Länsimuuri

Kohteesta Wikipedia
(Ohjattu sivulta Itkumuuri)
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Länsimuuri
Länsimuuri
Länsimuuri
Sijainti Jerusalem
Koordinaatit 31.776667°N, 35.234167°E
Rakennustyyppi temppelialueen muuri
Valmistumisvuosi 1. vuosisadalla.
Rakennuttaja Herodes Suuri
Julkisivumateriaali kalkkikivi
Korkeus 19 m
Haus LennartHell.svg
Lisää rakennusartikkeleitaArkkitehtuurin teemasivulla
Länsimuuri
Ilmakuva Temppelivuoresta, Länsimuuri keskellä vasemmalla.

Länsimuuri (hepreaksi ‏הַכֹּתֶל הַמַּעֲרָבִי‎, Kotel, arab. حائط البراق‎, Hā'iṭ al-Burāq), joka tunnetaan myös nimellä Itkumuuri eli Valitusmuuri, on vanha kalkkikivinen muuri Temppelivuoren länsilaidalla Jerusalemissa. Tavallisesti Länsimuuriksi eli Itkumuuriksi nimitetty muuri on vain pieni osa paljon pidemmästä muurista, jota myös kokonai­suu­des­saan sanotaan Länsimuuriksi. Muurin rakennutti Herodes Suuri vähän ennen ajan­laskumme alkua osana Jerusalemin toisen temppelin laajennus­töitä, joilla luonnostaan jyrkkärinteinen Temppelivuori laajennettiin suureksi suora­kulmaiseksi tasanteeksi, niin että täten saatiin lisää tilaa varsinaiselle temppelille ja sen lisä­rakennuksille. Muurin uskotaan olevan temppelin ainoa säilynyt osa. Nykyään se on rajana Temppeli­vuoren ja Jerusalemin juutalaiskorttelin välillä.

Koska Länsimuuri liittyy Temppelivuoreen, sitä pitävät pyhänä paikkana sekä juutalaiset että myös kristityt ja muslimit. Kun itse Temppelivuori on muslimien hallussa, Länsimuuri on pyhin paikka, jossa juutalaisten sallitaan rukoilla, vaikka heidän uskonsa mukaan kaikkein pyhin paikka maan päällä ei olekaan itse muuri vaan sen takana oleva temppelialue.

Muuri on ollut juutalaisten rukous- ja pyhiinvaelluspaikkana jo vuosisatojen ajan. Nimi Itkumuuri johtuu siitä, että hurskaat juutalaiset surevat sen luona Jerusalemin temppelin hävitystä valittaen ääneen. Varhaisimmat tiedot Länsimuurista palvontapaikkana ovat 1500-luvulta.[1] Aikaisemmin, kun pääsy kaupunkiin oli ollut juutalaisilta kielletty, he olivat kokoontuneet Öljymäelle[1] ja Kidronin laaksoon valittamaan temppelin tuhoa. Suunnilleen 1800-luvun puolivälistä lähtien monet juutalaiset yrittivät tuloksetta hankkia oikeuksia muuriin ja sen lähellä oleviin alueisiin. Kun sionistinen liike nousi 1900-luvun alussa, muurista tuli juutalaisten ja muslimien välinen kiistan aihe, sillä jälkimmäiset olivat huolissaan siitä, että muuria voitaisiin käyttää tukemaan juutalaisten vaatimuksia Temppelivuoreen ja siten Jerusalemiin. Siihen aikaan muurin luona puhkesi usein väkivaltaisuuksia, vakavimmat vuonna 1929. Israelin itsenäisyyssodan jälkeen Jerusalemin itäosa, johon sisältyi myös vanhakaupunki kokonaisuudessaan, joutui Jordanian hallintaan. Jordania karkotti juutalaiset Jerusalemin vanhastakaupungista, myös juutalaiskorttelista, eikä heillä seuraavien 19 vuoden aikana ollut sinne pääsyä, minkä vuoksi he eivät myöskään voineet rukoilla Länsimuurella. Tämä kausi päättyi kuuden päivän sodan aikana 10. kesäkuuta 1967, jolloin Israel valloitti Jerusalemin vanhankaupungin. Kolme päivää valtauksen jälkeen israelilaiset purkivat muurin välittömässä läheisyydessä sijainneen marokkolaiskorttelin voidakseen rakentaa sen edustalle nykyisen laajuisen Länsimuurin aukion.[2] Aukiosta on tullut Israelin kansallisten seremonioiden päänäyttämö.[3]

Nimet ja niiden alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisissa juutalaisissa lähteissä puhutaan "Temppelin läntisestä muurista"[4], mutta on epävarmaa, tarkoitetaanko sillä nykyistä Länsimuuria vai itse temppelin länsipuolista seinää.[1] Ensimmäisenä hepreankielistä termiä "ha-kotel ha ma'aravi", "Länsimuuri" käytti nykyisin näkyvästä muurista 1000-luvulla runoilija Ahimaaz bel Paltiel.[1] Nykyisin israelilaiset nimittävät sitä tavallisimmin lyhyesti "Muuriksi" (hepreaksi ‏Ha-Kotel‎), jolloin tarkoite on yleensä selvä, sillä tätä heprean sanaa kotel käytetään muutoin vain eräissä idiomeissa; tavanomainen muuria tarkoittava sana on kir.[1]

Nimi Valitusmuuri erikielisine käännöksineen (esimerkiksi engl. Wailing Wall, ransk. Mur des lamentations, saks. Klagemauer) johtuu juutalaisten tavasta itkeä muurin edessä temppelin tuhoa. Nimi on käännös paikan arabialaisesta nimestä "el-Mabka", "Itkupaikka".[5] Englanninkielisessä kirjallisuudessa paikkaa sanottiin Valituspaikaksi (engl. Wailing Place) 1800-luvulta lähtien[6][7][8], nimi Valitusmuuri yleistyi mandaattivallan aikana 1920-luvulla.[1] Nimi on yhä laajalti tunnettu, mutta juutalaiset itse eivät ole juuri käyttäneet sitä enää sen jälkeen, kun Israel vuoden 1967 kuuden päivän sodassa valtasi Jerusalemin vanhankaupungin ja Länsimuurin aukiosta tuli pikemminkin juhla- kuin valituspaikka.[1]

1800-luvulla arabit alkoivat käyttää muurista nimeä al-Buraqin muuri. Nimi liittyy perimätietoon, jona mukaan muuri olisi paikka, jossa Muhammed kiinnitettiin siivekkääseen ratsuun, al-Buraqiin. Varhaisempi perimätieto kertoo vain, että profeetta, tai enkeli Gabriel valjasti ratsun moskeijan, toisin sanoen Temppelivuoren portilla.[9] Käsitykset siitä, minkä portin luona tämä tapahtui, vaihtelivat vuosisatojen kuluessa: tavallisimin puhuttiin itäisestä tai eteläisestä muurista, lounaisnurkasta ja lopulta Länsimuurista tai tarkennettuna Barclayn portista, joka on aivan juutalaisten perinteisen rukouspaikan vieressä.[9] Israelilaisen arkeologi Meir Ben-Dovin mukaan muslimit liittivät Länsimuurin tähän tapaukseen vasta 1800-luvulta lähtien vastavetona siihen entistä suurempaan merkitykseen, jonka paikka tuolloin sai juutalaisille.[9]

Carl Sandreczki, joka Charles William Wilsonin toimeksiannosta sai vuonna 1865 tehtäväkseen laatia luettelon paikannimistä, mainitsi, että Länsimuurille johtava katu ja osa muurin vieressä sen suuntaisesti kulkevastakin kadusta oli nimetään Hosh al Buràk, missä Hosh tarkoittaa pihaa tai aitausta.[10] Vuonna 1866 preussilainen konsuli ja orientalisti Georg Rosen mainitsi, että arabit kutsuivat koko muurin edustaa juutalaisten valituspaikalla, Abu Su'udilta etelässä aina Mechkemehille (sharia-tuomioistuin paikalle) saakka pohjoisessa nimellä Obrâk. Hän selitti myös, ettei Obrâk ei ole väännös sanasta Ibri, joka tarkoittaa heprealaisia, vaikka niin oli aikaisemmin väitetty, vaan nykyarabialainen ääntämys sanasta Bōrâk, Muhammadin ratsun nimestä.[11]

Nimi Hosh al Buraq esiintyy Wilsonin vuoden 1865 tutkimukseen liittyvissä kartoissa, niiden myöhemmissä painoksissa vuosilta 1876 ja 1900 ja useissa 1900-luvun alkupuolella laadituissa kartoissa.[12] Vuodesta 1922 lähtien se oli Pro-Jerusalem Councilin virallisesti vahvistama kadunnimi.[13]

Sijainti ja mittasuhteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itkumuuri. Taustalla Kalliomoskeija vasemmalla ja Al-Aqsa -moskeija oikealla.
Länsimuuri ja Kalliomoskeija

Nimeä Länsimuuri käytetään tavallisemmin suppeammassa merkityksessä tarkoittamaan sitä osaa muurista, jonka edessä juutalaiset perinteisesti rukoilevat. Sitä sanotaan myös "Valitus­muuriksi", mikä viittaa juutalaisten tapaan itkeä paikalla temppelien tuhoa. Jerusalemin ollessa kristittyjen, ensin Rooman, myöhemmin Bysantin hallinnassa noin vuosina 324–638), juutalaisilla ei ollut lainkaan pääsyä Jerusalemiin paitsi vuosittain temppelin hävityksen muistopäivänä (tiša be'av), jolloin he valittivat pyhillä paikoillaan.

Laajemmassa merkityksessä Länsimuuriksi saatetaan sanoa koko 488 metrin pituista säilynyttä muuria Temppelivuoren länsilaidalla. Muurin sen osan edessä, jossa juutalaiset rukoilevat, on nykyisin laaja juutalais­kortteliin kuuluva aukio, kun taas muu osa muurista on piilossa muslimi­korttelin rakennusten takana lukuun ottamatta lyhyttä 8 metrin osuutta, niin sanottua Pientä Länsimuuria.[14] Se osa muurista, jota tavallisesti sanotaan Länsimuuriksi, on saanut erityisen merkityksensä pitkälsi sen vuoksi, koska se ei ole koskaan ollut kokonaan keskiaikaisten rakennusten peittämänä, ja siinä Herodeksen aikainen alkuperäinen kivirakenne on säilynyt paremmin kuin "Pienessä Länsimuurissa". "Pienellä Länsimuurilla" on kuitenkin periaatteessa suurempi uskonnollinen merkitys, koska sen otaksutaan olevan vielä lähempänä Kaikkeinpyhintä ja siten "Jumalan läsnäoloa" (Shechina) kuin varsinainen Länsimuuri, ja siihen liittyvä maanalainen Warrenin portti, joka 1100-luvulta lähtien on ollut suljettuna, vieläkin lähempänä.

Länsimuuri on tukimuuri, joka alun perin tuki Herodes Suuren noin vuonna 19 eKr. rakennuttamia temppelin lisärakennuksia. Tuolloin siihen saakka melko luonnon­mukaisena säilynyt pieni kukkula, jonka huipulla sekä ensimmäinen että toinen temppeli olivat sijainneet, laajennettiin nykyiseksi paljon laajemmaksi, likimain suorakulmaiseksi noin 120 aarin laajuiseksi tasanteeksi.[15]

Länsimuurin aukion kohdalla muurin korkeus sen perustuksista luettuna on noin 32 metriä, mistä osa on maan alla niin, että maan päällä näkyvä osa on 19 metrin korkuinen. Siinä on päällekkäin 45 kivikerrosta, joista 28 on maan pällä ja 17 maan alla.[16] Seitsemän alinta näkyvissä olevaa kivikerrosta on peräisin Herodeksen ajalta. Tämä osa muurista rakennettiin hyvin suurista meleke -kalkkivkivilohkareista, jotka mahdollisesti saatiin Sedekian kellarista[17] keskeltä Jerusalemin nykyistä muslimikorttelia, tai toisten tietojen mukaan Ramat Shlomosta[18] neljän kilometrin päästä Vanhastakaupungista luoteeseen. Monet niistä ovat 1,8 tai 7.3 tonnin painoisia, osa raskaampiakin: yksi hieman Wilsonin kaaren pohjoispuolella oleva kivilohkare on 13 metrin läpimittainen ja painaa noin 517 tonnia. Herodeksen aikana muurin noin 10 metrin korkuinen ylin osa oli noin metrin paksuinen ja toimi temppelin tasanteen kaksinkertaisen pylväistön ulompana muurina. Tämä yläosa koristeltiin pilasterilla, joiden jäännökset eräiden tietojen mukaan hävitettiin, kun bysanttilaiset valtasivat Jerusalemin persialaisilta takaisin vuonna 628.[19]

Alkuperäisen muurin päällä on myöhemmin lisättyjä kivikerroksia. Näistä neljä koostuu pienistä sileistä kivistä, ja ne ovat peräisin Umaijadien ajalta 700-luvulta.[20] Niiden päällä on vielä 16–17 kerrosta pieniä kiviä mamelukkien ajoilta, 1200-luvulta 1500-luvulle tai myöhemmin.[20] Tunnettu tarina, joka mukaan muurin ylimmät kerrokset olisi lisännyt Moses Montefiore[21][22], on perusteeton.

Pääsy alueelle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhankaupungin muurien ulkopuolelta Länsimuurille pääsee parhaiten joko Jaffanportista Armenialaiskorttelin läpi tai lähellä sijaitsevasta Lantaportista,[23] jonka kautta paikalle on esteetön pääsy myös pyörätuolia käyttäville.[24] Omalla autolla alueelle on vaikea päästä, sillä läheisyydessä on niukasti pysäköintipaikkoja[24] mutta muurin edustalla olevan aukion laidalla on taksiasema ja linja-auton pysäkki.[23]

Vaikka alue on juutalaisten pyhä paikka, se on samalla julkinen kaupunkiaukio, jonne kaikilla on vapaa pääsy uskonnosta riippumatta.[24] Muurin edustalla on kuitenkin pää peitettävä.[23] Sapattina alueella on valokuvaus kielletty.[23] Alueelle on kuljettava metallin­paljastimen läpi.[3]

Aukiolta on sisäänkäynti myös Temppelivuoren alla oleviin tunneleihin, mutta niihin pääsee vain opastetuilla kierroksilla.[23]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rakentaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaiverrus vuodelta 1850

Vanhan testamentin mukaan Salomon temppeli rakennettiin nykyiselle Temppelivuorelle 900-luvulla eKr, ja sen hävittivät babylonialaiset vuonna 586 eKr. Jerusalemin toinen temppeli rakennettiin sen paikalle ja vihittiin vuonna 516 eKr.

