Israelin–Palestiinan konflikti

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Israelin–Palestiinan konflikti
Osa Arabien–Israelin konfliktia
Palestiinalaishallinnon alueet ja Israelin siirtokunnat Länsirannalla ja Gazassa, 2007
Palestiinalaishallinnon alueet ja Israelin siirtokunnat Länsirannalla ja Gazassa, 2007
Päivämäärä:

1900-luvun alusta - nykyaikaan

Paikka:

Israel, Palestiinalaisalueet

Lopputulos:

Meneillä

Osapuolet

Flag of Palestine.svg
Palestiinalaiset
Flag of Israel.svg
Israel
Rauhanprosessi

Israelin–Palestiinan konflikti on Israelin valtion ja palestiinalaisten välinen kiista maa-alueesta, joka sijaitsee Välimeren ja Jordan-joen välissä. Konfliktin juuret juontavat 1800-luvulle, jolloin voimistuva siionistinen liike alkoi havitella juutalaisten massamuuttoa Palestiinaan ja oman valtion perustamista juutalaisten historialliseen kotimaahan. Israelin valtio perustettiin vuonna 1948 ja palestiinalaiset katsovat sen miehittäneen heidän vuosisatoja asuttamansa alueet.[1] Palestiinalaiset asuvat pakolaisina omassa maassaan. Jimmy Carter kuvailee palestiinalaisten tilannetta jopa apartheidiksi.[2]

Konflikti kuuluu osana laajempaan arabien ja Israelin väliseen konfliktiin. Siihen on haettu ratkaisua esittämällä kahden valtion mallia, jossa palestiinalaisalueista muodostettaisiin itsenäinen Palestiinan valtio. Kahden valtion mallilla on paljon kannatusta molemmissa maissa, mutta rajalinjasta ei ole päästy yhteisymmärrykseen. Etenkin Jerusalemin kysymys on ongelmana, sillä palestiinalaiset haluaisivat jakaa Jerusalemin. Eräänä rajalinjana on esitetty ennen vuotta 1967 käytössä ollutta vuoden 1949 aselepolinjaa, jossa Gaza, Länsiranta ja Itä-Jerusalem kuuluisivat palestiinalaisille. Rauhanaloitteet eivät kuitenkaan ole tuottaneet tulosta.

Israel vetäytyi vuonna 2005 Gazasta, mutta alueelta ammutut Kassam-raketit ovat saaneet Israelin tekemään aika ajoin hyökkäyksiä Gazaan. Vuonna 2006 muutaman kuukauden aikana Gazasta Israeliin ammutut sadat raketit sekä osaltaan myös israelilaissotilas Gilad Shalitin kaappaus johtivat Operaatio kesäsateen käynnistämiseen [3], mikä aiheutti tuhoja Gazassa. Keväällä 2008 Israel katkaisi polttoainetoimitukset Gazaan, mikä johti alueen pimenemiseen ja humanitaariseen katastrofiin. Joulukuussa 2008 Israel aloitti Gazaan hyökkäyksen, jossa kuoli yli tuhat palestiinalaista, joista valtaosa oli siviilejä.[4].

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Israelin–Palestiinan konfliktin historia voidaan jakaa kuuteen vaiheeseen:

  • Ottomaanien imperiumin kausi, jolloin palestiinalaiset näkivät itsensä osana arabeita, joiden alueet olivat Ottomaanien vallan alla. Tänä aikakautena kiistat liittyivät pikemminkin uskonnollisiin kuin kansallisiin kysymyksiin.
  • Palestiinan brittiläisen mandaatin kausi, jolloin sekä palestiinalaiset että juutalaiset olivat brittiläisen vallan alaisina yhtenä poliittisena kokonaisuutena, jota kutsuttiin Palestiinaksi.
  • Aika Israelin itsenäisyysjulistuksen (1948) ja Kuuden päivän sodan (1967) välillä, jolloin kiistan osapuolet kuuluivat kolmeen valtioon: Israelin valtioon, Egyptin hallinnoimaan Gazan kaistaan ja Jordanian hallinnoimaan Länsirantaan.
  • Aika Kuuden päivän sodan ja Oslon sopimuksen välillä, jolloin Israel miehitti koko Palestiinan aluetta.
  • Oslon sopimuksen ja Toisen intifadan välinen aika, jolloin Israel luovutti vallan puoli-itsenäiselle Palestiinalaishallinnolle joillakin palestiinalaisalueilla.
  • Toisen intifadan jälkeinen aika, jolloin Israel on palannut tekemään interventioita osassa Länsirantaa ja Gazan kaistaa. Valta Gazan kaistalla on siirtynyt Fatahilta Hamasille, mikä on vaikeuttanut kriisin ratkaisua.

1800-luvun loppu —1920: Ottomaanien imperiumin kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkelit: Sionismi ja Balfourin julistus
Juutalaisia maahanmuuttajia ensimmäisen alijan aikaan 1880-luvulla.

Israelin–Palestiinan -konfliktin juuret juontavat 1800-luvun loppuun ja sionismin sekä arabinationalismin syntyyn. Sionistit pyrkivät perustamaan juutalaisvaltion Raamatussa mainittuun Israelin maahan, joka kuului 1800-luvun lopulla Ottomaanien imperiumiin. Tälle Palestiinan nimellä tunnetulle alueelle alkoi vuosisadan taitteessa muuttaa juutalaisia siirtolaisia. Juutalaisten muuttoa alueelle lisäsi myös Itä-Euroopan pogromit eli juutalaisvainot.

