U2

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli kertoo rockyhtyeestä. Muita merkityksiä on sivulla U2 (täsmennyssivu).

U2

U2 vuonna 2015, vasemmalta: The Edge, Bono, Adam Clayton ja Larry Mullen Jr..
U2 vuonna 2015, vasemmalta: The Edge, Bono, Adam Clayton ja Larry Mullen Jr..
Tiedot
Toiminnassa 1976-
Tyylilaji rock
alternative rock
post-punk
Kotipaikka Irlannin lippu Dublin, Irlanti
Laulukieli englanti
Jäsenet

Bonolaulu
The Edgekitara
Adam Claytonbasso
Larry Mullen Jr.rummut

Levy-yhtiö

Interscope Records
Mercury Records
Island Records

Kotisivut

U2 on irlantilainen rock-yhtye, joka perustettiin Dublinissa vuonna 1976. Laulaja Bonon, kitaristi The Edgen, basisti Adam Claytonin ja rumpali Larry Mullen Jr.:n muodostama U2 on yksi maailman suosituimmista ja merkittävimmistä rock-yhtyeistä, ja sen tuotantoa on myyty maailmanlaajuisesti yli 170 miljoonaa kappaletta. Yhtye on voittanut uransa aikana 22 Grammy-palkintoa, ja se aateloitiin Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 2005. Yhtyeen varhaisen tuotannon juuret olivat post-punkissa, mutta kasvoivat myöhemmin ottaen vaikutteita populaarimusiikin eri tyyleistä.

U2 konsertoinut Suomessa neljästi: vuonna 1982 Turun Ruisrockissa October -kiertueella ja Helsingin olympiastadionilla vuonna 1997 PopMart -kiertueella sekä kaksipäiväisesti vuonna 2010 U2 360° -kiertueella.

Talouslehti Forbes arvioi yhtyeen olleen vuonna 2009 maailman taloudellisesti menestynein esiintyjä 100 miljoonan euron tuloilla.[1]

Yhtyeen jäsenet basisti Adam Claytonia lukuun ottamatta ovat tiettävästi tunnustavia kristittyjä: heidän taustansa on nuoruudenajan evankelisessa herätysliikkeessä. Raamatullisuus korostui kokoonpanon alkuajan levytyksissä Boy ja October ja on vilahdellut sanoituksissa myöhemminkin.[2]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

U2:n konsertti Anaheimissä 1. huhtikuuta 2005. Kuvassa kitaristi The Edge.

Yhtyeen perustaminen ja alkuajat (1976-1979)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtye sai alkunsa 26. syyskuuta, vuonna 1976, kun 14-vuotias Larry Mullen Jr. laittoi koulunsa ilmoitustaululle ilmoituksen, missä etsittiin muusikoita yhtyettä varten. Larryn pieneksi yllätykseksi kuusi poikaa vastasi ilmoitukseen. "Larry Mullenin yhtye" harjoitteli ensimmäistä kertaa Larryn keittiössä. Harjoituksissa olivat mukana Paul Hewson (Bono), David (The Edge) ja Dick Evans, Adam Clayton ja Ivan McCormick, joka ei viihtynyt yhtyeessä kuin muutaman päivän. Myöhemmin tämän jälkeen bändin kokoonpanoksi tuli Bono laulajana, Adam Clayton basistina, Larry Mullen Jr. rummuissa ja Evansin veljekset kitaristeina. Nimeksi valittiin Feedback.

Yhtye soitti aluksi pääosin Beatlesin kappaleita. 17. maaliskuuta 1978 yhtye osallistui Dublinissa kykykilpailuun uudella nimellä The Hype. The Hype voitti kykykilpailun ja sai palkkioksi 500 puntaa sekä studioaikaa demon tekemiseksi.

Dick Evansille koulutus oli tärkeämpää kuin bändi, joten hänestä päätettiin lopulta luopua (myöhemmin Dick liittyi dublinilaiseen punk-yhtyeeseen, Virgin Prunesiin). Nelihenkinen yhtye tarvitsi jälleen uuden nimen. Eräs studiotyöntekijä antoi heille muutamia ehdotuksia, joista he valitsivat "vähiten kamalimman" eli U2:n, josta he myöhemmin oppivat pitämään.

Vuonna 1979 U2 julkaisi ensimmäisen singlensä, U2-3:n. Se nousi Irlannin viralliselle singlelistalle ja sen rohkaisemana U2 teki ensimmäisen esiintymismatkansa ulkomaille, Ison-Britannian Lontooseen. Yhtye ei kuitenkaan saanut kaipaamaansa huomiota yleisöltä ja kriitikoilta. Samana vuonna U2 esiintyi myös ensimmäistä kertaa amerikkalaisessa televisiossa, Tom Snyderin juontamassa The Tomorrow Show'ssa, jossa yhtye esitti kappaleet I Will Follow ja Twilight, sekä antoi haastattelun.