Alkuperäisessä luonnollisessa muodossaan Temppelivuori oli pienialainen ja epäsäännöllisen muotoinen. Sitä laajennettiin vähitellen keinotekoisesti, jotta sen huipulle voitiin rakentaa temppelin lisärakennuksia. Tämän prosessin saattoi päätökseen Herodes Suuri, joka ympyröi vuoren lähes suorakulmaisella joukolla tukimuureja, joiden tehtävänä oli kannattaa rakennuksia sekä maa-aineita, jotka tarvittiin vuoren laajentamiseksi geometrisesti säännöllisen muotoiseksi. Tämän rakennelman huipulle Herodes rakennutti kivetyn piha-alueen, joka ympäröi temppeliä.

Neljästä tukimuurista läntisen katsotaan sijaitsevan lähimpänä entistä temppeliä, minkä vuoksi se on juutalaisen käsityksen mukaan pyhin paikka varsinaisen temppelialueen ulkopuolella. Muurin alaosan hyvin suuret kivilohkareet ovat peräisin Herodeksen ajalta, kun taas niiden yläpuolella olevat selvästi pienemmät kivet lisättiin Umaijadien kalifaatin aikana ja ylimmät, vielä pienemmät, suurelta osin vasta osmanien valtakaudella.

Herodes Suuri aloitti temppelin ja Temppelivuoren laajennustyöt noin vuonna 19 eKr. Temppeli rakennettiin kokonaan uudestaan ja sitä laajennettiin mutta sen lisäksi myös sitä ympäröivä tasanne laajennettiin keinotekoisesti pinta-alaltaan kaksinkertaiseksi. Nykyinen Länsimuuri oli osa tätä tasannetta ympäröineitä tukimuureja. Vuonna 2011 israelilaiset arkeologit ilmoittivat yllättäen löytäneensä muurin peruskivien alta roomalaisia kauan Herodeksen kuoleman jälkeen lyötyjä rahoja. Ne löydettiin muurin eteläpäässä sijainneesta Mikveh-kylpylästä, joka oli paikalla ennen Herodeksen aloittamia rakennustöitä ja jonka allas oli täytetty, jotta muurille saatiin tukevat perustukset.[25] Tämä näyttää osoittavan, että muuria ei ehditty saada valmiiksi ennen Herodeksen kuolemaa vuonna 4 eKr. Löytö vahvistaa historioitsija Flavius Josephuksen antaman tiedon, jonka mukaan rakennustyöt valmistuivat vasta Herodeksen pojanpojanpojan, kuningas Agrippa II:n hallitsijakaudella.[26] Ottaen huomioon, mitä Josephus asiasta kirjoitti, yllättävintä oli, että tukimuurin kesken­eräisyys tällä alueella saattoi merkitä myös, että myöskään Jerusalemin loistelias Kuninkaallinen Stoa ja sinne johtanut porras­käytävä eivät voineet valmistua Herodeksen aikana. Yllättävää on myös, että Herodeksen aikaiset yleensä hyvin huolelliset rakentajat saattoivat leikata kulmia täyttämällä rituaalisen altaan sen sijaan, että olisivat laskeneet perustukset suoraan paljon vakaammalle perus­kalliolle. Jotkut tutkijat epilevätkin tulkintaa ja ovat esittäneet vaihtoehtoisia selityksiä kuten esimerkiksi myöhempiä kunnostustöitä.

Roomalaiset tuhosivat Herodeksen temppelin Jerusalemin piirityksen yhteydessä vuonna 70.

Rooman valtakunta ja kristinuskon nousu noin vuosina 100–500[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sen jälkeen kun roomalaiset vuonna 135 kukistivat Bar Kokhban kapinan, juutalaiset karkotettiin Jerusalemista eikä heillä ollut sinne pääsyä. Eräät tiedot kuitenkin viittaavat siihen, että 100- ja 200-luvuilla jotkut Rooman keisarit kuitenkin sallivat heidän käydä rukoilemassa Öljymäellä ja joskus itse Temppelivuorellakin.[27] Sen jälkeen kun Konstantinus I teki kristinuskosta valtionuskonnon, juutalaisten sallittiin käydä kaupungissa vain kerran vuodessa, Av-kuun 9. päivänä (Tiša be'av), muurilla valittamassa temppelin hävitystä.[28] Vuonna 333 kirjoitettu pyhiinvaeltajien opas, Itinerarium Burdigalense viittaa siihen, että heidän rukouspaikkanaan todennäköisesti oli Morian vuoren Perustuskivi, "jolle juutalaiset tulevat joka vuosi ja pyhittävät sen, valittavat ja vaikeroivat, repivät vaatteensa ja sitten lähtevät." Näin he tekivät, koska Rooman keisarillisten määräysten mukaan juutalaiset eivät saaneet asua Jerusalemissa. Vain kerran vuodessa heidän sallittiin palata ja katkerasti valitella kansansa kohtaloa. Asiasta on säilynyt kirjallisia mainintoja kirkkoisä Gregorios Nazanzilaisen teoksessa sekä Hieronymuksen vuonna 392 kirjoittamassa kommentaarissa Sefanjan kirjaan. Saman vuosisadan kristillistä lähteistä ilmenee myös että juutalaiset kohtasivat suuria vaikeuksia ostaakseen oikeuden rukoilla länsimuurilla edes Av-kuun 9. päivää.[27] Vuonna 425 Galilean juutalaiset anoivat kirjeiste Bysantin keisarinna Aelia Eudocialta lupaa rukoilla temppelin raunioille. Lupa myönnettin, ja he saivat myös virallisesti oikeuden asettua jälleen asumaan Jerusalemiin.[29]

Keskiaika 500–1500[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muutamat juutalaiset kirjoittajat 900- ja 1000-luvuilta kertovat juutalaisten käyttäneen Länsimuuria hartauden harjoittamispaikkana.[30][31] Ahimaaz ben Paltielin mukaan rabbi Samuel bel Paltiel (908-1010) rahoitti "Länsimuurin pyhäkön" öljyn.[32][33] Amhma'asin kirjakäärö 1000-luvulta mainitseen lähellä Länsimuuria olleen synagogan.[34] Benjamin Tudelalainen kirjoitti vuonna 1170: "Tämän paikan edessä on Länsimuuri, joka on yksi Kaikkein pyhimmän muureista. Tätä sanotaan Armon portiksi, ja tänne tulevat kaikki juutalaiset rukoilemaan muurin eteen ulkoilmassa." Tätä on pidetty varhaisimpana kirjallisena todisteena Länsimuurin käytöstä rukouspaikkana, mutta se perustui mahdollisesti väärinkäsitykseen. Armon portti eli Kultainen portti nimittäin sijaitsee Temppelivuoren itälaidalla, eikä ole selvää, tarkoittiko Benjamin sitä vai Länsimuuria, jota mahdollisesti jo sitäkin käytettiin tuolloin rukouspaikkana.[35][36]

Sen sijaan Nahmanides (k. 1270) ei maininnut temppelialueen yksityskohtaisessa kuvauksessaan Länsimuurin läheisyydessä sijainnutta synagogaa[37], eikä myöskään muutaman seuraavan vuosisadan juutalaisten kirjoittajien kuten Meshullam Volterralainen tai Obadiah ben Abrahamin teoksista ilmene, että Länsimuuria olisi heidän aikanaan pidetty erityisen tärkeänä rukouspaikkana, vaikka he mainitsevatkin itse muurin.[37] Esimerkiksi Obadiah ben Abraham (1488) kirjoitti Länsimuurista vain, että sen säilynyt osa oli rakennettu suuremmista kivilohkareista kuin mitä hän oli nähnyt muinaisaikaisissa rakennuksissa Roomassa tai muuallakaan.[38] Vasta 1500-luvulta lähtien juutalaisten tiedetään varmuudella rukoilleen nykyisellä paikallaan, ja siitä lähtien kaikki kirjalliset lähteet mainitsevat paikan juutalaisten kokoontumis- ja rukouspaikkana. Mosew Hagizin mukaan sulttaani Selim I, joka valloitti Jerusalemin, kaivoi muurin esiin sen eteen kertyneiden tunkioiden alta ja myönsi juutalaisille luvan rukoilla siellä.[37]

Vuonna 1193, muutamia vuosia sen jälkeen kun Saladin vuonna 1187 valloitti Jerusalemin takaisin ristiretkeläisiltä, hänen poikansa ja seuraajansa Al-Afdal julisti muurin edessä olevan maa-alueen pyhitetyksi. Se nimettiin huomattavan mystiikon Abu Madyanin mukaan ja luovutettiin marokkalaisille maahanmuuttajille, jotka asettuivat sinne asumaan. Rakennusten ja muurin väliin jäi vain kolmen metrin levyinen katu.[39] Ensimmäiset maininnat islamilaisesta perimätiedosta, että Buraq olisi sidottu juuri sillä paikalla, ovat 1300-luvulta. Ibn Furkahin käsikirjoituksessa mainintaan Bab-al-Nab, vanha nimi portille, joka Haram-al-Sharifissa temppelialueen lounaispuoleisessa muurissa.[40]

Osmanien valtakausi 1517–1917[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wailing Wall, Jerusalem, by Gustav Bauernfeind (19th century).

Vuonna 1517 turkkilaiset osmanit valloittivat Jerusalemin mamelukeilta, jotka olivat hallinneet sitä vuoesta 1250, ja monia kansantarinoita liittyy sulttaani Suleiman Suuren yrityksiin paikantaa muinaisen temppelin sijainti ja siihen kuinka alue "lakaistiin ja ruiskutettiin, ja sen löydyttyä Länsimuuri pestiin ruusuvedellä".[41] Vuosisadan lopulla Suleiman määräsi koko kaupungin ympäri rakennettavaksi linnoitusmuurin, joka on paikoillaan vielä nykyäänkin.[42] Siihen aikaan juutalaiset saivat virallisen luvan rukoilla paikalla[39], ja paikalle rakennettiin osmaniarkkitehti Mimar Sinanin suunnitelma rukoushuone.[43] Mahdollisesti lupa myönnettiin sulttaanin antamalla määräyksellä, jonka tarkoituksena oli tukea Palestiinan juutalaisia vastapainoa arabeille, jotka olivat kapinoineet uusia vallanpitäjiä vastaan, nämä kun olivat turkkilaisia eivätkä arabeja.[44] Ensimmäiset maininnat järjestetyistä rukouksista ovat vuodelta 1625.[45]

Vuosisatojen kuluessa muurin läheisyydessä oleva alue rakennettiin täyteen. Muurille pääsi marokkolaiskorttelin kautta, joka oli kapeiden kujien muodostama labyrintti. Toukokuussa 1840 Ibrahi Pasha kielsi juutalaista kiveämästä muurin edessä olevaa katukäytävää. Samalla heitä myös varoitettiin "korottamasta ääntään ja näyttämästä kirjojaan siellä". Heidän sallittiin kutenkin käydä paikalla vanhan tavan mukaan.[31]

Rabbi Joseph Schwarz kirjoitti 1800-luvun puolivälissä:

"Tällä muurilla käyvät kaikkina juhlapäivinä kaikki veljemme; ja laaja alue sen juurella on usein niin tiheästi täytetty, etteivät kaikki mahdu harjoittamaan hartautta täällä samaan aikaan. Siellä käy ihmisiä, joskin vähemmän, myös jokaisena perjantai-iltapäivänä, ja jotkut käyvät siellä melkein joka päivä. Muhamettilaiset eivät ahdistele näillä käynneillä ketään, sillä meillä on hyvin vanha Konstantinopolin sulttaanin asetus, että lähestymistä ei pidä meiltä kieltää, joskin Portti perii tästä erioikeudesta erityisen, vaikkakin merkityksettömän veron."[46]

Kun paikalla kävi yhä enemmän juutalaisia vierailijoita, he kaipasivat helpompaa pääsyä ja lisää tilaa, minkä vuoksi he alkoivat joutua riitaan paikallisten asukkaiden kanssa, jotka valittivat melua.idän ja melua valittaneiden paikallisten asukkaiden välille syntyi riitoja helpompaa pääsyä ja enemmän tilaa kaivanneiden juutalaisten ja melua valittavien paikallisten asukkaiden välille. Tämän vuoksi juutalaiset yrittivät useita kertoja hankkia itselleen omistusoikeuden muurin läheisyydessä olevaan alueeseen.

