Yhdistyneiden kansakuntien Palestiinan jakosuunnitelma

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Yhdistyneiden kansakuntien jakosuunnitelman mukainen kartta Palestiinasta. Arabivaltio keltaisella ja juutalaisvaltio sinisellä.

Yhdistyneiden kansakuntien Palestiinan jakosuunnitelma eli yleiskokouksen päätöslauselma 181 oli Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksen äänestyksellä 29. marraskuuta 1947 läpi viemä päätöslauselma, jonka mukaan brittien hallitsema Palestiina jaettaisiin kahtia juutalaisvaltioon ja arabivaltioon. Päätöslauselmaa ei viety koskaan läpi, sillä sitä seurasi Israelin itsenäisyssota ja kahdesta valtiosta itsenäisiä oli lopulta vain juutalaisvaltio Israel.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palestiinan mandaattialuetta hallinnut Yhdistynyt kuningaskunta oli muuttanut aiemmin sionisteille myötämielistä politiikkaansa vuoden 1939 valkoisen paperin myötä. Paperin käytännön vaikutukset jäivät suhteellisen pieneiksi. Se ei lopulta kokonaan estänyt toisen maailmansodan akselivalloille myötämielistä liikehdintää arabien parissa, minkä lisäksi sionistinen liike hylkäsi paperin ja ajatuksen arabien kanssa saavutettavan sovinnon välttämättömyydestä ylimääräisessä kokouksessaan New Yorkissa vuonna 1942. David Ben-Gurionin edustama niin sanottu taisteleva sionismi oli myös nyt avoimesti itsenäisen juutalaisvaltion perustamisen puolella, kun aiemmin oli ainakin virallisesti puhuttu itsehallinnosta.[1]

Sionsitit saivat merkittävää tukea Yhdysvalloilta. Maan presidentti Harry S. Truman painosti Britannian pääministeri Winston Churchilliä poistamaan juutalaissiirtolaisuuden rajoitukset vuonna 1945. Palestiinassa juutalaisjärjestöt Irgun ja Lehi aloittivat brittijoukkojen vastaisen terrorikampanjan vuonna 1944. Briteille oli erityisesti sodan jälkeen tärkeä pitää yllä yhteyksiä Yhdysvaltoihin, minkä lisäksi siirtolaisuuden rajoittaminen herätti ihmetystä etenkin holokaustin herättämien sympatioiden takia. Kairossa vuonna 1945 perustettu Arabiliitto nosti Paelstiinan kysymyksen esiin jo peruskirjassaan ja sen mukaan Palestiinan arabien oikeuksien loukkaaminen vaarantaisi rauhan arabimaailamssa.[2]

Yhdistyneet kansakunnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Äänestyksessä puolesta äänestäneet vihreällä.
Vastaan punaisella.
Äänestämättä jättäneet keltaisella.
Harmaat alueet eivät olleet Yk:n jäseniä.

Yhdistynyt kuningaskunta yritti vielä sodan jälkeen pitää yllä momaa valtaansa, mutta heinäkuussa 1947 se lopulta luovutti ja antoi asian käsiteltäväksi Yhdistyneille kansakunnille. Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous järjesti Palestiinan kysymyksestä äänestyksen 29. marraskuuta 1947. Tiukan äänestyksen jälkeen vietiin läpi yleiskokouksen päätöslauselma 181, jonka mukaan Palestiina tuli jakaa juutalaisvaltioon ja arabivaltioon Yk:n esityksen mukaisesti.[2] Äänestykseen osallistui 56 Yk:n jäsenmaata ja äänestäneistä 72 % kannatti ja 28 % vastusti esityksen läpivientiä. Hyväksymiseen tarvittiin kahden kolmasosan enemmistö.[3] Yhdistynyt kuningaskunta oli pidättäytynyt äänestämästä. Sekä Neuvostoliitto, että Yhdysvallat äänestivät puolesta, niille hieman harvinaiseen tapaan samalla puolella. Esityksen tarkoista rajoista oli käyty myös tiukkaa diplomaattista kädenvääntöä ennen äänestyksen järjestämistä.[2]

Yhdistyneiden kansakuntien ehdotuksen mukaan juutalaivaltioon liitettäisiin Negevin autiomaa, osa alueen rannikosta, sekä osia Galilean itäosista. Arbien valtioon kuulusi rannikon eteläosa, Jordanjoen Länsiranta ja muut osat Galileaa. Kahden valtion eri alueita yhdistäisivät kapeat kaistaleet. Jerusalemista ja sen pyhistä paikoista olisi tehty kansainvälisessä hallinnassa oleva alue. Ehdotuksen mukaisessa juutalaisten valtiossa olisi ollut noin 500 000 juutalaista ja 400 000 arabia.[4]

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdistyneiden kansakuntien ehdotus ei ollut helppo kummallekkaan osapuolelle. Sionistisen liikkeen revisionsitit vaativat koko Palestiinan aluetta. David Ben-Gurionin johtama juutalaistoimisto hyväksyi kuitenkin ehdotuksen, vaikka pidettiin todennäköisenä, että se johtaisi sotaan. Ben-Gurion selitti, että sen rajat eivät ole lopullisia ja tärkeintä oli saada juutalaisvaltion itsenäisyydelle kansainvälinen tunnustus.[4]

Arabit kokivat joutuneensa holokaustin sijaiskärsiöksi. 55 % Palestiinasta menetettäisiin uudelle juutalaisvaltiolle, kun juutalaiset omistivat samaan aikaan alueesta vain noin 10 %. Lisäksi Yk:n oikeutta alkaa jakamaan palestiinaa ei ylipäätänsä hyväksytty. Myös Arabiliitto hylkäsi esityksen ja ilmoitti sen johtavan toteutuessaan sotaan.[4]

Tilanne johti sisällissotaan Palestiinassa juutalaisten ja arabien välillä. Sotilaallisesti juutalaiset olivat niskan päällää Palestiinan arabeista. Britit vetivät samaan aikaan joukkojaan ja heidän lippunsa laskettiin viimeisen kerran Jerusalemissa 14. toukokuuta 1948. Samana päivänä Israel antoi itsenäisyysjulistuksensa. Israelin itsenäisyyssota alkoi seuraavana päivänä arabimaiden hyökätessä Israelia vastaan.[5] Päätöslauselmaa 181 ei viety koskaan päätökseensä ja kahdesta suunnitelman mukaisesta valtiosta perustettiin lopulta vain juutalaisvaltio Israel.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juusola, Hannu: Israelin historia. Gaudeamus Helsinki University Press, 2014. ISBN 978-952-495-559-1.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Juusola 20016, s. 56-58
  2. a b c Juusola 20016, s. 58-59
  3. a b Hannu Reime: Hannu Reimen kolumni: Palestiinan perustamisesta sovittiin 70 vuotta sitten Yle uutiset. Yleisradio. Viitattu 22.10.2019. (englanniksi)
  4. a b c Juusola 20016, s. 59-61
  5. Juusola 20016, s. 62-68

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]