallankaappaus epäonnistui, aloitti se sissiryhmien välisen sodankäynnin sotilashallitusta vastaan. Seuraavien vuosien aikana sissiryhmät ryhtyivät järjestäytymään, mikä alkoi huolestuttamaan Guatemalan sotilashallitusta. Vuonna 1966 Guatemala ryhtyi Yhdysvaltain ideoimana organisoimaan puolisotilaallisia siviilijoukkoja, kuolemanpartioiden edeltäjiä, joiden tehtävänä oli estää sissijoukkojen toiminta. Sissitoimintaa ei kuitenkaan saatu loppumaan, vaan vuoteen 1981 mennessä Guatemalassa toimi jo neljä merkittävää sissiryhmittymää.[7]

Amnestyn pääsihteeri Thomas Hammarberg kutsui vuonna 1981 antamassaan haastattelussa Guatemalaa Amnestyn sen hetken tärkeimmäksi kohdemaaksi. Amnesty tutki erityisesti Guatemalassa tapahtuneita poliittisia pidätyksiä ja murhia sekä valtion virallisten joukkojen käyttämistä epävirallisissa operaatioissa. Kenraali Fernando Romeo Lucas Garcían noustua valtaan virallinen sotilashallitus vangitsi ilman pidätysmääräystä, kidutti ja teloitti vuonna 1978 tuhansia toisinajattelijoita. Hyvin harva vangituista toisinajattelijoista selvisi hengissä. Yleisin kohtalo vangituilla oli kuolla kidutuksen jälkeen tukehduttamalla tai pianolangalla kuristamalla, minkä jälkeen ruumiit haudattiin salaisiin joukkohautoihin. Helmikuussa 1981 Amnesty julkaisi yhden sen historian suorasanaisimmista raporteista, jossa poliittiset murhat tuomittiin yksiselitteisesti Guatemalan sotilashallituksen määräämiksi. Amnesty oli koonnut raportin sisällön pääasiassa ulkopuolisilta organisaatioilta, kuten paikallisilta ammattiliitoilta ja kirkoilta, saamastaan valtavasta määrästä tietoa Guatemalan ihmisoikeusrikkomuksista. Amnesty vahvisti tiedot toimintaperiaatteidensa mukaisesti usealta eri taholta ennen niiden uskomista. Lisäksi Amnesty sai paljon tietoa Yhdysvaltain viranomaisten kautta: vuonna 1979 Amnesty pääsi informaationvapauslain nojalla tutkimaan Yhdysvaltain hallinnon Guatemalaa koskevia raportteja. Tätä kautta Amnesty sai haltuunsa vuodelta 1974 peräisin olleen dokumentin, josta kuvaili Centro Regional de Telecomunicaciones -nimistä virastoa Guatemalan tärkeimmäksi presidenttitason tiedustelupalveluksi. Amnesty oli saanut omien tutkimustensa kautta selville, että virastoa johti majuri Hecht Montsalván, joka oli myös Guatemalan sotilastiedustelun johtaja. Amnestyn tutkimusten mukaan viraston päämaja sijaitsi Kansallispalatsin (presidentin asuinpaikka) siipirakennuksessa. Varmistus tälle saatiin myöhemmin, kun Guatemalan lehdistötiedotuksen päällikkö vahingossa vahvisti epäilyn todeksi. Amnestyn raportin, jota tukivat muun muassa useat Guatemalasta Costa Ricaan paenneet ihmiset sekä kenraali Lucasin entinen varapresidentti Francisco Villagrán Kramer, mukaan kaikki toisinajattelijoiden salamurhat hyväksyttiin ennen täytäntöönpanoa kokouksissa, joista sotilashallituksen ylin johto oli täysin tietoinen. Tätä vahvisti erityisesti se, että varapresidenttinä ollessaan korkea-arvoiset upseerit kertoivat Kramerille usein tämän tuttavien joutuessa teloituslistalle. Tällöin Kramer pystyi estämään tuttaviensa teloituksen kertomalla asiasta joko Montsalvánille, armeijan komentajalle tai sisäministerille, jolloin teloitus estettiin. Kramerin mukaan myös useat muut korkea-arvoiset virkamiehet tekivät samoin ja jopa diktaattori Lucasin tiedettiin henkilökohtaisesti käskeneen erästä ystäväänsä poistumaan maasta ennen murhaajia.[7]

