Heinäkuun monarkia

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ranskan kuningaskunta
1830–1848
Flag of France.svg Coat of Arms of the July Monarchy (1831-48).svg
lippu vaakuna

French Kingdom within Europe 1839.svg

Ranska vuonna 1839

Valtiomuoto perustuslaillinen monarkia

Kuningas Ludvig Filip I

Pääministeri Victor de Broglie (ensimmäinen)
Louis Mathieu Molé (viimeinen)

Pääkaupunki Pariisi

Viralliset kielet ranska

Valuutta Ranskan frangi

Kansallislaulu La Parisienne

Edeltäjä(t) Flag of the Kingdom of France (1814-1830).svg Bourbon-restauraatio

Seuraaja(t) Ranskan lippu Ranskan toinen tasavalta
Osa sarjaa aiheesta
Ranskan historia
Aikajana

Heinäkuun monarkia (ransk. la monarchie de Juillet) on nimitys Ranskan historiassa vuoden 1830 heinäkuun vallankumouksen ja vuoden 1848 helmikuun vallankumouksen väliselle aikakaudelle, jolloin maan kuninkaana toimi Orléans-sukuinen Ludvig Filip. Ludvig Filipin kuninkuuden katsottiin nojaavan erityisesti varakkaan porvariston tukeen.[1] Parlamentilla oli merkittävämpi asema ja äänioikeus oli laajempi kuin edeltävänä Bourbon-restauraation aikana.

Ajan merkittäviä poliittisia johtajia olivat muun muassa kuningasta tukenut François Guizot ja kuninkaan vallan rajoittamista kannattanut Adolphe Thiers. Varsinkin 1830-luku oli poliittisesti levotonta, ja heinäkuun monarkiaa uhkasivat sekä Bourbonien valtaanpaluuta kannattaneet legitimistit että tasavaltalaiset.[1] Heinäkuun monarkiaa seurasi vuoden 1848 myötä Ranskan toinen tasavalta.

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tausta: Napoleonin tappiosta heinäkuun vallankumoukseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskan suuren vallankumouksen luoman valtatyhjiön täytti Napoleon. Hänen valtansa päättyi lopullisesti vuonna 1815 kun hän kärsi tappion Preussin ja Iso-Britannian armeijoille Waterloon taistelussa. Ranskan hallitsijaksi liittoutuneet asettivat vallankumouksen aikana mestatun kuninkaan, Ludvig XVI:n veljen, joka otti hallitsijanimekseen Ludvig XVIII. [2]

Ludvig XVIII kruunajaisasussaan.

Ludvig XVIII teki hallitsijana eräänlaisen kompromissin. Hän poisti käytöstä Ranskan trikolorin ja otti käyttöön Bourbonien liljalipun, mutta antoi perustuslaillisen asiakirjan. Asiakirjan mukaan kansalaisilla oli oikeusistuimissa samat oikeudet, julistettiin uskonnollista suvaitsevaisuutta ja perustettiin edustajainkokous. Edustajainkokous sai päättää verotuksesta. Tämä kaikki oli paljon enemmän kuin oli ollut ennen vuoden 1789 vallankumousta ja rauhoitti edistysmielistä yläluokkaa. Toisaalta se rauhoitti myös konservatiiveja, joiden mielestä nyt oli vältetty kansanvallan mukanaan tuoma kaaos. [3]

Asiat sujuivat hyvin vuoteen 1820. Tuolloin murhattiin kruununperillinen, Charles Ferdinand, Berryn herttua. Vastatoimina hallitus asetti voimaan sensuurin ja muutti vaalilakia.[4] [5] Pääministeriksi tuli äärikonservatiivinen Joseph de Villèle. Hän oli kiinnostunut enimmäkseen talouspolitiikasta ja sai taitavalla politiikallaan mielialat rauhoittumaan. Hallituksessa näytteli merkittävää osaa varakreivi Francois René de Chautebriand, joka konservatiivisuuntauksen ollessa äärimmillään sai aikaan Ranskan intervention Espanjaan vuonna 1823. Espanjalaiset olivat syösseet vallasta vihaamansa kuninkaan. [6]

Sanomalehdet olivat jo 1800-luvun alussa merkittäviä tiedonvälittäjiä ja mielipiteenmuokkaajia. Siksi Ranskan hallitus sensuroi maansa sanomalehtiä. Charles Maurice de Talleyrand korosti että sanomalehdistön pitäisi olla vapaata. Talleyrandia kiinnosti nuori ja teräväkynäinen sanomalehtimies Adolphe Thiers. Thiers julkaisi sanomalehteä Le National, joka ei pelännyt arvostella hallitusta, eikä kuningasta. Lehti halusi tuoda esiin vallankumouksen parhaat perinteet ja pelastaa kuninkaanvallan, tosin ilman Bourboneja. [7]