Boy ja October (1980–1982)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1980 U2:n manageri Paul McGuinnes sai yhtyeelle levytyssopimuksen Island Recordsin kanssa. Lokakuussa 1980 ilmestyi U2:n ensimmäinen albumi Boy. Levy sai kriitikoilta ylistävän vastaanoton. Bonon seksuaalisuutta ja pelkoa käsittelevät sanoitukset herättivät huomiota. Ensimmäinen single I Will Follow kertoo Bonon äidistä, joka kuoli Bonon ollessa ala-asteella. Toinen kappale Twilight taas kertoo homoudesta, mikä oli tuon ajan Irlannissa rohkeaa. U2 aloitti ensimmäisen kiertueensa, joka rajoittui Britteinsaarille. Konserttien ansiosta U2:n maine erinomaisena live-esiintyjänä vahvistui ja yhtye sai uusia ihailijoita.

Vuonna 1981 julkaistiin U2:n toinen albumi October. Bonon sanoitukset levyllä olivat usein uskonnollisia. Useiden kriitikoiden mielestä levy oli hieman sekava. Octoberin jälkeen U2 oli jo vähällä lopettaa, sillä Larry Mullen, Bono ja The Edge olivat huolissaan siitä, voiko kunnollinen kristitty olla rock-tähti. Muutaman viikon miettimisen jälkeen he tulivat siihen tulokseen, että he voivat jatkaa musiikin tekemistä. Yhtye aloitti October-kiertueen, joka ulottui myös Suomen Ruisrockiin vuonna 1982.

War ja Under a Blood Red Sky (1983)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1983 U2 julkaisi kolmannen studioalbuminsa, Warin. Levyn musiikki on aikaisempaa vihaisempaa ja esimerkiksi Larry Mullenin rummutusta voi luonnehtia sotilashenkiseksi. Levyn ensimmäinen kappale Sunday Bloody Sunday on väkivaltaa vastustava, Pohjois-Irlannissa vuonna 1972 tapahtuneen, Bloody Sundayna eli verisenä sunnuntaina tunnetun murhenäytelmän muistoksi tehty kappale. Kappaleen lopussa on viittaus Jeesukseen. Voimakas, tunteellinen kappale herätti huomiota ja on myöhemmin esimerkiksi valittu The Rock and Roll Hall of Fame -museon 500 Songs that Shaped Rock and Roll -listalle. Toisella kuuluisalla kappaleella New Year's Day tulevat esiin Adam Claytonin basistin taidotkenen mukaan?. Kappaleen 40 nimi ja sanat on otettu Raamatun psalmista 40.

Vuonna 1983 yhtye julkaisi ensimmäisen live-levynsä, Under a Blood Red Skyn, joka on nauhoitettu ja kuvattu Coloradon Red Rockin pyöröteatterissa. Levyn ja videoidun konsertin myötä U2:n suosio ja tunnettuus liveyhtyeenä kasvoi edelleen niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa.

The Unforgettable Fire ja Live Aid (1984–1985)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Työskentelyn neljännen studioalbuminsa parissa U2 aloitti tuottajien Brian Eno ja Daniel Lanois kanssa. Vuonna 1984 ilmestynyt The Unforgettable Fire on yksi kokeellisimmista U2:n levyistä. Verrattuna kolmeen edellisempään levyyn musiikki ei ole enää kiihkeän vihaista. Levyn ensimmäinen single Pride (In the Name of Love) on taas kannanotto ihmisoikeuksien puolesta. Siitä tuli ensimmäinen U2:n kappale, joka ylsi Ison-Britannian Top 5 -listalle.

Bonon sanoitukset levyllä ovat monimutkaisempia ja kokeellisempia kuin edellisillä. Kappale MLK on kunnianosoitus Martin Luther Kingille. Kappale Bad kertoo heroiiniriippuvuudesta, joka oli yleistä Dublinissa 1980-luvulla. The Unforgettable Fire -kiertueen aikana Bono "piikitti" itseään mikrofonilla kappaleen aikana. Kiertue oli ensimmäinen U2:n kiertue, jolla he soittivat ulkoareenoilla.