Alueelle oli muuttanut sionisteja Theodor Herzlin kehotuksesta jo 1800-luvulta lähtien.

1920—1948: Palestiinan brittiläinen mandaatti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

YK:n vuoden 1947 Palestiinan jakosuunnitelma. Keltaiset alueet kuuluivat palestiinalais- ja oranssit juutalaisvaltioon. Jerusalem ja sen ympäristö olisivat olleet kansainvälisessä hallinnossa.

Ensimmäisessä maailmansodassa Iso-Britannia otti alueen hallintaansa. Aikana ensimmäisen maailmansodan jälkeen muutto kiihtyi, koska tulijoita houkutti Britannian Balfourin julistuksessa lupaama oikeus perustaa "kansalliskoti" Palestiinaan. Vuonna 1922 Palestiinasta tehtiin Kansainliiton päätöksellä Britannian mandaattialue, josta kuitenkin pian erotettiin 3/4 eli Jordanjoen itäpuoli Transjordaniaksi. Toisen maailmansodan päättyessä juutalaisia oli alueilla jo 650 000 ja holokaustin juuriltaan ajamat Euroopan juutalaiset saapuivat suurena aaltona perustamaan uutta valtiota.

Juutalaisten muutto Palestiinaan lisäsi jännitettä uusien tulijoiden ja paikallisen arabiväestön kesken. Ensimmäinen juutalaisia vastaan suunnattu teko oli vuoden 1921 Jaffan mellakat, jolloin arabit hyökkäsivät juutalaisten kimppuun luullen, että nämä suunnittelevat hyökkäystä arabeja vastaan. Jaffan mellakoiden seurauksena juutalaiset perustivat puolisotilaallisen Haganah-järjestön puolustamaan juutalaisväestöä. Väkivaltaisuudet saivat jatkoa vuonna 1929, jolloin arabit suorittivat joukkomurhan ja etnisen puhdistuksen Hebronin kaupungissa. Juutalaisia vastaan suunnatut veriteot saivat jatkoa vuosien 1936-1939 kapinassa. Palestiinalaiset muodostivat 1930- ja 1940-luvuilla yhteyksiä Natsi-Saksaan ja palestiinalaisten johtaja, mufti Mohammad Amin al-Husayni oli tunnettu natsisympatioistaan ja julisti muun muassa pyhän sodan natsien vihollista Isoa-Britanniaa vastaan.

1920- ja 1930-lukujen väkivaltaisuudet saivat britit etsimään ratkaisua juutalaisten ja palestiinalaisten välille. Peelin komissio ehdotti vuonna 1937 alueen jakamista juutalaisten ja palestiinalaisten kesken ja vuoden 1939 valkoinen paperi yhden valtion ratkaisua, jossa juutalaisten maahanmuutolle asetetaan kiintiö ja maan ostamista arabeilta rajoitetaan, jotta arabit eivät menettäisi liikaa maanomistusta.

Toisen maailmansodan jälkeen juutalaiset puolisotilaalliset organisaatiot kävivät taistelua brittiläistä miehityshallintoa vastaan. Vuonna 1946 oikeistolainen juutalaisjärjestö Irgun suoritti pommi-iskun Kuningas Daavidin hotelliin Jerusalemissa, joka toimi brittihallinnon päämajana. Iskussa kuoli 91 ihmistä ja loukkaantui 46, suuri osa viattomia sivullisia. Isku herätti paheksuntaa ja johti sionistisen liikkeen erkaantumiseen terrorismista ja siirtymisestä rauhanomaisempiin keinoihin, kuten juutalaisten salakuljettamiseen Palestiinaan.

Isralin valtion itsenäisyysjulistus 14. toukokuuta 1948 Tel Avivissa.

YK esitti vuonna 1947 suunnitelman Palestiinan jakamiseksi juutalais- ja arabivaltioon. Molemmat osapuolet olivat tyytymättömiä jakoon. Kumpikaan valtioista ei olisi saanut yhtenäistä maa-aluetta ja Jerusalem olisi jäänyt arabivaltion alueelle. Juutalaisvaltioon olisi myös jäänyt suurehko arabivähemmistö. Juutalaiset ja arabit ajautuivat sotaan heti YK:n jakosuunnitelman tultua julki 30. marraskuuta 1947. Sodan ensimmäistä vaihetta nimitetään Palestiinan mandaattialueen sisällissodaksi. Israel julistautui itsenäiseksi 14. toukokuuta 1948 brittien poistuttua maasta.

Suunnitelman hyväksymisen jälkeisenä aamuna 30. marraskuuta 1947 väkivaltaisuudet kiihtyivät entisestään, ja 11. joulukuuta lontoolainen sanomalehti The Times kertoi yhteenotoissa kuolleen noin 70 juutalaista, 50 arabia ja neljä brittiä. Israelilaisten aseellisten järjestöjen onnistui vallata koko YK:n Israelille myöntämä alue ja osa palestiinalaisille määrättyä aluetta ennen brittihallinnon päättymistä. Palestiinalaiset syyttivät näitä useista siviilien joukkomurhista, kuten yli sadan ihmisen surmaamisesta Deir Yassinin verilöylyssä 9.-11. huhtikuuta 1948.[5] Taistelujen seurauksena sadat tuhannet palestiinalaiset joutuivat lähtemään pakolaisiksi. Oli puhjennut avoin sota (kts. Israelin itsenäisyyssota).