Valokuva Länsimuurista 1870

Jo 1830-luvun lopulla varakas juutalainen nimeltä Shemarya Luria yritti ostaa muurin läheisyydessä olevia taloja, mutta ei onnistunut[47], kuten ei myöskään bombayläinen juutalainen oppinut Abdullah, joka 1850-luvulla yritti ostaa Länsimuurin.[48] Vuonna 1869 rabbi Hillel Moshe Gelbstein muutti Jerusalemiin. Hänen toimestaan muurin eteen tuotiin päivittäin penkkejä ja pöytiä hänen järjestämilleen opintoryhmille ja minjanille, jota hän johti useiden vuosien ajan. Hän laati myös suunnitelman, jonka mukaan osa muuria vastapäätä olevista kiinteistöistä voitaisiin hankkia tarkoituksena perustaa kolme synagogaa – yksi sefardeille, toinen hasideille ja kolmas perušeille.[49] Hän yritti myös palauttaa "kunniavartiot", jotka Middot-mišnan mukaan aikoinaan ympäröivät Temppelivuorta. Hän vuokrasikin talon läheltä muuria ja palkkasi sinne ja muiden temppelialueen porttien luo miehiä seisomaan vartiossa. Tämä kuitenkin jatkui vain lyhyen aikaa vähien varojen tai arabien vastustuksen vuoksi.[50] Vuonna 1874 Mordechai Rosanes kustansu uuden kiveyksen muurin edessä olevalle katukäytävälle.[51]

Vuonna 1881 Charles Wilson kirjoitti, että juutalaiset saattoivat istua tuntikausia Valituspaikalla surumielisesti mietiskellen rotunsa historiaa ja toistaen useita kertoja 79. psalmin sanoja. Varsinkin perjantaisin kaiken ikäiset juutalaiset, sekä miehet että naiset kaikista maista kokoontuivat suurin joukoin suutelemaan pyhiä kiviä ja itkemään sen pyhäkön ulkopuolella, jonne he eivät päässeet.[52]

Vuonna 1887 paroni Rothschild laati suunnitelman Marikkolaiskorttelin hankkimiseksi ja purkamiseksi "juutalaiskansan kunniaksi".[53] Suunnitelmaa harkitsivat ja sen hyväksyivät osmanien Jerusalemin kuvernööri Rauf Pasha ja Jerusalemin mufti Mohammed Tahir Husseini. Sen jälkeen kun korkeimmat maalliset ja islamilaiset uskonnolliset viranomaiset olivat myöntäneet luvan, se kuitenkin lykättiin tuonnemmaksi, kun viranomaiset vaativat, että korttelin purkamisen jälkeen sinne ei saanut rakentaa mitään, vain puita oli lupa istuttaa alueen kaunistamiseksi. Juutalaiset eivät myöskään olleet saaneet aluetta täysin valvontaansa. Tämä merkitsi, että heilä ei olisi oikeutta kieltää ihmisiä käyttämästä aukiota muihin tarkoituksiin, esimerkiksi muulien ajoon, vaikka se häiritsisi rukoilijoita.[53] Toisten tietojen mukaan hanke kaatui, koska juutalaiset olivat huolissaan siitä, miten arabit siihen reagoisivat.[54]

Juutalaisten Valituspaikka Jerusalemissa 1891

Vuonna 1895 heprean kielen tutkija ja julkaisija, rabbi Chaim Hirschensohn osallistui epäonnistuneeseen yritykseen ostaa Länsimuuri, ja näin hän menetti kaikki varansa.[55] Myöskään Palestiinan maan kehitysyhtiön juuri ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä tekemät yritykset Länsimuurin lähiympäristön ostamiseksi eivät johtaneet tulokseen.[48] Kahden ensimmäisen kuukauden aikana sen jälkeen kun Osmanien valtakunta meni mukaan sotaan, Jerusalemin turkkilainen kuvernööri Zakey Bey tarjosi marokkolaiskorttelia ja sen 25 taloa myytäväksi juutalaisille, jotta nämä voisivat laajentaa rukouksiinsa käytettävissä olevaa aluetta. Hän pyysi siitä 20 000 puntaa, jotka olisi käytetty osittain paikalla asuneiden muslimien uudelleenasuttamiseen, osittain yleisen puutarhan perustamiseen muruin eteen. Muutamaa kuukausia myöhemmin Jerusalemin turkkilaiset viranomaiset kielsivät arabien vaatimuksesta juutalaisia sijoittamasta penkkejä ja kynttilöitä muurin eteen. Juutalaisrabbi Hakman Bashi yritti saada kiellon kumotuksi.[56] Vuonna 1915 Djemal Pasha sulki alueen vierailijoilta, virallisen selityksen mukaan terveydellisistä syistä.[57]

Muuria koskeneet säädökset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi Säädöksen antaja Sisältö
n.1560 Suleiman Suuri Juutalaisilla tunnustettiin virallisesti olevan oikeus rukoilla muurilla.[43][44]
1840 Ibrahim Pasha Juutalaisia kiellettiin kiveämästä muurin edessä olevaa käytävää. Heitä varoitettiin myös "korottamasta ääntään ja näyttämästään kirjojaan siellä." Heidän sallittiin kuitenkin vierailla paikalla vahan tavan mukaan.[31]
1841* Ibrahim Pasha Samansisältöinen kuin myöhemmät vuosilta 1893 ja 1909[31]
1889* Abdul Hamid II Että juutalaisten hartaus- ja pyhiinvaelluspaikkoihin, jotka sijaitsevat päärabbinaatista riippuvalla alueella, tai heidän rituaaliseen käytäntöönsä ei pidä puuttua.[31]
1893* Vahvisti vuoden 1889 säädöksen.[31]
1909* Vahvisti vuoden 1889 säädöksen.[31]
1911 Liwan hallintoneuvosto Kielsi juutalaisilta eräiden esineiden tuonnin muurin eteen.[31]
* Juutalaisten edustaja mainitsi nämä säädökset raportissaan vuonna 1930 Kansainliiton kansainväliselle komissiolle todisteina heidän oikeuksistaan muurilla. Muslimiviranomaiset vastasivat, että nämä historialliset päätökset osoittavat vain muslimien osoittavaa suvaitsevaisuutta eivätkä taanneet juutalaisille mitään positiivisia oikeuksia.[31]

Brittien valtakausi 1917–1948[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juutalaislegioonan sotilaat LÄnsimuurilla brittien Jerusalemin-valtauksen jälkeen 1917
1920. Israelin kansalliskirjaston kokoelmista.

Joulukuussa 1917 Edmund Allenbyn johtamat brittijoukot valtasivat Jerusalemin turkkilaisilta. Allenby vakuutti, että kaikkien kolmen uskonnon jokaista pyhää rakennusta, muistomerkkia, pyhää paikkaa, pyhäkköä, perinteistä paikkaa, lahjoitusta, hurskasta testamenttia tai vaikiintunutta rukouspaikkaa piti edelleen ylläpitää ja suojella vallinneiden tapojen ja niiden uskomusten mukaisesti, joille ne ovat pyhiä.[58]

Vuonna 1919 sionistijohtaja Chaim Weizmann, joka piti juutalaisten pääsyä pyhälle paikalleen tärkeänä, otti yhteyttä Jerusalemin brittiläiseen sotilaskuvernööriin, eversti Ronald Storrsiin ja tarjosi muurin edustalla olevasta alueesta 75 000[59], toisten lähteiden mukaan jopa 100 000 puntaa[60], jotta se voitaisiin hankkia juutalaisille ja asuttaa sen aukkaat muualle. Storrs oli innoissaan ajatuksesta, koska hän toivoi, että rahalla voitaisiin parantaa muslimien koulutusta. Vaikka neuvottelut ensin etenivät lupaavasti, ne katkesivat pian muslimien ankaraan vastustukseen.[60][61] Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Storrs kirjoitti:

"Ehdotusten hyväksyminen, jos se olisi ollut toteutettavissa, olisi säästänyt vuosilta useiden vuosien surkeilta nöyryytyksiltä kuten muurin sotkemiselta, kiveämiseltä ja arabien sopimattomattomalta kiljumiselta juutalaisten rukouksen aikana, mikä huipentui vuoden 1929 kauheisiin mellakkoihin."[59]

Juutalaiset ja arabit kiistelivät muurista ensimmäisen kerran 1920-luvun alussa, kun muslimiviranomaiset suorittivat vähäisiä kunnostustöitä muurin ylimmissä kivikerroksissa. Juutalaiset myönsivät, että työt olivat tuiki tarpeellisia, mutta he vetosivat britteihin, jotta ne tehtäisiin vastikään perustetun muinaismuistojen viraston valvonnassa, koska muuri oli muinaisjäännös.[62]

Vuonna 1926 juutalaiset yrittävät vuokrata marokkolaiskorttelin, johon muurikin luettiin kuuluvaksi, ja suunnittelivat samalla, että alue myöhemmin ostettaisiin.[63] Juutalainen tuomari Gad Frumkin aloitti amerikkalaisen miljonääri Nathan Strausin rahoittamana aluksi salaiset neuvottelut. Sionistijohtaja eversti F. H. Kisch selitti, että tarkoituksena oli "rauhallisesti evakuoida noiden talojen marokkolaiset asukkaat, kun ne oli myöhemmin välttämätöntä purkaa" istuimilla varustetun avoimen tilan luomiseksi ikääntyneitä rukoilijoita varten.[63] Straus kuitenkin luopui, kun hinta osoittautui liian korkeaksi eikä suunnitelmasta tullut mitään.[64] However, Straus withdrew when the price became excessive and the plan came to nothing.[65] Juutlaisten kansallinen neuvosto Va'ad Leumi pyysi vastoin Palestiinan sionistijärjestön kantaa, että brittihallitus pakkolunastaisi muurin ja luovuttaisi sen juutalaisille, mutta britit kieltäytyivät.[63]

Vuonna 1928 Maailman sionistijärjestö raportoi, että Palestiinan ylikomissaari John Chancellorin mielestä muuri olisi saatava juutalaisten valvontaan ja ihmetteli, miksi kukaan suuri juutalainen filantrooppi ei ollut vielä ostanut sitä.[66]

Syyskuun 1928 levottomuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1922 mandaattihallinto kielsi jälleen asettamasta penkkejä ja tuoeja muurin eteen. Tällainen kielto oli säädetty edellisen kerran vuonna 1915, mutta tämä osmanihallinnon säätämä kielto oli pian kumottu Chacham Bashin puututtua asiaan. Vuonna 1928 arabit pyysivät Jerusalemin piirikomissari Edward Keith-Roachia saattamaan kiellon tehokkaasti voimaan. Tämän vuoksi paikalle asetettiin brittiläinen upseeri valvomaan, ettei juutalaisten sallittu istua. Juutalaiset eivät myöskään saaneet erottaa miehiä ja naisia tosistaan väliseinillä. Nämä olivat vähitellen kehittynyt vanha käytäntö, ja tällaisia siirrettäviä seiniä asetettiin paikalle ajoittain, kun suuri ihmisjoukko kokoontui sinne rukoilemaan.

Väliseinä, Mechitza jonka kaltainen käynnisti arabien, juutalaisten ja mandaattiviranomaisten väliset kahakat vuonna 1928.

24. syyskuuta, suurena sovituspäivänä, brittiläiset poliisit yrittivät pakkokeinoin poistaa paikalta puisen väliseinän, mechitzan, joka erotti toisistaan rukoilevat miehet ja naiset. Poliisit löivät naisia, jotka jotka yrittivät estää heitä poistamasta seinää, ja käyttivät sen hajonneita puupalasia lyömäaseina. Tuolit työnnettiin pois iäkkäämpien rukoilijoiden alta. Asiasta kerrottiin uutisissa eri puolilla maailmaa, ja juutalaiset kaikkialla paheksuivat brittien toimintaa. Jerusalemin ultraortodoksisten juutalaisten rabbi Yosef Chaim Sonnenfald lähetti yhteisönsä niissä vastalausekirjeen, ja [[Edah HaChareidis ja Afudas Yisroel tuomitsivat ankarasti pyhän paikan häpäisyn. Useat paikalliset johtajat julistivat yleislakon. Etz Chain Yeshivassa pidettiin suuri kansankokous, jonka jälkeen vihainen ihmisjoukko hyökkäsi paikalliselle poliisiasemalle, jossa he uskoivat asiaan sekaantuneen brittiläisen upseerin majailleen.[67]

Komissaari Edward Keith-Roach katsoi tapahtumasarjan rikkoneen osmanien antamaa, edelleen voimassa ollutta kieltoa, etteivät juutalaiset eivät saaneet sijoittaa Länsimuurin alueelle mitään rakennelmia. Hän selitti juutalaisyhteisölle, että väliseinät oli poistettu hänen käskystään sen jälkeen, kun Ylin muslimineuvosto oli valittanut asiasta. Arabit olivat huolissaan siitä, että juutalaiset yrittäisivät laajentaa oikeuksiaan muurilla ja että heidän tarkoituksenaan kenties olisi ottaa haltuunsa Al-Aqsan moskeijakin.[68] Brittihallitus laati tapauksesta selostuksen, jossa siitä syytettiin juutalaista gabbaita. Siinä korostettiin, että verhon poistaminen oli välttämätöntä, mutta pahoiteltiin seuranneita tapahtumia.[67]

Arabit käynnistävät laajalle koko maahan levinneen kampanjan vastustaakseen juutalaisten oletettuja pyrkimyksiä ottaa Al Aqsan moskeija haltuunsa, ja he perustivat "Muslimien pyhien paikkojen suojeluseuran."[69] Juutalaisten kansallisneuvosto Vaad Leumi vastasi arabien pelkoon julistamalla korostetusti ja rehellisesti, ettei yksikään juutalainen ollut aikonut loukata muslimien oikeutta pyhiin paikkoihin, mutta että vastaavasti myös arabien pitäisi tunnustaa juutalaisten oikeudet niihin paikkoihin Palestiinassa, joita he pitävät pyhiä.[68] Komitea pyysi myös, että brittihallinto lunastaisi muurin juutalaisille.[70]

Lokakuusta 1928 lähtien mufti Amin al-Husayni ryhtyi toimenpiteisiin osoittaakseen, että arabeilla oli yksinoikeus Temppelivuoreen ja sen lähistöön. Hän määräsi aloitettavaksi rakennustöitä Länsimuurin läheisyydessä ja sen yläpuolella.[71] Britit myönsivätkin arabeille luvan muuttaa erään muurin vieressä olleen talon moskeijaksi ja rakentaa siihen minareetin. Sinne nimitettiin muessin lausumaan rukouskutsut ja suorittamaan dhikr-rituaalit aivan muurin vieressä. Muurilla rukoilleet juutalaiset pitivät tätä provokaationa.[72][73] He esittivätkin vastalauseita, ja kiista kärjistyi.