Vuonna 1985 yhtye osallistui Live Aidiin, joka keräsi tukea Etiopiaa vaivanneen nälänhädän uhreille. Konserttia seurasi arviolta miljardi ihmistä ympäri maailmaa. Vaikka U2 ei ollut konsertin pääesiintyjiä, varasti se yleisön huomion 13-minuuttisen "Bad" kappaleen aikana. Bono nosti yleisön joukosta tytön lavalle ja tanssi hänen kanssaan. U2:n poistuttua lavalta muut yhtyeen jäsenet olivat varmoja, että heidän suuri mahdollisuutensa meni pilalle Bonon takia ja vaativat tätä eroamaan. Bono suostui miettimään osaansa yhtyeessä ja lähti tauolle. Parin kuukauden kuluttua Bono palasi yhtyeeseen ja hänet otettiin avosylin vastaan.

Vuonna 1985 Rolling Stone -musiikkilehti julisti U2:n olevan 1980-luvun merkittävin yhtye.

The Joshua Tree ja Rattle and Hum (1987–1989)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1987 U2 julkaisi viidennen studioalbuminsa, The Joshua Treen, joka debytoi Brittien listalla ykkösenä ja nousi parissa päivässä Yhdysvaltain virallisella listalla ykköseksi ja voitti myöhemmin vuoden parhaan albumin Grammy-palkinnon. Albumin kaksi ensimmäistä singleä nousivat USA:n listakärkeen ja näiden lisäksi avausraita Where The Streets Have No Name julkaistiin singlenä. Huhtikuussa 1987 yhtye aloitti Joshua Tree -kiertueen, joka kesti joulukuun loppuun saakka. Kiertue alkoi Yhdysvaltain sisäareenoilla, mutta siirtyi kesällä Euroopan stadioneille ja jatkui tämän jälkeen syksyllä Yhdysvalloisa myös stadioneilla.

Levy on huomattavan uskonnollinen ja single I Still Haven't Found What I'm Looking For on sanoitukseltaan myös gospel-kappale. Monet pitävät levyä U2:n parhaimpana albumina.

U2 alkoi kuvata ja nauhoittaa keikkojaan The Joshua Tree -kiertueen aikana, ja vuonna 1988 yhtye julkaisi uuden albumin Rattle and Humin, joka oli sekoitus livekappaleita ja uusia kappaleita. Rattle & Hum on hyvin amerikkalaishenkinen ja kaikki taltioinnit onkin otettu Yhdysvaltain kiertueelta. Vuonna 1989 bändi julkaisi Rattle and Hum -videon, jossa on mukana konserttimateriaalia ja dokumenttipätkiä U2:n elämästä Yhdysvaltain kiertueella esiintymisten välissä. Levy sisältää myös kaksi cover-kappaletta: Beatlesien Helter Skelterin, joka on kuvattu Lontoossa sekä Bob Dylanin All Along The Watchtowerin.

U2 aloitti Lovetown Tour -kiertueen Australiassa, Uudessa-Seelannissa, Japanissa ja Euroopassa. Kiertueen kuuluisin Euroopan esiintyminen Dublinissa uuden vuoden aattona oli samalla myös U2:n viimeinen 1980-luvulla. U2:n oli tarkoitus päättää Lovetown-kiertueensa neljään perättäiseen Dublinin konserttiin, mutta kiertue jatkui vielä tammikuun puolella neljän joulukuussa perutun esiintymisen osalta.

Achtung Baby, Zoo TV Tour -kiertue ja Zooropa (1991–1993)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noin kahdeksan kuukauden tauon jälkeen U2 tapasi toisensa Itä-Berliinissä syksyllä 1990 uuden studioalbumin merkeissä. Yhtyeellä oli aluksi suuria erimielisyyksiä siitä, pitäisikö yhtyeen vaihtaa tyylilajia ja suuntaa, vai pitäisikö heidän pysyä vanhassa tyylissä, joka myi hyvin. U2 sai kuitenkin uuden innoituksen kappaleesta One, joka kertoo Bonon ja hänen isänsä suhteesta Bonon äidin kuoleman jälkeen. Marraskuussa 1991 U2 julkaisi erittäin kokeellisen albumin, Achtung Babyn, joka on lukuisten fanien ja kriitikoiden ylistämälähde?. Rolling Stone -lehden arvion mukaan U2 oli määritellyt rock-musiikin uudestaan tehden samalla itseironiaa, missä moni artisti on epäonnistunut.

Achtung Babyn myötä U2 sai paljon uutta yleisöä, myös niiden joukosta jotka eivät olleet innostuneet U2:n 1980-lvun tuotannosta. Onesta muodostui U2:n suosituin kappalelähde?. Levyn kappaleista myös Mysterious Ways toi yhtyeelle uusia ihailijoita. Toisaalta Achtung Babyn kokeellisuus myös karkotti vanhoja fanejalähde?.

