Ranskan historia

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Osa sarjaa aiheesta
Ranskan historia
Aikajana

Ranskan historia voidaan aloittaa esimerkiksi vuodesta 843, jolloin frankkien valtakunnan länsiosasta alkoi muodostua Ranska.

Esihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dordognen laaksosta tehdyt varhaisen kivikauden löydökset osoittavat, että paikalla oli menestyviä vaikkakin alkeellisia yhdyskuntia yli 25 000 vuotta sitten. Dordognen luolamaalauksista kuuluisimmat on löydetty Lascaux’sta Montignacin läheltä.[1]

Myöhäiseltä kivikaudelta eli neoliittikaudelta noin 12 000 vuotta sitten on löydetty merkkejä savenvalannasta ja senaikaisesta arkkitehtuurista. Maanviljelyksellä eläviä kyliä muodostui Pariisin suistoon 4600 eaa. ja samanlaisia asumuksia samoilta ajoilta Rhonen laaksoon ja Auden rannoille Etelä-Ranskassa. Neoliittikaudella kaikkien Ranskan neljän pääjoen rannoilla elämä oli kiinteää sekä kulttuurisesti, poliittisesti ja taloudellisesti yhä kehittyneempää. Näiltä ajoilta peräisin olevat menhirit, kivikehät ja paasikivet osoittavat, että yhdyskunnat kykenivät huomattaviin teknisiin ja sosiaalisiin saavutuksiin.[2]

Gallia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskan aluetta asutti vuodesta 1000 eaa. alkaen metalliaikainen Pohjois- ja Keski-Euroopasta kotoisin oleva kelttikansa. Heitä kutsuttiin gallialaisiksi ja maata Galliaksi. Gallialaisten yhteisön järjestelmä muistutti myöhempää feodalismia. Keltit asuttivat Galliaa yli tuhat vuotta, mutta kelttiläinen Gallia ei jättänyt Ranskalle perinnöksi juuri mitään: ei kieltä, uskontoa, instituutiota eikä tapoja.[3]

Gallialaiset valloittivat Rooman 390 eaa. ja uhmasivat vahvistuvaa Roomaa vuosisatojen ajan, kunnes Julius Caesar valloitti Gallian 50-luvulla eaa. ja teki siitä Rooman provinssin. Gallia roomalaistettiin kauttaaltaan: roomalaiset toivat maahan esimerkiksi lujan hallintovallan, edistyneen tekniikan, kaupunkien ja teiden verkoston, kristinuskon, rauhan sekä latinan kielen, josta myöhemmin kehittyi ranskan kieli.[4] Rooman valtakunnan hajottua 400-luvulla Gallia jäi barbaarien valtaan.[5]

Keskiaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hugo Capet

Rooman valtakunnan hajottua Ranskan alue kuului frankkien valtakuntaan, jonka hallitsijoina olivat ensin merovingit ja myöhemmin karolingit. Espanjan suunnasta aluetta alkoivat 700-luvulla uhata islamilaiset umaijadit. Ranska jäi kuitenkin islamilaisilta valloittamatta, koska sotapäällikkö Kaarle Martel torjui heidät Keski-Ranskassa Poitiers’n taistelussa 732.[6] Valtakunnan mahtavin hallitsija oli Kaarle Suuri, joka vuonna 800 kruunattiin Rooman keisariksi.[7]

Ranskan valtion voidaan katsoa syntyneen vuonna 843, kun Kaarle Suuren kolme pojanpoikaa jakoivat valtakunnan keskenään Verdunin sopimuksella. Näin syntyneistä valtioista läntisin oli Länsi-Frankia, jonka hallitsijana oli Kaarle Kaljupää. Karolingien jälkeen valtaan nousi vuonna 987 Hugo Capet. Hänen jälkeläisiään ovat kaikki Ranskan myöhäisemmät kuninkaat, kapetingit, myös suvun sivuhaaroihin kuuluneet Valois’t ja Bourbonit[8].

Verdunin sopimuksella perustetuista valtakunnista keskimmäinen, Lotharin valtakunta, jäi lyhytikäiseksi ja hajosi pian moniksi ruhtinaskunniksi. Osa niistä, kuten Burgundi, Provence, Franche-Comté, Alsace ja Lorraine, liitettiin myöhemmin Ranskaan.[9]

Ranska osallistui ristiretkiin 1096–1270. Ranskasta käynnistyi 1100-luvun renessanssi. Kolmas sääty nousi, kaupunkielämä alkoi kukoistaa ja katedraaleja perustettiin. Se jatkui 1200-luvulle. Myöhäiskeskiajalla Ranska soti pitkään Englantia vastaan. Satavuotisessa sodassa (1337–1453) Jeanne d’Arc sai aikaan kansallisinnostuksen, joka johti englantilaisten karkottamiseen maasta.

