Israelin–Palestiinan konflikti

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Israelin–Palestiinan konflikti
Osa Arabien–Israelin konfliktia
Palestiinalaishallinnon alueet ja Israelin siirtokunnat Länsirannalla ja Gazassa, 2007
Palestiinalaishallinnon alueet ja Israelin siirtokunnat Länsirannalla ja Gazassa, 2007
Päivämäärä:

1900-luvun alusta – nykyaikaan

Paikka:

Israel, Palestiinalaisalueet

Lopputulos:

Meneillään

Osapuolet

Flag of Palestine.svg
Palestiinalaiset
Flag of Israel.svg
Israel
Rauhanprosessi

Israelin–Palestiinan konflikti on vuonna 1948 perustetun Israelin valtion ja palestiinalaisten arabien välinen kiista, joka on osa laajempaa Israelin ja arabimaiden välistä vihamielisyyttä. Kiista on jatkunut sen jälkeen ja koskee Israelin valtion olemassaoloa, sen rajoja sekä juutalaisten ja arabien välisiä suhteita alueella, joka sijaitsee Välimeren ja Jordan-joen välissä. Juutalaisvaltion perustamisen lähtökohdat juontavat 1800-luvulle, jolloin syntynyt sionistinen liike alkoi edistää juutalaisten muuttoa nykyisen Israelin alueelle oman valtion perustamiseksi juutalaisten historialliseen kotimaahan.

YK:n yleiskokous hyväksyi 29.11.1947 suunnitelman Palestiinan jakamisesta arabi- ja juutalaisvaltioihin.[1] Israel julistautui sen mukaisesti itsenäiseksi 1948. Tällöin käynnissä jo ollut sisällissota juutalaisten ja arabien välillä laajeni kansainväliseksi konfliktiksi, kun Egyptin, Syyrian, Jordanian, Libanonin ja Irakin armeijat hyökkäsivät Israeliin.[2][3] Sota päättyi Israelin voittoon, missä sen haltuun jäi YK:n suunnitelmaa laajempi maa-alue. Arabiväestöä pakeni tai karkotettiin juutalaisvaltion haltuun joutuneilta alueilta.

Itsenäisyyssodan jälkeen on käyty kaksi lyhyttä arabivaltioiden aloittamaa sotaa. Vuonna 1967 kuuden päivän sodassa Egyptiä, Jordaniaa ja Syyriaa vastaan Israel valtasi Siinain niemimaan, Gazan kaistan, Länsirannan eli Juudean ja Samarian sekä Golanin kukkulat. Vuonna 1973 Jom Kippur -sodassa Syyriaa ja Egyptiä vastaan Israel sai torjuntavoiton. Vuonna 1977 Israel ja Egypti solmivat rauhan, jossa Siinai siirtyi Egyptille.

Konfliktiin on ilman tulosta haettu ratkaisua kahden valtion mallista, jossa Länsirannasta ja Gazasta muodostettaisiin itsenäinen Palestiinan valtio. Lähimpänä tällaista ratkaisua oltiin vuonna 1993, jolloin Oslossa tehdyssä sopimuksessa Israel ja Palestiinan vapautusjärjestö PLO tunnustivat toisensa. Israelin pääministeri Jizhak Rabin ja PLO:n johtaja Jasser Arafat saivat sen johdosta vuonna 1994 Nobelin rauhanpalkinnon. PLO:n suunnanmuutos johti sitä radikaalimman Islamilaisen vastarintaliikkeen eli Hamasin välisiin väkivaltaisuuksiin ja Hamasin nousuun vallanpitäjäksi Gazan kaistalla vuonna 2007.

PLO on ollut ajoittain valmis hyväksymään kuuden päivän sotaa edeltäneet vuoden 1949 aselepolinjan rajat, missä Gaza, Länsiranta ja Itä-Jerusalem jäivät Israelin ulkopuolelle. Vuoden 1967 jälkeen kuitenkin juutalaisten siirtokunta-asutus on levittäytynyt näiden rajojen yli Israelin miehittämille alueille. Vuonna 2005 Israel purki siirtokunnat Gazasta ja vetäytyi sieltä.

Gazan tilanne on konfliktissa muodostunut humanitaarisesti vaikeimmaksi, sillä terroristijärjestöksi luokitellun Hamasin saatua vallan Gazassa sieltä on hyökätty eri tavoin Israeliin, mihin Israel on vastannut väkivaltaisilla vastatoimilla sekä Gazan kaistan saarrolla. Myös Egypti on sulkenut rajansa Gazaan estääkseen terrorin leviämisen. Hamasin käyttämiä keinoja Israelia vastaan ovat olleet Kassam-raketit, hyökkäystunnelit ja tulipalojen sytyttäminen. Vuonna 2006 Gazasta Israeliin ammutut sadat raketit sekä israelilaissotilas Gilad Shalitin kaappaus johtivat Israelin armeijan väkivaltaisiin vastatoimiin ("Operaatio kesäsade").[4] Keväällä 2008 Israel katkaisi polttoainetoimitukset Gazaan. Joulukuussa 2008 Israel aloitti Gazaan hyökkäyksen, jossa kuoli yli tuhat palestiinalaista.[5] Hyökkäys toistui vuonna 2014 ("Operaatio suojaava reuna"), jolloin Israel pyrki tuhoamaan Hamasin hyökkäystunnelit ja raketit.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1800-luvun loppu – 1920: Osmanien imperiumin kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkelit: Sionismi ja Balfourin julistus
Juutalaisia maahanmuuttajia ensimmäisen alijan aikaan 1880-luvulla.

Israelin–Palestiinan -konfliktin juuret juontavat 1800-luvun loppuun ja sionismin sekä arabinationalismin syntyyn. Theodor Herzlin johdolla sionistinen liike pyrki perustamaan juutalaisvaltion Raamatussa mainittuun Kanaaninmaahan, joka kuului 1800-luvun lopulla Osmanien imperiumiin. Tälle juutalaisten Palestiinaksi kutsumalle alueelle alkoi 1880-luvulta alkaen muuttaa juutalaisia siirtolaisia. Muuttoa kiihdyttivät Itä-Euroopan pogromit eli juutalaisvainot.

Aikaisemmin harvaan asuttu alue alkoi näin saada lisää väestöä, ja juutalaisten määrä kasvoi 1940-luvulle tultaessa muutamasta kymmenestä tuhannesta yli puoleen miljoonaan. Euroopasta tulleet juutalaiset toivat mukanaan vaurautta, mikä synnytti työpaikkoja. Sen johdosta Palestiinan alue alkoi vetää puoleensa myös arabeja koko Lähi-idän alueelta. 1900-luvun alun vajaasta 140 000:sta arabien määrä kasvoi lähes puoleen miljoonaan vuonna 1922[6] ja 1,3 miljoonaan vuonna 1947.[7]

1920–1948: Palestiinan brittiläinen mandaatti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

vuosien 1936-1939 kapinassa
YK:n vuoden 1947 Palestiinan jakosuunnitelma. Keltaiset alueet kuuluivat palestiinalais- ja oranssit juutalaisvaltioon. Jerusalem ja sen ympäristö olisivat olleet kansainvälisessä hallinnossa.

