Benjamin Netanjahu

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Benjamin Netanjahu
בנימין (ביבי) נתניהו
Israelin pääministeri
Presidentti Isaac Herzog
Edeltäjä Yair Lapid
Presidentti Shimon Peres
Reuven Rivlin
Edeltäjä Ehud Olmert
Seuraaja Naftali Bennett
Presidentti Ezer Weizman
Edeltäjä Shimon Peres
Seuraaja Ehud Barak
Israelin oppositiojohtaja
28. maaliskuuta 2006 – 31. maaliskuuta 2009
Edeltäjä Amir Peretz
Seuraaja Tzipi Livni
Israelin valtiovarainministeri
28. helmikuuta 2003 – 9. elokuuta 2005
Edeltäjä Silvan Shalom
Seuraaja Ehud Olmert
Israelin ulkoministeri
6. marraskuuta 2002 – 28. helmikuuta 2003
Edeltäjä Shimon Peres
Seuraaja Silvan Shalom
Henkilötiedot
Syntynyt21. lokakuuta 1949 (ikä 73)
Tel Aviv, Israel
Arvonimikapteeni
Tiedot
Puolue Likud
Uskonto juutalaisuus
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
www.netanyahu.org.il, www.netanyahu.org.il/en, www.netanyahu.org.il/ar ja www.netanyahu.org.il/ru

Benjamin Netanjahu (hepr. ‏בִּנְיָמִין נְתַנְיָהוּ‎, Binjamin Netanjahu) (s. 21. lokakuuta 1949 Tel Aviv) on israelilainen Likud-puoluetta edustava poliitikko, joka on toiminut Israelin pääministerinä kolmeen otteeseen, viimeksi joulukuusta 2022 lähtien. Aiemmin hän oli pääministerinä vuosina 1996–1999 ja 2009–2021 sekä ulkoministerinä 2002–2003 ja valtiovarainministerinä 2003–2005.

Perhe ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Netanjahu syntyi vuonna 1949 Tel Avivissa Israelissa juutalaiseen perheeseen, jonka isänpuoleinen suku on puolanjuutalaista alkuperää.[1] Hänellä on myös sefardijuutalaisia juuria.[2] Isä Benzion Netanjahu oli juutalaisen historian professori ja revisionistista sionismia[1] kannattaneen Ze'ev Jabotinskyn entinen avustaja. Yliopistourallaan Benzion Netanjahu erikoistui espanjanjuutalaisten historiaan.[1] Benjaminin vanhempi veli Jonathan Netanjahu kuoli Entebben operaatiossa pelastaessaan israelilaisia panttivankeja Ugandassa.

Netanjahu vietti varhaisen lapsuutensa Jerusalemissa. Vuodet 1956–1958 ja 1963–1967 hän asui perheensä kanssa Yhdysvalloissa.[3] Vuonna 1967 hän palasi Israeliin ja liittyi Israelin puolustusvoimien Sayeret Matkal -erikoisjoukkoyksikköön. Hän lopetti palveluksensa puolustusvoimissa vuonna 1972 ja palasi Yhdysvaltoihin opiskelemaan arkkitehtuuria Massachusetts Institute of Technology -korkeakoulussa.[3] Seuraavana vuonna kuitenkin puhkesi Jom kippur -sota, ja Netanjahu palasi Israeliin taistelemaan sotaan.[3] Sodan päätyttyä hän palasi Yhdysvaltoihin jatkamaan opintojaan ja valmistui maisteriksi 1976.[3][4] Lisäksi hän on opiskellut valtiotiedettä MIT:ssä ja Harvardin yliopistossa.[5]

Poliittinen ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uran alkuvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1984 Netanjahu nimettiin Israelin YK-edustajaksi, jona hän toimi vuoteen 1988, jolloin hänet valittiin knessetiin. 1993 hänet valittiin ensimmäisen kerran Likudin puheenjohtajaksi.

Ensimmäinen pääministerikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1996 pääministeri valittiin Israelissa ensimmäistä kertaa suoralla vaalilla. Yllättäen Netanjahu voitti ennakkosuosikki Shimon Peresin, mutta työväenpuolue voitti enemmistön knessetissä. Netanjahu joutui ottamaan hallitukseensa kaksi uskonnollista pienpuoluetta, joiden sosiaalipolitiikka söi uskottavuutta hänen uusliberalistisilta talousuudistuksiltaan. Vuonna 1997 hän luovutti Hebronin kaupungin palestiinalaishallinnolle.