Uuden ajan alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aurinkokuningas Ludvig XIV.

Valtakunnan yhteyttä heikensivät uskonsodat hugenotteja vastaan (1562–1598). Ensimmäisen Bourbon-sukua edustaneen kuninkaan Henrik IV:n antama Nantesin edikti antoi hugenoteille uskonnonvapauden 1598.[6] Sittemmin kuningas Ludvig XIV (1643–1715) kuitenkin perui sen vuonna 1685.

Ulkopolitiikassaan Ranska pyrki 1500-luvulla horjuttamaan Habsburg-suvun asemaa, sillä suku uhkasi Ranskaa monelta ilmansuunnalta, kun se hallitsi Alankomaita, Espanjaa ja Itävaltaa. Ulkopolitiikan taituri oli erityisesti kardinaali Richelieu, joka myös loi pohjan kuninkaiden itsevaltiudelle.[6] Itsevaltiuden ajaksi katsotaan vuodet 1643–1792, jona aikana kolme kuningasta ehti hallita: Ludvig XIV (1643–1715), Ludvig XV (1715–1774) ja Ludvig XVI (1774–1792), vaikkakin osan ajasta kuninkaat olivat alaikäisinä vailla valtaa.

Aurinkokuningas Ludvig XIV:n (1638–1715) aikana Ranska oli Euroopan keskeinen suurvalta.[10] Aurinkokuningas oli yksinvaltiuden huipentuma, ja hänen on sanottu lausuneen: ”L’État c’est moi.” (suom. Valtio olen minä.) Pariisilaisten kapinan jälkeen hän ei luottanut pariisilaisiin, vaan rakennutti Versailles’in palatsin, jonne hän muutti 1682.

Ranskan siirtomaavallan perusta luotiin 1600-luvulla. Ranska valtasi ensin alueita Pohjois-Amerikasta, Länsi-Intiasta ja Etelä-Aasiasta. Valtiontalouden kannalta valloitukset ja sodat olivat rasittavia ja Ranskan mahti heikkeni 1700-luvun aikana. Iso-Britannia valtasi suuren osan Ranskan siirtomaista 1700-luvun puolimaissa. Varsinainen siirtomaakausi alkoi 1800-luvulla, jolloin Ranska perusti uusia siirtomaita Afrikkaan ja Kaakkois-Aasiaan. 1800-luvun lopussa Länsi-Afrikka oli lähes kokonaan sen hallussa.[11] Myös huono valtionhallinto ja väestöryhmien räikeä eriarvoisuus kasvattivat tyytymättömyyttä.[6] Jälkeenpäin tätä kautta on nimitetty termillä ancien régime, vanha hallinto.

Ranskan vallankumous ja Napoleonin sodat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eugène Delacroix Vapaus johtaa kansaa.

Ranskan vallankumoukseen jälkeen Ranskasta tuli vuonna 1792 tasavalta, ja se kesti Napoléon Bonaparten vallankaappaukseen asti. Napoleon julistautui keisariksi. Vallankumoussotien tappion ja Napoleonin karkotuksen jälkeen Ranskasta tuli vuosiksi 1814–1848 kuningaskunta. Vuonna 1830 puhkesi heinäkuun vallankumous, jossa kuningas Kaarle X syrjäytettiin, mutta kuninkuutta ei lakkautettu, vaan uudeksi kuninkaaksi tuli perustuslaillisena monarkkina hänen kaukainen sukulaisensa Ludvig Filip.[12]

Muun muassa yhteiskunnan epäkohdat ja Pohjois-Amerikan vapaussodan esimerkki johtivat lopulta vallankumoukseen. Toukokuussa 1789 Ranskan säätyvaltiopäivät kutsuttiin koolle ensimmäisen kerran lähes kahteensataan vuoteen. Tällöin kansan keskuudessa heräsi suuria toiveita saada pitkäaikaiset epäkohdat korjatuiksi. Ranskassa puhkesi myös mellakoita, ja vallankumouksen onkin usein katsottu alkaneen 14. heinäkuuta 1789 tapahtuneesta hyökkäyksestä Bastiljin linnoitukseen, jota oli kauan käytetty vankilana. Vuonna 1792 Ranska julistettiin tasavallaksi. Valtansa menettänyt kuningas Ludvig XVI teloitettiin seuraavan vuoden alussa. Pian sen jälkeen alkoi Maximilien Robespierren hirmuvalta. Vastustajat kohtasivat verisen lopun. Lopulta vuonna 1794 hän koki itse verisen lopun. Sen jälkeen vallankumous alkoi laantua.