Ensimmäisessä maailmansodassa Iso-Britannia otti alueen hallintaansa. Aikana ensimmäisen maailmansodan jälkeen muutto kiihtyi, koska tulijoita houkutti Britannian Balfourin julistuksessa lupaama oikeus perustaa "kansallinen koti" Palestiinaan.

Brittihallinto nimitti vuonna 1921 Palestiinan alueen muslimiväestön johtoon Amin al-Husseinin, josta 11.4.1921 tehtiin Jerusalemin suurmufti.[8][9] Ainakin vuodesta 1919 lähtien tämä oli järjestänyt hyökkäyksiä juutalaisia siirtolaisia vastaan.[10]

Vuonna 1922 Palestiinasta tehtiin Kansainliiton päätöksellä Britannian mandaattialue, josta pian erotettiin 3/4 eli Jordanjoen itäpuoli Transjordaniaksi.[11] Toisen maailmansodan päättyessä juutalaisia oli alueilla jo 650 000 ja holokaustin juuriltaan ajamat Euroopan juutalaiset saapuivat suurena aaltona perustamaan uutta valtiota.

Juutalaisten muutto Palestiinaan lisäsi jännitettä uusien tulijoiden ja paikallisen arabiväestön kesken. Vain viikkoja al-Husseinin nimittämisen jälkeen hän oli mukana aiheuttamassa mellakoita juutalaisia vastaan Petah Tikvahissa ja Jaffassa, missä 43 juutalaista murhattiin.[8] Jaffan mellakoiden seurauksena juutalaiset perustivat puolisotilaallisen Haganah-järjestön puolustamaan juutalaisväestöä. Väkivaltaisuudet saivat jatkoa vuonna 1929, jolloin arabit suorittivat joukkomurhan ja etnisen puhdistuksen Hebronin kaupungissa. Juutalaisia vastaan suunnatut veriteot saivat jatkoa vuosien 1936-1939 kapinassa. Palestiinalaiset muodostivat 1930- ja 1940-luvuilla yhteyksiä Natsi-Saksaan ja palestiinalaisten johtaja, mufti Mohammad Amin al-Hussein oli tunnettu natsisympatioistaan [12] ja julisti muun muassa pyhän sodan natsien vihollista Isoa-Britanniaa vastaan.

1920- ja 1930-lukujen väkivaltaisuudet saivat britit etsimään ratkaisua juutalaisten ja palestiinalaisten välille. Peelin komissio ehdotti vuonna 1937 alueen jakamista juutalaisten ja palestiinalaisten kesken ja vuoden 1939 valkoinen paperi yhden valtion ratkaisua, jossa juutalaisten maahanmuutolle asetetaan kiintiö, ja maan ostamista arabeilta rajoitetaan.

Toisen maailmansodan jälkeen juutalaiset puolisotilaalliset organisaatiot kävivät taistelua brittiläistä miehityshallintoa vastaan. Vuonna 1946 oikeistolainen juutalaisjärjestö Irgun suoritti pommi-iskun Kuningas Daavidin hotelliin Jerusalemissa, joka toimi brittihallinnon päämajana. Iskussa kuoli 91 ihmistä ja loukkaantui 46, suuri osa viattomia sivullisia. Isku herätti paheksuntaa ja johti sionistisen liikkeen erkaantumiseen terrorismista ja siirtymiseen rauhallisempiin keinoihin, kuten juutalaisten salakuljettamiseen Palestiinaan.

Yhdistyneet kansakunnat esitti vuonna 1947 suunnitelman Palestiinan jakamiseksi juutalais- ja arabivaltioon. Molemmat osapuolet olivat tyytymättömiä jakoon. Kumpikaan valtioista ei olisi saanut yhtenäistä maa-aluetta ja Jerusalem olisi jäänyt arabivaltion alueelle. Juutalaisvaltioon olisi myös jäänyt suurehko arabivähemmistö. Heti YK:n jakosuunnitelman tultua julki 30. marraskuuta 1947 arabit julistivat yleislakon ja tekivät hyökkäyksiä sekä juutalaisia että maassa olevia brittijoukkoja vastaan.[13] 11. joulukuuta 1947 lontoolainen sanomalehti The Times kertoi yhteenotoissa kuolleen noin 70 juutalaista, 50 arabia ja neljä brittiä. Sodan alussa juutalaiset rajoittuivat puolustautumaan, mutta keväällä 1948 he kävivät vastahyökkäykseen.[14]

Juutalaisten puolella päävastuu sotatoimista oli Haganalla. Siitä erillään toimivat jyrkempää sionistista linjaa edustavat liikkeet Irgun ja Lehi. Arabien organisaatiot olivat hajanaisempia eikä heillä ollut varsinaista strategiaa. Hyökkäyksiä tehtiin etenkin siirtokuntien välisiin saattueisiin, joita myös britit yrittivät suojella. Molemmat osapuolet syyllistyivät siviileihin kohdistuvaan terroriin. Arabit käyttivät propagandassa hyväkseen Irgunin ja Lehin sotilaiden tekemää Deir Yassinin kylän valtausta 9.–11. huhtikuuta 1948, missä ammuttiin taistelussa tai teloitettiin myöhemmin 100–120 taistelijaa ja siviiliä, joukossa myös naisia, lapsia ja vanhuksia. Massamurhaa käytettiin hyväksi arabipropagandassa tarkoituksena vahvistaa vastarintaa. Kävi kuitenkin päinvastoin, kun se lisäsi arabien pakoa sota-alueilta. Sionistisen liikkeen johto tuomitsi siviilien murhat. Arabit kostivat tapauksen kaksi päivää myöhemmin hyökkäämällä Sheikh Jarrahissa juutalaisen siviilisaattueen kimppuun ja surmaamalla 78 lääkäriä, opiskelijaa ja sairaanhoitajaa.[15][16]

Israelilaisten aseelliset järjestöt valtasivat koko YK:n Israelille myöntämän alueen ja myös osan palestiinalaisille määrättyä aluetta ennen brittihallinnon päättymistä.