Kun Ludvig XVIII kuoli häntä seurasi valtaistuimelle Kaarle X vuonna 1824. Ranskassa alkoi kehitys joka johti vallankumoukseen. Kuningas aiheutti vallankumouksen taipumattomuudellaan ja taitamattomuudellaan. Jo hänen kruunajaisensa herättivät vastustajissa huomiota. Kruunajaiset tehtiin täysin vanhentuneiden keskiaikaisten menojen mukaan. Niihin kuului neuloilla pistelyä symboloimaan Kristuksen haavoja ja kuningas kosketteli imusolmuketautia sairastavia. Muualla Euroopassa tällainen oli hylätty jo sata vuotta aikaisemmin.[8]

Kuningas sympatisoi kovan linjan aatelisia, jotka halusivat saada takaisin maanpaon aikana menettämänsä omaisuuden, mikä nostatti suuttumusta kaikissa vallankumouksen koettelemukset kestäneissä. Hän halveksi avoimesti edeltäjänsä antamaa peruskirjaa ja vaiensi arvostelun. Tyytymättömyyttä alkoi esiintyä erityisesti ministereissä, upseereissa ja diplomaateissa. [9]

Kuninkaan hallinto muuttui yhä konservatiivisemmaksi ja vuonna 1828 Joseph de Villèle joutui astumaan syrjään. Hänen tilalleen tuli pääministeriksi äärikonservatiiveista äärikonservatiivein ruhtinas Jules de Polignac. Häntä on kuvailtu, että hänen moraalisessa ryhdissään ei ollut vikaa, mutta arvostelukyvyssä kylläkin. Hän vieraannutti hallituksesta viimeisetkin maltilliset. Vastatoimena liberaalien yhdistys kehotti kaikkia kansalaisia jättämään verot maksamatta. [10] [11]

Samaan aikaan elettiin taloustaantumaa. Kaupunkilaisia huoletti työttömyys ja koulutettujen oli vaikea saada töitä, sillä vanheneva aatelisto otti paikat itselleen. Vasemmiston ja oikeiston oppositiovoimat yhdistyivät ja oikeastaan kaikki ranskalaiset toivoivat muutosta. Lopulta kuningas itse käynnisti vuonna 1830 heinäkuun vallankumouksen. [12]

Melkein heti kävi selväksi että edustajainkokouksen ja pääministeri de Polignacin yhteistyö oli mahdotonta. Kuningas hajotti edustajainkokouksen ja järjesti uudet vaalit. Vaikka vaalilakeja oli muokattu, oppositio sai enemmistön paikoista. Vastavetona kuningas julkaisi 25. heinäkuuta 1830 joukon säädöksiä. Niiden mukaan painovapaus poistettaisiin, edustajainkokous hajotettaisiin ja vaalilakia muutettaisiin entistä taantumuksellisemmiksi.[13] [14]

Tieto uusista säädöksistä levisi kansalaisten keskusteen 27. heinäkuuta 1830. Kansaa alkoi kertyä Pariisissa kaduille ja vähitellen tilanne kehittyi kolme päivää kestäneiksi katutaisteluiksi. Vallankumoukselliset saivat helpon voiton, osittain siksi, että Ranskan armeijan joukkoja oli paljon juuri vallatussa Algeriassa. Kuningas yritti vielä 29.heinäkuuta 1830 tyynnyttää mielialoja erottamalla inhotun pääministeri Polignacin. Tämäkään ei enää kansalle riittänyt ja kuningas luopui vallasta 2. elokuuta 1830 [15]

Heinäkuun monarkian alkuvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tavallisen kansan ollessa katutaisteluissa, käytiin kulisseissa neuvotteluja uudesta hallinnosta. Talleyrand ja Thiers päättivät tarjota kuninkuutta Orléansin herttua Ludvig Filipille joka oli oppositiohenkinen. Talleyrand matkusti maaseudulle taivuttelemaan herttuaa joka empi, mutta sisarensa suostutteluja kuunneltuaan suostui ajatukseen. Hän saapui Pariisiin 31. heinäkuuta ja hänet julistettiin kuninkaanvallan haltijaksi, sillä aluksi oli ajatus nostaa kuninkaaksi murhatun Berryn herttuan poika. [16] [17]