1948—1967[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palestiinalaisia pakolaisia vuonna 1948.
1949 vihreän linjan yli

Israelin itsenäistymisen jälkeen Egyptin, Syyrian, Jordanian, Libanonin ja Irakin joukot hyökkäsivät maan kimppuun ja alkoi Israelin itsenäisyyssota. Israel pysäytti hyökkääjien etenemisen ja vakiinnutti hallintansa suuressa osassa entistä Palestiinan mandaattialuetta. Jordania miehitti Länsirannan ja Egypti Gazan kaistan. Tulitauko tuli voimaan vuonna 1949.

Sodan päätyttyä Israelin haltuun jäi suurempia alueita kuin YK:n jakosuunnitelmassa oli kaavailtu. Samalla Egypti miehitti Gazan ja Transjordania Länsirannan. Suuri määrä arabeja pakeni tai karkotettiin uuden juutalaisvaltion alueelta, YK:n mukaan 711 000. Näihin päiviin asti jatkuneen Lähi-idän kriisin vuoksi on pakolaiskysymys edelleen ratkaisematta. Israelin itsenäistymisen jälkeen alkoi Euroopasta muuttaa alueelle suurin joukoin holokaustista selviytyneitä juutalaisia, ja maan väkiluku kaksinkertaistui ensimmäisen itsenäisyysvuoden aikana. Seuraavan vuosikymmenen aikana 600 000 juutalaista pakeni tai karkotettiin ympäröivistä arabimaista ja Iranista Israeliin.

Osa palestiinalaispakolaisista pyrki palaamaan menetetyille kotiseuduilleen tunkeutumalla ilman lupaa rajan yli. Jordaniasta tulleet tunkeutujat tekivät myös sabotaašia ja terrori-iskuja Israelin puolella. Israel pyrki estämään kovin ottein palestiinalaisten rajanylitykset, mikä johti 2 700 - 5 000 palestiinalaisen tappamiseen vuosina 1949–1955. Israel ryhtyi myös tekemään iskuja naapurimaiden puolelle estääkseen palestiinalaisten tunkeutumisen Israeliin. Vuonna 1953 israelilaiset erikoisjoukot tunkeutuivat Ariel Sharonin komentamina Jordanian puolelle Qibyan operaatiossa, jossa kuoli 69 jordanialaista siviiliä. Palestiinalaiset vastasivat aseistamalla fedayeen-joukko-osastoja, jotka puolestaan tekivät iskuja Israelin puolelle. Vuonna 1954 puolestaan mahdollisesti gazalaiset asemiehet hyökkäsivät israelilaiseen bussiin ja tappoivat yksitoista matkustajaa Ma'ale Akrabimissa Negevin autiomaassa. Rajataistelut olivat yksi syy siihen, että Israel osallistui vuoden 1956 Suezin kriisiin.

Jännitteet kasvoivat paitsi Jordanian-, myös Egyptin-vastaisella rajalla. Vuonna 1955 37 egyptiläistä sotilasta kuoli Israelin tekemässä hyökkäyksessä, jonka jälkeen Egypti alkoi tukea fedayeen-joukkoja, jotka puolestaan tekivät hyökkäyksiä Israeliin. Tilanne kärjistyi hiljalleen: fedayeenit tekivät iskuja Israeliin ja Egypti karkotti YK:n rauhanturvaajat sekä keskitti suuren määrän joukkoja Siinaille Israelin rajan tuntumaan. Israel teki vuonna 1967 ennalta ehkäisevän ilmaiskun Egyptiin, joka johti Kuuden päivän sotaan.

1967—1993[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuuden päivän sodan lopussa Israel miehitti Länsirannan ja Gazan palestiinalaisalueet, mikä mutkisti konfliktia edelleen.[4]

Kuuden päivän sodan tappion jälkeen palestiinalaiset menettivät uskonsa panarabismiin ja vastarinta muotoitui ei-valtiollisten kanavien, kuten Fatahin ja Palestiinan vapautuksen kansanrintaman kautta. Vuonna 1969 Jasser Arafat valittiin Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n johtoon. PLO ryhtyi terroritoimintaan Israelia vastaan Jordaniasta käsin ja se taisteli myös Jordanian hallintoa vastaan. Palestiinalaisten ja Jordanian hallinnon välit olivat kiristyneet 1970-luvun taitteessa ja johtivat aseelliseen kapinaan vuosina 1970-1971. Kymmenet tuhannet palestiinalaiset kuolivat konfliktissa, joka jatkui kesäkuuhun 1971 saakka. Jordanian sisällissodan jälkeen PLO karkotettiin Libanoniin. Libanonissa PLO sai hallintaansa alueita, joista käsin se jatkoi Israelia vastaan iskemistä, mutta osallistui myös Libanonin sisällissotaan vuosina 1975-1990.