1948–1967: Israelin itsenäistyminen ja Palestiinan jako[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palestiinalaisia pakolaisia vuonna 1948.
Rajat vuoden 1949 tulitauon jälkeen

Israel julistautui itsenäiseksi 14. toukokuuta 1948 brittien poistuttua maasta. Egyptin, Syyrian, Jordanian, Libanonin ja Irakin armeijat hyökkäsivät välittömästi maahan. Lähetetyt joukot olivat kuitenkin pieniä, ja Israel pysäytti hyökkääjien etenemisen ja vakiinnutti hallintansa suuressa osassa entistä Palestiinan mandaattialuetta.[17] Jordania miehitti Länsirannan ja Egypti Gazan kaistan.

Sota päättyi Israelin täydelliseen voittoon vuonna 1949. Israelin haltuun jäi nyt laajempia alueita kuin YK:n jakosuunnitelmassa oli kaavailtu. Aseleposopimusten mukaisesti Gaza jäi Egyptin ja Länsiranta Jordanian hallintaan. Israelin ja Egyptin rajalle muodostettiin El Aujan demilitarisoitu alue. Suuri määrä arabeja pakeni tai karkotettiin uuden juutalaisvaltion alueelta, YK:n mukaan 711 000. Näihin päiviin asti jatkuneen Lähi-idän kriisin vuoksi on pakolaiskysymys edelleen ratkaisematta. Asiaan on vaikuttanut YK:n päätös hyväksyä pakolaisasema myös 15.5.1948 jälkeen syntyneille lapsille, joiden vanhemmat olivat paenneet sodan aikana.[18]

Israelin itsenäistymisen jälkeen alkoi Euroopasta muuttaa Israeliin suurin joukoin juutalaisten kansanmurhasta selviytyneitä juutalaisia, ja maan väkiluku kaksinkertaistui ensimmäisen itsenäisyysvuoden aikana. Seuraavan vuosikymmenen aikana 600 000 juutalaista pakeni tai karkotettiin ympäröivistä arabimaista ja Iranista Israeliin. Yhteensä juutalaisia pakolaisia lähti arabimaista yli 850 000 pakoon syrjintää, vainoja ja väkivaltaisuuksia, joissa koteja ja synagogia poltettiin. [19]

Osa palestiinalaispakolaisista pyrki palaamaan menetetyille kotiseuduilleen tunkeutumalla ilman lupaa rajan yli. Jordaniasta tulleet tunkeutujat tekivät myös sabotaasi- ja terrori-iskuja Israelin puolella. Israel pyrki estämään kovin ottein palestiinalaisten rajanylitykset, mikä johti 2 700–5 000 palestiinalaisen surmaamiseen vuosina 1949–1955. Israel ryhtyi myös tekemään iskuja naapurimaiden puolelle estääkseen palestiinalaisten tunkeutumisen Israeliin. Vuonna 1953 israelilaiset erikoisjoukot tunkeutuivat Ariel Sharonin komentamina Jordanian puolelle Qibyan operaatiossa, jossa kuoli 69 jordanialaista siviiliä. Palestiinalaiset vastasivat aseistamalla fedayeen-joukko-osastoja, jotka puolestaan tekivät iskuja Israelin puolelle. Vuonna 1954 puolestaan mahdollisesti gazalaiset asemiehet hyökkäsivät israelilaiseen bussiin ja tappoivat yksitoista matkustajaa Ma'ale Akrabimissa Negevin autiomaassa. Rajataistelut olivat yksi syy siihen, että Israel osallistui vuoden 1956 Suezin kriisiin.

Jännitteet kasvoivat paitsi Jordanian, myös Egyptin vastaisella rajalla. Vuonna 1955 kuoli 37 egyptiläistä sotilasta Israelin tekemässä hyökkäyksessä. Sen jälkeen Egypti alkoi tukea fedayeen-joukkoja, jotka puolestaan tekivät hyökkäyksiä Israeliin. Tilanne kärjistyi: fedayeenit tekivät iskuja Israeliin ja Egypti karkotti YK:n rauhanturvaajat sekä keskitti suuren määrän joukkoja Siinaille Israelin rajan tuntumaan. Kun Egypti ilmoitti sulkeneensa Eilatin merisaartoon, Israel teki vuonna 1967 ennalta ehkäisevän ilmaiskun Egyptiin, joka johti Kuuden päivän sotaan.

1967–1993: Israel miehittää Palestiinaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuuden päivän sodan seurauksena Israel miehitti Länsirannan ja Gazan palestiinalaisalueet.[5] Tappion jälkeen palestiinalaisten vastarinta kanavoitui poliittisiin puolueisiin ja liittoutumiin kuten Fatahiin ja Palestiinan vapautuksen kansanrintamaan. Vuonna 1969 Jasser Arafat valittiin Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n johtoon. PLO ryhtyi terroritoimintaan Israelia vastaan Jordaniasta käsin, missä se taisteli myös Jordanian hallintoa vastaan. Palestiinalaisten ja Jordanian hallinnon välit olivat kiristyneet 1970-luvun taitteessa ja johtivat aseelliseen kapinaan vuosina 1970–1971. Kymmenet tuhannet palestiinalaiset kuolivat konfliktissa, joka jatkui kesäkuuhun 1971 saakka. Jordanian sisällissodan jälkeen PLO karkotettiin Libanoniin. Libanonissa PLO sai hallintaansa alueita, joista se jatkoi iskuja Israelia vastaan osallistuen myös Libanonin sisällissotaan vuosina 1975–1990.

Palestiinalaisjärjestöt aloittivat 1970-luvun alussa laajan terrorikampanjan israelilaisia vastaan. Palestiinalaiset tekivät iskuja israelilaisia siviilikohteita vastaan ja iskivät myös ulkomailla. Palestiinalaisterrorismi huipentui vuonna 1972 Sabenan lennon 572 kaappaukseen, Tel Avivin lentoasemaiskuihin ja Münchenin verilöylyyn eli israelilaisten olympiaurheilijoiden kaappaamiseen. Israel vastasi Münchenin verilöylyyn aloittamalla Operaatio Jumalan koston, jossa surmattiin Münchenin iskun tekijöiksi epäiltyjä palestiinalaisia ympäri Eurooppaa sekä tekemällä iskun PLO:ta vastaan Libanonissa. Palestiinalaiset jatkoivat terroritekoja, joihin kuului Air Francen lentokoneen kaappaaminen vuonna 1976 Ugandaan, mistä israelilaiset erikoisjoukot kävivät vapauttamassa panttivangit Operaatio Entebbessä.

