Reunavaltiopolitiikka

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Reunavaltiopolitiikka tarkoitti yhteistyöliiton muodostamista Puolan, Viron, Liettuan ja Latvian sekä Suomen välille Neuvostoliiton uhkaa vastaan. Yhteistyöhön kuului ulkoisesti tiukka sitoutuminen Kansainliittoon ja kansainväliseen oikeuteen sekä samalla salainen sotilasyhteistyö säännöllisesti vuosittain pidettävin kokouksin.

Neuvostoliitto piti reunavaltiopolitiikkaa itseensä kohdistuvana saartona ja vastusti sitä. Suomessa reunavaltiopolitiikkaa edisti ulkoasiainministeri Rudolf Holsti, joka joutui eroamaan ulkoasiainministerin tehtävästä solmittuaan jo Vennolan II hallituksen aikana 1922 Varsovan sopimuksen.

Suomi irtisanoutui julkisesti reunavaltiopolitiikasta vuonna 1935 ilmoittaen kannattavansa pohjoismaista suuntausta ja puolueettomuutta, mikä tarkoitti käytännössä sitä, ettei Suomi tue Baltian maita siinä tapauksessa, että nämä joutuisivat sotaan Neuvostoliiton kanssa. Toisaalta Neuvostoliiton kannalta puolueettomuuden tuli Suomen näkökulmasta merkitä sitä, ettei sen olisi tarvinnut pelätä Suomen liittoutuvan Neuvostoliittoa vastaan hyökkäävän Saksan kanssa, mistä Neuvostoliitto halusi takuita 1938 Jartsev-neuvotteluissa.

Reunavaltiopolitiikan edellytykset heikkenivät, kun Ranska ei ollut valmis jyrkkiin Saksan vastaisiin toimiin ja kun Puola teki Saksan kanssa hyökkäämättömyyssopimuksen. Sitä ennen reunavaltiopolitiikkaa heikensivät muun muassa Liettuan ja Puolan väliset vakavat erimielisyydet esimerkiksi Vilnan asemasta.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]