"Lämpimään ylistysrockiin" U2 otti etäisyyttä Zoo TV -kiertueen viileällä roolileikillä. Bonon omahyväinen Mr. Macphisto -lusiferhahmo hauskutti yleisöä soittamalla keikoilla puhelimella esimerkiksi Bill Clintonille, Helmut Kohlin sihteerille ja taksikeskukseen.[2]

Vuonna 1992 U2 aloitti uuden kiertueen Yhdysvalloista, jossa U2 ei ollut konsertoinut yli neljään vuoteen. Valtava mediatapahtuma nimeltä Zoo TV keräsi stadionit täyteen. Zoo TV oli ennennäkemätön konserttikiertue, johon sisältyi musiikin lisäksi satoja televisioita, lentäviä Trabant-autoja, satelliitti-tv-linkkejä, lähetystorneja, myös lavahahmot The Fly, Mirrorball Man ja Mr. MacPhisto. Kaikkia lavahahmoja esitti Bono ja Mr. MacPhisto korvasi televisioevankelista Mirrorball Manin vuonna 1993. Konserttien tarkoituksena monen muun ohella oli pilkata rock-musiikin kaupallistumista. Kuitenkin Zoo TV oli niin sekava, että kaikki eivät ymmärtäneet sitä. Kiertue alkoi 29.2.1992 Floridasta, Yhdysvalloista ja päättyi 10.12.1993 Tokioon. Ennen kesän 1993 Euroopan kiertuetta julkaistiin uusi albumi, Zooropa.

Zooropa jatkoi U2:n kokeellista linjaa tuoden tyyliin mukaan enemmän koneita. Kappaleet Zooropa, Stay ja Johnny Cashin kanssa nauhoitettu The Wanderer olivat hittejä ympäri maailman.

Passengers -projekti, Pop -albumi ja PopMart -kiertue (1994–1999)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

PopMart -kiertueen lavarakennelma.

Vuonna 1995 tauon jälkeen U2 palasi levyttämään kappaleen ”Hold Me, Thrill Me, Kiss Me, Kill Me” elokuvan Batman Forever soundtrack-albumille. Kappale julkaistiin myös singlenä, joka nousi Britanniassa listakakkoseksi ja Yhdysvalloissa sijalle 16. Listaykköseksi ”Hold Me, Thrill Me, Kiss Me, Kill Me” nousi muun muassa Suomessa ja yhtyeen kotimaassa Irlannissa. Marraskuussa yhtye julkaisi Brian Enon kanssa levyttämänsä kokeellisen albumin Original Soundtracks 1 kokoonpanolla nimeltä Passengers tehdäkseen albumin ja U2:n tuotannon välille selvän rajan. Albumi ei saanut juurikaan huomiota kriitikoiden tai yleisön keskuudessa ja sen myynti oli vähäistä, mutta oopperalaulaja Luciano Pavarottin kanssa levytetystä singlestä ”Miss Sarajevo” muodostui hitti, ja Bono on nimennyt sen yhdeksi lempikappaleistaan.[3]

Maaliskuussa 1997 U2 julkaisi yhdeksännen studioalbuminsa Pop, jonka yhtye oli levyttänyt vuosina 1995-1996 tuottajinaan Mark ”Flood” Ellis, Howard ”Howie B” Bernstein ja Steve Osborne. Pop jatkoi U2:n musiikillisten kokeilujen linjalla ollen yhä enemmän popista ja elektronisesta musiikista vaikutteita saanut albumi kuin Achtung Baby tai Zooropa, ja nauhasilmukat, musiikkiohjelmointi ja samplaaminen olivat sen musiikissa merkittävässä osassa. Albumi nousi listaykköseksi 35 maassa ja sai kriitikoiden keskuudessa suurimmaksi osaksi lämpimän vastaanoton, ja esimerkiksi Rolling Stonen julkaisemassa arvostelussa sitä pidettiin yhtenä U2:n uran musiikillisesti parhaimmista hetkistä.[4] Fanien keskuudessa Popin vastaanotto oli ristiriitainen, eikä se myynyt aiempaan tuotantoon verrattuna odotetusti.[5][6][7] Albumia on kritisoitu jälkikäteen etenkin sen keskeneräisyydestä,[8] sillä jo vuoden 1997 huhtikuussa käynnistyneen PopMart -kiertueen vuoksi yhtyeellä tuli kiire viimeistellä albumi julkaistavaksi riittävän nopeasti.