Syyria ja Egypti aloittivat vuonna 1973 Jom Kippurin sodan yllätyshyökkäyksellä Israelia vastaan. Ne saavuttivat menestystä ensimmäisten vuorokausien aikana, kunnes sota kääntyi Israelin hyväksi ja päättyi aselepoon. Egypti alkoi 1970-luvulla Anwar El Sadatin johdolla liennyttää suhteita Israeliin. Maat solmivat vuonna 1978 Camp Davidissa rauhan, jossa Israel luovutti Siinain niemimaan Egyptille, ja Egypti tunnusti Israelin valtion ensimmäisenä arabimaana. Palestiinalaisten asuttama Gazan kaistale jäi Israelin hallintaan. Rauhan sovittelijana toimi silloinen Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carter. Camp Davidin rauha toimi tiennäyttäjänä myöhemmille neuvotteluille Lähi-idän konfliktin ratkaisemiseksi.

Israel aloitti 1970-luvun puolivälissä siirtokuntien rakentamisen palestiinalaisalueille, vaikka oli aikaisemmin pidättäytynyt siitä. Varsinkin oikeistolaisen Likud-puolueen voitto vuoden 1977 vaaleissa johti yhä uusien siirtokuntien perustamiseen.

Vuonna 1978 palestiinalaisterroristien tekemä joukkomurha Pohjois-Israelissa johti Israelin tekemään invaasion Etelä-Libanoniin, jonka se miehitti aina Litani-joelle saakka. Israelin vetäydyttyä Etelä-Libanonista PLO aloitti raketti-iskujen tekemisen Galilean alueelle Israeliin. Ongelmaa yritettiin ratkoa diplomaattisin keinoin, mutta Israel teki uuden intervention Libanoniin vuonna 1982 sen jälkeen, kun Israelin Britannian-suurlähettiläs oli yritetty murhata. Libanonin sodassa Israel toimi yhteistyössä Libanonin kristittyjen kanssa. Nämä tekivät vuonna 1982 Sabran ja Shatilan joukkomurhan, jossa 700–3 500 palestiinalaispakolaista surmattiin. PLO joutui sodan seurauksena jättämään Libanonin ja siirtymään Tunisiaan. Israel perusti Etelä-Libanoniin miehittämänsä turvavyöhykkeen, jonka tarkoituksena oli estää terroristiryhmiä toimimasta rajan pinnassa. Israel vetäytyi turvavyöhykkeeltä vasta vuonna 2000.

Palestiinalaisten aseellinen taistelu jatkui PLO:n siirryttyä Tunisiaan. Palestiinalaisterroristien kaapattua vuonna 1985 italialaisen matkustajalaivan Achille Lauron, Israel teki ilmaiskun Tunisiaan. Iskussa kuoli 61 palestiinalaista ja 12 tunisialaista, mutta ei ketään merkittävää PLO:n johtajaa. Hyökkäys kiristi Israelin ja Tunisian suhteita ja herätti maailmanlaajuista paheksuntaa.

Palestiinalaisalueiden miehitys ja juutalaissiirtokuntien laajentaminen johtivat osin spontaanisti syntyneeseen ensimmäiseen intifadaan eli palestiinalaisten kansannousuun vuonna 1987. PLO otti komennon kansannousussa ja jatkoi terroria israelilaisia siviilikohteita vastaan. Ensimmäinen intifada tuli tunnetuksi nuorten, kiviä heittelevien palestiinalaisten ja raskaasti aseistautuneiden israelilaissotilaiden yhteenotoista. Intifadassa kuoli 1 551 palestiinalaista ja 422 israelilaista. Joulukuussa 1988 PLO julisti Palestiinan valtion perustetuksi kuuden päivän sotaa vuonna 1967 edeltäneille palestiinalaisalueille. Tätä julistusta on pidetty Israelin tosiasiallisena tunnustamisena.kenen mukaan? Yhdysvallat ja monet muut valtiot tunnustivat PLO:n pian tämän jälkeen. Vuonna 1991 pidettiin PLO:n ja Israelin välillä Madridin rauhankonferenssi. Madridin neuvottelut toimivat tienavaajana myöhemmille rauhanneuvotteluille.

1993–2000: Oslon rauhanprosessi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jitzhak Rabin ja Jasser Arafat sopivat Oslon sopimuksesta 1993

Israel ja PLO aloittivat salaiset neuvottelut vuoden 1993 alussa Oslossa. Saman vuoden syyskuussa PLO:n johtaja Jasser Arafat lähetti kirjeen Israelin pääministeri Jitzhak Rabinille, jossa hän ilmoitti PLO:n tunnustavan Israelin oikeuden olemassaoloon ja luopuvan terrorismista. Syyskuun 13. päivä Rabin ja Arafat allekirjoittivat Washingtonissa periaatesopimuksen, joka perustui Oslossa käytyihin neuvotteluihin. Sopimuksessa Israel ja PLO sitoutuivat kahden valtion ratkaisuun, johon ne pyrkivät 1990-luvun mittaan useissa neuvotteluissa. Rabin ja Arafat saivat rauhanponnisteluistaan Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1994[5].

Oslon sopimuksen keskeinen sisältö oli Palestiinalaishallinnon perustaminen. Se ryhtyi hallinnoimaan suurta osaa palestiinalaisalueista, jotka olivat aikaisemmin olleet Israelin miehittämiä. Palestiinalaishallinnolle tuli omat poliisivoimat, lainsäädäntö ja muut modernin yhteiskunnan rakenteet. Vastapainona PLO:n tuli levittää palestiinalaisten keskuudessa hyväksyvää suhtautumista Israelin valtion olemassaololle. Väkivalta ei kuitenkaan loppunut Oslon sopimukseen, vaan terroriteot jatkuivat. Helmikuussa 1994 äärioikeistolainen israelilainen avasi tulen Hebronissa rukoilevia muslimeita vastaan, surmaten 25 ihmistä. Hamas aloitti seurauksena kostoiskujen sarjan ympäri Israelia.

Israel ja Palestiina tekivät vuonna 1993 Gazan-Jerikon sopimuksen.[20] Siinä sovittiin, että Israel valvoo Palestiinan ulkorajoja, eivätkä palestiinalaiset saaneet valmistaa eivätkä tuoda muita aseita kuin mitä poliisilla oli käytössään. Israel lopetti omien velvoitustensa toteuttamisen sopimuksesta 1995 Jitzhak Rabinin murhan jälkeen. Asevienti Gazaan (ja Israeliin) on kansainvälisen oikeuden vastaista.[21]

Syyskuussa 1995 PLO ja Israel allekirjoittivat Washingtonissa sopimuksen, joka mahdollisti PLO:n siirtymisen palestiinalaisalueille ja vei päätökseen rauhanprosessin ensimmäisen vaiheen. Palestiinalaiset sitoutuivat pidättäytymään terrorismista, mutta Hamas ja jotkin muut ryhmät jatkoivat itsemurhaiskujen tekemistä. Turhautuminen terrorismin jatkumiseen ja maa-alueiden menettämiseen aiheuttivat tyytymättömyyttä Israelissa. Marraskuussa 1995 äärioikeistolainen juutalaisradikaali murhasi Jitzhak Rabinin. Rabinin paikan ottanut Shimon Peres jatkoi Rabinin viitoittamalla tiellä, mutta vuonna 1996 kovempaa linjaa luvannut Likud-puolueen Benjamin Netanjahu voitti vaalit. Netanjahu asetti kyseenalaiseksi etenkin Oslon prosessin periaatteen, jonka mukaan palestiinalaisille oli tehtävä myönnytyksiä rauhanprosessin edistämiseksi. Hamas jatkoi terrori-iskujaan Israeliin, varsinkin Israelin surmattua sen pommintekijän Yahya Ayyashin. Palestiinalaishallinto ryhtyi vastatoimiin Hamasia vastaan, mutta järjestö pystyi jatkamaan toimintaansa.