Ensimmäisen pääministerikauden jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hävittyään pääministerivaalin Ehud Barakille vuonna 1999 Netanjahu vetäytyi politiikasta pariksi vuodeksi.[4] Vuonna 2002 Netanjahu nimitettiin ulkoministeriksi Ariel Sharonin hallitukseen. Aikaisemmin samana vuonna Netanjahu puhui Yhdysvaltain kongressissa, jossa hän ilmaisi vahvasti tukevansa Yhdysvaltojen hyökkäystä Irakiin ja pyrkimystä syrjäyttää Saddam Hussein.[6] Vuoden 2003 vaalien jälkeen hänestä tuli valtiovarainministeri Sharonin toiseen hallitukseen, jossa hän leikkasi sosiaalietuuksia. Netanjahu erosi ministerin tehtävistä 9. elokuuta 2005 hallituksen hyväksyttyä vetäytymisen Gazan kaistalta.[4] Hänet valittiin toisen kerran Likudin puheenjohtajaksi 20. joulukuuta 2005.

Toinen pääministerikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Likudin puheenjohtajana Netanjahusta tuli automaattisesti puolueen pääministeriehdokas vuoden 2009 parlamenttivaaleissa. Hänen kampanjansa verkkosivustoon otettiin mallia väreissä, fonteissa ja sosiaalisen median käytössä Yhdysvaltain presidentiksi valitulta Barack Obamalta.[7] Vaikka Likud sai vaaleissa vähemmän ääniä kuin Tzipi Livnin Kadima, yhdessä oikeistopuolueiden kanssa sillä oli hallussaan yli puolet knessetin paikoista, ja näin Netanjahusta tuli pääministeri.

Netanjahu puhui YK:n yleiskokoukselle 24. syyskuuta 2009.[8] Puheessaan hän muun muassa tyrmäsi Iranin presidentti Mahmud Ahmadinežadin väitteet, ettei holokaustia koskaan tapahtunut. Netanjahu kritisoi myös Iranin ydinohjelmaa ja vertasi maata Natsi-Saksaan.[4]

Vastoin Yhdysvaltain presidentin Barack Obaman kantaa, jonka mukaan Israelin ja Palestiinan rajojen täytyy perustua vuotta 1967 edeltäviin rajoihin, joihin voidaan tehdä molemminpuolisia aluevaihtoja, Netanjahu vaatii pysyvää sotilaallista läsnäoloa Jordanin laaksossa, koko Jerusalemia Israelille ja miehitetyille alueille rakennettujen siirtokuntien liittämistä Israeliin. Israelin ja palestiinalaisten välinen rauhanprosessi keskeytyi syyskuussa 2010.[9][10] Netanjahu on sanonut, ettei itsenäistä palestiinalaisvaltiota "synny hänen pääministeriaikanaan".[11]

Vuoden 2013 parlamenttivaalien jälkeen muodostettiin Netanjahun III hallitus.[12]

Netanjahu suututti demokraatit puhumalla Yhdysvaltain kongressissa maaliskuussa 2015. Vierailusta ei ollut sovittu Valkoisen talon eikä kongressin demokraattien kanssa.[13] Netanjahu oli kutsuttu puhumaan Washingtonin edustajainhuoneen puhemiehen John Boehnerin aloitteesta.[14] Puheessaan Netanjahu varoitti Iranin aggressiivisuudesta ja vastusti Iranin kanssa neuvoteltavaa sopimusta sen ydinaseohjelmasta.[15] Israelin turvallisuuspalvelu Mossadin mukaan Netanjahu johti YK:ta harhaan vuonna 2012 väittämällä, että Iran kykenisi rakentamaan ydinaseen vuodessa.[16] Yhdysvaltain ulkoministeri John Kerry on muistuttanut, että Netanjahu vieraili Yhdysvaltain kongressissa puhujana myös vuoden 2002 lopulla, jolloin hän kehotti Yhdysvaltoja hyökkäämään Irakiin.[17]