Ludvig Filip julistautui kuninkaaksi 9. elokuuta 1830 ja otti vapaamielisyyttään osoittaakseen arvonimen Ranskalaisten kuningas. Uusi tilanne oli vauraan eliitin ja kaupunkiporvariston mieleen. Se ei halunnut tasavaltaa, joka olisi voinut olla uhka heidän asemalleen. Pelättiin, että tasavallaksi julistautuminen olisi antanut ulkovalloille tekosyyn hyökätä Ranskaan. Jopa vanha tasavaltalainen Lafayette kannatti uutta hallintoa. [18]

Hallitus ilmoitti heti tietyistä uudistuksista. Lipuksi otettiin vallankumouksen aikainen trikolori, perinnölliseen jäsenyyteen perustunut edustajainkokouksen ylempi kamari lakkautettiin. Sen tilalle tuli nimitettävä hallintoelin. Äänioikeutta laajennettiin, mutta se koski vain tuolloin huomattavaa yli 200 frangin veroa maksaviin. Äänioikeutettuja oli näin vain 270 000 henkilöä. Ranskassa oli tuolloin jo lähes 30 000 000 asukasta. [19] [20]

Uusi kuningas Ludvig Filip oli aluksi erittäin suosittu. Hän esiintyi vapaamielisenä itsevaltiuden vihollisena joka halusi puolustaa kaikkia niitä arvoja, joita trikolori edusti. Uusi kuningas saatettiin nähdä iltakävelyllä Pariisissa puolisonsa kanssa kuin kuka tahansa varakas porvari. Kuningas itsekin mielsi itsensä varakkaaksi suurporvariksi. Ulkomaiden lähettiläille hän tosin kertoi jotain aivan muuta. Hän sanoi tarttuneensa kuninkuuteen ainoastaan estääkseen suuremmat onnettomuudet ja ottaakseen vastaan Kaikkivaltiaan hänelle tarjoaman aseman. [21]

Ensimmäiseksi pääministerikseen kuningas nimitti Jacques Laffitten joka menetti kuninkaan luottamuksen jo maaliskuussa 1831. Hänen tilalleen tuli pankkialalla toiminut Casimir Perier. Perier oli voimakasluontoinen henkilö, joka viitoitti sen politiikan, jota Ludvig Filip noudatti pääpiirteissään koko valtakautensa. [22]

Tyytymättömyys hallintoa kohtaan heräsi varhain. Vuonna 1831 julkaistiin pilapiirros, jossa kuninkaan pää muuttuu päärynäksi. Tekijä, Honoré Daumier,joka sovelsi Charles Philiponin ideaa, joutui vankilaan.

Perier ei pelännyt ojentaa kansanedustajia eikä edes kuningasta, kun katsoi tämän puuttuvan asioihin jotka eivät hänelle kuuluneet. Hän ei myöskään epäröinyt käyttää väkivaltaa hajottaakseen opposition mielenosoituksia. Ranskassa oli paljon ryhmittymiä jotka olivat tyytymättömiä vallankumouksen lopputulokseen ja he vihasivat uutta hallitsijahuonetta ja sen virkamiehistöä. [23]

Koleraepidemia kohtasi Ranskan vuonna 1832. Perier osoitti henkilökohtaista rohkeutta vieraillessaan sairaaloissa, sillä hän halusi osoittaa hallitusvallan myötätuntoa sairastuneille. Tämä koitui pääministerin kohtaloksi, hän sai tartunnan ja kuoli. Kuningas salasi huonosti tyytyväisyytensä häntä hermostuttaneen energisen pääministerin kuoltua. Kuningas lähetti kruunuperillisen sairaaloihin osoittamaan hallituksen osanottoa sairastuneille, mutta sai osakseen vihaa ja arvostelua. Lentolehtisissä alettiin vaatia koleralääkkeeksi kuninkaan ja tämän poikien ja edustajanhuoneen jäsenten päitä. [24]

Tyytymättömyys herää[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jo vuonna 1831 nousivat Lyonissa työläiset kapinaan ja kapina kukistettiin helposti. Vuoden 1834 keväällä oli Lyonissa ja Pariisissa uusia työläislevottomuuksia. [25] Pariisissa työläiskaupunginosissa alettiin rakentaa ja barrikadeja ja tarttua aseisiin. Hallitus vastasi kapinointiin armottomasti. Kun Rue Transnonain- kadun talosta numero 32 ammuttiin kohti hallituksen joukkoja, hyökkäsi armeija taloon ja surmasi sen kaikki asukkaat. Tämän jälkeen oli työväestö pitkään osoittamatta mieltään. [26]

Edustajainhuoneen kokous heinäkuun monarkian aikana.