PopMart oli vielä Zoo TV Tour -kiertuettakin massiivisempi, mutta ensimmäisissä konserteissa se sai osakseen huonoja arvosteluja uusien kappaleiden heikkojen live-esitysten takia.[9] Kiertueen lavastus oli massiivinen: yhtyeen esiintymislavan keskellä oli noin kolmekymmentä metriä korkea kultainen puolikaari, viisikymmentämetrinen televisio, kymmenen metriä korkea peilipallo ja noin neljäkymmentä metriä korkea cocktail-tikku, jonka päässä oli tikun mittakaavassa oleva oliivi. Lisäksi eri puolilla oli torneja, joissa oli valoja ja diskopalloja. Jokainen lavaste vaihtoi väriä ja valaisi ympäristöään musiikin tahdissa. PopMartin lavasteiden ja mainonnan oli tarkoitus välittää sarkastinen viesti tahoille, jotka väittivät yhtyettä kaupalliseksi. Kiertue poikkesi myös Suomessa vuoden 1997 elokuussa, jolloin yhtye konsertoi loppuunmyydylle Helsingin olympiastadionille ennätyksellisen 52 000 hengen yleisön edessä.[10]

Vuoden 1998 marraskuussa PopMart -kiertueen päättymisen jälkeen U2 julkaisi kokoelma-albumin The Best of 1980–1990, joka nousi listaykköseksi useissa eri maissa ja oli kaupallisesti valtava menestys.

All That You Can't Leave Behind ja How to Dismantle an Atomic Bomb (2000–2006)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bono Elevation Tour -kiertueella.

Popin ristiriitaisen vastaanoton ja arvostellun PopMart -kiertueen jälkeen U2 palasi yhteistyöhön Brian Enon ja Daniel Lanoisin kanssa levyttääkseen seuraavan albuminsa All That You Can’t Leave Behind. Yhtye julisti ”hakevansa työtään maailman parhaana yhtyeenä takaisin.”[11] Kriitikoiden ja lehdistön mielestä U2 oli masentunut Popin ja kiertueen arvostelusta, ja pyrki palaamaan The Joshua Treen musiikilliseen tyyliinsä yhteistyöllään Enon ja Lanoisin kanssa.

All That You Can’t Leave Behind julkaistiin vuoden 2000 lokakuussa, ja se sai kansainvälisesti lämpimän vastaanoton sekä fanien että kriitikoiden keskuudessa.[12] Musiikillisesti albumi oli paluu yhtyeen 1980-luvun tyyliin höystettynä 1990-luvun musiikillisilla kokeiluilla, ja Rolling Stone ylisti albumin olevan yhtyeen uran kolmas mestariteos The Joshua Treen ja Achtung Babyn rinnalla.[13] Albumi debytoi listaykkösenä 32 maassa ja sen ensimmäisenä singlenä julkaistu ”Beautiful Day” oli kansainvälinen hitti, joka palkittiin kolmella Grammylla. Myös albumin kolme muuta singleä, ”Stuck in a Moment You Can’t Get Out Of”, ”Elevation” ja ”Walk On” palkittiin Grammyilla.

Elevation Tour -kiertueella U2:n lavarakennelma oli Zoo TV Tour- ja PopMart -kiertueisiin verrattuna huomattavasti hillitympi, ja yhtye esiintyi pienemmän lavarakennelmansa kanssa ensimmäisen kerran konserttiareenoilla yli vuosikymmeneen. Helmikuussa 2002 kiertueen jälkeen yhtye esiintyi Super Bowl XXXVI:n puoliaikashow’ssa esittäen kappaleet ”Beautiful Day”, ”MLK” ja ”Where the Streets Have No Name” kunnioittaen syyskuun 11. päivän terrori-iskun uhreja.[14] Vuonna 2002 yhtye julkaisi myös uuden kokoelma-albumin The Best of 1990–2000, joka sisälsi myös kaksi uutta kappaletta: ”Electrical Storm” ja ”The Hands That Built America”, joka palkittiin parhaan kappaleen Golden Globella vuonna 2003.

Vuoden 2003 marraskuussa lyhyen tauon jälkeen U2 aloitti Ranskassa studiotyöskentelyn ja seuraavan albuminsa How to Dismantle an Atomic Bomb levyttämisen. Albumilla yhtye pyrki suoraviivaisempaan rock-soundiin kuin All That You Can’t Leave Behindilla, ja tavoite ilmeni jo albumin ensimmäisenä singlenä julkaistusta kappaleesta ”Vertigo”. Kappaletta soitettiin Apple -yhtiön iPod -musiikkisoittimen televisiomainoksissa, ja marraskuussa 2004 Applen iTunes -musiikkipalvelussa julkaistiin digitaalisesti yhtyeen mittavan uran tuotannon yhdeksi kokonaisuudeksi niputtanut The Complete U2. Joidenkin fanien silmissä U2:n ja Applen välistä yhteistyötä halveksuttiin, ja monien fanien sekä kriitikoiden mielestä U2:sta oli tullut nyt kaupallinen yhtye, josta yhtye oli tehnyt 1990-luvulla ahkerasti pilkkaa.