Likud-puolue voitti vuoden 2015 parlamenttivaalit[18] ja Netanjahu aloitti kolmannen kautensa pääministerinä 7. toukokuuta 2015.[19] Tammikuun alussa vuonna 2017 uutisoitiin Netanjahun olevan epäiltynä lahjusten ottamisesta kahdelta liikemieheltä, israelilaiselta ja ulkomaalaiselta.[20] Kyse on tätä tapausta laajemmasta korruptiota koskevasta tutkinnasta.[20] Netanjahu on kertonut julkisuuteen, ettei hän toiminut lain vastaisesti.[20] Hän on epäiltynä myös toisessa lahjustapauksessa, jossa epäillään, että hän olisi lupaillut israelilaiselle lehdelle määräävänsä rajoituksia sen kilpailijoille, jos lehti tekisi hänestä myönteisempiä juttuja.[21] Myöhemmin saman vuoden maaliskuussa uutisoitiin, että Netanjahu on uhannut hajottaa Israelin nykyisen hallituksen yleisradioyhtiötä koskevan kiistan vuoksi.[21] Israelin politiikan tuntijat ovat kuitenkin esittäneet, että näin hän haluaisi vain kääntää huomion pois häneen kohdistuneista rikosepäilyistä ja vältellä poliisitutkintoja, joita on ollut tätä edeltävinä viikkoina runsaasti.[21] Mahdollisten syytteiden nostaminen voisi horjuttaa Israelin nykyistä hallitusta.[21] Israelin edellisistä vaaleista oli uutisointihetkellä vain kaksi vuotta aikaa.[21] Seuraavat vaalit oli määrä järjestää marraskuussa 2019.[21] Monien Netanjahun puoluetovereiden kerrottiin vastustavan ennenaikaisia vaaleja.[21]

Israelin politiikassa 2020-luvulle tultaessa merkittävimmät puolueet ovat Benjamin Netanjahun johtama Likud, joka vastustaa Palestiinan valtiota, kannattaa siirtokuntia ja tukee talouselämässä yksityistämistä. Likud on voimakkaasti henkilöitynyt pitkäaikaiseen pääministeriin Netanjahuun. Tärkeimmäksi vastavoimaksi Likudille on noussut Sininen ja valkoinen -koalitio (Kahol Lavan). Tätä keskustalaista koalitiota johtaa entinen armeijan komentaja Benny Gantz. Koalitio luotiin vastavoimaksi Netanjahulle. Entinen sosialidemokraattinen valtapuolue työväenpuolue Avoda on hiipunut ja menettänyt huomattavasti merkitystään. Sekä Likudilla että Benny Gantzin johtamalla koalitiolla on liittolaisinaan useita pienempiä ryhmiä, jotka yrittävät saavuttaa etuja omille viiteryhmilleen. Israel ajautui loppuvuonna 2019 sisäpoliittiseen umpikujaan. Maassa pidettiin parlamenttivaalit vuonna 2019 kaksi kertaa, huhtikuussa ja syyskuussa. Hallitusta ei saatu muodostettua, sillä vaalit johtivat molemmilla kerroilla käytännössä ratkaisemattomaan tasatulokseen. Syyskuun 2019 parlamenttivaaleissa Likud sai 32 paikkaa ja Sininen ja valkoinen sai 33 paikkaa, Sekä Netanjahu että Gantz epäonnistuivat hallituksen muodostamisessa. Avigdor Liebermanin johtama sekulaari ja kansallismielinen Yisrael Beiteinu -puolue ilmoitti, ettei se suostu hallitukseen kummankaan kanssa. Liebermanin johtama puolue edustaa lähinnä venäjänkielisiä maahanmuuttajia. Israelissa oltiin ajautumassa kolmansiin parlamenttivaaleihin vuoden sisällä.[22][23][24]

Heinäkuussa 2019 Netanjahusta tuli Israelin historian pisimpään virassa ollut pääministeri, kun hän ylitti Israelin ensimmäisen pääministerin David Ben-Gurionin pääministerikausillaan vuosina 1948-1953 ja 1955-1963 saavuttamat yhteensä 4876 päivää pääministerinä. Likud-puolueen johtaja Netanjahu oli toiminut yhteensä yli 13 vuotta maan pääministerinä vuosina 1996-1999 ja uudelleen vuodesta 2009 lähtien.[25] Netanjahu siirtyi 2010-luvulla yhä enemmän oikealle ja leimautui nationalistiksi.[26]

Marraskuussa 2019 maan ylin oikeusviranomainen ilmoitti nostavansa pääministeri Netanjahua vastaan syytteet korruptiosta. Syytteiden mukaan Netanjahu on ottanut vastaan merkittäviä lahjoituksia eräiltä liikemiehiltä. Netanjahu itse kiistää syytökset ja sanoo niitä noitavainoksi.[27] Netanjahu pyrki välttämään oikeudenkäynnin syytesuojaa hakemalla.[28] Oikeudenkäynti kuitenkin aloitettiin toukokuussa 2020. Syytteet nostettiin lahjonnasta, petoksesta ja luottamusaseman väärinkäytöstä.[29]