Hallitus oli ymmärtänyt alkuhuuman jälkeen, että sen valta on turvattu ainoastaan jos maassa pysyy sisäinen rauha. Perierin kuoltua kuningas nimitti uuden hallituksen, jonka opetusministeriksi tuli François Guizot ja sisäministeriksi Adolphe Thiers. Se sääti lain, jonka mukaan painovapautta rajoitettiin erittäin paljon, viranomaisilla oli oikeus väkivalloin hajottaa kansankokouksia ja yhdistysvapautta rajoitettiin merkittävästi. Tästä lähtien yhdistysten ja seurojen perustaminen vaati luvan. Thiers osoitti, että hän pystyy tarvittaessa koviin otteisiin, juuri hän määräsi Rue Transnonain katu 32:n asukkaat ammuttaviksi. [27]

Kuninkaan aluksi nauttima suuri henkilökohtainen suosio alkoi huveta. Hän yritti vähitellen saada itselleen enemmän valtaa kuin vuoden 1830 perustuslaki salli ja hallituskriisin sattuessa hän pyrki hallitsemaan ilman pääministeriä mahdollisimman pitkään. Hallituksia tuli ja meni; vuosien 1830- 1848 välisenä aikana niitä oli 13 kappaletta. Ministereikseen hän alkoi entistä enemmän nimittää miehiä, joiden pätevyysvaatimuksena oli kuninkaan miellyttäminen. [28] [29]

Ludvig Filip I vaati usein valtiolta lisämäärärahoja lapsilleen. Tämä suututti hänen kannattajansakin ja kuningasta alettiin pitää ahneena saiturina, joka haluaa vain kasvattaa omaisuuttaan ja turvata viidelle pojalleen ja kolmelle tyttärelleen elämän rikkaudessa. Vaikka hän esiintyi liberaalina porvarina, huomattiin, että hän muuttuu toimissaan entistä konservatiivisemmaksi. [30]

Hallituksen vastustajat saivat paljon iloa vuosina 1831- 1835 ilmestyneestä Le Caricature- lehdestä ja erityisesti Honoré Daumierin piirroksista. Lehti ilmestyi viikottain ja sen pilapiirrokset eivät antaneet armoa hallitukselle. Välillä ministerit olivat pyykkäreitä, jotka pesivät verta Ranskan lipusta, välillä käsiteltäviksi tulivat liikemiehet, sotilaat ja tuomarit. Erityiskäsittelyn sai kuningas: ensiksi hän oli ahne Gargantua joka söi Ranskan tyhjäksi ja seuraavaksi hänen päänsä muuttui päärynäksi. Piirrostensa vuoksi Daumier joutui vankilaan ja Le Caricature lakkautettiin viranomaispäätöksellä vuonna 1835. [31]

"Ranskan on ikävä"[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

"Ranskan on ikävä" lausui runoilija ja poliitikko Alphonse de Lamartine. Hänet valittiin Edustajainhuoneen jäseneksi vuonna 1833. Ranskan poliittinen järjestelmä aiheutti hänessä turhautuneisuutta ja syvän pettymyksen. Puheissaan hän halveksi valtion johdon kaavoihin kangistuneisuutta ja kovuutta huono-osaisia kohtaan. Hän irtisanoutui vallitsevasta järjestelmästä, joka hänen mukaansa oli pettänyt vallankumouksen. Hänen mukaansa Ranskaa johti nurkkakuntainen klikki, jolta puuttui kyky johtaa valtioita. Lamartine ilmaisi halunsa nähdä vallankumouksen toteutuvan ja kansalla oli hänen mukaansa oikeus tehdä se vaikka väkivalloin. [32]

Tilanne ei miellyttänyt äärikonservatiivejakaan. Chautebriand, joka oli vankkumaton monarkisti ja Bourbonien kannattaja, kirjoitti että elää mielummin demokratiassa kuin nykyisessä laittomassa "äpärämonarkiassa". Yleensäkin legitimistit eivät katsoneet voida täysin puolustaa heinäkuun monarkiaa.[33] Hallinnon kannatuksen vähäisyyttä todistaa jo se, että vuosien 1830- 1848 välillä olleissa 13 hallituksessa oli ministereinä vain 20 henkilöä. Hallituksen vaihtuessa ministerit vaihtoivat tehtäviä keskenään. [34]

Napoleonin maallisten jäännösten siirtäminen kotimaahan 15. lokakuuta 1840. Eugène Isabeyn maalaus.