Brittiläinen poliisin vartiokoppi Länsimuurin luona vuonna 1933
Brittiläinen poliisi Valitusmuurilla 1934

Britit käynnistivät levottomuuksien vuoksi tutkimuksen pääasiallisesta kiistan aiheesta, juutalaisten rukoilijoiden oikeudesta tuoda paikalle esineitä. Ylin muslimineuvoso esitti turkkilaisaikaisia asiakirjoja tukeakseen vaatimuksiaan. Kuitenkaan päärabbinaatille esitettyihin huomautuksiin, että se pitäisi tarkistaa, mitkä esineet ovat sallittuja, ei saatu mitään vastausta. He kieltäytyivät tällaista toimenpiteestä selittäen, että juutalaisilla oli rajoittamaton oikeus rukoilla muurilla.[74] Marraskuussa 1928 hallitus julkaisi muistion nimeltä "Jerusalemin länsi- eli valitusmuuri: valtiosihteerin muistio siirtomaille (engl. The Western or Wailing Wall in Jerusalem: Memorandum by the Secretary of State for the Colonies). Siinä korostettiin, että status quo oli edelleen voimassa ja että juutalaiset saivat tuoda paikalle vain niitä esineitä, jotka olivat olleet sallittuja Turkin vallan aikana.[75]

Muutamaa kuukautta myöhemmin Haj Amin valitti John Chancellorille, että juutalaiset toivat muurille yhä enemmän penkkejä ja pöytiä, kiinnittivät muuriin nauloja ja ripustivat niihin lamppuja.[69]

Palestiinan levottomuudet 1929[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesällä 1929 mufti Haj Amin Al Husseinni määräsi, että muurin vierellä kulkevan kujan eteläpää oli avattava. Täten entinen umpikuja tuli läpikulkutieksi, joa johti Temppelivuorelta muurin edessä olevalle rukouspaikalle. Muuleja ajettiin tätä kapeaa kujaa pitkin, ja ne tekivät usein sinne tarpeensa. Tämä sekä muut lähistölle suunnitellut hankkeet sekä pääsyä muurille koskeneet rajoitukset saivat juutalaiset esittämään vastalauseita brittihallitukselle, joka kuitenkin suhtautui niihin välinpitämättömästi.[74]

Elokuun 14. päivänä eräs muurilla rukoillut juutalainen joutui hyökkäysten kohteeksi. Tämän jälkeen 6000 juutalaista osoitti mieltään Tel Avivissa huutaen: "Muuri on meidän." Seuraavana päivänä, joka oli juutalaisten paastopäivä Tiša be'av, 300 nuorta miestä nosti sionistilipun ja lauloi Hatikvaa muurilla.[70] Sitä seuraavana päivänä, 16. elokuuta, 2000 muslimiarabin organisoitu joukko laskeutui Länsimuurille, pahoinpiteli suntiota, poltti rukouskirjoja, liturgista kalustoa ja muistikirjoja. Mellakat levisivät kaupungin juutalaiseen liikekeskukseen, ja sitä seurasi muutamaa päivää myöhemmin myöhemmin Hebronin verilöyly.[76]

Mellakoissa 133 juutalaista sai surmansa ja 339 haavoitti, minkä jälkeen poliisin yrittäessä tukahduttaa mellakat 110 arabia sai surmansa. Tämä oli ylivoimaisesti eniten kuolonuhreja vaatinut mellakka Palestiinan brittiläisen mandaattihallinnon aikana.

Vuoden 1930 kansainvälinen komissio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vastatoimena vuoden 1929 mellakkoihin Ison-Britannian hallitus asetti vuonna 1930 komission "määrittelemään muslimien ja juutalaisten oikeudet ja vaatimukset liittyen Länsi- eli Valitusmuuriin". Komission oli myös selvitettävä syyt väkivaltaisuuksiin ja estettävä niiden toistuminen. Kansainliitto hyväksyi komission sillä ehdolla, että sen jäsenet eivät olleet brittejä.

Juutalaiset vaativat, että komission oli:

  • tunnustettava juutalaisten ikimuistoinen vaatimus, että Valitusmuuri oli juutalaisten pyhä paikka, eikä ainoastaan Palestiinan vaan koko maailman juutalaisille.
  • julistettava, että juutalaisilla piti olla pääsy muurille hartauden harjoittamista ja rukouksia varten rituaalin mukaisesti ilman, että siihen puututtaisiin tai että se keskeytettäisiin.
  • julistettava, että juutalaisia jumalanpalveluksia saatiin jatkaa noudattaen pyhälle tavalle ominaista säädyllisyyttä ja arvokkuutta, jota oli noudatettu useita vuosisatoja, loukkaamatta muiden uskonnollisia oikeuksia.
  • julistettava, että sellaiset rukouksia ja hartauksia koskevat säännökset, jotka mahdollisesti katsottiin välttämättömäksi, oli alistettava Palestiinan rabbinaatin vahvistettaviksi, jonka täten oli otettava täysi vastuu asiasta ja jonka sen vuoksi oli hankittava maailman rabbinaatin lausunto, ja
  • jos komissaarit hyväksyvät suunnitelman, ehdotettava mandaattihallitukselle, että sen oli ryhdyttävä tarpeellisiin toimenpiteisiin, jotta Mograbi Waqfin hallinnassa olleet kiinteistöt voitaisiin tyhjentää ja että Waqfin viranomaiset hyväksyisivät niitä korvaamaan rakennettavaksi uusia taloja muualle Jerusalemiin, niin että hyväntekeväisyystarkoitukset, joita varten Waqf oli perustettu voitaisiin toteuttaa.

Komissio saattoi näin todeta, etteivät juutalaiset kuitenkaan vaatineet omistusoikeutta muuriin eivätkä sen edessä olevaan katukäytävään.

Heprealaisen opettajaseminaarin johtaja David Yellin, joka oli ollut Osmanien valtakunnan parlamentin jäsen ja yksi ensimmäisistä julkisuuden henkilöistä, joka julkisesti liittyi sionistiliikkeeseen[77] toimi komission edessä todistajana. Hän sanoi:

"Tuomittavana edessänne on kansakunta, jolta on riistetty kaikki, mikä sille on rakasta ja pyhää sen omassa maassa – sen patriarkkojen haudat, sen suurten kuninkaiden haudat, sen pyhien profeettojen haudat ja ennen kaikkea sen kunniakkaan Temppelin paikka. Kaikki on otettu siltä pois, ja kaikesta sen pyhyyden todisteista on vain yksi jäännös jäljellä – toinen puoli pienestä muurin osasta, joka toiselta puoleltaan rajoittaa entisen Temppelin aluetta. Tämän paljaan kivimuurin edessä tämä kansa seisoo avoimen taivaan alla, kesän helteessä ja talven sateissa, ja vuodattaa sydäntään Jumalalleen taivaassa."[74]

Angloamerikkalaise tutkimuskomitean jäsenet Länsimuurilla 1946

Komissio päätyi siihen, että muurin, sen edessä olevan katukäytävän ja Marokkolaiskorttelin omisti kokonaan Jerusalemin Islamilainen Waqf. Kuitenkin juutalaisilla oli oltava kaikkina aikoina vapaa pääsy Länsimuurille hartauden harjoittamista varten. Sitä voitiin rajoittaa määräyksillä siitä, mitä esineitä alueelle saatiin tuoda, ja erityisesti šofarin soittaminen oli kielletty. Muslimeja kiellettiin häiritsemästä juutalaisten hartaustilaisuuksia kuljettamalla paikan kautta eläimiä tai muutoin.[31] Kiellosta huolimatta 1930-luvulla tapahtui toistuvasti, että Jom kippurin päättyessä joku nuori juutalainen soitti paikalla šofaria, minkä vuoksi hänet pidätettiin. Tavallisesti heitä sakotettiin tai heidät tuomittiin kuudeksi kuukaudeksi vankeuteen.

Shawin komissio selitti, että väkivaltaisuudet johtuivat "arabien rotuvihasta, joka johtui heidän pettymyksistään poliittisissa ja kansallisissa toiveissaan sekä huolesta heidän taloudellisesta tulevaisuudestaan."

Jordanian valtakausi 1948–1967[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1948 alkaneen Israelin itsenäisyyssodan jälkeen Jerusalemin vanhakaupunki jäi Jordanian valtaan. Vuoden 1949 aseleposopimuksen VIII artiklan mukaan oli asetettava erityinen komitea, jonka oli päätettävä tarvittavista järjestelyistä, jotta pyhille paikoille olisi ollut vapaa pääsy.[78] Seuraavien 19 vuoden ajan Jordania kuitenkin kieltäytyi Israelin viranomaisten, Yhdistyneiden kansakuntien ja muiden kansainvälisten järjestöjen vastalauseista huolimatta. Sen enempää Israelin arabit kuin Israelin juutalaisetkaan eivät päässeet Jordanian aluella sijainneille pyhille paikoille.[79][80] Vain kristittyjen sallittiin tästä poiketen kuitenkin osallistua jouluseremonioihin Betlehemissä.[80] Eräiden tietojen mukaan muualla kuin Israelissa asuneet juutalaiset saattoivat kuitenkin käydä muurilla, mikäli he matkustivat Jordanian kautta eikä heillä ollut passissaan Israelin viisumileimaa.[81] Paikalla näkyi vain Jordanian sotilaita ja turisteja. Siinoninvuorella sijaitseva näköalapaikka, josta muuri näkyy, tuli juutalaisten rukouspaikaksi. Tuhansille pyhiinvaeltajille vuori, joka oli lähimpänä muuria sijainnut Israelin hallinnassa oleva paikka, muodostui korvaavaksi paikaksi papilliselle siunausseremonialle, joka suoritetaan kolmen pyhiinvaellusjuhlan aikana.[82]

Kadunnimikilpi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jordanian valtakaudella muurin kiviin, 2,1 metrin korkeuteen kiinnitettiin keraaminen arabian- ja englanninkielinen kadunnimikilpi. Se koostui kahdeksasta keraamisesta laatasta, ja niinä luki ylempänä arabiaksi: "Al Buraqin tie" ja alempana englanniksi: "AL-Buraq (Wailing Wall) Rd.", "Al-Buragin (Valitusmuurin) tie". Kun Israelin sotilaat saapuivat paikalle kesäkuussa 1967, yksi heistä yritti kaivertaa sen päälle hepreankielisen tekstin.[83] Jerusalem Post -lehdessä kerrottiin 8. kesäkuuta, että Ben-Gurion kävi muurilla, katsoi nimikilpeä pitäen sitä sopimattomana ja määräsi sen poistettavaksi.[84]

Israelin valtakausi vuodesta 1967[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Israelin kuuden päivän sodassa 1967 saamien voittojen myöt muuri päätyi Israelin hallintaan. Prikaatin komentaja ja rabbi Shlomo Goren julisti sen valtauksen jälkeen, ettei Israel tulisi koskaan enää luopumaan muurista, minä vahvistivat myös Israelin puolustusministeri Moshe Dayan ja kenraali Yitzhak Rabin.[85] Rabbi GOren rukoili muurilla useita tunteja. Saavuttuaan paikalle Moshe Dayan julisti, että sinä päivänä Jerusalem oli yhdistetty ja että ettei sitä enää koskaan jaettaisi.[85] Rabin kuvasi myöhemmin hetkeä, jolloin Israelin sotilaat saapuivat muurille:

"Kuusipäiväisessä sodassa oli yksi hetki, joka symboloi suurta voittoa: se oli hetki, jolloin ensimmäiset laskuvarjojoukot — Gurin komennossa — saavuttivat Länsimuuren kivet ja tunsivat paikan tunnelman; ei koskaan ole ollut eikä koskaan tule toista sellaista hetkeä. Kukaan ei järjestänyt sitä hetkeä. Kukaan ei suunnitellut sitä etukäteen. Kukaan ei valmistanut sitä eikä kukaan ollut valmistautunut siihen, oli kuin Kaitselmus olisi johtanut koko tapahtumaa: laskuvarjojoukkoja, jotka itkivät — kovaa ja tuskissaan — matkan varrella pudonneita tovereitaan, Kaddish-rukouksen sanoja, jotka kuultiin Länsimuurin kivillä 19 vuoden hiljaisuuden jälkeen, valitusten kyyneleitä, riemunhuutoja ja Hatikvah-laulua.[86]

Kaksi vuorokautta valtauksen jälkeen sotilaat purkivat ilman hallitukselta saatua nimenomaista määräystä koko Marokkolaiskortelin, joka ulottui neljän metrin päähän muurista. Sheikki Edidin moseija joka oli rakennettu Jerusalemin vanhimpiin kuuluvan islamilaisen koulun, Afdiliyehin yhteyteen, purettiin alueelle rakennettavan aukion tieltä. Se oli nimetty Saladinin samannimisen pojan mukaan ja oli yksi kolmesta tai neljästä Saladinin aikaisista moskeijoista, jotka yhä olivat jäljellä.[87] Korttelissa asuneet 106 arabiperhettä, kaikkiaan 650 henkeä sai keskellä yötä käskyn muuttaa pois. Mikäli he kieltäytyivät, talot kaadettiin puskutraktoreilla, mikä aiheutti myös henkilövahinkoja. Yksi vanha nainen hautautui rakennusten alle, kun puskutraktorit kaatoivat ne.[88][89][90]

Muurin edessä oli ollut vain kapea kuja, jolle mahtui käymään enintään 12 000 henkilöä päivässä, mutta paikalle rakennettiin suuri aukio, jolle mahtuu 400 000 henkilöä.[91] Eyal Weizman kertoi myöhemmin, että tämä tehtiin myöhemmin Israelin presidenttinäkin toimineen Chaim Herzogin aloitteesta ja pyrittiin suorittamaan mahdollisimman nopeasti, koska 14. kesäkuuta oli shavuot, juutalaisten juhla, jolloin paikalle oli tulossa suuri joukko pyhiinvaeltajia ja siihen mennessä aukio oli saatava valmiiksi.[92]

Muutamaa kuukautta myöhemmin lähellä muuria olevaa käytävää kaivettiin kahden ja puolen metrin syvyyteen saakka, jolloin kaksi kerrosta suuria kiviä saatiin näkyviin.[93]

Aukion eteläreunalle pystytettiin rakennuskompleksi, jonka tieltä vuonna 1969 purettiin vielä muutama asuinrakennus.[94] Muurin rukouksiin varatun osuuden pituus saatiin tällöin kaksinkertaistetuksi 28 mertistä 60 metriin.

Aukio ulottuu muurilta juutalaiskortteliin, ja sen pinta-ala on noin 20 000 neliömetriä.[95]

Vuonna 1967 luotua aukiota käytetään uskonnollisiin menoihin ja julkisiin kokoontumisiin, muun muassa bar mitzvah -juhliin ja Israelin armeijan sotilasvalatilaisuuksiin. Kymmenettuhannet juutalaiset koontuvat muurille juhlapäivinä, varsinkin Tiša be'av-päivänä, joka muistuttaa temppelin tuhosta, sekä Jerusalem-päivänä, jota vietetään vuonna 1967 tapahtuneen Jerusalemin jälleenyhdistämisen muistoksi.