Palestiinalaisjärjestöt aloittivat 1970-luvun alussa laajan terrorikampanjan israelilaisia vastaan. Palestiinalaiset tekivät iskuja israelilaisia siviilikohteita vastaan ja iskivät myös ulkomailla. Palestiinalaisterrorismi huipentui vuonna 1972 Sabenan lennon 572 kaappaukseen, Tel Avivin lentoasemaiskuihin ja Münchenin verilöylyyn eli israelilaisten olympiaurheilijoiden kaappaamiseen. Israel vastasi Münchenin verilöylyyn aloittamalla Operaatio Jumalan koston, jossa surmattiin Münchenin iskun tekijöiksi epäiltyjä palestiinalaisia ympäri Eurooppaa sekä tekemällä iskun PLO:ta vastaan Libanonissa. Palestiinalaiset jatkoivat terroritekoja, kuten Air Francen lentokoneen kaappauksen vuonna 1976 Ugandaan, josta israelilaiset erikoisjoukot kävivät vapauttamassa panttivangit Operaatio Entebbessä.

Syyria ja Egypti aloittivat vuonna 1973 Jom Kippurin sodan yllätyshyökkäyksellä Israelia vastaan. Ne saavuttivat menestystä ensimmäisten vuorokausien aikana, mutta hiljalleen sota kääntyi Israelin hyväksi. Osapuolet sopivat lopulta tulitauosta. Egypti alkoi 1970-luvulla Anwar El Sadatin johdolla liennyttää suhteita Israeliin. Maat sopivat rauhasta Camp Davidin rauhassa, jossa Israel luovutti Siinain niemimaan Egyptille ja Egypti tunnusti Israelin valtion ensimmäisenä arabimaana. Camp Davidin rauha toimi näin tiennäyttäjänä myöhemmille neuvotteluille Lähi-idän konfliktin ratkaisemiseksi.

Israel aloitti 1970-luvun puolivälissä siirtokuntien rakentamisen palestiinalaisalueille, vaikka oli aikaisemmin pidättäytynyt siitä. Varsinkin oikeistolaisen Likud-puolueen voitto vuoden 1977 vaaleissa johti yhä uusien siirtokuntien perustamiseen.

Camp Davidin rauhansopimuksella Israel luovutti Siinain niemimaan Egyptille ja Egypti suostui tunnustamaan Israelin valtion. Palestiinalaisten asuttama Gazan kaistale jäi Israelin hallintaan. Rauhan sovittelijana toimi silloinen Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carter.

Vuonna 1978 palestiinalaisten terroristien tekemä joukkomurha Pohjois-Israelissa johti Israelin tekemään invaasion Etelä-Libanoniin, jonka se miehitti aina Litani-joelle saakka. Israelin vetäydyttyä Etelä-Libanonista PLO aloitti raketti-iskujen tekemisen Galilean alueelle Israeliin. Ongelmaa yritettiin ratkoa diplomaattisin keinoin, mutta Israel teki uuden intervention Libanoniin vuonna 1982 sen jälkeen, kun Israelin Britannian-suurlähettiläs oli yritetty murhata. Libanonin sodassa Israel toimi yhteistyössä Libanonin kristittyjen kanssa, jotka suorittivat Sabran ja Shatilan verilöylyn, jossa 700 - 3500 palestiinalaispakolaista surmattiin. PLO joutui sodan seurauksena jättämään Libanonin ja siirtymään Tunisiaan. Israel perusti Etelä-Libanoniin miehittämänsä turvavyöhykkeen, jonka tarkoituksena oli estää terroristiryhmiä toimimasta rajan pinnassa. Israel vetäytyi turvavyöhykkeeltä vasta vuonna 2000.

Palestiinalaisten aseellinen taistelu jatkui PLO:n siirryttyä Tunisiaankin. Palestiinalaisterroristien kaapattua vuonna 1985 italialaisen matkustajalaivan Achille Lauron, Israel teki ilmaiskun Tunisiaan. Iskussa kuoli 61 palestiinalaista ja 12 tunisialaista, mutta ei ketään merkittävää PLO:n johtajaa. Hyökkäys kiristi Israelin ja Tunisian suhteita ja herätti maailmanlaajuista paheksuntaa.

Palestiinalaisalueiden miehitys ja juutalaissiirtokuntien laajentaminen johtivat osin spontaanisti syntyneeseen ensimmäiseen intifadaan eli palestiinalaisten kansannousuun vuonna 1987. PLO otti komennon kansannousussa ja jatkoi terroria israelilaisia siviilikohteita vastaan. Ensimmäinen intifada tuli tunnetuksi nuorten, kiviä heittelevien palestiinalaisten ja raskaasti aseistautuneiden israelilaissotilaiden yhteenotoista. Intifadassa kuoli 1 551 palestiinalaista ja 422 israelilaista. Joulukuussa 1988 PLO julisti Palestiinan valtion perustetuksi vuotta 1967 edeltäneille palestiinalaisalueille. Tätä julistusta on pidetty Israelin tosiasiallisena tunnustamisena. Yhdysvallat ja monet muut valtiot tunnustivat PLO:n pian tämän jälkeen. Vuonna 1991 pidettiin PLO:n ja Israelin välillä Madridin rauhankonferenssi. Madridin neuvottelut toimivat tienavaajana myöhemmille rauhanneuvotteluille.

1993—2000: Oslon rauhanprosessi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jitzhak Rabin ja Jasser Arafat sopivat Oslon sopimuksesta 1993

Israel ja PLO aloittivat salaiset neuvottelut vuoden 1993 alussa Oslossa. Saman vuoden syyskuussa PLO:n johtaja Jasser Arafat lähetti kirjeen Israelin pääministeri Jitzhak Rabinille, jossa hän ilmoitti PLO:n tunnustavan Israelin oikeuden olemassaoloon ja luopuvan terrorismista. Syyskuun 13. päivä Rabin ja Arafat allekirjoittivat Washingtonissa periaatesopimuksen, joka perustui Oslossa käytyihin neuvotteluihin. Sopimuksessa Israel ja PLO sitoutuivat kahden valtion ratkaisuun, johon ne pyrkivät 1990-luvun mittaan useissa neuvotteluissa. Rabin ja Arafat saivat rauhanponnisteluistaan Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1994[4].