Amnestyn painostuksen vaikutukset Guatemalan ihmisoikeustilanteeseen ovat melko ristiriitaisia. Amnestyn lähettäessä ensimmäisen tutkimusryhmänsä Guatemalaan vuonna 1979 Guatemalan ihmisoikeustilanne heikkeni hetkellisesti, kun poliittisten murhien määrä lisääntyi alueella huomattavasti. Pitkällä tähtäimellä Amnestyn toiminta kuitenkin edisti Guatemalan ihmisoikeustilannetta huomattavasti. Amnesty levitti länsimaissa tehokkaasti tietoa Guatemalan sotilashallituksen tekemistä ihmisoikeusrikkomuksista, mikä heikensi Guatemalan taloustilannetta selvästi. Amnestyn tiedotuskampanjan ansiosta useat länsimaiset ammattiliitot, seurakunnat ja muut ryhmät järjestivät suuren boikotin virvoitusjuomayhtiö Coca-Colaa vastaan, jolla oli Guatemalan hallituksen omistama tehdas Guatemalassa. Painostuksen alla Coca-Cola sulki tehtaansa ja useat muut yritykset, erityisesti pankit, seurasivat pian perässä.[7]

Yhdysvaltain presidentiksi noussut, kommunismia yli kaiken vihannut Ronald Reagan yritti Guatemalan ihmisoikeuskriisin aikaan suostutella kongressia tukemaan aseellisesti Guatemalan sotilashallitusta taistelussa vasemmistosissejä vastaan. Yhdysvaltain ulkoministeriö kertoi vuosien ajan kongressille, että Amnestyn ja Yhdysvaltain omien tutkijoiden raportit olivat virheellisiä ja todellisuudessa kommunismimyönteiset sissiliikkeet olivat syyllisiä valtaosaan ihmisoikeusrikkomuksista. Vuonna 1999 YK:n alainen komissio totesi, että todellisuudessa ihmisoikeusrikkomuksista 93% oli Guatemalan hallituksen tekemiä. Reaganin vaatimuksiin suostuttiin vuonna 1865, kun kongressi hyväksyi sotilaallisen avun antamisen. Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA:n on kuitenkin uskottu vieneen aseita Guatemalaan jo vuosia ennen asian laillistamista. Yhdysvaltain toiminta Guatemalassa pysyi kuitenkin salassa aina vuoteen 1995 asti, jolloin yhdysvaltalaisen miehen murha Guatemalassa aloitti Yhdysvaltain kongressin tutkinnan. Tällöin Yhdysvaltain ulkoministeriössä työskennellyt Richard Niccio kertoi yllättäen lehdistölle, että CIA oli tietoinen Guatemalan poliittisista murhista ja että se oli toiminut alueella koko 1990-luvun ajan. Reaganin seuraaja Bill Clinton käynnisti asiasta sisäisen tutkinnan.[7]

Kylmän sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Amnestyn hidas reagoiminen Ruandan kansanmurhaan aiheutti suurta kritiikkiä järjestöä vastaan. Kuvassa kansanmurhan uhreja.

Vuonna 1990 Amnestylla oli yli 900 000 jäsentä 150 maassa; miljoonan jäsenen raja ylitettiin kaksi vuotta myöhemmin. Kylmän sodan päättyminen vaikutti merkittävästi maailman ihmisoikeustilanteeseen: useimmat diktatuurit olivat kaatuneet ja ihmisoikeusaktivistit saivat ympäri maailman toimia entistä vapaammin. Tämä globaali muutos pakotti myös Amnestyn muuttamaan tavoitteitaan. Vuonna 1991 kokoontunut Amnestyn kansainvälinen edustajainkokous päätti, että järjestö tulisi jatkossa painottamaan toimintaansa enemmän väkivaltaisiin vastarintaliikkeisiin. Lisäksi edustajainkokous ehdotti, että seksuaalisen suuntautumisen takia vangittuja ihmisiä tulisi kohdella mielipidevankeina ja että sotatilassa tehdystä raiskauksesta tulisi tehdä sotarikos.[1][3][4]

Amnesty käynnisti 1994 maailmanlaajuisen kampanjan naisten oikeuksien puolesta ja poliittisia murhia ja katoamisia vastaan. Seuraavana vuonna Amnesty aloitti Stopping the Torture Trade -nimisen kidutuksenvastaisen kampanjan. Myöhemmin samana vuonna Ruandassa toteutettiin äärimmäisen väkivaltainen kansanmurha. Kansanmurha tuli yleiseen tietoisuuteen uutiskanavien kautta, mikä lamautti Amnestyn. Sitä vaadittiin tuomitsemaan kansanmurha, mutta koska Amnesty ei ollut vielä tutkinut tapahtumia, se ei voinut tuomita tapahtumia ohjesääntöjensä takia. Samalla YK veti joukkonsa Ruandasta, ja väkivallan käyttäminen ihmisoikeustaistelussa tuli Amnestylle jälleen ajankohtaiseksi. Ruandan kansanmurhan jälkeen Amnesty on pyrkinyt vahvistamaan asemaansa Afrikassa vastatakseen tulevaisuudessa ihmisoikeusrikkomuksiin entistä nopeammin. Vahvan aseman luominen länsimaiden ulkopuolella on kuitenkin osoittautunut hankalaksi: esimerkiksi Ugandassa homofobia on yleinen ilmiö kristillisen lähetyssaarnauksen takia.[1][3][4]