Rukoukset kansallisen muistomerkin äärellä herättivät riitaisuuksia jo hieman yli vuoden kuluttua Israelin voitosta kuuden päivän sodassa. Heinäkuussa 1968 Edistyksellisen juutalaisuuden maailmanliitto (WUPJ) vetosi Knessetiin, kun uskonnollisten asioiden ministeriö oli kieltänyt miesten ja naisten yhteiset rukoushetket muurilla. Knessetin sisäasiainkomitea tuki uskonnollisten asioiden ministeriötä kieltämällä juutalaisen konvention edustajia, jotka olivat saapuneet 24 maasta, rukoilemalla omalla tavallaan. Ortodoksijuutalaiset vaativat, että jumalanpalveluksissa muurilla oli noudatettava perinteisiä juutalaisia lakeja, joiden mukaan naisten ja miesten oli istuttava toisistaan erillään synagogassa, mutta ei-ortodoksisten juutalaisten mukaan muuri oli pyhäkkö kaikille juutalaisille, ei vain jollekin tietylle juutalaisuuden haaralle.[96]

Robinsonin kaari[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Robinsonin kaaren jäännökset esiinkaivettuina alueella sijainneelta muinaiselta kadulta

Länsimuurin eteläppssä on niin sanottu Robinsonin kaari, johon aikoinaan liittyneiden holvien varassa portaat johtivat kadulta Temppelivuorelle.[97] Koska se ei ole Muurin rabbin eikä Uskonnollisten asioiden ministeriön suorassa valvonnassa, paikka on avattu uskonnollisille ryhmittymille, jotka pitävät siellä omia jumalanpalveluksiaan, joita rabbi tai ministeriö ei hyväksyisi varsinaisella rukouspaikalla.[97]

Tällaisen alueen tarve kävi ilmeiseksi vuonna 1989, sen jälkeen kun haredit olivat toistuvasti ryhtyneet väkivaltaisuuksiin. Women of the Wall -niminen aktivistiryhmä vaati silloin naisille turvattua oikeutta rukoilla ilman rajoituksia. Vuonna 2003 antamallaan päätöksellä Israelin korkein oikeus kielsi naisia lukemasta julkisesti Tooraa tai käyttämästä perinteistä tallit-rukousvaatetta itse aukiolle, mutta kehotti samalla Israelin hallitusta järjestämään Robinsonin kaaren alle tilan niille, jotka halusivat niin tehdä.[98] Paikka vihittiin elokuussa 2004, ja siitä lähtien reformi- ja konservatiivi­juutalaiset sekä Women of the Wall ovat järjestäneet siellä omia jumalanpalveluksiaan. Toukokuussa 2013 tuomari selitti, että korkeimman oikeuden tuomiota vuodelta 2003, jolla juutalaisia kiellettiin lukemasta Tooraa tai käyttämästä tallit-vaatetta, oli tulkittu väärin ja että Women of the Wall -järjestön muurilla järjestettävien rukoushetkien ei ole katsottava häiritsevän yleistä järjestystä.[99]

Jesaja-kivi, Robinsonin kaaren alla oleva laatta, johon on kaiverrettu hepreaksi Jesajan kirjan 66. luvun 14. jakeen alkuosa: "Te näette sen, ja teidän sydämenne iloitsee, ja teidän luunne virkistyvät kuin vihanta ruoho."
Elokuussa 2013 avattu rukoustasanne (Azarat Yisrael Plaza) Robinsonin kaaren luona.

Huhtikuussa 2013 Jewish Agency for Israelin johtaja Natan Sharansky ehdotti että Robinsonin kaaren edustalla olevaa aluetta pitäisi laajentaa ja uudistaa niin, että siellä voitaisiin pitää palvontamenoja, jotka eivät perustu juutalaisen perinteen ortodoksiseen tulkintaan.[100] Samana vuonna 25. elokuuta alueelle valmistui hieman yli 400 neliömetrin laajuinen rukoustasanne "Azarat Yisrael Plaza", joka on aina avoinna, silloinkin kun arkeologinen kaivausalue, jolla se sijaitsee, on muilta osin suljettuna.[101][102] Sen jälkeen kun tämän rukouspaikan hallinnollisesta asemasta oli jonkin verran kiistelty, se päätettiin asettaa uuden "pluralistisen neuvoston" hallintaan, jossa muillakin kuin ortodoksijuutalaisilla olisi edustajansa.[103] Tammikuussa 2016 Israelin kabinetti hyväksyi suunnitelman, jonka mukaan muurilta varattaisiin alue, jossa miehet ja naiset voisivat rukoilla yhdessä ja joka ei olisi rabbinaatin valvonnassa. Women of the Wall kannatti päätöstä riemumielin,[104]. Sitä vastoin Jerusalemin sefardijuutalaisten johtaja rabbi Shlomo Amar piti sellaisen alueen perustamista, jossa miehet ja naiset voisivat rukoilla yhdessä, pyhäinhäväistyksenä, joka oli verrattavissa siihen, että koko muuri olisi hävitetty. Rabbinaatti ilmoitti laativansa vaihtoehtoisen suunnitelman.[105]

Wilsonin kaari[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toora-arkku Wilsonin kaaren miesten puolella

Wilsonin kaari on Länsimuurin pohjoisnurkkauksessa sijaitseva holvimainen portti. Vuonna 2005 Länsimuurin perinnesäätiö ehdotti sen läheisyydessä olevaa katettua aluetta uudistettavaksi rabbi Shmuel Rabonivitchin johdolla.[106][107]

Paikalle sijoitettiin Toora-arkku, johon mahtuu yli sata Toora-kääröä sekä kirjahyllyjä ja kirjasto. Katettu tila lämmitetään talvella ja ilmastoidaan kesällä.[106] Sinne rakennettiin myös huone kirjureille, jotka ylläpitävät ja säilyttävät muurilla käytettäviä Toora-kääröjä.[106]

25. heinäkuuta 2010 Wilsonin kaarella olevaan rukoushuoneeseen sytytettiin "ikuinen tuli".[106] Länsimuurin perinnesäätiön mukaan useiden vuosien ajan oli toivottu, että paikalle saataisiin oliiviöljylamppu, niin kuin juutalaisissa synagogissa on tapana, muistuttamaan Jerusalemin temppelin menorasta, onhan paikka erityisen lähellä muinaista pyhää tulta.[106]

Asst. U.S. Sixth Fleet Chaplain Rabbi Arnold Resnicoff johtaa epätavallista uskontojen yhteistä jumalanpalvelusta

Uudistustöiden jälkeen paikalla on toimitettu monia erikoisjumalanpalveluksia. Jo ennen uudistuksia, syyskuussa 1983, rabbi Arnold Resnichoffin, Yhdysvaltain kuudennen laivaston komentajan, oli sallittu pitää paikalla epätavallinen uskontojen yhteinen jumalanpalvelus, ensimmäinen laatuaan sen jälkeen kun alue oli tullut Israelin hallintaan. Tilaisuus oli myös sikäli poikkeuksellinen, että miehet ja naiset istuivat samoilla penkeillä. Kymmenen minuuttia kestäneeseen hartauteen sisältyi Resnicoffin lausuma Aaronin siunaus (Herran siunaus). Läsnä oli myös Israelin uskonnollisten asioiden ministeriön edustaja, joka vastasi lehdistön edustajien kysymyuksiin, että tilaisuus oli osa Yhdysvaltain kuudennen laivaston tervetuliaistilaisuuksia.[108]

Rabbit muurilla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1967 arabien ja Israelin sodan jälkeen rabbi Yehuda Meir Getz nimitettiin muurilla järjestettävien tilaisuuksien valvojaksi.[109] Hänen kuoltuaan vuonna 1995 tehtävään nimitettiin rabbi Shmuel Rabinowitz.[110]

Uskonnollinen merkitys ja rituaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juutalaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rabbiinisen perimätiedon mukaan Länsimuuri rakennettiin niiden perustusten päälle, jotka kuningas Salomo rakensi Jerusalemin ensimmäistä temppeliä varten.[111] Eräässä myöhäisantiikin aikaisessa midrasissa viitataan Temppelin läntiseen muuriin, joka "ei koskaan tuhoutuisi"[112], ja Valitusten rabbassa kerrotaan, kuinka roomalaiset eivät kyenneet kaatamaan läntistä muuria, koska jumalallinen vala lupasi sen säilyvän ikuisesti.[113] Toisessa midrasissa lainataan 300-luvun kirjanoppinutta, jonka mukaan Rav Acha olisi sanonut, että Jumalan läsnäolo ei koskaan katoa Länsimuurista"[114], ja samoin sanotaan myös Zoharissa.[115]

Jotkut keskiaikaiset rabbit sanoivat, että Länsimuuri oli varsinaisen temppelin säilynyt seinä ja varoittivat juutalaisia lähestymästä sitä, sillä silloin he astuisivat temppeliin epäpuhtauden tilassa.[116] Monien nykyisten rabbien mukaan temppelin pyhyys koski myös Temppelivuorta ynpäröinyttä muuria ja että sen säilyneenä osaa muuri on temppelin tuhouduttuakin pyhä.[117] Useimpien maallisten tutkijoiden mielestä muuriin liittyvät perimätiedot kuitenkin alun perin koskivat varsinaisen temppelin läntistä ulkoseinää että ja vasta 1500-luvulta lähtien niiden on vähitellen alettu tulkita garkoittavan vuorta ympäröivän tukimuurin säilynyttä läntistä osaa.

Rabbi Zvi Hirsch Kaindenover on kirjoittaessaan muurilla esitettävistä rukouksista käsitellyt myös heprean "kotel" -sanan mystistä luonnetta. Hän lainaa Zoharia, jonka mukaan tämä muuria tarkoittava sana koostuu kahdesta osasta: "Ko", joka on Jumalan nimen lukuarvo, ja "Tel", joka merkitsee vuorta ja viittaa siten Temppeliin ja sen Länsimuuriin.[118]

Jonathan Eybeschutz kirjoitti 1700-luvulla, että temppelin hväityksen jälkeen Jumala lakkasi olevasta läsnä pyhäkössään ja siirti läsnäolonsa Länsimuuriin, jossa se säilyy pyhyydessään ja kunniassaan.[119] Suurten juutalaisten oppineiden kuten Isaac Lurian ja Radvazin on kerrottu kokeneen jumalallisia ilmestyksiä muurilla.[120]

Muurin pyhyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juutalaisia Länsimuurilla 1870-luvulla

Useimmat, joskaan eivät kaikki juutalaiset pitävät muuria pyhänä. Monien nykyisten ortodoksisten posekien mielestä muurin edustalla aukiollakin on synagogan asema ja sitä on kohdeltava asianmukaisella kunnioituksella.[111] Sama on myös muurista vastaavien viranomaisten käsitys. Näin ollen miesten ja naitujen naisten on peitettävä päänsä lähestyessään muuria ja pukeuduttava paikan arvon mukaisesti. Paikalta poistuttaessa tapana on kävellä takaperin pois muurilta.[111] Lauantaisin alueelle ei saa tuoda kameroita tai muita elektronisia laitteita, jotka loukkaavat sapatin pyhyyttä.

Jotkut ortodoksijuutalaiset lainopettajat varoittavat ihmisiä työntämästä sormiaan muurin rakoihin, sillä heidän mukaansa muuri on osa itse Temppelivuorta ja sellaisena pyhä, kun taas toisten mielestä se on sallittua, sillä muuri on jo temppelialueen ulkopuoellla.[121]

Menneinä aikoina jotkut vierailijat kirjoittivat nimensä muuriin tai työnsivät Raamatun muutamista jakeista esittämiensä tulkintojen mukaisesti nauloja sen rakoihin. Nämä tavat hylättiin, kun rabbit selittivät, että ne loukkasivat muurin pyhyyttä.[50] Nykyäänkin jotkut pyhiinvaeltajat sekä henkilöt, jotka ovat aikeissa matkustaa ulkomaille, hakkaavat muurista irti jonkin pienen laskutn tai ottavat sen raoista hieman hiekkaa muistoksi tai koska sen uskottiin tuovan onnea. Tämä johti 1800-luvun lopulla kiistaan siitä, onko se luvallista, ja vuonna 1898 jerusalemilaisessa Havatzelet -lehdessä julkaistiin kysymykseen pitkä vastaus. Siinä todettiin, että vaikka se olisikin juutalaisen lain mukaan sallittua, tapa oli lopetettava, koska se oli pyhyydenloukkaus.[50] Nyttemmin Uyalkut Yosef on selittänyt, että muurista on kiellettyä irrottaa lastuja, kiviä tai tomua, mutta on sallittua irrottaa sen pinnassa kasvavia kasveja amuletiksi, sillä ne eivät ole pyhiä.[122] Myös kivien puhdistaminen on halakha-sääntöjen kannalta ongelmallista. Erään turistin siihen kerran sprayaama jumalanpilkkaa sisältänyt graffitikin pysyi näkyvissä useiden kuukausien ajan, kunnes se alkoi kulua pois.[123]

Uskovaiset riisuvat kenkänsä lähestyessään muuria, noin 1880

Aikaisemmin oli tapana, että muuria lähestyttäessä oli riisuttava kengät. Kokoelmassa pyhillä paikoilla lausuttavia erikoisrukouksia 1600-luvulta sanotaan, että Länsimuurille saavuttaessa on riisuttava kengät, kumarruttava ja lausuttava rukoukset.[50] Ranni Moses Reicher kirjoitti, että on hyvä ja kunnioitettava tapa lähestyä Länsimuuria valkoisissa vaatteissa, polvistua ja heittäytyä maahan sanoen: "Tämä ei ole mitään muuta kuin Jumalan talo, ja tässä on Taivaan portti." Neljän kyynärän päässä muurista oli kengät poistettava.[50] Vähitellen tavasta on luovuttu, eikä kenkien riisumista muurin edessä seistessä pidetä tarpeellisena, koska aukio on varsinaisen temppelialueen ulopuolella.[122]

Juutalaisuudessa Länsimuuria kunnioitetaan pyhän temppelin ainoana jäänteenä. Siitä on tullut juutalaisten pyhiinvaelluspaikka, koska kaikista paikoista, joissa heidän sallitaan käydä, se on lähimpänä kaikkein pyhintä paikkaa, Temppelivuorella sijaitsevaa Perustuskiveä (Even ha-shetiya), jonka ympärillä temppelin aikana sijaitsi Kaikkeinpyhin. Rabbiinisen mielipiteen mukaan juutalaiset eivät saa astua itse Temppelivuorelle, ja jos he niin tekevät, he syyllistyvät karethilla rangaistavaan syntiin. Jokseenkin kaikki historioitsijat ja arkeologit sekä jotkut rabbitkin uskovat, että kalliopaljastuma Kalliomoskeijassa on Perustuskivi[124], mutta toisten rabbien mukaan se sijaitsee suoraan vastapäätä Länsimurin näkyvissä olevaa osaa, El-kasin lähteen vieressä.[125].