Vuonna 1999 vaalit voittanut työväenpuolueen Ehud Barak jatkoi Rabinin rauhanprosessia korostavalla linjalla. Israel vetäytyi Etelä-Libanonista vuonna 2000 ja pyrki löytämään ratkaisun Palestiinan kriisiin Camp Davidin kokouksessa. Barak oli valmis tarjoamaan palestiinalaisille Gazan kaistan, Itä-Jerusalemin ja 94 % Länsirannasta 10-25 vuoden siirtymäajalla ja rahallisia korvauksia palestiinalaispakolaisille, mutta Arafat kieltäytyi tarjouksesta. Epäonnistuneiden rauhanneuvottelujen jälkeen jännitys alueella alkoi lisääntyä uudelleen.

2000–[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suunniteltu ja rakennettu eristysmuuri Länsirannalla toukokuussa 2004. Muuri on merkitty sinisellä viivalla. Vuoden 1967 raja merkitty karttaan vihreällä.
Israel on rakentanut eristysmuurin Länsirannan rajalle.

Toinen intifada alkoi syyskuussa 2000. Yhteenotoissa toisen intifadan aikana kuoli 1 116 israelilaista ja 4 066 palestiinalaista.lähde? Intifadan alkamista provosoi oppositiojohtaja Ariel Sharonin vierailu Jerusalemin Al-Aqsan moskeijassa, mutta useimmat arvioivat taustalla olevan muitakin syitä. Sharonin vierailu koettiin kuitenkin erittäin loukkaavaksi palestiinalaisten keskuudessa.[5] Palestiinalaiset ovat tehneet itsemurhaiskuja Israeliin ja Israelin puolustusvoimat ovat vastanneet tuhoamalla terroristien koteja ja tukipaikkoja.

Ariel Sharonin johtama Likud-puolue voitti vuoden 2001 maaliskuussa pidetyt vaalit, ja hänet valittiin uudelleen pääministeriksi vuoden 2003 vaaleissa. Pääministeriksi noussut Ariel Sharon teki vuonna 2002 päätöksen eristysmuurin rakentamisesta Länsirannan palestiinalaisalueiden ja Israelin väliin terroristien toiminnan estämiseksi. Eristysmuuria on arvosteltu, mutta se on toisaalta estänyt tehokkaasti terrori-iskuja.lähde?

Vuonna 2003 Israelin parlamentti hyväksyi niin sanotun Lähi-idän suunnitelman rauhansuunnitelman pohjaksi. Samana vuonna Sharon allekirjoitti palestiinalaisten kanssa Tiekartta-rauhansuunnitelman, joka tähtää mm. itsenäiseen Palestiinaan.[22] Palestiinalaishallinnon presidentti Jasser Arafat kuoli marraskuussa 2004 ja hänen seuraajakseen tuli Mahmud Abbas. Abbas ja Sharon tapasivat huippukokouksessa helmikuussa 2005 ja osapuolet sopivat aselevosta.[5] Samalla Abbas vetosi palestiinalaisiin jotta he pidättäytyisivät väkivallasta. Toisen intifadan katsotaan päättyneen tähän. Israel vetäytyi Gazasta 2005 ja luovutti Egyptin välisen rajan valvonnan (Philadelphia-käytävän) Egyptille. Gazasta tuli suljettu alue, jonka rajoja valvoivat sekä Israelin että Egyptin joukot. Egypti eristi Gazan Israelin toiveiden mukaisesti.lähde? Palestiinalaisilla oli kuitenkin satoja tunneleita, joita pitkin he kuljettivat tavaroita rajavalvonnan ohitse.selvennä

Vuoden 2006 Palestiinalaishallinnon edustajainkokouksen vaaleissa suurimmaksi ryhmäksi nousi Hamas. Käänne johti kansainvälisen avun leikkaamiseen ja palestiinalaishallinnon eristämiseen, koska Hamas suhtautui aiempaa valtapuoluetta Fatahia jyrkemmin Israeliin, eikä suostunut tunnustamaan sitä. Verisessälähde? islamistisessa vallankumouksessa Hamas otti hallintaansa Gazan kaistan Länsirannan jäädessä Fatahin hallintaan.

Väkivalta alueella lisääntyi taas kesäkuussa 2006 sen jälkeen kun palestiinalaiset sieppasivat israelilaisen sotilaan Gilad Shalitin panttivangiksi. Tämän jälkeen Israel aloitti operaatio Kesäsateen iskemällä ilma- ja maajoukoilla moniin kohteisiin Gazassa[23] sekä vangitsemalla muun muassa palestiinalaishallinnon kahdestakymmenestä ministeristä kahdeksan.

4. marraskuuta 2008 Gazan aluetta hallitsevan Hamas-järjestön ja Israelin välinen tulitauko päättyi, kun Israelin isku tappoi kuusi Hamasin sotilasta. Israel teki ilmahyökkäyksen vuoden 2008 lopussa Gazan kaistaleelle lopettaakseen Hamasin tekemät raketti-iskut ja tuhotakseen muun muassa Egyptin rajalla olevat salakuljetustunnelit. Pommituksessa lähes 300[24] palestiinalaista ja Hamas-johtajat Abu Zakaria al-Jamal ja Nizar Rayyanin kuolivat. Hyökkäys jatkui tammikuun 2009 alussa maahyökkäyksenä. Operaatio loppui 22. tammikuuta Israelin vetääntymiseen. Koko selkkauksen lasketaan yleensä kestäneen 22 vuorokautta, jolloin se alkoi ensimmäisestä ilmahyökkäyksestä 27. joulukuuta 2008 ja päättyi Israelin yksipuoliseen tulitaukoilmoitukseen 17. tammikuuta.lähde? Hyökkäyksessä kuoli YK:n pakolaisapu UNRWA:n mukaan yli 1 300 palestiinalaista.[25][26]

Ennen hyökkäystä Gazan alue oli jo ollut Egyptin ja Israelin saartamana kahdeksantoista kuukauden ajan, mikä oli lamauttanut alueen talouden.[27] Israel, Eu, Yhdysvallat ja monet muutkin maat luokittelivat Gazan aluetta hallinneen Hamas-puolueen terroristiorganisaatioksi, vaikka se oli Palestiinan parlamentin suurin puolue. Terroristimääritelmään vaikuttavat Hamasin käyttämät väkivaltaiset keinot. Hamas ei hyväksynyt Israelin valtion olemassaoloa, ja se ampui jatkuvasti Etelä-Israeliin Kassam-raketteja.