Ranska aloitti vallankumoussodat 1792 sodanjulistuksilla Itävallalle ja Preussille. Napoleon I valloitti 1796 Italian voittaen Itävallan. Vuonna 1799 Napoleon kaappasi direktiohallitukselta vallan ja teki itsestään ensimmäisen konsulin. Napoleon kruunasi itsensä keisariksi 1804. Monarkia palasi Ranskaan, vaikka alun perin oli ollut tarkoitus päästä siitä eroon.

Vallankumoussodat jatkuivat Napoleonin sotina; Napoleon valloitti puoli Eurooppaa ja palautti Ranskan menetetyn itsetunnon. Napoleon kukistettiin lopullisesti 1815 ja hänet karkotettiin Saint Helenalle. Wienin kongressissa vuonna 1815 pyrittiin mahdollisuuksien mukaan palauttamaan vallankumousta edeltäneet olot ennalleen, ja niinpä konservatiivista politiikkaa harjoittanut Bourbon-suku palautettiin valtaan.

1800-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Euroopan hulluna vuotena” 1848 Ludvig Filip syrjäytettiin helmikuun vallankumouksessa. Ranskasta tuli tasavalta, ja sen presidentiksi valittiin Napoleonin veljenpoika Ludvig Napoleon. Hän kuitenkin julistautui muutaman vuoden päästä keisariksi nimellä Napoleon III. Preussin vastaisen sodan jälkeen 1870 Ranska julistettiin jälleen tasavallaksi.[10]

Bourbonien taantumuksellinen politiikka johti heinäkuun vallankumoukseen 1830. Valtaan tuli Ludvig Filip, mutta koska hänen hallituksensa suosi vahvasti porvaristoa, siihen muissa väestönosissa kohdistunut tyytymättömyys johti uuteen vallankumoukseen eli helmikuun vallankumoukseen 1848. Työväenkapinan jälkeen perustettiin Toinen tasavalta (1848–1852). Toisen tasavallan aikana vallan itselleen keskittäneestä Lòuis Napoleon Bonapartesta tehtiin vuonna 1852 kansanäänestyksellä keisari, joka otti hallitsijanimekseen Napoleon III. Hänen valtakautenaan eli Ranskan toisen keisarikunnan aikana talous kehittyi nopeasti.

Vuonna 1870 Ranska joutui sotaan Preussia vastaan ja hävisi, jolloin Napoleon III syrjäytettiin vallasta. Ranska menetti Saksalle Elsass-Lothringenin. Sodan aikana kapinalliset perustivat Pariisin kommuunin. Se kuitenkin tuhottiin pian, ja perustettiin Ranskan kolmas tasavalta (1875–1940), joka oli tarkoitettu väliaikaisratkaisuksi. Koska mikään sen muuttamiseen tähdänneistä ryhmistä ei onnistunut saamaan enemmistöä missään vaiheessa, kolmannesta tasavallasta tuli pitkäikäinen ja se pysyi toiseen maailmansotaan saakka. 1800-luvun lopulla Ranskan siirtomaita laajennettiin Afrikassa ja Kaakkois-Aasiassa. Lopulta Afrikassa sijainneet Ranskan siirtomaat muodostivat laajan yhtenäisen alueen, joka ulottui Algeriasta Kongojoelle saakka.