Temppelin tuhon valittaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muuri on vanhastaan tunnettu ennen kaikkea paikkana, jossa juutalaiset valittavat temppelin hävitystä. Hävityksen muistoksi vuosittain av-kuun 9. päivänä, heinäkuun lopulla tai elokuun alussa, vietetän Tiša be'av -nimistä suru- ja paastopäivää. Joka vuosi kyseisenä päivänä Länsimuurille kokoontuu suuri joukko ihmisiä valittamaan temppelin tuhoa. Vuonna 2007 kävijöitä oli yli 100 000[126]

Tiša be'av Länsimuurilla 1970-luvulla

Juutalaisten lain mukaan Länsimuurilla käytäessä on surtava temppelin lohdutonta tilaa ja repäistävä vaatteet.[127] Yoel Sirkis (Bach) ohjeisti 1600-luvulla, että sen, joka näkee Daavidin rakentamassa Länsimuurissa olevat Armon portit, on lausuttava: "Hänen porttinsa ovat vajonneet maahan, hän on tuhonnut ja rikkonut salpansa, hänen kuninkaansa ja ruhtinaansa ovat kansauntien keskuudessa, hänen lakiaan ei enää ole, hänen profeettansa eivät saa mitään näkyjä Herralta."[128] Hän jatkoi, että itse kaupunkikin oli sellaisessa rappion tilassa, että kun sitä lähestyttiin ympäröiviltä kukkuloilta, Länsimuuri oli heti näkyvissä. Nykyään monet posekit ovat sitä mieltä, ettei määräys vaatteiden repäisemisestä ole enää voimassa, koska Jerusalem on juutalaisten hallinnassa. Toiset ovat eri mieltä, koska itse Temppelivuori kuitenkin on islamilaisen waqfin hallinnassa ja että temppelin paikalla olevien moskeijoiden pitäisi herättää kärsimuksen tunteita. Vallitsevana tapana on repäistä vaatteet, jos muuria ei ole nähty 30 päivään, mutta sapattina tai juhlapäivinä niin ei välttämättä tehdä siinäkään tapauksessa.[129][130] Donneal Epsteinin mukaan henkilön, joka ei ole 30 päivään nähnyt muuria, pitäisi lausua: "Pyhä temppelimme, joka oli kunniamme, jossa esi-isämme rukoilivat sinua, poltettiin ja kaikki ilomme tuhottiin.[131]

Muuri rukouspaikkana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rukoileva nainen 1900-luvun alussa

Talmudin oppineiden mukaan rukous Jerusalemin temppelisä vastaa rukousta Kunnian valtaistuimen edessä, koska taivaan portti on siellä ja se on avoinna rukousten kuulemista varten.[132] Juutalaisten lain mukaan amida olisi rukoiltava kasvot Jerusalemia, Temppeliä ja viime kädessä Kaikkein pyhintä kohti käännettyinä,[133] sillä Jumalan armo ja siunaus leviävät sieltä.[111] Yleisesti uskotaan, että rukous Länsimuurilla on erityisen siunauksellinen, koska se on muurin lähimpänä Kaikkein pyhintä sijaitseva osa.[111] Rabbi Jacob Ettlinger kirjoitti: "Koska taivaan portti on lähellä Länsimuuria, on ymmärrettävää, että kaikki Israelin rukoukset nousevat siellä korkeuksiin... kuten suuri muinainen kabbalisti rabbi Joseph Gikatilla sanoi, kun juutalaiset lähettivät diasporasta rukouksiaan Jerusalemin suuntaan, ja sieltä ne nousivat Länsimuuria pitkin."[50]

Ahimaazin kronikassa vuodelta 1050 kuvaillaan Länsimuuria kuutalaisten rukouspaikkana. Noin vuonna 1167, ristiretkiajan lopulla, Benjamin Tudelalainen kirjoitti: "Tämän paikan edessä on länsimuuti, yksi Kaikkein pyhimmän muureista. Tätä sanotaan Armon portiksi, ja tänne tulevat kaikki juutalaiset rukoilemaan muurin edessä ulkoilmassa."[134] "Järjestetyt rukoukset" mainitsi ensimmäisenä vuonna 1625 muuan kirjoittaja, jonka nimeä ei tunneta.[31] Toora-kääröt tuotiin paikalle toisinaan yleisen hädän tai onnettomuuksien aikana, kuten Jerusalemissa vuonna 1699 käyneen rabbi Gedaliah Semitizin kuvaus osottaa.

"Perjantaiaamuna 13. maaliskuuta 1863 kirjoittaja kävi tllä pyhällä paikalla. Tässä hän näki yhdestä sataan kaiken ikäisiä juutalaista molempia sukupuolia seisomassa tai istumassa, ja kumartumassa kun he lukkivat, lauloivat tai lausuivat, liikkuen taakse- ja eteenpäin, kyynelet valuen monien kasvoilla; he suutelivat muuria ja kirjoittivat siihen hepreankielisiä lauseita... Yleisimmin käytetty valitus oli psalmi 79:1 "Oi Jumala, pakanat ovat tunkeutuneet sinun perintö­osaasi, he ovat saastuttaneet sinun pyhän temppelisi."
Rev. James W. Lee, 1863.[135]

Monien Pyhälle Maalle matkustaneiden kirjoitukset varsinkin 1700- ja 1800-luvuilta kuvaavat, kuinka muuri lähistöineen oli edelleen juutalaisten hartauspaikka.[31] Isaah Yahuda, Jerusalemin sefardiyhteisön huomattava jäsen kertoi, kuinka miehet ja naiset kerääntyivät muurin luona piiriin kuunnellakseen ladinonkielistä saarnaa. Hänen iso-isoäitinsä, joka saapui Palestiinaan vuonna 1841, kävi Länsimuurilla kesät talvet jokaisena perjantai-iltapäivänä ja viipyi siellä useita tunteja kynttilöiden sytyttämis­hetkeen saakka lukien koko Psalmien kirjan ja Laulujen laulun.[136] Ennen naiset saattoivat istua muurille johtavalla kujalla jokaisena sapattina mukanaan tuoksuvia yrttejä ja mausteita, jotta rukoilijat voisivat suorittaa ylimääräisiä siunauksia. Kuumalla säällä he tarjoisivat kylmää vettä. Naiset myös heittivät arpaa siitä, kenen oli huuhdottava ja pestävä muurin edessä oleva kuja.[50]

Kautta aikojen muuri on ollut paikka, jossa juutalaiset ovat ilmaisseet Jumalalle kiitollisuutensa tai rukoilleet armoa. Kun 6. kesäkuuta kuultiin uutinen Normandian maihinnoususta, tuhannet juutalaiset menivät muurille rukoilemaan "menestystä Hänen Majesteettinsa ja Liittoutuneiden voimille, jotta he pystyisivät vapauttamaan kaikki vihollisen miehittämät alueet."[137] Lokakuun 13. päivänä 1944 paikalle kokoontui 50 000 henkilö rukoilemaan, että kidnapattu sotilas Nachson Wachsman pääsisi turvallisesti palaamaan.[138] Elokuun 10. päivänä 2005 paikalle kokoontui suuri noin 70 000 rukoilijaa, jotka vastustivat Israelin vetäytymistä Gazan alueelta.[139] Tisheri-kuussa 2009 paikalla kävi ennätysmäärä, 1,5 miljoonaa vierailijaa.[140]

Miesten ja naisten rukouspaikat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Miesten (ylempänä) ja naisten alueet katsottuina jalkakäytävältä kohti Kalliomoskeijaa

Nykyään muurin edustalla on erikseen miesten ja naisten rukouspaikat, miesten vasemmalla ja naisten oikealla puolella.[3] Tällaisia erillisiä rukouspaikkoja ei kuitenkaan ollut vielä 1800-luvulla[141], ja nykyäänkin asiasta käydään juutalaisuuden eri suuntausten välillä jatkuvaa kiistaa. Asiasta kerrotaan tarkemmin edellä luvussa Robinsonin kaari).

Rukouslaput[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Muurin kivien väliin työnnettyjä paperipaloja, joihin on kirjoitettu rukous.

Paikalla rukoilevilla juutalaisilla on vanhastaan tapana työntää muurin kivien väliin paperipaloja, joihin on kirjoitettu rukous.[3] Varhaisin maininta tästä tavasta on rabbi Chaim ibn Attarilta (k. 1743).[142] Joka vuosi sinne työnnetään yli miljoona paperilappua.[143] On myös maodhollista lähettää rukous sähköpostitse osoitteessa www.aish.com tai www.thekotelprayer.com, jolloin rukous tulostetaan Jerusalemissa ja sijoitetaan muuriin.[3]

Islam[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haramin lounaiskulma (Wilson, 1865)

Länsimuuria kunnioittavat pyhänä paikkana myös muslimit, koska heidän uskonsa mukaan sen lähistöllä Muhammed valjasti ihmeellisen ratsunsa Buraq-ratsunsa öisellä käynnillään Jerusalemissa (Al-Isra). Siitä, missä tämä tarkkaan ottaen tapahtui, on esitetty vaihtelevia käsityksiä, mutta useiden vuosisatojen ajan sen on tavallisimmin uskottu tapahtuneen al-Buraqin moskeijan paikalla, joka on juuri muurin sisäpuolella nykyisen Länsimuurin aukion kohdalla. Moskeija sijaitsee muinaisen sisäänkäytävän yläpuolella, joka aikoinaan alkoi nyttemmin jo kauan sitten umpeen muuratusta Barclayn portista, jonka suuri kamana edelleen näkyy suoraan Marokkolaisten portin alapuolella.[144]

Kun muuan brittiläinen juutalainen vuonna 1840 pyysi egyptiläisiltä viranomaisilta lupaa kivetä Länsimuurin edustalla oleva alue uudestaan, Syyrian kuvernööri vastasi:

Jerusalemin neuvoa-antavan neuvoston lausuntopöytäkirjan jäljennöksestä ilmenee selvästi, että paikka, jonka kiveämiseen juutalaiset pyytävät lupaa, liittyy välittömästi Haram al-Sharifin muuriin ja myös paikkaan, jossa al-Buraq valjastettiin, ja se sisältyy Abu Madyanin lahjoittamaan alueeseen Jumala hänen muistoaan siunatkoon, ja että juutalaiset eivät koskaan ennen ole suorittaneet paikalla mitään korjaustöitä. ... Sen vuoksi juutalaisten ei ole sallittava kivetä paikkaa.[145]

Kristinusko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paavi Franciscus Länsimuurilla

Jotkut tutkijat uskovat, että kun Jerusalem 300-luvulla joutui kristittyjen valtaan, Temppelivuoren la Länsimuurin uskonnollinen merkitys pyhinä paikkoina tarkoituksellisesti "siirretiin" Pyhän haudan kirkolle, kun taas Temppelivuorta ja sen lähistöä käytetiin kaatopaikkana.[146] Monien nykyajan kristittyjen johtajien kuten paavi Johannes Paavali II:n ja Benedictus XVI:n, jotka kävivät muurilla ja jättivät sen rakoihin rukousviestejä, on kuitenkin katsottu teoillaan symbolisesti osoittaneen, että nykyisin kristitytkin kunnioittavat ja tätä vanhaa uskonnollista paikkaa ja pitävät sitä pyhänä.[146]

"Itkumuuri" mainitaan myös Jaakko Haavion Israelissa suoritettavaa lähetystyötä varten vuonna 1962 kirjoittamassa virressä Soi kiitosvirsi kerran, joka nykyisessä suomalaisessa virsikirjassa on virsi 425.[147]

Näkemyksiä ja mielipiteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juutalaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Länsimuurilla rukoileva juutalainen

Useimmat juutalaiset, sekä uskonnolliset että maallistuneet, pitävät muuria juutalais­kansan kannalta tärkeänä, koska se oli alun perin rakennettu tukemaan toista temppeliä. He pitävät Israelin vuonna 1967 suorittamaa valtausta historiallisena tapauksena, koska se palautti juutalaisten pääsyn alueelle 19 vuoden tauon jälkeen.[148] Jotkut haredijuutalaiset ovat kuitenkin toista mieltä. Huomattavimpia ovat Satmarin hasidistisen dynastian kannattajat, jotka yhtyvät heidän suurrabbinsa Joel Teitelbaumin näkemyksiin. Teitelbaum ei käynyt muurilla vuoden 1967 valloituksen jälkeen, vaikka hän oli käynyt paikalla vieraillessaan Pyhällä Maalla 1920-luvulla.