Oslon sopimuksen keskeinen sisältö oli Palestiinalaishallinnon perustaminen. Se ryhtyi hallinnoimaan suurta osaa palestiinalaisalueista, jotka olivat aikaisemmin olleet Israelin miehittämiä. Palestiinalaishallinnolle tuli omat poliisivoimat, lainsäädäntö ja muut modernin yhteiskunnan rakenteet. Vastapainona palestiinalaisten tuli lisätä Israelin hyväksyntää yhteiskunnassaan ja sen olemassaolon oikeutuksen hyväksymistä. Väkivalta ei kuitenkaan loppunut Oslon sopimukseen, vaan terroriteot jatkuivat. Helmikuussa 1994 äärioikeistolainen israelilainen avasi tulen Hebronissa rukoilevia muslimeita vastaan, surmaten 25 ihmistä. Hamas aloitti seurauksena kostoiskujen sarjan ympäri Israelia.

Israel ja Palestiina tekivät vuonna 1993 Gazan-Jerikon sopimuksen,[6] jossa sovittiin, että Israel valvoo Palestiinan ulkorajoja, eivätkä palestiinalaiset saaneet valmistaa eikä tuoda muita aseita kuin mitä poliisilla oli käytössään. Israel lopetti omien velvoitustensa toteuttamisen sopimuksesta 1995 Jitzhak Rabinin murhan jälkeen. Asevienti Gazaan (ja Israeliin) on kansainvälisen lain vastaista.[7]

Syyskuussa 1995 PLO ja Israel allekirjoittivat Washingtonissa sopimuksen, joka mahdollisti PLO:n siirtymisen palestiinalaisalueille ja vei päätökseen rauhanprosessin ensimmäisen vaiheen. Palestiinalaiset sitoutuivat pidättäytymään terrorismista, mutta Hamas ja jotkin muut ryhmät jatkoivat itsemurhaiskujen tekemistä. Turhautuminen terrorismin jatkumiseen ja maa-alueiden menettämiseen aiheuttivat tyytymättömyyttä Israelissa. Marraskuussa 1995 äärioikeistolainen juutalaisradikaali murhasi Jitzhak Rabinin. Rabinin paikan ottanut Shimon Peres jatkoi Rabinin viitoittamalla tiellä, mutta vuonna 1996 kovempaa linjaa luvannut Likud-puolueen Benjamin Netanjahu voitti vaalit. Netanjahu asetti kyseenalaiseksi etenkin Oslon prosessin periaatteen, jonka mukaan palestiinalaisille oli tehtävä myönnytyksiä rauhanprosessin edistämiseksi.

Hamas jatkoi terrori-iskujaan Israeliin, varsinkin Israelin surmattua sen pommintekijän Yahya Ayyashin. Palestiinalaishallinto ryhtyi vastatoimiin Hamasia vastaan, mutta järjestö pystyi jatkamaan iskujaan.

Vuonna 1999 vaalit voittanut työväenpuolueen Ehud Barak jatkoi Rabinin rauhanprosessia korostavalla linjalla. Israel vetäytyi Etelä-Libanonista vuonna 2000 ja pyrki löytämään ratkaisun Palestiinan kriisiin Camp Davidin kokouksessa. Barak oli valmis tarjoamaan palestiinalaisille Gazan kaistan, Itä-Jerusalemin ja 94% Länsirannasta 10-25 vuoden siirtymäajalla ja rahallisia korvauksia palestiinalaispakolaisille, mutta Arafat kieltäytyi tarjouksesta. Epäonnistuneiden rauhanneuvottelujen jälkeen jännitys alueella alkoi lisääntyä uudelleen.

Toinen intifada: 2000—[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suunniteltu ja rakennettu eristysmuuri Länsirannalla toukokuussa 2004. Muuri on merkitty sinisellä viivalla. Vuoden 1967 raja merkitty karttaan vihreällä.
Länsirannan eristysmuuri tiellä Betlehemiin.

Toinen intifada alkoi syyskuussa 2000. Yhteenotoissa on toisen intifadan aikana kuollut 1 116 israelilaista ja 4 066 palestiinalaista. Intifadan alkua avitti oppositiojohtaja Ariel Sharonin vierailu Jerusalemin Al-Aqsan moskeijassa, mutta useimmat arvioivat taustalla olevan muitakin syitä. Sharonin vierailu koettiin kuitenkin erittäin loukkaavaksi palestiinalaisten keskuudessa[4]. Palestiinalaisterroristit ovat tehneet itsemurhaiskuja Israeliin ja Israelin puolustusvoimat on vastannut tuhoamalla terroristien koteja ja tukipaikkoja.

Ariel Sharonin johtama Likud-puolue voitti vuoden 2001 maaliskuussa pidetyt vaalit, ja hänet valittiin uudelleen pääministeriksi vuoden 2003 vaaleissa. Pääministeriksi noussut Ariel Sharon teki vuonna 2002 päätöksen eristysmuurin rakentamisesta Länsirannan palestiinalaisalueiden ja Israelin väliin terroristien toiminnan estämiseksi. Eristysmuuria on kritisoitu palestiinalaisia eristäväksi, mutta se on toisaalta estänyt tehokkaasti terrori-iskuja.