Vuonna 1996 Amnesty ryhtyi vaatimaan Yhdistyneitä kansakuntia luomaan kansainvälinen, pysyvä rikostuomioistuin. Seuraavana vuonna Amnesty otti päätehtäväkseen pakolaisten aseman parantamisen. YK perusti 1998 Amnestyn vaatiman rikostuomioistuimen. Samana vuonna Amnesty aloitti ihmisoikeusjulistuksen 50-vuotispäivän kunniaksi Get Up, Sign Up! -nimisen keräyskampanjan, johon osallistui maailmanlaajuisesti 13 miljoonaa ihmistä. Ihmisoikeuksien päivänä Amnesty järjesti Pariisissa konsertin, jossa esiintyivät Radiohead, Asian Dub Foundation, Bruce Springteen, Tracy Chapman, Alanis Morissette, Youssou N'Dour ja Peter Gabriel yhdessä ihmisoikeusaktivistien ja muun muassa 14. dalai-laman kanssa.[3]

2000-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvallat, Israel, Kiina ja Venäjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

2000-luvulla Amnesty on kampanjoinut erityisesti Guantanamo Bayn vankileirin sulkemisen puolesta. Kuva Espanjassa järjestetystä protestista vuodelta 2006.

Guantanamo Bayn vankileirin perustamisen jälkeen Amnestyn asema ihmisoikeuksien puolustajana on horjunut jälleen. Monet kidutusta käyttävät maat ovat vedonneet siihen, että Yhdysvallatkin sallivat sen. Vuonna 2000 Amnesty aloitti kolmannen kidutuksenvastaisen kampanjansa. Amnestyn 40-vuotisjuhlien aikaan seuraavana vuonna kampanjassa käytetty Stop Torture -internetsivusto palkittiin Revolution Award -palkinnolla. Yhdysvaltain presidentti George W. Bush syytti Amnestya epäluotettavien todistajien (entisten vankien) käyttämisestä Guantanamo Bayta koskevissa raporteissa, muttei silti päästänyt Amnestyn tutkijoita vankileirille. Vuonna 2005[8] Amnesty käynnisti kampanjan kidutuksen lopettamiseksi. Länsimaiden harjoittaman kidutuksen tultua julki Amnestyn jäsenmäärä on noussut jo yli kolmeen miljoonaan.[1][3]

Vuonna 2002 Amnesty aloitti ensimmäisen ihmisoikeuskampanjansa Venäjällä. Kampanjan alkamisen jälkeen Amnesty on pyrkinyt toimimaan muun muassa venäläisten toisinajattelijoiden oikeusturvan ja kokoontumisvapauden puolesta[9]. Järjestö on kiinnittänyt erityisesti huomiota öljy-yhtiö Jukosin entisten johtajien Mihail Hodorkovskin ja Platon Lebedevin tuomioihin[9]. Vuonna 2003 Amnesty aloitti yhdessä Oxfamin ja IANSA:n kanssa maailmanlaajuisen kampanjan asekontrollin puolesta. Seuraavana vuonna Amnesty aloitti uuden Stop Violence Against Women -nimisen kampanjan naisten väkivaltaista kohtelua vastaan.[3]

2000-luvulla Amnesty on ottanut kantaa myös Israelin–Palestiinan konfliktiin. Amnesty on syyttänyt Israelia muun muassa palestiinalaisten liian pitkistä vankeusajoista ilman oikeudenkäyntiä, aseellisista hyökkäyksistä siviilejä vastaan, Hamasin kannattajien mielivaltaisesta pidättämisestä, Gazan saarrosta, ihmisoikeusrikkojien rankaisemattomuudesta ja palestiinalaisten pakkohäädöistä. Palestiinalaishallintoa ja sitä tukevia ryhmittymiä Amnesty taas on syyttänyt muun muassa aseellisista hyökkäyksistä siviilejä vastaan, sananvapauden rajoittamisesta ja Israelin tukijoiden mielivaltaisesta pidättämisestä.[10] Jotkut Israelia tukevat henkilöt ja ryhmät ovat syyttäneet Amnestya liian suuresta keskittymisestä Israelin kritisoimiseen. Esimerkiksi Israelia tukeva lakimies Alan Dershowitz on syyttänyt Amnestya Israelia koskevien sotarikossyytteiden vääristelystä.[11]