”Vertigo” julkaistiin singlenä marraskuussa, ja siitä tuli hetkessä kansainvälinen hitti. Myös How to Dismantle an Atomic Bomb näki päivänvalon marraskuussa, ja se debytoi listaykkösenä 32 maassa. Yhdysvalloissa albumia kaupattiin sen julkaisuviikolla yhtyeelle ennätykselliset 840 000 kappaletta,[15] ja Bono sanoi albumin olevan ”vahva haastaja yhtyeen kolmelle parhaalle albumille.”[16] Albumin julkaisua seuranneella ja hyvin menestyksekkäällä Vertigo Tour -kiertueella yhtye konsertoi ahkerasti ympäri maailman, ja konserteissa kuultiin myös kappaleita joita U2 ei ollut soittanut sitten 1980-luvun.[17] Vertigo Tourin konsertteihin myytiin yhteensä 4,6 miljoonaa lippua, ja sen kaikki 131 konserttia olivat loppuunmyytyjä. Erityisesti Euroopassa kiertue oli erittäin suuressa suosiossa.

Maaliskuussa 2005 U2 vihittiin Rock and Roll Hall of Famen kunniagalleriaan.[18] Heinäkuussa yhtye konsertoi monien muiden artistien ja yhtyeiden kanssa Live 8 -hyväntekeväisyyskonsertissa Lontoon Hyde Parkissa, jossa U2 esitti ensin Paul McCartneyn kanssa The Beatlesin kappaleen ”Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band”, ja sen jälkeen omat kappaleensa ”Beautiful Day”, ”Vertigo” ja ”One”.

Vuonna 2007 U2 sai osakseen kritiikkiä siirrettyään osan musiikillisesta toiminnastaan Irlannista Amsterdamiin verotussyistä.[19][20] Aiemmin U2:n kuten muidenkin artistien tekijänpalkkiot oli vapautettu veroista yhtyeen kotimaassa Irlannissa. Kun verovapaille tuloille asetettiin yläraja, U2 siirsi liiketoimintansa Alankomaihin, missä tekijänoikeuspalkkioiden verotus on alhaisempi.[21]

No Line On The Horizon ja U2 360° Tour -kiertue (2006–2013)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

U2 360° Tour -kiertueen lavarakennelma.

U2 aloitti tuottaja Rick Rubinin kanssa vuonna 2006 työstämään kahdettatoista studioalbumiaan No Line on the Horizon. Yhteistyö Rubinin kanssa jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, ja suurin osa tuotetusta materiaalista hyllytettiin. Heinäkuussa yhtye palasi studioon Brian Enon ja Daniel Lanoisin kanssa, ja tulevaa albumia äänitettiin aina vuoden 2008 joulukuuhun asti Yhdysvalloissa, Britanniassa, Irlannissa ja Marokossa, missä yhtye perehtyi pohjoisafrikkalaiseen musiikkiin. No Line on the Horizonin oli tarkoitus olla jälleen kokeellisempi tuotos kahden tyyliltään perinteisemmän albumin jälkeen.[22] Albumi julkaistiin vuoden 2009 helmikuussa positiivisen vastaanoton saattelemana. No Line on the Horizon nousi listaykköseksi yli kolmessakymmenessä maassa, mutta albumilta puuttui selkeä hitti ja kansainvälinen myynti oli U2:n levynmyynnin mittakaavassa hienoinen pettymys.[23][24]

No Line on the Horizonin julkaisemisen myötä U2 aloitti U2 360° Tour -kiertueen, jolla yhtye esiintyi ympyrän muotoisessa ”The Claw” -lavarakennelmassa. Kiertueen aikana yhtye rikkoi The Rolling Stonesin aiemman ennätyksen tehdessään kaikkien aikojen taloudellisen keikkaennätyksen, kun yhtyeen konsertti Sao Paolossa rikkoi 558 miljoonan dollarin rajan.[25] Kiertueen näyttävä, 50 metriä korkea The Claw on historian suurin lavarakennelma.[26] Kiertue jatkui aina vuoteen 2011, ja sen aikana yhtye muun muassa konsertoi maineikkaan Glastonbury Festivalin pääesiintyjänä vuonna 2010 sekä stadioneilla ympäri maailman. Kiertueen konsertti Pasadenan Rose Bowl -stadionilla lokakuussa 2009 taltioitiin myös DVD- ja Blu-ray -julkaisuksi U2 360° at the Rose Bowl.