Vuonna 2003 Israelin parlamentti hyväksyi niin sanotun Lähi-Idän suunnitelman rauhansuunnitelman pohjaksi. Samana vuonna Sharon allekirjoitti palestiinalaisten kanssa Tiekartta-rauhansuunnitelman, joka tähtää mm. itsenäiseen Palestiinaan.[8]

Palestiinalaishallinnon presidentti Jasser Arafat kuoli marraskuussa 2004 ja hänen seuraajakseen tuli Mahmud Abbas.

Israel vetäytyi Gazasta 2005 ja luovutti Egyptin välisen rajan valvonnan (Philadelphia-käytävän) Egyptille. Gazasta tuli suljettu alue, jonka rajoja valvoivat sekä Israelin että Egyptin joukot. Egypti eristi Gazan Israelin toiveiden mukaisesti. Palestiinalaisilla oli kuitenkin satoja tunneleita, joita pitkin he kuljettivat tavaroita rajavalvonnan ohitse.

Vuoden 2006 Palestiinalaishallinnon edustajainkokouksen vaaleissa suurimmaksi ryhmäksi nousi kuitenkin Hamas, joka johti kansainvälisen avun leikkaamiseen ja palestiinalaishallinnon eristämiseen, koska Hamas suhtautuu aiempaa valtapuoluetta Fatahia jyrkemmin Israeliin, eikä suostu tunnustamaan sitä. Verisessä islamistisessa vallankumouksessa Hamas otti hallintaansa Gazan kaistan Länsirannan jäädessä Fatahin hallintaan.

Väkivalta alueella lisääntyi taas kesäkuussa 2006 sen jälkeen kun palestiinalaiset sieppasivat israelilaisen sotilaan Gilad Shalitin (hepreaksi ‏גלעד שליט‎) panttivangiksi. Tämän jälkeen Israel aloitti operaatio Kesäsateen iskemällä ilma- ja maajoukoilla moniin kohteisiin Gazassa[9] sekä vangitsemalla muun muassa palestiinalaishallinnon kahdestakymmenestä ministeristä kahdeksan.

Neljäs marraskuuta 2008 Gazan aluetta hallitsevan Hamas-järjestön ja Israelin välinen tulitauko päättyi, kun Israelin isku tappoi kuusi Hamasin sotilasta. Israel teki ilmahyökkäyksen vuoden 2008 lopussa Gazan kaistaleelle lopettaakseen Hamasin tekemät raketti-iskut ja tuhotakseen mm. Egyptin rajalla olevat salakuljetustunnelit. Pommituksessa lähes 300[10] palestiinalaista ja Hamas-johtajat Abu Zakaria al-Jamal ja Nizar Rayyanin kuolivat. Hyökkäys jatkui tammikuun 2009 alussa maahyökkäyksenä. Operaatio loppui 22. tammikuuta Israelin vetääntymiseen. Koko selkkauksen lasketaan yleensä kestäneen 22 vuorokautta, jolloin se alkoi ensimmäisestä ilmahyökkäyksestä 27. joulukuuta 2008 ja päättyi Israelin yksipuoliseen tulitaukoilmoitukseen 17. tammikuuta.

Ennen hyökkäystä Gazan alue oli jo ollut Egyptin ja Israelin saartamana kahdeksantoista kuukauden ajan, mikä oli lamauttanut alueen talouden.[11] Israel ja monet muutkin maat luokittelivat Gazan aluetta hallineen Hamas-puolueen terroristiorganisaatioksi, vaikka se oli Palestiinan parlamentin suurin puolue. Terroristimääritelmään vaikuttavat Hamasin käyttämät väkivaltaiset keinot, eikä sen saamalla äänimäärällä vaaleissa ole asian kanssa mitään tekemistä. Hamas ei hyväksynyt Israelin valtion olemassaoloa ja se ampui jatkuvasti Etelä-Israeliin Kassam-raketteja. Gazan alueella itsellään ei ole kansainvälisesti tunnustettua valtion asemaa.

Hyökkäyksessä kuoli YK:n pakolaisapu UNRWA:n mukaan yli 1300 palestiinalaista[12][13]. Kuolleista ainakin puolet, mahdollisesti jopa kolme neljäsosaa oli siviilejä mukaan lukien 437 alle 16-vuotiasta lasta, 110 naista ja 123 miespuolista vanhusta. Kuolleissa oli lisäksi 14 lääkäriä sekä 4 toimittajaa[14]. Kodittomaksi joutui 90000 palestiinalaista, joista yli 50000 oli lapsia. Neljä YK:n avustussaattuetta joutui hyökkäyksen kohteeksi.[15] Gazan alueen infrastruktuuria tuhoutui 1,9 miljoonan dollarin arvosta. Noin 4000 rakennusta tuhoutui täydellisesti ja 17000 rakennusta osittain. Hyökkäyksessä tuhoutui 23 moskeijaa, 25 koulua, sairaalaa tai yliopistoa, 31 poliisiasemaa, 16 hallintorakennusta ja 1500 tehdasta, työpajaa tai kaupparakennusta. YK:n rakennuksia vahingoittui 50 mukaan lukien paikallinen päämaja.[15]

Konfliktin pääkysymykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Israel ja palestiinalaiset riitelevät muun muassa Jerusalemista ja luonnonvaroista joita ovat viljelyskelpoinen maa ja vesi[16], joista on pulaa. Maapulan takia Israel on perustanut kiistellyille Gazan, Länsirannan ja Golanin alueille siirtokuntia asuttaakseen väestöä. Palestiinalaisilla ei ole Israelin mukaan oikeutta palata kotimaahansa. Palestiinalaisia kohdellaan Israelissa toisen luokan kansalaisina.lähde? Palestiinalainen terrorismi on uhka Israelille.lähde?

