Ranskan unioni

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ranskan unioni
Union française
1946–1958
Flag of France.svg Armoiries république française.svg
lippu vaakuna

Empire colonial français (1920).png
Ranskan unioniin kuuluneet maat ja alueet

Valtiomuoto valtioliitto
Presidentti 19471954 Vincent Auriol
19541958 René Coty
Pääkaupunki Pariisi
Pinta-ala
– yhteensä 13 000 000 km² 
Historia
– Perustettiin 27. lokakuuta 1946
– Kambodza erosi unionista 25. syyskuuta 1955
– Etelä-Vietnam erosi 9. joulukuuta 1955
– Marokko erosi 2. maaliskuuta 1956
– Tunisia erosi 20. maaliskuuta 1956
– Laos erosi 11. toukokuuta 1957
– Unioni lakkautettiin ja tilalle perustettiin Ranskan yhteisö 5. lokakuuta 1958
Viralliset kielet ranska
Kielet ranska, arabia, berberikielet, fulani, mandingo, kongo, madagassi, vietnam, khmer, lao
Valuutta Ranskan frangi,
CFA-frangi,
CFP-frangi
– ajoneuvot: F
Motto Liberté, égalité, fraternité
Kansallislaulu Marseljeesi
Edeltäjä(t) Ranskan siirtomaavalta
Seuraaja(t) Ranskan yhteisö

Ranskan yhteisö (ransk. Union française) oli Ranskan neljännen tasa­vallan perustus­lailla vuonna 1946 perustettu valtiollinen kokonaisuus, jonka muodostivat Ranska ja sen siihen­astiset siirto­maat. Vuonna 1958 sen tilalle perustettiin Ranskan yhteisö.[1]

Unionin rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

New Yorkin yliopiston Afrikan historian professori Frederick Cooperin mukaan Ranskan unioni käsitti kuuden­laisia alueita:

  1. Euroopassa varsinainen Ranska (ransk. France métropole), joka jakautui 90 departementtiin
  2. 'vanhat', etupäässä Karibian alueella sijainneet siirto­maat, joista vuonna 1946 tuli Ranskan departementteja, sekä Senegalin enklaavit (Quatre communes)
  3. 'uudet' siirtomaat, jotka käsittivät pääosan Ranskan afrikkalaisista alueista ja jonka asukkaat enimmäkseen olivat Ranskan kansalaisuutta vailla
  4. Algeria, jonka alue oli osa Ranskan tasa­valtaa, mutta jonka asukkaista vain osa, etupäässä eurooppalais­taustaiset, olivat Ranskan kansalaisia, kun taas enimmät arabit ja berberit olivat alamaisia, joilla oli vain rajoitetut kansalais- ja poliittiset oikeudet
  5. protektoraatit Marokko, Tunisia, ja Ranskan Indokiinan alueet, jotka olivat aikoinaan päätyneet sopimus­teiste Ranskan vallan alaisuuteen ja joiden hallitsijoilla oli itsenäisen valtion päämiehen asema
  6. huoltohallintoalueet kuten Kamerun ja Togo, jotka joita Ranska hallitsi Yhdistyneiden kansa­kuntien valtuuttamana ja jotka olivat aikaisemmin olleet Kansain­liiton mandaattialueita.[2]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskan unioni perustettiin Ranskan neljännen tasa­vallan perustus­lailla 27. lokakuuta 1946. Sen mukaan Ranskalla ei enää ollut siirto­maita, vaan Ranskan emämaa (ransk. France metropole), meren­takaiset departementit ja meren­takaiset territoriot yhdistettiin Ranskan unioniksi, yhdeksi Ranskaksi.[3]

Unionin tarkoituksena oli "yhtenäistää meren­takaiset alueet Suur-Ranskaksi, jota asuttavat Ranskan kansalaiset ja jonka siunauksena on ranskalainen kulttuuri".[3] Sen sijaan, että Brittiläinen imperiumi oli asettanut siirto­maihin paikallis­hallinnon, joka saattoi luonnollisesti kehittyä erilliseksi hallitukseksi, Ranska halusi muodostaa yhden hallituksen hallitsemaan keskitetysti koko Ranskan unionia.[3]