No Line on the Horizonin ja U2 360° Tour -kiertueen jälkeen U2:n suunnitelmana oli levyttää ja julkaista pikaisesti seuraava studioalbuminsa Songs of Ascent, jota Bono kuvaili ”mietteliääksi, pyhiinvaellusmatka-teemaiseksi julkaisuksi.”[27][28] Albumia ei kuitenkaan koskaan viivästymisen vuoksi viimeistelty. Sen sijaan U2 työskenteli muiden albumiprojektien parissa, työstäen muun muassa perinteistä rock-albumia tuottaja Danger Mousen kanssa sekä tanssimusiikkivaikutteista albumia RedOnen, David Guettan ja will.i.amin kanssa.

Songs of Innocence (2014–)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

U2 julkaisi 9. syyskuuta 2014 uuden albumin Songs of Innocence ladattavaksi iTunesiin.

Kokoonpano[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bono (oik. Paul David Hewson) - laulu (joskus myös kitara ja huuliharppu)
  • The Edge (oik. David Howell Evans) - kitara (joskus myös laulu, basso, piano)
  • Adam Clayton - basso (joskus kitara)
  • Larry Mullen Jr. - rummut

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Studioalbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Livealbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoelmalevyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lisäksi yhtye on tehnyt muun muassa musiikkia elokuviin Batman Forever, Million Dollar Hotel ja Vaarallinen tehtävä. Vuonna 1995 he tekivät yhdessä Brian Enon kanssa nimellä Passengers albumin Original Soundtracks 1, jolla Luciano Pavarotti vieraili kappaleella Miss Sarajevo. Wide Awake in America (1985) -julkaisu listataan usein virheellisesti U2:n albumilistauksissa, mutta kyse ei ole albumista, vaan 4 kappaleen EP-julkaisusta. U2 on tehnyt myös useista konserteistaan EP-julkaisuja.

Singlet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • U23 (1979)
  • Another day (1980)
  • 11 O'clock, tick, tock (1980)
  • A day without me (1980)
  • I will follow (1980)
  • Fire (1981)
  • Gloria (1981)
  • A celebration (1982)
  • I will follow (live) (julkaistu ainoastaan Hollannissa) (1982)
  • New year's day (1983)
  • Sunday bloody sunday (1983)
  • Two hearts beat as one (1983)
  • "40" (julkaistu ainoastaan Saksassa) (1983)
  • Pride (in the name of love) (1984)
  • The unforgettable fire (1985)
  • With or without you (1987)
  • I still haven't found what I'm looking for (1987)
  • Where the streets have no name (1987)
  • In God's country (julkaistu ainoastaan Pohjois-Amerikassa) (1987)
  • One tree hill (julkaistu ainoastaan Australiassa ja Uudessa-Seelannissa) (1988)
  • Desire (1988)
  • Angel of Harlem (1988)
  • When love comes to town (1989)
  • All I want is you (1989)
  • The fly (1991)
  • Mysterious ways (1991)
  • One (1992)
  • Even better than the real thing (1992)
  • Who's gonna ride you wild horses (1992)
  • Lemon (julkaistu cd:nä ainoastaan Australiassa ja Japanissa sekä keltaisena vinyylinä USA:ssa) (1993)
  • Stay (faraway so close!) (1993)
  • Hold me, thrill me, kiss me, kill me (alkuperäistä musiikkia elokuvasta Batman Forever) (1995)
  • Miss Sarajevo (julkaistu The Passengers nimellä = U2 ja Brian Eno) (1995)
  • Discothèque (1997)
  • Staring at the sun (1997)
  • Last night on earth (1997)
  • Please (1997)
  • If God will send his angels (1997)
  • Mofo (1997)
  • Sweetest thing (1998)
  • Beautiful day (2000)
  • Stuck in a moment you can't get out of (2001)
  • Walk on (2001)
  • Elevation (2001)
  • Electrical storm (2002)
  • Vertigo (2004)
  • Sometimes you can't make it on your own (2005)
  • All because of you (2005)
  • City of blinding lights (2005)
  • Original of the species (julkaistu ainoastaan sähköisesti ladattavana versiona) (2005)
  • One (U2 ja Mary J. Blige) (2006)
  • The saints are coming (U2 ja Green Day) (2006)
  • Window in the skies (2007)
  • Get on Your Boots (2009)
  • Magnificent (2009)
  • I'll go crazy if I don't go crazy tonight (2009)
  • I Will Follow (livenä Glastonburyssa) (2011)
  • Blow Your House Down (2011)
  • Ordinary Love (2013)
  • Invisible ((RED) edit) (2014)