1830- 1840- lukujen taitteessa Ranskan nuoriso tunsi mitättömyyttä menneisyyden rinnalla. Vuoden 1789 suuri vallankumous ja Napoleonin sodat tuntuivat nuorisosta paljon hohdokkaamaslta kuin heidän oma aikansa, jolloin hallinto oli muuttumassa entistä konservatiivisemmaksi. Hyödyntääkseen Napoleon kulttia, kuningas antoi siirrättää Napoleonin maalliset jäännökset takaisin Ranskaan vuonna 1840 [35] Samoihin aikoihin Ludvig Filip lopetti kuuluisat iltakävelynsä Pariisissa, sillä hän alkoi pelätä murhayritystä. [36]

Ajan johtaviin poliitikkohin kuulunut ja pääministerinäkin toiminut François Guizot näki asiat toisin. Hänen mielestään Ranska oli vapaa maa, jossa vapaus vallitsi kaikkialla. Jos joku eli kurjuudessa hänellä oli kovalla työllä ja hyvällä käytöksellä mahdollisuus päästä elämässään vaikka kuinka pitkälle. Yhteiskunta kehittyi hänen mukaansa parhaiten tekemällä varovaisia uudistuksia. Äänioikeus kuului hänen mukaansa vain varakkaille eikä hän suostunut mihinkään vaatimuksiin sen laajentamisesta. Heinäkuun monarkiaa kannattivat loppuun asti lähinnä vain suurporvarit, joita lämmitti kuninkaan esittämä ajatus rikastumisesta. [37] [38]

Ranskassa esiintyvä tyytymättömyys tuli esille yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneiden ajattelijoiden kirjoituksissa. Pierre-Joseph Proudhon taisteli kirjoituksissaan kapitalisteja vastaan ja ilmaisi että "omaisuus on varkautta". Alexis de Tocqueville kirjoitti että demokratia on kestävän yhteiskunnan perusta ja apotti Felicité Robert de Lammennais kirjoitti suosittuja kirjoja "kapinan evankeliumista". [39]

Hallitus oli kieltänyt poliittiset kokoukset. Tyytymättömät keksivät järjestää "banketteja", sillä juhlimista ei oltu kielletty. Juhlat tosin järjestettiin usein ajankohtaisten poliittisten aiheiden ympärille. Vuonna 1847 järjestetyn banketin kunniavieras Lamartine puhui että ellei hallitus täytä siihen vuonna 1830 asetettuja toiveita, se kukistuu. Myös pitkäaikainen tukija Thiers lopetti kuninkaan kannattamisen ja julisti, että kuningas on pelkuri joka haluaa pitää muita välikappaleinaan. [40]

Vuosien 1845 ja 1846 huonot sadot ja kohonneet elintarvikkeiden hinnat lisäsivät tyytymättömyyttä. Pariisissa kärsittiin asuntopulasta, sillä sen väkiluku oli kaksinkertaistunut ja lähestyi jo miljoonaa. Käsityöläisten ansiot heikkenivät teollistumisen vuoksi ja teollisuustyöläiset elivät kurjuudessa. Myös opiskelijat protestoivat. Hallinto oli kyvytön parantamaan kansan elinoloja. Tocqueville kirjoitti tammikuussa 1848, että ilmassa on vallankumouksen tuulia. Hän olikin oikeassa. Uusi vallankumous puhkesi yllättäen jo saman vuoden helmikuussa. [41]

Uusi vallankumous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uusi vallankumous lähti liikkeelle pikkuasiasta. Opiskelijat olivat pyytäneet vuoden 1847 lopussa lupaa reformijuhlaa varten ja viranomaiset olivat myöntyneet. Yllättäen, päivää ennen juhlaa, 21. helmikuuta, lupa peruttiin. [42]

Seuraavana päivänä, 22. helmikuuta alkoi kansaa kerääntyä Pariisin kaduille laulaen Marseljeesia ja lausuen pilkkarunoja johtavista poliitikoista. Myös sotilaat pysyivät rauhallisina eivätkä uhanneet mielenosoittajia. [43]

