Entente cordiale

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Entente cordiale (ranskaa, ”sydämellinen yhteisymmärrys”) oli Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan välinen liitto, joka muodostui 1904. Koska Yhdistynyt kuningaskunta ei virallisesti tehnyt liittosopimuksia, Ranskan ja Yhdistyneen kuningaskunnan välistä kumppanuutta kutsuttiin sydämelliseksi yhteisymmärrykseksi, ranskaksi L’Entente cordiale.

Ajankohdan ilmapiiriä kuvaava pilapiirros, jossa britti John Bull saattelee ranskatarta preussilaista upseeria muistuttavan saksalaisen ollessa närkästynyt.

Muodoltaan entente ei ollut valtiosopimus, vaan pelkkä julistus, jossa on myös salaiset osuudet ja joka käsitti Pohjois-Afrikan jaon Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan kesken. Entente päätti Ranskan ja Yhdistyneen kuningaskunnan välisen kilpailun ja sai maat toimimaan yhdessä johdonmukaisesti kilpailussaan Saksan, Itävalta-Unkarin ja Italian muodostaman kolmiliiton kanssa sekä Venäjän tukemisessa Itävalta-Unkaria vastaan.

Yhdistyneen kuningaskunnan ulkoasiainministeri Henry Petty-Fitzmauricen ja Ranskan Lontoon suurlähettilään Paul Cambonin 8. huhtikuuta 1904 allekirjoittama julistus ei virallisesti sisältänyt muuta kuin Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan Marokkoa, Egyptiä, Siamia (Thaimaata), Madagaskaria, Uusia Hebridejä, Länsi- ja Keski-Afrikkaa sekä Newfoundlandia koskevien erimielisyyksien sopimisen, mutta yhteisymmärrys ja imperialistisen kilpailun lopettaminen Ranskan ja Britannian kesken loi kuitenkin edellytyksen ententeä pidemmälle menevälle yhteistyölle.

Kolmoisentente 1907–1918[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskan, Venäjän ja Britannian yhteistyötä kuvaava venäläinen juliste vuodelta 1914.

Venäjän keisarikunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pitkälle meneväksi liittoyhteistyöksi kolmisopimukseksi entente laajeni Pietarissa 31. elokuuta 1907, kun Venäjä liittyi Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan yhteistyöhön. Ranskan kanssa Venäjä oli liittoutunut jo 1894 Ranskan ja Venäjän sopimuksella. Ranskalaiset rahoittivat mittavasti Venäjän rautatieverkoston rakentamista, mutta myös varustelua. Saksan ja Venäjän suhteet olivat lähteneet heikentymään Wilhelm II:n aikana, kun valtakunnankansleri Otto von Bismarck oli eronnut. Venäjä oli saanut Saksan sijaan Ranskasta ensin lainarahoittajan teollistumiselleen, sittemmin myös liittolaisen.

Yhdistyneen kuningaskunnan kanssa sovittiin etupiirit Persiassa, Afganistanissa, Tiibetissä. Venäjä sai pohjoiset alueet Persiasta ja Yhdistynyt kuningaskunta Persianlahden alueen etelässä. Tavoitteena oli estää Saksan vallan kasvu alueella.

Ensimmäisessä maailmansodassa Venäjän väliaikaisen hallituksen oli siksi vaikea luopua Saksan ja Itävalta-Unkarin vastaisesta taistelusta, koska se oli Ranskalle tapa keventää saksalaisten painetta Saksan kahden rintaman sodassa itärintamalla. Konkreettisia Ranskan auttamiseen pyrkineitä toimia olivat Brusilovin hyökkäys 1916 ja Kerenskin hyökkäys 1917. Ranskan, mutta myös Yhdistyneen kuningaskunnan sotilassuhde Venäjään Saksaa vastaan johti myöhemmin myös Pohjois-Venäjän interventioon 1918.

Venäjän interventio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Venäjän interventio
Interventiojoukkojen vangiksi ottamia neuvostovenäläisiä sotilaita Arkangelissa.

Entente oli poliittisesti ja sotilaallisesti laajimmillaan liittolaistensa kanssa Neuvosto-Venäjän vastaisessa interventiossa 1918–1920, missä britit ja ranskalaiset hyökkäsivät Neuvosto-Venäjää vastaan Murmanskista ja Arkangelista, ranskalaiset Puolasta ja Ukrainasta sekä Krimiltä, japanilaiset ja yhdysvaltalaiset Kaukoidästä jne.

Vaikka ententen tulon Arkangelin ja Murmanskin alueelle katsottiin 1918 suojaavan Venäjän saksalaisilta, johti se kuitenkin ententen lopulta sotaan Neuvosto-Venäjää vastaan.