Egyptissä kaappasi vallan kenraali al-Sisi syrjäyttäen Muslimiveljeskuntaan kuuluvan presidentti Mursin. Egyptin uusi hallitus kiristi Gazan saartoa sulkien salakuljetustunnelit.milloin? Hamas ja Fatah lähentyivät toisiaan ja sopivat yhteishallinnosta Länsirannalla. Israel tuomitsi uuden hallinnon terroristisena.lähde? Pian tämän jälkeen 12. kesäkuuta tuntematon taho sieppasi ja surmasi kolme palestiinalaista nuorta liftaria. Israelin hallitus syytti Hamasia murhasta ja pidätti satoja Länsirannan Hamasin jäseniä. Hamas kosti Israelin ratsiat ampumalla raketteja Israeliin. Israel kosti Hamasille ja aloitti uuden Gazan sodan ilmahyökkäyksillä 7. heinäkuuta 2014. Israel pyrki operaatiollaan tuhoamaan Hamasin raketit ja tunnelit, joiden kautta Hamas solutti taistelijoita Israeliin. Israel tappoi Hamasin mukaan operaatiollaan satoja siviilejä.[28] Aikansa Gazaa ilmasta käsin moukaroituaan Israel otti käyttöön maavoimat.

Juutalaiset äärikansallismieliset tekivät tappavan polttopulloiskun palestiinalaiskotiin 31. heinäkuuta 2015. Tämä laukaisi Länsirannalla palestiinalaisten nuorten puukotuskampanjan. Israel vastasi tähän muun muassa armeijan voimin, ja jotkut juutalaiset vastapuukotuksilla.

Yhdysvaltain presidentti Donald Trump tunnusti Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi. Tämä laukaisi levottomuuksia Länsirannalla ja Gazassa. Islamilaiset maat ja monet länsimaat tuomitsivat Trumpin asettumisen kiistassa Israelin puolelle.[29] Tammikuussa 2020 Trump esitteli Lähi-idän rauhansuunnitelman, joka laillistaisi Israelin siirtokunnat, muodostaisi pirstaleisen palestiinalaisvaltion, liittäisi Israelin valloittamat alueet virallisesti osaksi juutalaisvaltiota ja työntäisi palestiinalaiset Jerusalemin itälaidalle. Trump julkisti pitkään valmistelemansa ”Rauhan kautta vaurauteen” (Peace to Prosperity) -nimisen suunnitelmansa, kun Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu vieraili Washingtonissa. Netanjahu ylisti suunnitelmaa ja myös hänen poliittinen kilpailijansa Benny Gantz on sanonut tukevansa sitä. Palestiinalaiset tuomitsivat Trumpin suunnitelman, jota palestiinalaisten presidentti Mahmud Abbas kutsui ”salaliittodiiliksi". Kriitikoiden mukaan Trumpin suunnitelma loukkaa kansainvälisesti hyväksyttyjä suuntalinjoja, kansainvälisen oikeuden perusperiaatteita ja YK:n julkilausumia mukaan lukien julkilausuma 2334. Kyseinen julkilausuma tuomitsee Israelin vuonna 1967 valloittamilleen alueille perustamat siirtokunnat laittomiksi. YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi julkilausuman vuonna 2016 äänin 14–0 Yhdysvaltain pidättäytyessä äänestämästä.[30]

Konfliktin pääkysymykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Israel ja palestiinalaiset arabit riitelevät muun muassa juutalaisten oikeudesta valtioon, sen rajoista, Jerusalemista ja rajallisista luonnonvaroista joita ovat viljelyskelpoinen maa ja vesi.[31] Maapulan takia Israel on perustanut kiistellyille Gazan, Länsirannan ja Golanin alueille siirtokuntia asuttaakseen väestöä.

Jerusalemin kysymys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jerusalem on juutalaisten, muslimien ja kristittyjen pyhä kaupunki. Kaupungissa on useita uskonnollisia kohteita, kuten Temppelivuori, jolla ovat Kalliomoskeija ja Al-Aqsan moskeija, sekä sen reunalla Itkumuuri. Ennen vuoden 1967 kuuden päivän sotaa kaupungin itäosa oli Jordanian ja länsiosa Israelin hallinnassa. Sodassa Israel miehitti myös Itä-Jerusalemin ja pitää edelleen koko kaupunkia hallinnassaan, mutta palestiinalaiset haluaisivat itäosan omaan hallintaansa. Jerusalemin vanha kaupunki ja siellä sijaitseva juutalaisten pyhä paikka Itkumuuri ovat kuitenkin Itä-Jerusalemissa. Vuosien 1948 ja 1967 välisenä aikana juutalaiset eivät päässeet käymään siellä. Tämän vuoksi Israel ei ole halunnut luovuttaa aluetta palestiinalaisille. Vuonna 2005 kaupungin 719 000 asukkaasta 465 000 oli juutalaisia ja 232 000 muslimeja. Juutalaiset asuvat pitkälti Länsi- ja muslimit Itä-Jerusalemissa.[32] Camp Davidin ja Taban rauhanneuvotteluissa osapuolet hyväksyivät jaon periaatteessa, mutta sopimus kaatui muihin syihin.

Palestiinalaiset pakolaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Palestiinan pakolaiset

Israelin voitettua vuosien 1948–1949 sodan alueen 1,3 miljoonasta arabista 700 000–750 000 pakeni tai karkotettiin Israelin alueelta.[33][34] Vuonna 1948 Israel otti kannan, ettei pakolaisia oteta takaisin. [35] Virallisesti Israel on myöntänyt 500 000 pakolaista, arabit puhuivat aluksi miljoonasta.[34] YK:n pakolaisjärjestö Palestiinan pakolaisille (UNRWA) määrittelee Palestiinan pakolaiseksi "henkilön, jonka normaali asuinpaikka oli Palestiina aikavälillä 1.6.1946 - 15.5.1948 ja joka menetti kotinsa ja toimeentulonsa vuoden 1948 konfliktin jälkeen." Määritelmää on täydennetty siten, että myös Palestiinan miespuolisten pakolaisten jälkeläiset, adoptiot mukaan lukien, ovat pakolaisia. [36] UNRWA arvioi, että palestiinalaispakolaisia olisi nykyään 5, 7 miljoonaa, ja määrä kasvaa edelleen.[37] Suurin osa heistä asuu pakolaisleireillä naapurimaissa ja palestiinalaisten neuvottelijat ovat vaatineet heille oikeutta palata takaisin.