Esiintymiset Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alla listattuna esiintymispaikka ja -aika sekä kiertue, jonka aikana yhtye vieraili Suomessa.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jan Ekblad (toim.): U2 - Neljä kovaa Dublinista. Pop-Kirja, 2005.
  • Into The Heart, Niall Stokes (Carlton)
  • Eamon Dunphy: Unforgettable Fire: The Story of U2 (Penguin Books)
  • Neil McCormick: U2xU2, (Tammi kustannusosakeyhtiö) 2006
  • Neil McCormick: Bonon Doppelgängeri, (kustannusosakeyhtiö Sammakko)
  • Pimm Jal De La Parra: U2 Live: A Concert Documentary (Omnibus press) 2003
  • Michka Assayas: Bono on Bono: Conversations with Michka Assayas (Kirjapaja) 2006

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kati Pukki: Maailman tuottavin bändi. Ilta-Sanomat, 2010, nro 20.7., s. 28.
  2. a b Aleksi Kinnunen: Palvottu ja vihattu Bono. Ilta-Sanomat, 2010, nro 19.8., s. 29.
  3. McCormick (2006), pp. 261–262
  4. Hoskyns, Barney: Review: Pop. Rolling Stone, 20.3.1997, nro 756. (englanniksi)
  5. Mueller, Andrew: U2’s Pop reconsidered Uncut Legends, Volume 1. toukokuu 2004. Arkistoitu 10.8.2010. Viitattu 18.9.2015.
  6. Dentler, Matt: U2 makes album world is waiting for. The Daily Texan, 30.10.2000. (englanniksi)
  7. U2 The Best of 1990–2000 thefish.com. Christianity Today. Viitattu 18.9.2015. (englanniksi)
  8. U2 Set to Re-Record Pop contactmusic.com. 23.5.2005. Contactmusic. Viitattu 18.9.2015. (englanniksi)
  9. de la Parra (2003), pp. 193–202
  10. Helsingin olympiastadion helsinkiopas.com. Helsinkiopas. Viitattu 18.9.2015.
  11. Tyrangiel, Josh: Bono’s Mission time.com. 23.2.2002. Time. Viitattu 18.9.2015. (englanniksi)
  12. Time to Get the Leathers Out guardian.co.uk. 27.10.2000. The Guardian. Viitattu 18.9.2015. (englanniksi)
  13. Hunter, James: Review: All That You Can't Leave Behind. rollingstone.com, 9.11.2000, nro 853. Rolling Stone. Artikkelin verkkoversio Viitattu 18.9.2015. (englanniksi)
  14. de la Parra (2003), p. 268
  15. U2 Lands Seventh No. 1; Kelly Clarkson Up Next. Billboard, 21.3.2009, nro 11. (englanniksi)
  16. Bono on the Records. Rolling Stone, 3.11.2005, nro 986. (englanniksi)
  17. Waddell, Ray: U2’s Vertigo Leads Year’s Top Tours billboard.com. 13.12.2005. Billboard. Viitattu 18.9.2015. (englanniksi)
  18. U2 stars enter rock Hall of Fame news.bbc.co.uk. 15.3.2005. BBC. Viitattu 18.9.2015. (englanniksi)
  19. Browning, Lynnley: The Netherlands, the New Tax Shelter Hot Spot nytimes.com. 4.2.2007. The New York Times. Viitattu 15.9.2015. (englanniksi)
  20. McConnell, Daniel: U2 move their rock empire out of Ireland independent.ie. 6.8.2006. The Irish Independent. Viitattu 15.9.2015. (englanniksi)
  21. Protest at U2's tax exile status irishtimes.com. Viitattu 30.11.2010. (englanniksi)
  22. Hiatt, Brian: Taking care of business independent.ie. 5.4.2009. Irish Independent. Arkistoitu 23.10.2009. Viitattu 18.9.2015. (englanniksi)
  23. Johnson, Neala: U2: The Band who fell to Earth heraldsun.com. 9.9.2010. Herald Sun. Arkistoitu 31.1.2011. Viitattu 18.9.2015. (englanniksi)
  24. Michaels, Sean: U2’s Bono disappointed with latest album sales guardian.co.uk. 26.10.2009. The Guardian. Arkistoitu 29.4.2010. Viitattu 27.10.2009. (englanniksi)
  25. U2:lle keikkaennätys. Ilta-Sanomat, 2011, nro 13.4., s. 31.
  26. Inside U2's Plans to Rock Stadiums Around the Globe Rolling Stone. 23 March 2009. Arkistoitu 23.10.2009. Viitattu 9.1.2016.
  27. U2 Talk "Horizon" Follow Up, Spider-Man Musical in Rolling Stone Cover Story Rolling Stone. 4.3.2009. Arkistoitu 23.10.2009. Viitattu 9.1.2016.
  28. O'Hagan, Sean. "The Wanderers", The Guardian, Guardian News and Media, 15.2.2009. Luettu 9.1.2016. Archived from the original on 23.10.2009. 

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta U2.