Kolmas pääministerikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toukokuussa 2020 Netanjahu muodosti vaikeiden neuvottelujen jälkeen sisäpoliittisessa umpikujatilanteessa yhteistyöhallituksen Likud-puolueensa ja sen pääkilpailijan Sininen ja valkoinen -liittouman kanssa. Kolmivuotisen hallitussopimuksen mukaan Netanjahu olisi jatkanut pääministerinä ensimmäiset puolitoista vuotta, jonka jälkeen pääministeriksi olisi siirtynyt Benny Gantz.[30] Vuonna 2021 Naftali Bennettin ja Yair Lapidin kokoama koalitiohallitus syrjäytti Netanjahun, josta tuli oppositiojohtaja. Koalitiohallitus jäi lyhytikäiseksi,[31] ja vuoden 2022 lopussa Netanjahu palasi kuudennen kerran pääministeriksi.[32]

Netanyahun hallitus alkoi ajaa suurimittaisia muutoksia maan oikeusjärjestelmään. Kiistanalaisimman muutoksen mukaan knesset voisi määräenemmistöllä 61 ääntä 120:sta kumota korkeimman oikeuden päätöksiä. Israelin perustuslain puutteen vuoksi toimeenpanovallan ja tuomiovallan jako on heikko ja hallituksella on aina enemmistö knessetissä. Muutos antaisi kulloinkin vallassa olevalle hallitukselle diktaattorin oikeudet. Perustuslain asemasta Israelissa on "peruslakeja", mutta ei ole määritelmää sille mitkä lait näihin kuuluvat, eikä niiden säätämisessä ole mitään eroa tavallisiin lakeihin. Netanyahun hallitus haluaa että korkein oikeus ei voisi kumota peruslakeja. Hallituksen suunnitelman mukaan knesset voisi määritellä säätämänsä lain peruslaiksi, joihin oikeus ei voisi puuttua.[33]

Kevättalvella 2023 Israelissa oli suuria mielenosoituksia Netanyahun hallituksen aikeita vastaan.[34]

Israel yritti siirtää huomiota ulkoisiin uhkiin ratsaamalla islaminuskoisten Al-Aqsan moskeijan,[35] pommittamalla useaan otteeseen Syyriaa[36][37][38], Libanonia ja Gazan kaistaa.[39] Syyria vastasi viimein iskuihin ampumalla ohjuksia Israeliin huhtikuussa 2023.[40]