Juutalaiset ovat verranneet karkotuksia samanaikaisiin Euroopan tapahtumiin 2. maailmansodan jälkeen vuosina 1945–1947. Tällöin liittoutuneiden voittajavaltioiden toimesta 12–14 miljoonaa saksalaista karkotettiin kodeistaan itäisessä Euroopassa. Perusteena käytettiin sitä, että paras rauhan tae olisivat homogeeniset kansallisvaltiot.[38][39]

Palestiinalaisten näkemykset pakolaiskysymyksessälähde?[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Palestiinalaiset ajettiin väkivalloin kodeistaan vuonna 1948.
  • YK:n Ihmisoikeuksien julistus takaa pakolaisille oikeuden kotiinpaluuseen.
  • YK:n päätöslauselmat 194 ja 3236 puoltavat palestiinalaispakolaisten oikeutta palata kotiseuduilleen. Lisäksi päätöslauselma numero 242 vaatii "oikeudenmukaista ratkaisua" pakolaiskysymykseen. Päätöslauselma ei kuitenkaan määrittele, millainen tämän "oikeudenmukaisen ratkaisun" pitäisi olla.
  • Israel syrjii muslimeita antaessaan kansalaisuuden kaikille juutalaisille, mutta ei muille.

Israelilaisten näkemyksetlähde?[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pakolaisten heikko asema johtuu siitä, että arabimaat Jordaniaa lukuun ottamatta eivät ole antaneet palestiinalaisille kansalaisuutta, mikä on johtanut heidän marginalisoitumiseensa ja köyhtymiseensä.
  • Israelin mukaan palestiinalaiset poistuivat kotiseuduiltaan vuonna 1948, jotta arabimaiden olisi helpompi tuhota Israel.
  • Koska arabimaista antisemitististä väkivaltaa pakoon lähteneillä 900 000 juutalaisella ei ole entisissä kotimaissaan mitään oikeuksia, ei Israelillakaan voi olla velvollisuutta asuttaa palestiinalaispakolaisia alueilleen.
  • Israel ei halua suurta määrää palestiinalaisia alueilleen, koska se asettaisi Israelin valtion suureen vaaraan.

Siirtokunnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Juutalaissiirtokunta

Israel on vuoden 1967 jälkeen rakentanut useita siirtokuntia Kuuden päivän sodassa miehittämilleen alueille, eniten Länsirantaan. Siirtokunnat vievät ja pirstovat palestiinalaisaluetta. Tämä vaikeuttaa palestiinalaisvaltion perustamista. Vuonna 2005 Israel vetäytyi Gazan kaistalta, jolloin se purki kaikki siirtokuntansa alueelta. Länsirannan ja Itä-Jerusalemin alueella kuitenkin elää edelleen yli 200 000 israelilaista.[40] Israel on tuominnut vain ilman lupaa perustetut siirtokunnat,lähde? mutta siirtokuntia pidetään ulkomailla laajalti kansainvälisen oikeuden vastaisina.[41] Israelia ei ole vaadittu purkamaan kaikkia siirtokuntia ja palaamaan vuotta 1967 edeltäneille rajoille.kenen mukaan? Bill Clintonin hallinto ehdotti, että Israel säilyttäisi jotkut vuoden 1967 rajaa lähellä olleista siirtokunnistaan, ja palestiinalaiset olisivat saaneet vastikkeeksi maa-alueita Israelilta.

Terrorismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palestiinalaisryhmien harjoittama väkivalta on ollut keskeinen turvallisuusongelma Israelissa ja etenkin Kassam-rakettien ampuminen Gazan kaistalta Israeliin. Näissä iskuissa on kuollut useita israelilaisia. Palestiinalaisryhmät ovat myös tehneet itsemurhaiskuja Israelin puolelle. Israel on vastannut ongelmaan rakentamalla turvamuurin, joka kuitenkin halkoo palestiinalaisten maita. Turvamuuria on arvosteltu siitä, että se rajoittaa palestiinalaisten elämää, mutta se on toisaalta vähentänyt Israeliin tehtyjen iskujen määrää. Palestiinalaisten mukaan Israel on tarkoituksella sijoittanut muurin siten, että se rajaa hedelmällisimmät maa-alueet ja vesivarat omalle puolelleen[5].

Israel on reagoinut raketti-iskuihin myös mittavilla sotilasoperaatioilla Gazan kaistalla. Israelin sotatoimia Gazassa on syytetty YK:ssa liiallisiksi ja siviileihin kohdistuviksi. Israel on myös saartanut Gazan, mikä on ajanut alueen humanitaariseen kriisiin. Israelin ääriainekset ovat syyllistyneet terrorismiin palestiinalaisia, kristittyjä ja maltillisia israelilaisia vastaan.lähde?

Kannanottoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdistyneet kansakunnat on antanut konfliktista lukuisia kannanottoja, joissa Israelin toimet on tuomittu. YK on hyväksynyt lukuisia julkilausumia, joissa Israel tuomitaan. YK on antanut Israelin tuomitsevia julkilausumia poikkeuksellisen paljon. Vuonna 2018 YK tuomitsi Israelin 21 kertaa kun taas Kiina ja Hamas välttyivät kokonaan tuomioilta ja Pohjois-Korea sai vain yhden tuomitsevan julkilausuman.[42] Vuonna 2017 YK:n Länsi-Aasian talous- ja sosiaalikomissio (ESCWA) julkaisi raportin, jonka mukaan Israel on rasistinen valtio ja perustanut apartheid-järjestelmän, joka vainoaa palestiinalaisia. ESCA:n kaikki 18 jäsenmaata ovat muslimivaltioita. [43] Raportti kuitenkin poistettiin nopeasti kaikista YK:n julkaisuportaaleista.[44]