Vuonna 1994 Shlomo Goren väitti, että muurilla on vain 300 vuoden perinteet juutalaisten rukouspaikkana, sillä heidän oli pakko rukoilla siellä, kun heitä oli kielletty kokoontumasta itse Temppeli­vuorella.[149]

Israelilaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jerusalemin Israel-tutkimus­laitoksen vuonna 2007 tekemän mielipide­tutkimuksen mukaan 96 prosenttia Israelin juutalaisista vastustaa Israelin vetäytymistä Länsi­muurilta.[150] Puheessaan Jerusalem-päivänä 2009 Israelin pääministeri Benjamin Netanyahu julisti:

<blocquote>"Kotelin yllä liehuva lippu on Israelin lippu... Pyhät paikkamme, Temppelivuori – pysyy Israelin suvereniteetin alaisena ikuisesti."[151]

Muslimit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Länsimuuri ja Kalliomoskeija

Muslimien käsityksen mukaan muuri on, ainakin nykyisellään, erottamaton osa Al-Aqsan moskeijaa. Viime aikoina jotkut heistä ovat myös lisäksi kyseen­alaistaneet tai kiistäneet, että se alun perinkään olisi liittynyt juutalaisten Toiseen temppeliin tai että temppeli olisi koskaan ollutkaan nykyisin Temppeli­vuorena tunnetulla alueella.[152]

Saudi-Arabian kuningas Faisal ilmoitti joulukuussa 1973 mielipiteenään, että vain muslimeilla ja kristityillä on pyhiä paikkoja ja oikeuksia Jerusalemissa, kun taas juutalaisilla ei ole siihen mitään oikeutta. Länsimuurista hän sanoi, että juutalaisille voitaisiin rakentaa uusi muuri muualle, minkä jälkeen he voisivat rukoilla sen edessä.[153]

Palestiinalaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palestiinalais­hallinnon viranomaiset ovat väittäneet, että juutalaiset alkoivat pitää muuria palvonta­paikkana vasta vuodesta 1917 lähtien, sen jälkeen kun Balfourin julistus oli annettu.[154] Näin on väitetty muun muassa eräässä Palestiinalais­hallinnon tiedotus­ministeriön marraskuussa 2010 julkaisemassa virallisessa tiedotteessa.[155]

Myös Jerusalemin mufti, sheikki Ekrima Sa'id Sabri on sanonut, että muuri kuuluu yksinomaan muslimeille.[156] Vuonna 2000 hän selitti, ettei yksikään Al-Buraqin muurin kivi liity mitenkään juutalaisiin ja että juutalaiset alkoivat rukoilla paikalla vasta 1800-luvulla, kun he alkoivat kehittää kansallisia pyrkimyksiään. Vuotta myöhemmin hän ilmoitti mielipiteenään:

»"Valitusmuurissa ei ole yhtäkään kiveä, joka liittyisi juutalaisten historiaan. Juutalaiset eivät voi laillisesti vaatia tätä muuria, eivät uskonnollisin eivätkä historiallisin perustein. Kansain­liiton komitea suositteli vuonna 1930, että juutalaisten sallittaisiin rukoilla siellä, jotta he pysyisivät rauhallisina. Mutta se ei millään muotoa merkinnyt sen tunnustamista, että muuri kuuluisi heille."[152]»

Vuonna 2006 tohtori Hassan Khader, Al Quds Encyclopedian perustaja, sanoi televisio­haastattelussa, että juutalaiset yhteydet muuriin saivat alkunsa vasta 1500-luvulla eivätkä ole sen vanhempia, toisin kuin sen yhteydet islamiin.[157]

Islamic Movement in Israel -liikkeen pohjoisen haaran johtaja Raed Salah on kirjoittanut:

"Länsimuuri – se kaikki osat, rakenteet ja portit – on erottamaton osa Al-Aqsa-rakennusryhää...Länsimuuri on osa AL-Aqsan läntistä tornia, jota Israelin viran­omaiset virheellisesti ja halpa­maisesti nimittävät 'Valitus­muuriksi'. Muuri on osa pyhää al-Aqsan moskeijaa.".[158]

Yitzah Reiter on todennut, että Islamic Movement in Israel -järjestö pyrkii yleensäkin järjestelmällisesti korostamaan muurin kytköksiä islamiin ja väittämään, ettei se liity mitenkään juutalaisuuteen.[159]

Yhdysvallat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka Yhdysvaltain hallitus on tietoinen siitä, että on hyvin vaikeaa saada aikaan lopullinen rauhansopimus, jossa sovitaan myös Jerusalemin asemasta, se on virallisesti tunnustanut muurin merkityksen juutalaiskansalle ja on tuominnut lausunnot, joissa yritetään selittää, ettei juutalaisilla ole laillisia oikeuksia alueeseen yleensä tai erityisesti Länsimuuriin. Esimerkiksi marraskuussa 2010 Obaman hallitus "vakavasti tuomitsi erään palestiinalaisen virkamiehen väitteen, että Vanhankaupungin länsimuurilla ei ole uskonnollista merkitystä juutalaisille ja että se on muslimien omaisuutta." Yhdysvaltain ulkoministeriö hylkäsi väitteen "tosiasioiden vastaisena, tunteettomana ja hyvin provokatiivisena."[160]

Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja vieraskielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Western Wall