Kuningas Ludvig Filip ilmoittaa luopuvansa kruunusta 24. helmikuuta 1848

Vielä tässä vaiheessa hallitus pysyi rauhallisena uskoi, että mitään suurempaa ei tule tapahtumaan. Myös sosialistit olivat rauhallisia eivätkä uskoneet vallankumoukseen. Jostain ammuttiin kuitenkin helmikuun 23.päivänä laukauksia kohti mielenosoittajia. Pariisiin lähetetty kansalliskaarti kieltäytyi ampumasta mielenosoittajia ja mielenosoittajat huomasivat armeijan olevan heikkouden tilassa. Ludvig Filip yritti säilyttää valtansa uhraamalla epäsuositun pääministerinsä Guizotin, mutta vallankumoukselliset eivät tyytyneet siihen. Helmikuun 24. komentaja määräsi sotilaidensa lopettavan vallankumouksellisten ampumisen. Kuningas luopui vallasta ja väliaikainen hallitus julisti Ranskan tasavallaksi. [44] [45]

Heinäkuun monarkian ulkopolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ulkopolitiikassaan Ludvig Filip tähtäsi siihen, että vuosien 1814- 1815 romahduksen seuraukset saataisiin pois päiväjärjestyksestä. Rue Trasnonain- kadun tapahtumat osoittivat Euroopan konservatiivisille suurvalloille, että Ranskaan saattoi luottaa kumppanina, kun taisteltiin radikalismia vastaan. Tätä mieltä olivat erityisesti Venäjän ja Itävallan hallitukset. [46]

Heinäkuun vallankumous levisi elokuussa 1830 Brysseliin, missä kansa tarttui aseisiin. Muodostettiin väliaikainen hallitus, joka julisti Belgian itsenäiseksi. Ludvig Filip näki tässä ensimmäisen tilaisuutensa toimia ja hän kaavaili jopa Flanderin liittämistä Ranskaan. Järkisyyt estivät kuitenkin hankkeen. Hänen omaa hallitustaan eivät Euroopan suurvallat olleet vielä tunnustaneet: Iso- Britannia piti vallankumousta onnettomuutena ja Venäjä uutta hallintoa laittomana. Ludvig Filip ilmoitti, että Ranska ei sekaannu Belgian asiohin. Ulkovallat tunnustivat Belgian itsenäisyyden joulukuussa 1830 ja vahvistivat sen rajat 1831. Belgialaiset olisivat halunneet sen kuninkaaksi jonkun Ludvig Filipin pojista, mihin hän antoi jo suostumuksensa. Suurvallat eivät tähän myöntyneet. [47]

Puolassa kapinoitiin venäläisvaltaa vastaan vuonna 1831. Ranskassa tunnettiin myötätuntoa puolalaisia kohtaan, mutta puolalaisten pyytämää aseapua eikä rahaa annettu.[48]

Vuonna 1836 pääministeriksi tullut Thiers aloitti lähentymisen Itävaltaa kohtaan ja kuvaili ruhtinas Metternichiä "suureksi valtiomieheksi". Hän esitti Ludvig Filipille, että Ranskan kruununprinssi avioituisi jonkun Habsburgien prinsessoista kanssa. Ajatus kelpasi myös kuninkaalle, joka halusi tehdä Orléansin suvusta oikean hallitsijasuvun myös vanhojen eurooppalaisten hallitsijasukujen mielissä. Parhaiten hanke onnistuisi Orléansin suvun liittyessä Habsburgeihin. [49]

Asiasta ei kuitenkaan tullut mitään. Metternich pelkäsi avioliittohankkeen pilaavan välit Venäjään. Sen sijaan hän ehdotti, että Ranska puuttuisi jälleen Espanjan sisäisiin asioihin. Loukkaantunut Ludvig Filip erotti Thiersin pääministerin virasta. Espanjan asiohin Ranska ei puuttunut, sillä vanha ruhtinas Talleyrand neuvoi kuningasta olemaan puuttumatta niihin. [50]

Suhteissa Isoon-Britanniaan alkoi tapahtua lähentymistä heti vuonna 1830. Se oli ensimmäinen valtio, joka tunnusti Ludvig Filipin lailliseksi kuninkaaksi. Suurlähettilääksi Lontooseen lähetettiin Talleyrand, joka oli ikänsä tuntenut sympatioita kohdemaataan kohtaan. Hän yritti saada Ranskan ja Iso- Britannian tuntemaan liberaaleina eurooppalaisina valtioina yhteisymmärrystä ja toimimaan konservatiiveja vastaan. [51]

Ranska oli aloittanut jo Kaarle X:n aikana Algerian valtaamisen. Tarkoituksena oli kukistaa merirosvous. Valloituksia jatkettiin ja vuonna 1837 vallattiin Constantinen kaupunki. Seuraavaksi Ranska kiinnostui myös Egyptin asiosta. [52]

Ranskan joukot valtasivat Algeriassa Constantinen vuonna 1837.