Ranskan unionilla oli presidentti, korkea neuvosto (ransk. Haut Conseil) ja yleiskokous (ransk. Assemblée de l'Union). Presidenttinä toimi Ranskan presidentti. Unionin edustajistoon kuului tasavallan neuvoston, Ranskan kansallis­kokouksen sekä merentakaisten territorioiden ja departementtien paikallisten lain­säädäntö­elinten edustajia, mutta sillä ei käytännössä ollut mitään valtaa.[3] Korkea neuvosto kokoontuikin vain kolme kertaa, ensimmäisen kerran vuonna 1951.[4]

Merentakaisilla alueillakin oli edustajistonsa, mutta todellisuudessa kaikki valta pysyi Ranskan parlamentilla ja oli täten hyvin keskitetty.[3] Meren­takaisten alueiden omilla edustajistoilla oli vain rajoitetusti valtaa paikallisissa asioissa.[3] Sen sijaan monet meren­takaisten territorioiden synty­peräiset asukkaat kohosivat Ranskan emämaassa merkittävään asemaan, jolloin heistä käytettiin nimitystö evolués ("kehittyneet").[3]

Siinä toivossa, että Algeriaan saataisiin rauha, unionin rakennetta uudistettiin 31. tammikuuta 1956. Assimilaatio tavoitteena hylättiin ja territorioille myönnettiin autonomia, joka teki niille mahdollisesti perustaa oman paikallisen hallituksen ja lopulta itsenäistyä.[3] Tämä ei kuitenkaan toteutunut ennen vuotta 1958, jolloin Charles de Gaullen vaikutuksesta säädettiin Ranskan viidennen tasa­vallan perustus­laki. Silloin Ranskan unioni lakkautettiin ja tilalle perustettiin Ranskan yhteisö, joka oli itse­hallinnollisten valtioiden muodostama valtio­liitto. [3]

Ranskan unionista eronneet maat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuraavat maat erosivat Ranskan unionista ja itsenäistyivät jo ennen kuin unioni vuonna 1958 lakkautettiin:

Lisäksi Ranska luovutti Intialle vuonna 1950 Chandernagorin ja vuonna 1954 muut Intian rannikolla sijainneet alueensa (Pondicherry, Karikal, Mahé, Pondicherry ja Yanao).[8]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ”Ranskan yhteisö”, Otavan iso Fokus, 6. osa (Ra–Su), s. 3432. Otava, 1973. ISBN 951-1-01236-3.
  2. Marc Frey, Jost Dülferr (toim).: ”Alternatives to Nationalism in French West Africa, 1945-60”, Elites and Decolonization in the Twentieth Century, s. 110–137. Houndmills: Palgrave Macmillan, 2011.
  3. a b c d e f g h i Alfred William Brian Simpson: Human Rights and the End of Empire: Britain and the Genesis of the European Convention, s. 285–287. Oxford University Press, 2004. ISBN 199267898. Teoksen verkkoversio.
  4. Simpson, Human Rights (2004), s. 286, alaviite 33
  5. Cambodia severs ties with France - Declares Her Independence - Prince Norodom Takes the Post of Premier. New York Times, 26.9.1955. Artikkelin verkkoversio.
  6. Pentagon Papers Part IV A 3 media.nara.gov. Viitattu 25.9.2015.
  7. Laos Worldvisitguide.com.
  8. ”Ranskan Intia”, Otavan iso Fokus, 6. osa (Ra–Su), s. 3405. Otava, 1973. ISBN 951-1-01236-3.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • French Africa, 1947–48: Reform, Violence, and Uncertainty in a Colonial Situation. Critical Inquiry, 2014, 40. vsk, nro 4, s. 466–478. Artikkelin verkkoversio.
  • A comparative study of French and British decolonization. Comparative Studies in Society and History, 1978, 20. vsk, nro 1. Artikkelin verkkoversio.
  • The French Colonial Consensus and People's War, 1946-58. Journal of Contemporary History, 1974, s. 217–247. Artikkelin verkkoversio.