Jerusalemin kysymys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jerusalem on juutalaisten, muslimien ja kristittyjen pyhä kaupunki. Kaupungissa on useita uskonnollisia kohteita, kuten Temppelivuori, jolla ovat Kalliomoskeija ja Al-Aqsan moskeija, sekä sen reunalla Itkumuuri. Ennen vuoden 1967 kuuden päivän sotaa kaupungin itäosa oli Jordanian ja länsiosa Israelin hallinnassa. Sodassa Israel miehitti myös Itä-Jerusalemin ja pitää edelleen koko kaupunkia hallinnassaan, mutta palestiinalaiset haluaisivat itäosan omaan hallintaansa. Jerusalemin vanha kaupunki ja siellä sijaitseva juutalaisten pyhä paikka Itkumuuri ovat kuitenkin Itä-Jerusalemissa, ja vuosien 1948 ja 1967 välisenä aikana juutalaiset eivät päässeet käymään siellä. Tämän vuoksi Israel ei ole halunnut luovuttaa aluetta palestiinalaisille. Vuonna 2005 kaupungin 719 000 asukkaasta 465 000 oli juutalaisia ja 232 000 muslimeita. Juutalaiset asuvat pitkälti Länsi- ja muslimit Itä-Jerusalemissa.[17] Camp Davidin ja Taban rauhanneuvotteluissa osapuolet hyväksyivät jaon periaatteessa, mutta sopimus kaatui muihin syihin.

Palestiinalaiset pakolaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Palestiinan pakolaiset

Israelin voitettua vuosien 1948-1949 sodan 711 000 palestiinalaista joutui jättämään kotinsa.[18] YK:n kriteerien mukaan pakolaisiksi lasketaan myös pakolaisten lapset, joten palestiinalaispakolaisten määrä on jopa neljä miljoonaa. Suurin osa heistä asuu pakolaisleireillä naapurimaissa ja palestiinalaisten neuvottelijat ovat vaatineet heille oikeutta palata koteihinsa, jotka nykyään ovat Israelin alueella.

Palestiinalaisten näkemykset pakolaiskysymyksessä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Palestiinalaiset ajettiin väkivalloin kodeistaan vuonna 1948.
  • YK:n Ihmisoikeuksien julistus takaa pakolaisille oikeuden kotiinpaluuseen.
  • YK:n päätöslauselmat 194 ja 3236 puoltavat palestiinalaispakolaisten oikeutta palata kotiseuduilleen. Lisäksi päätöslauselma numero 242 vaatii "oikeudenmukaista ratkaisua" pakolaiskysymykseen. Päätöslauselma ei kuitenkaan määrittele, millainen tämän "oikeudenmukaisen ratkaisun" pitäisi olla.
  • Israel syrjii muslimeita antaessaan kansalaisuuden kaikille juutalaisille, mutta ei muille.

Israelilaisten näkemykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pakolaisten heikko asema johtuu siitä, että arabimaat Jordaniaa lukuun ottamatta eivät ole antaneet palestiinalaisille kansalaisuutta, mikä on johtanut heidän marginalisoitumiseensa ja köyhtymiseensä.
  • Israelin mukaan palestiinalaiset poistuivat kotiseuduiltaan vuonna 1948, jotta arabimaiden olisi helpompi tuhota Israel. Palestiinalaisten mukaan heidät ajettiin väkivalloin juutalaisten toimesta.
  • Koska arabimaista antisemitististä väkivaltaa pakoon lähteneillä 900 000 juutalaisella ei ole entisissä kotimaissaan mitään oikeuksia, ei Israelillakaan voi olla velvollisuutta asuttaa palestiinalaispakolaisia alueilleen.
  • Israel ei halua suurta määrää palestiinalaisia alueilleen, koska se asettaisi Israelin valtion suureen vaaraan.

Siirtokunnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Juutalaissiirtokunta

Israel on vuoden 1967 jälkeen rakentanut useita siirtokuntia Kuuden päivän sodassa miehittämilleen alueille Länsirantaan ja Gazaan. Siirtokuntien asema on ollut keskeinen kiistakysymys konfliktissa, sillä ne sijaitsevat palestiinalaisten itselleen vaatimalla alueella. Siirtokunnat hankaloittavat kahden valtion mallin perustamista, koska ne pirstovat palestiinalaisten alueen. Siirtokuntia pidetään kansainvälisen oikeuden vastaisina.[19] Vuonna 2005 Israel toteutti yksipuolisen vetäytymisen Gazan alueelta, jolloin kaikki israelilaisten siirtokunnat alueella purettiin. Länsirannan ja Itä-Jerusalemin alueella kuitenkin elää edelleen yli 200 000 israelilaista.[20]'

Israelia ei kuitenkaan tosiasiallisesti ole vaadittu purkamaan kaikkia siirtokuntia ja palaamaan vuotta 1967 edeltäneille rajoille. Bill Clintonin hallinnon kompromissiesityksenä oli sallia Israelin säilyttävän jotkin siirtokunnat lähellä vuotta 1967 edeltänyttä rajalinjaa ja palestiinalaiset olisivat saaneet kompensaationa maa-alueita Israelilta.

Terrorismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palestiinalaisryhmien harjoittama väkivalta on ollut keskeinen turvallisuusongelma Israelissa. Keskeinen ongelma viime vuosina on ollut Qassam-rakettien ampuminen Gazan kaistalta Israelin kaupunkeihin. Iskuissa on kuollut 15 israelilaista. Palestiinalaisryhmät ovat myös tehneet itsemurhaiskuja Israelin puolelle. Israel on reagoinut terrorismiongelmaan rakentamalla turvamuurin, joka kuitenkin halkoo palestiinalaisten maita. Turvamuuria on kritisoitu siitä, että se pahentaa palestiinalaisten eristystä, mutta se on toisaalta vähentänyt Israeliin tehtyjen iskujen määrää. Palestiinalaisten mukaan Israel on tarkoituksella sijoittanut muurin siten, että se rajaa hedelmällisimmät maa-alueet ja vesivarat omalle puolelleen[4].

Israel on reagoinut raketti-iskuihin myös mittavilla sotilasoperaatioilla Gazan kaistalla. Israelin sotatoimia Gazassa on syytetty yleisesti liiallisiksi ja siviileihin kohdistuviksi. Israel on myös saartanut Gazan, mikä on ajanut alueen humanitaariseen kriisiin.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. A History of Conflict BBC. Viitattu 2009-6-12. (englanniksi)
  2. Cartet, Jimmy (2006) Palestine: Peace Not Apartheid. Simon & Schuster
  3. Gaza's rocket threat to Israel News.bbc.co.uk. 21.1.2008. BBC. (englanniksi)
  4. a b c d e Israel ja palestiinalaiset Ulkoasiainministeriö. Viitattu 2009-6-16.
  5. Deir Yassin massacre 20 Jan 2009. Wikipedia. Viitattu 20.1. 2009. (englanniksi)
  6. http://www.mfa.gov.il/MFA/Peace+Process/Guide+to+the+Peace+Process/Agreement+on+Gaza+Strip+and+Jericho+Area.htm
  7. http://disarmingconflict.blogspot.com/2009/01/negotiating-arms-trade-treaty-and.html
  8. Justin Huggler: Israelis and Palestinians sign up to America's road-map Global Policy Forum. 5.6.2003. (englanniksi)
  9. Anne Barnard: Gaza breaking down without power plant International Herald Tribune. 2.7.2006. (englanniksi)
  10. Israel rankaisee Gazaa suhteettomalla tuholla, Helsingin Sanomat, luettu 7.1.2009
  11. Euroopan parlamentin päätöslauselma 15. tammikuuta 2009 Gazan alueen tilanteesta ("Gazan rajanylityspaikat ovat olleet suljettuina kahdeksantoista kuukauden ajan ja henkilöiden ja tavaroiden vapaan liikkuvuuden estäminen on vaikuttanut asukkaiden päivittäiseen elämään ja lamauttanut Gazan alueen taloutta entisestään ja rajoittanut Länsirannan tilanteen paranemista merkittävästi; pitää Gazan alueen saartoa kollektiivisena rangaistuksena, joka on vastoin kansainvälistä humanitaarista oikeutta;") Viitattu 19.1.2008.
  12. http://www.un.org/News/briefings/docs/2009/090123_Gaza.doc.htm PRESS CONFERENCE ON GAZA HUMANITARIAN SITUATION 23.1.2009
  13. http://yle.fi/uutiset/ulkomaat/2009/01/israel_vetaytyy_gazasta_-_hamas_julisti_voittoa_487976.html
  14. http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Israelin+hyökkäyksessä+kuollut+yli+400+alle+16-vuotiasta+lasta/1135242941354?ref=rss
  15. a b http://news.xinhuanet.com/english/2009-01/25/content_10715665.htm
  16. Sodan ja rauhan kartasto, Dan Smith Ane Braen, Like 2005, Pystykorvakirja, Otavan Kirjapaino Oy Keuruu 2005, ISBN 952-471-645-3, Käännös Timo forss, Luku 25 Israelilaiset ja palestiinalaiset, Tietolaatikko "Vesi", s 66
  17. Zaritzky, Suzanna. "Press Release." Israelin tilastokeskus. Viitattu 12.6.2009 (englanniksi)
  18. General Progress Report and Supplementary Report of the United Nations Conciliation Commission for Palestine, Covering the Period from 11 December 1949 to 23 October 1950 United Nations Conciliation Commission for Palestine. Viitattu 2007-11-20. (englanniksi)
  19. Security Council. 49 speakers addresses Security Council. Summary record of the 16th meeting of the UN General Assembly. General Assembly Resolution A/RES/ES-10/7. Security Council Resolution 476 (1980)
  20. Report: 12,400 new settlers in 2006. Tovah Lazaroff. Jerusalem Post.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Päivinen, Pasi: Israelin ja Palestiinan konflikti. Helsinki: Edita, 2004. ISBN 951-37-4114-1.
  • Sartola, Pekka: Miksi tästä ei puhuta?. Jyväskylä: Ajanteos, 2013. ISBN 952-99597-8-5.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]