Muhammad Ali Pašša joka oli muodollisesti Osmanien valtakunnan käskynhaltija Egyptissä oli tehnyt maasta käytännössä itsenäisen. Vuonna 1831 hänen joukkonsa valtasivat Syyrian. Osmanien valtakunta oli nyt hajoamisen partaalla, mutta sekä Venäjä että Iso- Britannia ryhtyivätkin yllättäen tukemaan Turkkia. Muhammad Pašša pakotettiin vuonna 1833 sopimukseen, jonka mukaan hän sai hallita Syyriaa elinikänsä ajan. Vuonna 1839 hän ilmoitti, että sopimus ei käykään hänelle. [53]

Vuonna 1840 oltiin jälleen tilanteessa, jossa Osmanien valtakunta oli hajoamaisillaan. Välimeren piiriin oli syntymässä ja uusi Egyptin valtakunta ja Ranska ilmoitti tukevansa sitä. Se ilmoitti Egyptin kuuluvan etupiiriinsä ja toimivansa jos Euroopan suurvallat puuttuvat sen asioihin. Egyptin armeija hätyytti tässä vaiheessa jo Anatoliaa ja varsinkin Iso- Britannia katsoi, että sen on pakko toimia, sillä se pelkäsi etujensa Välimerellä olevan vaarassa. [54]

Ilmassa oli nyt suursodan uhka. Ranskan pääministeri Thiers oli sitä mieltä, että voittoisa sota lisäisi hallituksen kannatusta Ranskassa. Monimutkaisen diplomaattisen pelin tuloksena Itävalta, Venäjä ja Preussi saivat aikaan vuonna 1840 sekä Osmanien valtakuntaa että Egyptiä tyydyttäneen sopimuksen. Thiers oli uhkailullaan saanut aikaan saksalaisissa kansallistunnetta, sillä he pelkäsivät Ranskan hyökkäystä. Lopputulos oli Ranskan kannalta puhdas nolla. Iso- Britannia kasvatti vaikutusvaltaansa Egyptissä. Ludvig Filip ei halunnut viedä maataan suursotaan ja erotti Thiersin pääministerin tehtävistä. [55]

Egyptin selkkauksen takia Iso- Britannian hallitus ja jopa kuningatar Viktoria ja hänen prinssipuolisonsa Albert pitivät Ludvig Filipiä petturina. Kuningas katsoi parhaaksi hoitaa nyt itse välit kuntoon brittien kanssa. Syksyllä 1843 kuningatar Victoria ja Albert tekivät valtiovierailun Ranskaan ja vuoden kuluttua Ludvig Filip teki vastavierailun Iso- Britanniaan. Henkilötasolla hallitsijat tulivat hyvin toimeen keskenään ja he pohjustivat maiden välille orastavaa liittolaisuutta. [56]

Vaivalla hankitun lähestymisen Ison- Britannian kanssa pilasi itse kuningas. Ludvig Filip halusi puuttua Espanjan asioihin ja viimekädessä hänen tavoitteenaan oli maiden kuningashuoneiden päätyminen hän oman sukunsa haltuun. [57]

Espanjan kuningas Ferdinad VII oli kuollut vuonna 1833 ja valtaistuimelle astui hänen alaikäinen tyttärensä Isabella. Todellista valtaa käytti holhoojahallitus ja Isabellan setä, Don Carlos, esitti vaatimuksensa kruunuun. Syttyi sisällissota joka päättyi 1839. Sen jälkeen ryhdyttiin etsimään nuorelle kuningattarelle puolisoa, josta tulisi Espanjan kuningas. Tässä Ludvig Filip näki tilaisuutensa. [58]

Muut Euroopan suurvallat, etupäässä Iso- Britannia, eivät halunneet Ranskan ja Espanjan kruunujen yhdistymistä. Ludvig Filip teki erikoisen tarjouksen: Iso- Britannia ei tue omaa puolisoehdokastaan, eikä hänkään esitä omaa poikaansa Isabellan puolisoksi. Sen sijaan Isabella voisi mennä naimisiin espanjalaisen Cádizin herttuan kanssa ja Ludvig Filipin poika menisikin naimisiin Isabellan nuoremman sisaren Luisan kanssa. Britannian neuvottelijat hyväksyivät tarjouksen. [59]