Israelin politiikkaa on arvosteltu myös maan sisältä. Esimerkiksi Jerusalemin entinen pormestari ja historioitsija Meron Benvenisti katsoi, että Israelista on tullut apartheid-valtio ja "herrakansan demokratia", jossa oikeudet koskevat vain yhtä etnistä ryhmää.[45] Arabien politiikka on myös saanut arvostelua arabien keskuudessa. Syyrialaisen kirjailijan Wafa Sultanin mukaan juutalaisten syyttäminen eri asioista johtui islamista ja muslimimiesten taipumuksesta syyttää epäonnistumisistaan kaikkia muita ja etenkin juutalaisia.[46] Sultan kysyi: "Miten voidaan vakuuttua siitä, että ongelmamme juutalaisten suhteen on se, että he miehittävät Palestiinan eikä islamin asenne juutalaisiin jo 1400 vuotta ennen kuin tuo miehitys alkoi?" [47]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Spencer, 2019, 62
  2. Juusola, 2014, 68
  3. A History of Conflict BBC. Viitattu 2009-6-12. (englanniksi)
  4. Gaza's rocket threat to Israel News.bbc.co.uk. 21.1.2008. BBC. (englanniksi)
  5. a b c d e f Israel ja palestiinalaiset Ulkoasiainministeriö. Viitattu 2009-6-16.
  6. Robert Spencer: The Palestinian Delusion, s. 19. Bombardier, 2019.
  7. Spencer, 2019, 28
  8. a b Spencer, 2019, s. 29
  9. Juusola, 2014, 13, 51
  10. Spencer, 2019, 28
  11. Spencer, 2019, 26
  12. Yahil, Leni.: The Holocaust : the fate of European Jewry, 1932-1945. New York: Oxford University Press, 1990. 20169748. ISBN 9780195045239. Teoksen verkkoversio.
  13. Juusola, 2014, s. 62
  14. Juusola, 2014, s. 62
  15. Morris, 2008, s. 125–128
  16. Juusola, 2014, s. 62–64
  17. juusola, 2014, s. 68
  18. Refugees United Nations. Viitattu 20.1.2021.
  19. Warren Hoge: Group Spotlight Jews Who Left Arab Lands The New York Times. 2007.
  20. http://www.mfa.gov.il/MFA/Peace+Process/Guide+to+the+Peace+Process/Agreement+on+Gaza+Strip+and+Jericho+Area.htm
  21. http://disarmingconflict.blogspot.com/2009/01/negotiating-arms-trade-treaty-and.html
  22. Justin Huggler: Israelis and Palestinians sign up to America's road-map Global Policy Forum. 5.6.2003. (englanniksi)
  23. Anne Barnard: Gaza breaking down without power plant International Herald Tribune. 2.7.2006. (englanniksi)
  24. Israel rankaisee Gazaa suhteettomalla tuholla, Helsingin Sanomat, luettu 7.1.2009
  25. http://www.un.org/News/briefings/docs/2009/090123_Gaza.doc.htm PRESS CONFERENCE ON GAZA HUMANITARIAN SITUATION 23.1.2009
  26. http://yle.fi/uutiset/ulkomaat/2009/01/israel_vetaytyy_gazasta_-_hamas_julisti_voittoa_487976.html
  27. Euroopan parlamentin päätöslauselma 15. tammikuuta 2009 Gazan alueen tilanteesta ("Gazan rajanylityspaikat ovat olleet suljettuina kahdeksantoista kuukauden ajan ja henkilöiden ja tavaroiden vapaan liikkuvuuden estäminen on vaikuttanut asukkaiden päivittäiseen elämään ja lamauttanut Gazan alueen taloutta entisestään ja rajoittanut Länsirannan tilanteen paranemista merkittävästi; pitää Gazan alueen saartoa kollektiivisena rangaistuksena, joka on vastoin kansainvälistä humanitaarista oikeutta;") europarl.europa.eu. Viitattu 19.1.2008.
  28. Gazan siviiliuhreja ei voi hyväksyä
  29. Trump tunnusti Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi – Lähi-itä pelkää levottomuuksia Yle Uutiset. Viitattu 29.2.2020.
  30. Eurooppalaisten päättäjien avoin kirje tyrmää Trumpin Lähi-idän rauhansuunnitelman – Kymmenet entiset ulkoministerit tuomitsevat suunnitelman rotuerottelupolitiikaksi Helsingin Sanomat. 27.2.2020. Viitattu 29.2.2020.
  31. Sodan ja rauhan kartasto, Dan Smith Ane Braen, Like 2005, Pystykorvakirja, Otavan Kirjapaino Oy Keuruu 2005, ISBN 952-471-645-3, Käännös Timo forss, Luku 25 Israelilaiset ja palestiinalaiset, Tietolaatikko "Vesi", s. 66
  32. Zaritzky, Suzanna. "Press Release." Israelin tilastokeskus. Viitattu 12.6.2009 (englanniksi)
  33. General Progress Report and Supplementary Report of the United Nations Conciliation Commission for Palestine, Covering the Period from 11 December 1949 to 23 October 1950 United Nations Conciliation Commission for Palestine. Viitattu 20.11.2007. (englanniksi)
  34. a b Juusola, 2014, s. 72
  35. Juusola, 2014, s. 76
  36. Palestine Refugees UNRWA. Viitattu 21.1.2021.
  37. UNRWA: We provide assistance and protection for some 5,7 million Palestine refugees United Nations Relief and Works Agency for Palestine Refugees in the Near East. Viitattu 21.1.2021.
  38. Virta, Kaija: Suurvallat hyväksyivät "väestönsiirrot". Helsingin Sanomat. Ulkomaat. Tausta, 23.3.2002. Artikkelin verkkoversio Viitattu 21.1.2021.
  39. Juusola, 2014, s. 78
  40. Report: 12,400 new settlers in 2006. Tovah Lazaroff. Jerusalem Post.
  41. Security Council. 49 speakers addresses Security Council. Summary record of the 16th meeting of the UN General Assembly. General Assembly Resolution A/RES/ES-10/7. Security Council Resolution 476 (1980)
  42. Kruta, Virginia: UN Year In Review: 21 Condemnations for Israel, none for Hamas or China. Daily Caller, 27.12.2018. Artikkelin verkkoversio.
  43. YK syyttää Israelia ensimmäistä kertaa palestiinalaisten rotusyrjinnästä Yle Uutiset. Viitattu 16.3.2017.
  44. U.N. chief wants report on 'apartheid' Israel taken off web Reuters. Viitattu 19.5.2017. (englanniksi)
  45. Taussi, Sari: Yle Israelin siirtokunnassa Länsirannalla: "Trumpin hallinto on parempi kuin ehkä mikään muu tätä ennen" Yle Uutiset. 18.3.2017. Viitattu 18.3.2017.
  46. Sulta, 2011, s. 195
  47. Sultan, 2011, s. 189

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Cohn-Sherbok, Dan & El-Alami, Dawoud: The Palestine-Israeli Conflict. Lontoo: Oneworld, 2015. ISBN 978-1-78074-380-6.
  • Päivinen, Pasi: Israelin ja Palestiinan konflikti. Helsinki: Edita, 2004. ISBN 951-37-4114-1.
  • Sartola, Pekka: Miksi tästä ei puhuta?. Jyväskylä: Ajanteos, 2013. ISBN 952-99597-8-5.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]