Versailles’n rauha ja Saksan siirtomaiden jako[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Versailles’n rauha

Entente jakoi keskenään Kansainliiton mandaattihallintona ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksan siirtomaat sekä Osmanien valtakunnan jäänteet Lähi-idässä. Muodollisesti Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska vain hoitivat Kansainliiton niille uskomaa valtuutusta, mandaattia, mutta käytännössä Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska hallitsivat suoraan ilman Kansainliiton hallintoa Saksan entisiä siirtomaita.

Baltian entente[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Reunavaltiopolitiikka

Baltiansaksalaisia ja Neuvosto-Venäjää vastaan suuntautunut, Baltian riippumattomuuteen sisäisesti baltiansaksalaisesta vähemmistöstä sekä ulkoisesti Neuvosto-Venäjästä tähtäävä politiikka muodostui ensimmäisen maailmansodan päätyttyä, kun saksalaisia jäi Itä-Eurooppaan Saksan rajojen ulkopuolelle ja kun Neuvosto-Venäjä pyrki ottamaan takaisin ensimmäisen maailmansodan Venäjän keisarikunnan rintamalinjoilla menettämiä ja Brest-Litovskin rauhassa menettämiä alueita sekä estämään Viron, Latvian ja Liettuan sekä Ukrainan itsenäistymisen. Pyrkimyksistä muodostui reunavaltiopolitiikka sekä myös Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan sotilaallinen tuki Neuvosto-Venäjää vastaan taisteleville itsenäistyville valtioille.

Baltian entente perustui muodollisesti Kansainliittoon ja kansainvälisten suhteiden pienten ja suurten välillä tapahtuvaan säätelyyn sopimuksenvaraisesti.

Aineellisesti Baltian entente perustui suunnitelmiin Puolan, Viron, Liettuan, Latvian, mahdollisesti myös Suomen, sotilaalliselle varautumiselle ja yhteistoiminnalle siltä varalta, että Neuvostoliitto hyökkää. Käytännössä suunnitelmat johtivat suunnitteluyhteistyöhön sotilasviranomaisten tapaamisissa, radiotiedustelutietojen vaihtoon sekä Suomen ja Viron välillä lopulta Suomenlahden tykistösulkuun. Suomen yhteistyötä Viron kanssa ei kuitenkaan liitetä reunavaltiopolitiikkaan eikä Baltian ententeen, vaikka se ilmensi Baltian ententen pyrkimystä Neuvostoliitolta suojautumiseen ja osittain jopa sen eristämiseen, koska toiminta oli kahdenvälistä ja koska Suomi tosiasiallisesti yleisesti luopui reunavaltiopolitiikasta jo ennen 1935, jolloin Pohjoismainen suuntaus ilmoitettiin Suomen viralliseksi linjaksi.

Baltian entente päättyi siihen, että Puola allekirjoitti Saksan kanssa hyökkäämättömyyssopimuksen 26. tammikuuta 1934, jolloin Baltian ententen Saksan vastainen perusta murtui eivätkä Baltian maat kyenneet voimavaroiltaan heikompina jatkamaan politiikkaa.

Ranskan tukema ja Yhdistyneen kuningaskunnan hyväksymä Puolan ja ententen välinen politiikka kuitenkin jatkui toiseen maailmansotaan asti. Toinen maailmansota alkoi siitä, että Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska vaativat Puolan turvallisuuden takaajina Saksalta uhkavaatimuksella Puolan offensiivin keskeyttämistä ja vetäytymistä Puolasta. Kun Saksa ei tähän suostunut, oli seurauksena Yhdistyneen kuningaskunnan, Ranskan ja Brittiläisen kansainyhteisön maailmanlaajuinen sota Saksaa vastaan, minkä seurauksena myös Yhdysvallat ensimmäisen maailmansodan tapaan liittyi tukemaan Yhdistynyttä kuningaskuntaa ja Ranskaa Saksaa vastaan, jolloin entente laajeni liittoutuneiksi.

Entente ennen toista maailmansotaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Entente-valtiot Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska, erityisesti Ranska pyrkivät patoamaan Saksan lisääntyvää vaikutusvaltaa. Ranska oli politiikassaan johdonmukaisempi, mutta heikompi, kun taas Yhdistynyt kuningaskunta pyrki myös ymmärtämään Versailles’n rauhansopimusta vähitellen mitätöivän Saksan politiikkaa kieltäytymällä vastatoimista ja kieltäytymällä tukemasta Ranskaa sen suunnittelemissa vastatoimissa.

Pikku-entente[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan kansallissosialistinen työväenpuolueen noustua valtaan ja Espanjan sisällissodan alettua Ranskassa nousi vallalle kansanrintamapolitiikka, joka haki yhteyttä myös Neuvostoliittoon Saksan voiman patoamiseksi. Ranska ja Neuvostoliitto tekivät Tšekkoslovakian kanssa sen turvallisuuden takaavan sopimuksen 1936.

Entente muodosti Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan välisen poliittisen yhteistyön ennen toista maailmansotaa.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]