Pian selvisi, että Ludvig Filipin tarjous ei ollut kaikkein rehellisimpiä. Nuori kuningatar Isabella ei voinut sietää hänelle kaavailtua puolisoa. Cádizin herttuaa pidettiin paitsi heikkolahjaisena, myös impotenttina. Jos väite olisi totta ja Ludvig Filipin poika ja prinsessa Luisa saisivat pojan, olisi Espanja vallanperijä Ludvig Filipin pojanpoika. Kun juoni selvisi briteille, se sai aikaan kiivaan noottien vaihdon Ison- Britannian ja Ranskan välille. Avioliittoja ei voitu enää purkaa. Kaikki lähentyminen maiden välillä peruttiin ja kuningatar Viktoria ilmaisi henkilökohtaista loukkaantuneisuuttaan Ludvig Filipiä kohtaan. Osa Iso- Britannian hallituksen jäsenistä uskoi Ludvig Filipin vaarantavan juonittelullaan ja epärehellisyydellään valtaistuimensa. [60]

Lähdekirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Almond, Mark: Vallankumous! 500 vuotta taistelua muutoksen puolesta. Suomennos Kaarina Turtia, Kustannusosakeyhtiö Otava, Painettu Italiassa, 2005, ISBN 951-1-15990-9
  • Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, Teollisuuden läpimurto, kirjoittanut Ragnar Svanström. Suomennos Lauri Hirvensalo, WSOY:n graafiset laitokset, Porvoo 1983, ISBN 951-0-09476-2
  • Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 19, Kansallisuusliikkeet, kirjoittanut Ragnar Svanström. Suomennos Eero Ahmavaara, WSOY:n graafiset laitokset, Porvoo 1984, ISBN 951-0-09728-4
  • Maailmanhistorian käännekohtia, osa 5, Optimismin aikakausi 1803- 1896. Toimittanut Alan Palmer. Suomentanut Heikki Eskelinen. Otava, Keuruu 1981. ISBN 951-1-06508-4

Lähdeviitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b July monarchy (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 31.3.2013.
  2. Almond, Mark: Vallankumous, 2005, s. 92
  3. Almond, Mark: Vallankumous, 2005, s.92
  4. Almond, Mark: Vallankumous, 2005, s.92
  5. Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s.313
  6. Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 314
  7. Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983 s. 314, 354, 356
  8. Almond, Mark: Vallankumous, 2005, s.93
  9. Almond, Mark: Vallankumous, 2005, s.92-93
  10. Almond, Mark: Vallankumous, 2005, s. 93
  11. Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 354
  12. Almond, Mark: Vallankumous, 2005, s.93
  13. Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 360
  14. Almond, Mark: Vallankumous, 2005, s.92-93
  15. Almond, Mark: Vallankumous, 2005, s.92-93
  16. Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 365
  17. Almond, Mark: Vallankumous, 2005, s.92
  18. Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983 s. 365
  19. Almond, Mark: Vallankumous, 2005, s. 95
  20. Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18,1983 s. 432
  21. Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983 s. 408,432
  22. Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, 432
  23. Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, 432-433
  24. Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s.434
  25. Maailmanhistorian käännekohtia, osa 5, 1981, s.63
  26. Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 440
  27. Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983 s. 434,440
  28. Maailmanhistorian käännekohtia, osa 5, 1981, s.63
  29. Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18,1983. s.411
  30. Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, 411,412
  31. Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 437, 438
  32. Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 461-463
  33. Almond, Mark: Vallankumous, 2005, 95
  34. Maailmanhistorian käännekohtia, osa 5, 1981, s.63
  35. Almond, Mark: Vallankumous, 2005, s.98
  36. Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, 457
  37. Almond, Mark; Vallankumous, 2005, s.95
  38. Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, 412, 436
  39. Grimberg, Carl; Kansojen historia, osa 18, 1983, 457- 459
  40. Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s.412, 473
  41. Almond, Mark: Vallankumous, 2005, s.98
  42. Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 19, 1984, s.30
  43. Almond, Mark: Vallankumous, 2005, s.99
  44. Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 19, 1984,s. 34-38
  45. Almond, Mark: Vallankumous, 2005,s.99
  46. Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s.442
  47. Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s.414- 417
  48. Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 426
  49. Grimberg, Carl; Kansojen historia, osa 18, 1983, s.443- 444
  50. Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1988, s. 444
  51. Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s.413-414, 442
  52. Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 445- 448
  53. Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 446
  54. Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 447
  55. Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 448- 456
  56. Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 464-466
  57. Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s.470
  58. Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 467-470
  59. Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s.470
  60. Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 472