1900-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranska teki 1. marraskuuta 1902 Italian kanssa sopimuksen, jossa Marokko määritettiin Ranskan etupiiriin ja Libya Italian etupiiriin. Kaksi vuotta myöhemmin 8. huhtikuuta 1904 se liittoutui Yhdistyneen kuningaskunnan kanssa. Joulukuussa 1905 kirkko ja valtio erotettiin toisistaan. Ranskan valta Marokossa vahvistui 1905–1906 järjestetyssä Algecirasin konferenssissa.[13]

Ensimmäisessä maailmansodassa (1914–1918) Ranska taisteli Saksaa vastaan ja sai sodan jälkeen suuren sotakorvauksen ja Ranskan–Preussin sodassa menetetyn Elsass-Lothringenin takaisin. Kun natsi-Saksa syyskuussa 1939 aloitti Toisen maailmansodan Puolan offensiivilla, Ranska julisti Yhdistyneen kuningaskunnan rinnalla Saksalle sodan, mutta ei käytännössä ryhtynyt mainittaviin sotatoimiin. Seuraavana vuonna Saksa suoritti massiivisen hyökkäyksen Belgian kautta Ranskaan, joka joutui antautumaan jo kesäkuussa 1940. Aseleposopimuksen mukaan Pohjois- ja Länsi-Ranska jäivät Saksan miehittämiksi. Maan eteläosaa, Vichyn Ranskaa, hallitsi marsalkka Pètainin hallitus, mutta käytännössä sekin oli Saksan vasallivaltio. Länsiliittoutuneet tekivät Ranskaan kesäkuussa 1944 Normandian maihinnousun, jonka jälkeen maa vapautui. Sodan jälkeistä vaihetta vuosina 1946–1958 on kutsuttu neljänneksi tasavallaksi.

Toisen maailmansodan jälkeen siirtomaat alkoivat itsenäistyä, ensimmäisinä Itä-Aasiassa sijainneet. Siirtomaiden itsenäistymiseen liittyi joukko sotia ja niiden aiheuttamia ongelmia, joita niiden muuttaminen Ranskan unioniin kuuluneiksi merentakaisiksi territorioiksi ei voinut ratkaista. Vuoden 1958 perustuslakiuudistus aloitti viidennen tasavallan ajan. Verinen Algerian sota käytiin 1954–1962, ja se päättyi Algerian itsenäistymiseen Ranskasta. Muut Ranskan afrikkalaiset siirtomaat sen sijaan itsenäistyivät jokseenkin rauhanomaisesti muutaman viikon kuluessa vuonna 1960. Presidentti Charles de Gaulle pyrki saamaan Ranskan suuruuden takaisin toimimalla itsenäisesti ulkopolitiikassa. 1970-luvulla Ranskaa koettelivat talousvaikeudet.

Uusin historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan jälkeen Algerian ja Indokiinan sotatoimet aiheuttivat tyytymattömyyttä, ja hallitus toisensa jälkeen kaatui. Vallankaappaus ja sisällissota uhkasivat, kunnes parlamentti kutsui kenraali Charles de Gaullen presidentiksi vuonna 1958.[10] Ranskan nykyisen viidennen tasavallan perustuslaki vahvistettiin vuonna 1958. Siinä presidentin valtaoikeudet nostettiin samalle tasolle parlamentin kanssa, mitä kutsutaan puolipresidentilliseksi järjestelmäksi. Viidennen tasavallan aikana on koettu kaksi jaksoa, joiden aikana presidentti ja pääministeri ovat olleet eri puolueista, vuosien 1986 ja 1997 vaalien jälkeen. Tällaisessa tilanteessa pääministerin asema on suhteellisen vahva, kun taas presidentti joutuu hakemaan tukea oppositiosta.[14] De Gaulle erosi 1969, kun hänen ehdotuksesa perustuslain muutoksesta oli hävinnyt kansanäänestyksen. Hänen jälkeensä viidennen tasavallan presidentteinä ovat toimineet Georges Pompidou (1969–1974), Valery Giscard d'Estaing (1974–1981), Francois Mitterrand (1981–1995), Jacques Chirac (1995–2007) ja Nicolas Sarkozy (2007–2012).[10]

Algerian sota päättyi maan itsenäistymiseen 1962, ja vähitellen useimmat siirtomaat itsenäistyivät, viimeisenä Vanuatu 1980.[15]

Talouskasvu toisesta maailmansodasta 1970-luvun öljykriisin vuosiin (Trente Glorieuses) oli ennätyksellisen voimakasta.[16] Kevään 1968 opiskelijamellakat laukaisivat kahden viikon yleislakon, ja pelättiin jopa vallankumousta.[17] Vuosina 2005–2006 maassa koettiin laajoja mellakoita, joihin osallistui ennen kaikkea lähiöiden maahanmuuttajataustaisia nuoria.[18]

Marine Le Pen vaalijuhlassa.