Yhdysvalloista vuotaneista salaisista dokumenteista paljastui että Israelin tiedustelupalvelu Mossad oli lietsonut hallituksen vastaisia mielenosoituksia. Se myös tarkoitti että Yhdysvaltain signaalitiedustelu ja CIA olivat vakoilleet Israelia.[41]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c PM's father Benzion Netanyahu dies Ynetnews. Viitattu 3.1.2017.
  2. Netanyahu: I have Sephardic roots as well Ynetnews. 25.5.2016. Viitattu 10.2.2019. (englanniksi)
  3. a b c d Prime Minister Benjamin Netanyahu Ynetnews. 2.10.2012. Viitattu 25.3.2019. (englanniksi)
  4. a b c d Timonen, Ilkka: "Gazan sota loppui liian aikaisin" Aamulehti, 9.2.2009, s. B15.
  5. Benjamin Netanyahu mfa.gov.il. Israelin ulkoministeriö. Viitattu 9.5.2014.
  6. Mackey, Robert: Kerry Reminds Congress Netanyahu Advised U.S. to Invade Iraq The New York Times. 25.2.2015. Viitattu 10.10.2015.
  7. Bronner, Ethan & Cohen, Noam: In Israel, 'Yes we can, too' The New York Times. 14.11.2008. Viitattu 9.5.2014. (englanniksi)
  8. Prime Minister Benjamin Netanyahu's speech to the UN General Assembly Haaretz.com. 24.9.2009. Viitattu 9.5.2014. (englanniksi)
  9. US Congress Gives Netanyahu Speech An Enthusiastic Response Voice of America. 23.5.2011. Viitattu 9.5.2014. (englanniksi)
  10. Abbas Aide: Israeli PM's Speech Creates 'Obstacles' to Peace Voice of America. 23.5.2011. Viitattu 9.5.2014.
  11. Dan Williams: Netanyahu says Palestinian state won't arise if he stays prime minister Daily Mail. 16.3.2015. Viitattu 16.3.2015.
  12. Israelin parlamentti hyväksyi Netanjahun hallituksen HS.fi. 18.3.2013. Arkistoitu 23.3.2015. Viitattu 9.5.2014.
  13. Dave Boyer: Obama won’t watch Netanyahu speak to Congress Washington Times. 3.3.2015. Viitattu 16.3.2015.
  14. Laura Saarikoski: Netanjahu puhui Iran-sopua vastaan USA:ssa Helsingin Sanomat. 4.3.2015. Viitattu 16.3.2015. [vanhentunut linkki]
  15. The complete transcript of Netanyahu’s address to Congress The Washington Post. 3.3.2015. Viitattu 16.3.2015.
  16. Terhi Toivonen: Nolo tietovuoto Israelille – Iranilla ei ollutkaan ydinasevalmiutta ? Yle. 24.2.2015. Viitattu 16.3.2015.
  17. Robert Mackey: Kerry Reminds Congress Netanyahu Advised U.S. to Invade Iraq The New York Times. 25.2.2015. Viitattu 16.3.2015.
  18. Peter Beaumont: Binyamin Netanyahu scores dramatic victory after late surge in support The Guardian. 18.3.2015. Viitattu 18.3.2015.
  19. Israeliin saatiin uusi hallitus aivan viime hetkillä 7.5.2015. HS. Arkistoitu 19.5.2015.
  20. a b c Pääministeri Netanjahu poliisikuulustelussa lahjusepäilyistä Yle Uutiset. Viitattu 3.1.2017.
  21. a b c d e f g Israelin pääministeri uhkaa uusilla vaaleilla Yle Uutiset. Viitattu 20.3.2017.
  22. https://www.timesofisrael.com/a-beginners-guide-to-the-2019-israeli-elections/ timesofisrael.com.
  23. https://www.bbc.com/news/world-middle-east-50486647 bbc.com.
  24. https://www.bbc.com/news/world-middle-east-29123668 bbc.com.
  25. Oliver Holmes: Benjamin Netanyahu becomes longest-serving Israeli PM The Guardian. 20.7.2019. Viitattu 27.1.2020. (englanniksi)
  26. Benjamin Netanyahu’s toxic legacy will haunt Israel long after he goes. The Guardian 23.11.2019
  27. https://www.bbc.com/news/world-middle-east-47409739 bbc.com.
  28. Jussi Nurminen: Netanjahu yrittää välttää korruptio-oikeudenkäynnin syytesuojaa hakemalla – Israelin poliittinen umpikuja lykkää päätöstä kuukausilla Yle. 1.1.2020. Viitattu 27.6.2020.
  29. Hanna Huhtamäki: Israelin pääministerin Benjamin Netanjahun oikeudenkäynti alkaa tänään Helsingin Sanomat. 24.5.2020. Viitattu 27.6.2020.
  30. Israel sai uuden hallituksen – Netanjahu: On aika liittää Länsirannan siirtokunnat Israeliin Yle Uutiset. Viitattu 31.8.2020.
  31. Pöntinen, Pirkko: Israelin vaalikierre kiihtyy – hallitus hajoaa taas, vaalit syksyllä Yle Uutiset. 20.6.2022. Viitattu 20.1.2023.
  32. Israelin johtoon palannut Benjamin Netanjahu pelaa kovaa peliä suurin riskein Helsingin Sanomat. Pääkirjoitus. 5.1.2023. Viitattu 7.1.2023.
  33. Netanyahu's Coup for Dummies: Israel's Constitutional Crisis, Explained Haaretz. Viitattu 11.4.2023. (englanniksi)
  34. Why are Israelis protesting against the new government? www.aljazeera.com. Viitattu 11.4.2023. (englanniksi)
  35. Al-Aqsa mosque: Violence as Israeli police raid Jerusalem holy site BBC News. 5.4.2023. Viitattu 11.4.2023. (englanniksi)
  36. Linah Alsaafin: Why is Israel bombing Syrian airports? www.aljazeera.com. Viitattu 11.4.2023. (englanniksi)
  37. More than a dozen killed in Israel's 'deadliest attack' on Syrian capital Damascus France 24. 19.2.2023. Viitattu 11.4.2023. (englanniksi)
  38. Five killed in Israeli air strikes on Syria’s capital, Damascus www.aljazeera.com. Viitattu 11.4.2023. (englanniksi)
  39. Patrick Kingsley, Ronen Bergman: What Happened When Israel Struck Lebanon After Militants Attacked With Rockets The New York Times. 7.4.2023. Viitattu 11.4.2023. (englanniksi)
  40. Mohammed Tawfeeq,Larry Register,Richard Allen Greene,Michael Schwartz,Teele Rebane,Eyad Kourdi: Israel says its fighter jets have hit a Syrian military compound CNN. 8.4.2023. Viitattu 11.4.2023. (englanniksi)
  41. Natasha Bertrand,Kylie Atwood: Leaked Pentagon documents provide rare window into depth of US intelligence on allies and foes | CNN Politics CNN. 9.4.2023. Viitattu 11.4.2023. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]