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g Western Wall: “Western Wall” or “Wailing Wall”? Jewish Virtual Library. Viitattu 19.5.2016.
  2. F. E. Peters: Jerusalem, s. 357–359, 394–396. Princeton, New Jersey: Princeton University Press, 1984.
  3. a b c d e Teppo Heiskanen: ”Länsimuuri”, Suomalainen matkaopas: Israel, s. 106–107. Otavan kirjapaino, 2014. ISBN 978-952-9715-65-7.
  4. Shir ha-Sihrim Rabbah, Laulujen laulua komentoiva midrash, luvut 2–8
  5. Mordechai Becher: ”The Land of Israel”, Gateway to Judaism, s. 205. Mesorah Publications. ISBN 1-4226-0030-0.
  6. J. J. Reynolds: Jewish Advocate for the Young. {{{Julkaisija}}}, 1859.
  7. James Turner Barclay: ”Modern Jerusalem”, City of the Great King, s. 493. Challen, 1858.
  8. Charles Dudley Warner: ”Jerusalem”, In the Levant, s. 45. Houghton, 1878.
  9. a b c The "Al-Aksa is in Danger" Libel: The History of a Lie Jerusalem Center for Public Affairs (Israeli Security, Regional Diplomacy, and International Law). Nadav Shragai. Viitattu 19.5.2016.
  10. Carl Sandrecki: ”Day IV”, Account of a Survey of the City of Jerusalem made in order to ascertain the names of streets etc.. Ariel Publishing House, 1865; näköispainos 1980.
  11. G. Rosen: Das Haram von Jerusalem und der Tempelplatz des Moria, s. 9–10. Gotha, 1866.
  12. Charles W. Wilson: Ordnance Survey of Jerusalem (karttasivut). Ariel Publishing House, 1865; näköispainos 1980. ; Wilson 1876; Wilson 1900; August Kümmel 1904; Karl Baedeker 1912; George Adam Smith 1915
  13. C. R. Ashby, Council of the Pro-Jerusalem Society: Jerusalem 1920-1922, s. 27 Julkaisija John Murray. Lontoo: {{{Julkaisija}}}, 1924.
  14. Simon Sebag Montefiore: ”Nasir Muhammad – Mahtava kotka (alaviite)”, Jerusalem: Kaupungin elämäkerta, s. 351. Suom. Otto Lappalainen. WSOY, 2012. ISBN 978-951-0-35365-3.
  15. Simon Sebag Montefiore: ”Herodes – Temppeli”, Jerusalem: Kaupungin elämäkerta, s. 128–129. Suom. Otto Lappalainen. WSOY, 2012. ISBN 978-951-0-35365-3.
  16. The Story of the Kotel: Facts and Figures The Western Wall Heritage Foundation. Viitattu 19.5.2016.
  17. Thomas L. Friedman: Quarrying History in Jerusalem. The New York Times, 1.12.1985. Artikkelin verkkoversio.
  18. Archeologists find 2nd Temple quarry 18.10.2008. [vanhentunut linkki]
  19. Meir Ben Dov, Mordevhai Aner, Ze'ev Aner: ”Architecture and Archaeology”, The Western Wall, s. 41–62. Ministry of Defence Publishing House, 1983. ISBN 965-05-0055-3.
  20. a b Jacob Auerbach, Dan Bahat, Shaked Gilboa: ”Western Wall”, Encyclopedia Judica. Macmillan, 2007.
  21. Palestine Post, 20.8.1942.
  22. Etgar Lefkovits: Western Wall stones in danger of crumbling. The Jerusalem Post, 14.4.2008. Artikkelin verkkoversio.
  23. a b c d e Nick Inman, Ferdie McDonald ym.: ”A 60 minute around the City Walls”, Eyewitness Travel: Jerusalem & The Holy Land, s. 143. Dorling Kindersley, 2007. ISBN 978-1-4053-2100-6.
  24. a b c The Kotel - Wailing/Western Wall Israel Inside Out: An Insider's Guide to Touring Israel. Viitattu 19.5.2016.
  25. Coin discovery sheds new light on sacred Jerusalem site (AP) msnbc.com. Viitattu 19.5.2016.
  26. A Ritual Bath (Miqve) dating to the Second Temple Period was Discovered near Kibbutz Zor'a Israel Antiquities Authority. Viitattu 19.5.2016.
  27. a b Jacob Neusner: ”Judaism and the Land of Israel”, Understanding Jewish Theology, s. 79. Global Academic Publishing, 2001. ISBN 1-58684-090-8.
  28. Graham Harman: ”The Holiness of the "Holy Land"”, A History of Palestine, s. 24. Princeton University Press, 2008.
  29. Dore Gold: The Fight for Jerusalem, s. 45. Regnery, 2007. ISBN 1-59698-029-X.
  30. David M. Gitlitz, Linda Kay Davidson: Pilgrimage and the Jews, s. 42-. Praeger, 2006.
  31. a b c d e f g h i j k l Letter dated 23 February 1968 from the Permanent Representative of Jordan Addressed to the Secretary-General (UNISPAL doc A/7057-S/8427, February 23, 1968) YK. Viitattu 19.5.2016.
  32. Jacob Mann: Text and Studies in Jewish History and Literature: Karaitica, s. 20. Ktav Pub. House, 1972. Teoksen verkkoversio.
  33. R. Bonfil: History and Folklore in a Medieval Jewish Chronicle: The Family Chronicle of Aḥima'az Ben Paltiel, s. 336. BRILL, 2009. ISBN 978-90-04-17385-9. [ttps://books.google.com/books?id=QX6IYhQZ5MwC&pg=PA336 Teoksen verkkoversio].
  34. Yosef Levanon: The Jewish travellers in the twelfth century, s. 259. {{{Julkaisija}}}, 1980. ISBN 978-0-8191-1122-7. Teoksen verkkoversio.
  35. Simon Goldhill: Jerusalem: City of Longing, s. 74–75. Harvard University Press, 2009. ISBN 978-0-674-03468-6. Teoksen verkkoversio.
  36. David Philipson: Hebrew Union College Annual, 1968, 6. vsk, nro 1930. Artikkelin verkkoversio.
  37. a b c Fred Skolnik, Michael Berenbaum: Encyclopedia Judaica, s. 25. Macmillan Reference USA, 2007. Teoksen verkkoversio.
  38. Shulman Yaakov Dovid: ”A Letter to My Father”, Pathway to Jerusalem, s. 59. CIS Publishers, 1992. ISBN 1-56062-130-3.
  39. a b Simon Sebag Montefiore: ”Sulttaanin juutalainen herttua; Protestantteja, fransiskaaneja ja muuri”, Jerusalem: Kaupungin elämäkerta, s. 368–369. Suom. Otto Lappalainen. WSOY, 2012. ISBN 978-951-0-35365-3.
  40. Simone Ricca: ”Notes to Chapter One”, Reinventing Jerusalem, s. 212. I.B. Tauris, 2007. 1-84511-387-X.
  41. Zev Vilnay: ”How the Wall was discovered”, Legends of Palestine, s. 61–62. Kessinger Publishing, 2003. ISBN 0-7661-4128-4.
  42. Simon Sebag Montefiore: ”Toinen Salomo ja hänen roksalansa”, Jerusalem: Kaupungin elämäkerta, s. 363–364. Suom. Otto Lappalainen. WSOY, 2012. ISBN 978-951-0-35365-3.
  43. a b Karen Armstrong: Islam's Stake: Why Jerusalem Was Central to Muhammad. Time, 16.4.2001. Artikkelin verkkoversio.
  44. a b Rivka Gonen: Contested Holiness, s. 135–137. KTAV Publishing, 2003. ISBN 0-88125-799-0.
  45. Meir Ben-Dov, Mordechai Naor, Ze'ev Aner: The Western Wall, s. 83–97. Israelin puolustusministeriö, 1983. ISBN 965-05-0055-3.
  46. Joseph Schwarz: ”Moriah, The Temple Mount”, Descriptive Geography and Brief Historical Sketch of Palestine. Philadelphia Vuosi = 1850: A. Hart. Teoksen verkkoversio.
  47. Dovid Rossoff: Where Heaven Touches Earth, s. 186. Jerusalem: Guardian Press, 1998. ISBN 0-87306-879-3.
  48. a b The Mughrabi Gate Access – the Real Story Israel Antiquities Authority. Viitattu 19.5.2016.
  49. Dovid Rossoff: ”Bound Within the Walls: 1840–1870”, Where Heaven Touches Earth, s. 231. Jerusalem: {{{Julkaisija}}}, 1998. ISBN 0-87306-879-3.
  50. a b c d e f g Meir Ben Dov, Mordechai Naor, Ze'ev Aner: ”IV: Sanctity, Law and Customs”, The Western Wall, s. 83–97. Ministry of Defence Publishing House, Israel, 1983. ISBN 96505-0055-3.
  51. Fred Skolnik, Michael Berenbaum: Encyclopaedia Judaica: Ra-Sam, s. 422. Macmillan Reference USA, Keter Pub. House, 2007. 978-0-02-865945-9.
  52. Charles Wilson: Historic Views of the Holy Land, Picturesque Palestine I: Jerusalem, Judah and Ephraim, s. 41. , 1881. http://www.lifeintheholyland.com/wailing_wall_1800s.htm.
  53. a b Dovid Rossoff: ”Beyond the Walls: 1870–1900”, Where Heaven Touches Earth, s. 330–331. Jerusalem: {{{Julkaisija}}}, 1998. ISBN 0-87306-879-3.
  54. Israel Stockman-Shomron: ”Jerusalem in Islam: Faith and Politics”, Israel, the Middle East and the Great Powers, s. 43. Transaction Publishers, 1984. ISBN 965-287-000-5.
  55. The Hirschensohn Family of Publishers in Jerusalem, 1882–1908 (Kesher Issue 29)
  56. Martin Gilbert: ”War, 1914–1917”, Jerusalem in the Twentieth Century, s. 42. Lontoo: Chatto & Windus, 1996. ISBN 0-7011-3070-9.
  57. Afikomen Hannah Berman: The Advocate: America's Jewish journal, 1915, 50. vsk. Artikkelin verkkoversio.
  58. Hunt Janin: ”Pilgrimages During the British Mandate and Under the Israelis (1917–2001)”, Four Paths to Jerusalem, s. 192. McFarland, 2002. ISBN 0-7864-1264-X.
  59. a b Martin Gilbert: ”British Military Rule, 1918–1919”, Jerusalem in the Twentieth Century, s. 69. Lontoo: Chatto & Windus, 1996. ISBN 0-7011-3070-9.
  60. a b Bernard Wasserstein: Divided Jerusalem, s. 323. Profile Books, 2001. 1-86197-333-0.
  61. Naomi Shepherd: ”From Conquest to Colony”, {{{Nimike}}}, s. 42. John Murray, 1999. 0-7195-5707-0.
  62. Rivka Gonen: Contested Holiness. KTAV Publishing, 2003. ISBN 0-88125-799-0.
  63. a b c Bernhard Wasserstein: The British in Palestine, s. 224–227. Lontoo: Royal Historical Society, 1978.
  64. Tom Segev: One Palestine, Complete, s. 301. Abacus, 2001.
  65. Tom Segev (2001). One Palestine, Complete. Abacus, 301. 
  66. Naomi Shepherd: ”The Law Factory”, {{{Nimike}}}, s. 111. John Murray, 1999. 0-7195-5707-0.
  67. a b Hillel Danziger: ”The Kosel Affair”, Guardian of Jerusalem, s. 452–470. Artscroll, 1990. ISBN 0-89906-458-2.
  68. a b Anis F. Kassim: The Palestine Yearbook of International Law 1996-1997, s. 375 Luku = Special Report. Martinus Nijhoff, 1998. 90-411-1009-7.
  69. a b Abd Al-Wahhāb Kayyālī: ”The Lull: 1923–1929”, Palestine: A Modern History, s. 139–140. Routledge, 1978. ISBN 0-85664-635-0.
  70. a b The Origins of the Arab-Israeli Wars: ”British Paramountcy over Arabs and Zionists”, {{{Nimike}}}, s. 71. Pearson Education, 2004. ISBN 0-582-82320-X.
  71. Alan Dershowitz: ”Were the Jews Unwilling to Share Palestine”, The Case For Israel, s. 43. Hoboken, New Jersey: John Wiley & Sons. ISBN 0-471-46502-X.
  72. Ritchie Ovendale: ”The "Wailing Wall" Riots”, The Origins of the Arab-Israeli Wars, s. 71. Pearson Education, 2004. ISBN 0-582-82320-X.
  73. Graham Harman: ”The Mufti and the Wailing Wall”, A History of Palestine, s. 230. {{{Julkaisija}}}, 2008. 0-691-11897-3.
  74. a b c Meir Ben Dov, Mordechai Naor, Ze'ev Aner: ”VI: THe Struggle for the Wall”, The Western Wall, s. 123–137. Ministry of Defence Publishing House, Israel, 1983. ISBN 965-05-0055-3.
  75. File 15/17 Foreign and Political Department CIrcular Received from the Govt of India, IOR/R/15/2/1461 Qatar Digital Library.
  76. Martin Gilbert: ”Jerusalem, Zionism and the Arab Revolt 1920–1940”, Jerusalem Illustrated History Atlas, s. 79. Board of Deputies of British Jews, 1977. ISBN 0-905648-04-8.
  77. Profile of David Yellin 30.10.2013. The Jewish Virtyal Library. Viitattu 20.5.2016.
  78. Jordanian-Israeli General Armistice Agreement, April 3, 1949 (Article VIII) Viitattu 19.5.2016.
  79. Martin Gilbert: Jerusalem in the Twentieth Century, s. 254. John Wiley & Sons, 1996.
  80. a b Raphael Israeli: ”Introduction: Everyday Life in Divided Jerusalem”, Jerusalem Divided: The Armistice Regime, 1947–1967, s. 23. Jerusalem: Routledge, 2002. ISBN 0-8146-5266-0.
  81. Marc Howard Ross: ”Digging up the past to contest the present: politics and archeology in Jerusalem’s Old City”, Cultural Constestation in Ethnic Conflict, s. 179. Cambridge University Press, 2007. ISBN 0-521-87013-5.
  82. Raphael Israeli: ”Introduction: Everyday Life in Divided Jerusalem”, Jerusalem Divided: The Armistice Regime, 1947–1967, s. 6. Jerusalem: Routledge, 2002. ISBN 0-8146-5266-0.
  83. Bezalel Narkiss: Picture history of Jewish civilization, s. 241. H. N. Abrams, 1970. Teoksen verkkoversio.
  84. āmiʻat al-Kuwayt, Institute for Palestine Studies (Washington, D.C.), Muʾassasat al-Dirāsāt al-Filasṭīnīyah: Journal of Palestine studies, s. 187. Uniersity of California Press, 1972. Teoksen verkkoversio.
  85. a b Maurice David Japhet, P. K. Rajiv: The Arab Israel conflict: an Indian viewpoint, s. 19. Pearl Publications, 1967. Teoksen verkkoversio.
  86. Address to the Knesset by Prime Minister Rabin on Jerusalem, 29 May 1995 29.5.1995. Viitattu 16.5.2016.
  87. Nir Hasson: Rare photograph reveals ancient Jerusalem mosque destroyed in 1967. Haaretz, 15.6.2012. Artikkelin verkkoversio.
  88. Ari Shavit: Jerusalem-born thinker Meron Benvenisti has a message for Israelis: Stop whining. Haaretz, 11.10.2012. Artikkelin verkkoversio.
  89. Gershom Gorenberg: The End of Days: Fundamentalism and the Struggle for the Temple Mount, s. 102. {{{Julkaisija}}}, 2002.
  90. Henry Cattan: The Palestine Question, s. 256. Taylor & Francis, 1988.
  91. Meron Benvenisti: ”Hollowed Ground”, City of Stone: The Hidden History of Jerusalem, s. 82. University of California Press, 1998. ISBN 0-520-20768-8.
  92. Eyal Weizman: {{{Nimike}}}, s. 38. Verso, 2007. ISBN 978-1-84457-125-0.
  93. Meron Benvenisti: Jerusalem: The Torn City, s. 312–313. University of Minnesota Press, 1976.
  94. Simone Ricca: Reinventing Jerusalem: Israel's Reconstruction of the Jewish Quarter after 1967, s. 67–113. {{{Julkaisija}}}. Teoksen verkkoversio.
  95. Heritage, Nationalism and the Shifting Symbolism of the Wailing Wall; June 1967: Erasing The Past 2005. Simeone Ricca, Institute of Jerusalem (Palestine) Studies.
  96. From the Archive: First rumblings in the battle for pluralism at the Western Wall 24.4.2015. JTA. Viitattu 19.5.2016.
  97. a b Jewish Virtual Library Viitattu 20.5.2016.
  98. Josh Nathan-Kazis: Embassy Letter on Kotel Rubs Salt in the Wound. The Jewish Daily Forward, 5.2.2010. Artikkelin verkkoversio.
  99. Court Rules for Women in Western Wall Dispute. New York Times, 11.4.2013. Artikkelin verkkoversio.
  100. Guttman, Nathan ja Jane Eisner: The Jewish Daily Forward, 10.4.2013. Artikkelin verkkoversio.
  101. Nathan Jaffay: Is Western Wall Prayer Platform a Step Forward For Women -- or Back?. The Jewish Daily Forward, 30.8.2013. Artikkelin verkkoversio.
  102. Suzanne Pollack: Separate — but not equal. Washington Jewish Week, 28.8.2013. Artikkelin verkkoversio.
  103. Jewish Daily Forward, 6.3.2014. Artikkelin verkkoversio.
  104. Israel Approves Prayer Space at Western Wall for Non-Orthodox Jews. The New York Ties, 1.2.2016. Artikkelin verkkoversio.
  105. Jerusalem chief rabbi: Mixed-gender plaza akin to razing Western Wall. Times of Israel, 6.3.2016. Artikkelin verkkoversio.
  106. a b c d e http://english.thekotel.org/today/article.asp?ArticleID=3 English.thekotel.org TheKotel.org]
  107. iaa-conservation.org
  108. U.S. Navy Chaplain Conducts Western Wall Interfaith Litany. Jerusalem Post, 5.9.1983.
  109. Obituaries: Yehuda Meir Getz, Western Wall's Rabbi, 71. New York Times, 25.9.1995. Artikkelin verkkoversio.
  110. Rabbi Shuel Rabinowitz ALEH. Viitattu 20.5.2016.
  111. a b c d e Avraham Frishman: http://www.aleh.org/eng/staff.asp?SID=6. Jerusalem: {{{Julkaisija}}}, 2004.
  112. Shir ha-Shirim Rabbah, kappaleet 2–8
  113. Lamentations Rabbah, 1:32
  114. Exodus Rabbah, 2:2
  115. Zohar Mishpatim 116
  116. Radvaz 692
  117. May One take a Pebble from the Western Wall Daily Halacha. Viitattu 16.5.2016.
  118. Kav ha-Yashar, luku 50
  119. Jonathan Eybeschutz: Ya'arot Devash, osa 1, luku 4
  120. Kav Ha-Yashar, kappale 93
  121. Arohom Bornztain: Yoreh Deah, 450
  122. a b Ovadia Yosef: ”Laws of Kotel HaMa'aravi”, Yalkut Yosef, 2. osa, s. 278–282. Jerusalem: {{{Julkaisija}}}, 1990.
  123. Nadav Shragai: Haaretz, 5.10.2006. Artikkelin verkkoversio.
  124. Avraham Ya'ari: Igrot Eretz Yisrael, Radbaz Responsa 691. Obadiah ben Abraha, Ramat Gan, 1971.
  125. Moishe Sternbuch: Teshuvos Ve-hanhagos, osa 3, luku 39
  126. Nissan Ratzlav-Katz: 100,000 Jews at Western Wall for Tisha B'Av 5767. Arutz Sheva, 23.7.2007. Artikkelin verkkoversio.
  127. Moed Katan 26a; Orach Chaim 561; Yoreh Deah 340
  128. Yoel Sirkis: Bayit Chadash Orach Chaimille, 561
  129. Minchas Shlomo Vol. 1, Ch. 73
  130. Tearing keriah for Jerusalem Viitattu 20.5.2016.
  131. Donneal Epstein: Halachos for the Traveler, s. 70. Feldheim, 2000. ISBN 1-58330-439-8. Teoksen verkkoversio.
  132. Pirke De-Rabbi Eliezer 35
  133. Shlomo Ganzfried: Kitzur Shulcha Aruch 18.10
  134. N. M. Adler: The Itienerary of Benjamin of Tudela, s. 23. Lontoo: {{{Julkaisija}}}, 1907.
  135. James W. Lee: Earthy Footseps of the Man of Galilee, s. 147. {{{Julkaisija}}}, 1863. Teoksen verkkoversio.
  136. Nathaniel Deutsch: The Maiden of Ludmir, s. 199. University of California Press, 2003.
  137. Martin Gilbert: ”The Second World War, 1939–1945”, Jerusalem in the Twentieth Century, s. 167. Chatto & Wingus, 1996. 0-7011-3070-9.
  138. Martin Gilbert: ”Towards the Twenty-First Century”, Jerusalem in the Twentieth Century, s. 353. Chatto & Wingus, 1996. 0-7011-3070-9.
  139. 70,000 protest pullout at Western Wall Ynet News. 10.8.2005. Ilan Marciano. Viitattu 20.5.2016.
  140. Judith Weil: Kosel Visitors record. Jewish Tribune, 22.10.2010.
  141. The Women's Wall 30.4.2013. Tablet Magazine. Viitattu 20.5.2016.
  142. Avraham Yitzchak: ”Sefer Tamei Ha-minhagim U’mekorei Ha-dinim”, Inyanei Hilula D’Rashbi, s. 270. Shai Le-morah Publishing, 1999.
  143. Obama's Private Prayer 'Leaked'. Time, 25.7.2008. Artikkelin verkkoversio.
  144. Amikan Elad: Medieval Jerusalem and Islamic Worship, s. 101–102. Leiden: Brill, 1999.
  145. F. E. Peters: Jerusalem, s. 541–542. Princeton University Press, 1985.
  146. a b Sensivity training: An interview with Rabbi Ruth Langer USCatholic.org. Viitattu 19.5.2016.
  147. Virsikirja, 425: Soi kiitosvirsi kerran Suomen evankelisluterilainen kirkko. Viitattu 20.5.2016.
  148. Berel Wein: ”Section VIII – The Modern Jew 1958–1988”, Triumph of Survival, s. 451. {{{Julkaisija}}}.
  149. Marhsall J. Berger, Ora Ahimeir: Jerusalem: A City and Its Future, s. 300. Syracuse University Press, 2002. Teoksen verkkoversio.
  150. Poll: 96% of Israeli Jews won't give up Western Wall for peace 14.5.2007. Nadav Shargai, Haaretz. Viitattu 19.5.2016.
  151. Bibi Rejects Obama's 'UN Flag at Kotel'; Star of David to Remain 22.5.2009. Tzvi Ben Gedalyahu.
  152. a b Arab Leaders Deny Jewish History on the Temple Mount Anti-Defamation League (ADL). Viitattu 20.5.2016.
  153. Bernard Wasserstein: ”Annexation”, Divided Jerusalem, s. 233. Profile Books, 2001. ISBN 1-86197-333-0.
  154. Alburaq Revolution Palestiinalaishallinto. Viitattu 20.5.2016.
  155. Khaled Abu Toameh: Jews have no right to Western Wall, PA 'study' says. Jerusalem Post, 22.11.2010. Artikkelin verkkoversio.
  156. The Palestinians in their Own Words; Jewish rights to the Western Wall in Jerusalem Voice of Palestine. Viitattu 19.5.2016.
  157. Aaron Klein: Quick Takes: News from Israel You Mave Have Missed. The Jewish Press, {{{Vuosi}}}. Artikkelin verkkoversio.
  158. Sheikh Salah: Western Wall belongs to Muslims 18.2.2007. Viitattu 19.5.2016.
  159. Yitzhak Reiter: Jerusalem and its role in Islamic solidarity, s. 57. Palgrave Macmillan, 2008. ISBN 978-0-230-60782-8. Teoksen verkkoversio.
  160. Cleveland.com Viitattu 19.5.2016.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valokuvia
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Itkumuuri.