Äärioikeistolainen kansallismielinen Kansallinen rintama on noussut 40 vuoden aikana marginaalista keskeiseksi puolueeksi. 2000-luvulla sen suosiota ovat nostaneet euroalueen talouskriisi ja työttömyys.[19] Puolueen presidenttiehdokkaat ovat menestyneet 2000-luvulla: Jean-Marie Le Pen pääsi toiselle kierrokselle 2002,[18] ja vuonna 2012 hänen tyttärensä Marine Le Penin ennätyksellisen suuri äänisaalis toi kolmannen sijan.[20]

Viidennen tasavallan aikana Ranska on panostanut eurooppalaiseen yhteistyöhön. Se oli yksi EU:n kuudesta perustajajäsenestä, ja presidentti Mitterrand ajoi Maastrichtin sopimuksen hyväksymistä. Ranska hylkäsi kansanäänestyksessä 2005 ehdotuksen Euroopan perustuslaista, jolloin sen ratifiointiprosessi keskeytyi, mutta puheenjohtajakaudellaan Ranska tuki perustuslain korvaavaa Lissabonin sopimusta.[10] Sarkozyn aikana Ranska lähentyi jälleen Natoa, ja toimi aktiivisesti Afganistanissa ja Iranin ydinasekysymyksessä. Se oli keskeinen tekijä Libyaan iskeneessä kansainvälisessä yhteisössä keväällä 2011.[10]

Sarkozyn seuraajan vaaleihin liittyi runsaasti dramatiikkaa, kun vahvana sosialistiehdokkaana pidetty Dominique Strauss-Kahn joutui luopumaan ehdokkuudesta seksuaalirikossyyttiden takia. Lokakuun 2011 esivaalit ja toukokuun 2013 varsinaiset vaalit voitti Francois Hollande.[18]

Maastrichtin sopimus astui voimaan 1. marraskuuta 1993. Tammikuussa 1996 Ranska päätti maanalaisen ydinkoesarjansa ja oli elokuussa 1996 mukana hyväksymässä ydinkoekieltosopimusta Geneven aseidenriisuntakokouksessa ja YK:n yleiskokouksessa. Ranskan osuus Euroopan rahaliiton EMU:n kolmannen vaiheen toteutumisessa 1. tammikuuta 1999 oli ratkaiseva Saksan ohella. 29. toukokuuta 2005 Ranskan kansanäänestys vastusti (54,87 % vastaan) Euroopan unionin perustuslakiluonnosta.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Cole, Robert: Matkaopas historiaan: Ranska. Suom. Haikara, Tarja. Puijo, 1994. ISBN 951-579-015-8.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Cole 1994, s. 12.
  2. Cole 1994, s. 12–13.
  3. Cole 1994, s. 14–15.
  4. Cole 1994, s. 15–18.
  5. Cole 1994, s. 17–18.
  6. a b c d Kaisu-Maija Nenonen & Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 1047, 1061–1062. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.
  7. Charlemagne is Crowned Emperor Webchron Web Chronology Project. Viitattu 13.5.2012.
  8. The Capetians: Kings of France, 987–1328 Reviews in History. 2009. Historical Research University of London. Viitattu 10.5.2012. (englanniksi)
  9. Gascoigne, Bamber: History of France: Three slices of Francia History World. Viitattu 10.4.2011. (englanniksi)
  10. a b c d e f Archived Background Note 15.2.2012. US Department of State. Viitattu 22.8.2013.
  11. Colonies Discover France. Viitattu 23.3.2012. (englanniksi)
  12. July Revolution Encyclopedia Britannica. Viitattu 18.4.2012. (englanniksi)
  13. Laati, Iisakki: Mitä Missä Milloin 1951, s. 72. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1950.
  14. Knapp & Wright: The Government and Politics of France, s. 82–84, 97–98. Routledge, 2001. ISBN 9780415215268. (englanniksi)
  15. Government, The Overseas Territories and Departments Countries Quest: France. Viitattu 26.4.2012. (englanniksi)
  16. Les trente glorieuses: France 1945–1975 1998. The University of Sunderland. Viitattu 24.4.2012. (englanniksi)
  17. 1968: Workers join Paris student protest On This Day. BBC News. Viitattu 26.4.2012. (englanniksi)
  18. a b c Timeline France BBC. Viitattu 22.8.2013.
  19. Marine Le Pen and France's Front National sense their time has come 21.1.2012. Guardian. Viitattu 26.4.2012. (englanniksi)
  20. Ranskan vaaleissa yllätys oikealta 22.4.2012. Uusisuomi.fi. Viitattu 26.4.2012.