Kiinan nouseminen 2000-luvun vaihteessa länsimaiden merkittäväksi taloudelliseksi kilpailijaksi on pakottanut Amnestyn jälleen taistelemaan puolueettomuudestaan. Amnestyn toiminta on erityisesti kehitysmaissa heikentynyt, koska maat haluavat pitää hyvät suhteet Kiinaan ja Kiina taas haluaa Amnestyn olevan puuttumatta sen sisäisiin asioihin.[1]

Haiti ja arabikevät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haitin maanjäristyksen jälkeen vuonna 2010 Amnesty pyrki toimimaan Haitissa naisten seksuaalista väkivaltaa vastaan. Amnesty on pyrkinyt painostamaan maan hallitusta toimiin seksuaalisen väkivallan kitkemiseksi. Vaikka raiskaus on ollut Haitissa virallisesti rikos vuodesta 2005 asti, on raiskausten estäminen maassa osoittautunut käytännössä lähes mahdottomaksi. Syynä tälle on maan syvälle pureutuneet tavat: esimerkiksi vaimon hakkaaminen on Haitissa yhä tavallista ja pitkälti hyväksyttyä.[1]

Vuonna 2010 Amnesty alkoi epäillä Egyptin parlamenttivaalien vilpittömyyttä. Järjestö lähetti tutkija Said Assahin tutkimaan vilppiepäilyjä ja mielenosoituksien tukahduttamista. Assah pidätettiin Egyptissä mielenosoitusten yhteydessä 30 tunniksi. Massiivisen kansannousun jälkeen presidentti Hosni Mubarak luopui vallastaan. Egyptin vallankumouksen jälkeen Amnesty on tukenut myös useita muita arabikevään kansannousuja ympäri Afrikkaa.[1]

Tieto ihmisoikeusrikkomuksista on lisääntynyt 2000-luvulla valtavasti internetin ansiosta. Ympäri maailmaa toimivat bloggarit ja ihmisoikeusaktivistit jakavat tietoa ihmisoikeusrikkomuksista lataamalla kuvia ja videoita rikkomuksista esimerkiksi YouTubeen ja jakamalla tietoa tapahtumista Twitterissä ja erilaisissa blogeissa. Vuonna 2005 Egyptin viranomaiset vangitsivat hallitusta blogissaan kritisoineen Kareem Amerin. Virallisesti häntä syytettiin islamin loukkaamisesta, ja hänet tuomittiin neljäksi vuodeksi vankilaan. Pitkät tuomiot eivät olleet Egyptissä diktatuurin aikaan harvinaisia: Mohamed El Sharkawi -niminen aktivisti oli vangittuna 16 vuotta ilman syytteitä. Hänet vapautettiin lopulta Egyptin kansannousun jälkeen toukokuussa 2010[12].[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ulkolinja: Ihmisoikeuksien puolesta. Esitetty Suomessa alun perin 8.12.2011. Verkkoversio
  • The History of Amnesty International Amnesty International. Viitattu 9.12.2011. (englanniksi)
  • Power, Jonathan: Vesi murtaa kiveä: Amnesty Internationalin tarina. (Like water on stone: The story of Amnesty International, 2001.) Suomentanut Hannu Tervaharju. Pystykorvakirja. Helsinki: Like: Rauhanpuolustajat, 2001. ISBN 951-578-862-5.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t Ulkolinja: Ihmisoikeuksien puolesta. Esitetty Suomessa alun perin 8.12.2011. Verkkoversio
  2. Amnesty International -lehti 2/2011 Amnesty Suomi. Viitattu 31.12.2011.
  3. a b c d e f g h i j k l m n The History of Amnesty International Amnesty International. Viitattu 9.12.2011. (englanniksi)
  4. a b c d e Power, s. 13-20 (Johdanto)
  5. Peter Benenson moreorless.au.com. Viitattu 16.12.2011. (englanniksi)
  6. Power, s. 21-69 (Prologi: Vuorovesi kääntyy Nigeriassa)
  7. a b c d Power, s. XX-XX (Guatemala: "Vain poliittisia murhia")
  8. Stop Torture Amnesty International. Viitattu 9.12.2011. (englanniksi)
  9. a b Prioriteettimaat: Venäjä Amnesty Suomi. Viitattu 22.12.2011.
  10. Prioriteettimaat: Israel ja palestiinalaisalueet Amnesty Suomi. Viitattu 22.12.2011.
  11. Alan Dershowitz: Amnesty Int'l redefines 'war crimes' The Jerusalem Post. Viitattu 22.12.2011. (englanniksi)
  12. CLOSED: Egypt: Mohamed El Sharkawi 15 years in detention without trial Amnesty International. Viitattu 9.12.2011. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]