200-luvun kriisi
200-luvun kriisi oli Rooman valtakunnan hajoamiskausi noin vuosina 235–275. Valtakunta kävi tällöin tuhon partaalla. Samaan aikaan sijoittuu myös niin kutsuttu sotilasanarkian aika 235–284.
Roomassa oli kriisikaudella 40 vuoden kuluessa 12 eri hallitsijaa. Useimmat näistä olivat sotapäälliköitä, jotka jokin alueellinen armeijayksikkö oli nostanut Rooman keisarin asemaan, ja jotka olivat siten saaneet keisarin vallan joko koko valtakunnassa tai jossakin sen osassa. Lähes kaikki tämän ajan keisarit kuitenkin murhattiin tai kuolivat taistelussa, yleensä vain muutaman vuoden kuluttua valtaan pääsystään. Ainoan poikkeuksen muodosti Claudius Gothicus, joka kuoli kulkutautiin.[1] Tällainen nopea ylimmän vallan vaihtuminen kertoo vallanjaon toimimattomuudesta. Keisarit viettivät yhä vähemmän aikaa Roomassa.
Politiikan lisäksi kriisiytyi myös talous. Toisaalta ilmeni myös monia muita ongelmia kuten levottomuuksia, tauteja ja sisällissotia. Valtakunnan desentralisaatio kiihtyi. Sisäiset levottomuudet ilmenivät esimerkiksi separatistisina pyrkimyksinä. Lännessä niin sanotun Gallian keisarikunnan perustanut Postumus ja idässä kuningatar Zenobia pyrkivät kummatkin saavuttamaan itsenäisyyden keskushallinnosta.
Aiemmassa vaiheessa armeija oli pyritty siirtämään kauemmas valtakeskuksista, mikä vakautti valtiota. Nyt armeija palasi vallan keskiöön ja dominoi koko yhteiskuntaa. Se myös kasvoi merkittävästi. Valtakunta oli jatkuvasti sekä sisäisessä että ulkoisessa sotatilassa. Armeija alkoi värvätä ulkopuolisia, etenkin germaaneja. Kaupunkeja alettiin pitkästä aikaa linnoittaa. Raja-alueiden siirtokunnat autioituivat monin paikoin.
200-luvulla imperiumi koki myös ensimmäiset vakavat sotilaalliset tappionsa vuosisatoihin. Germaanit ryöstelivät Rooman alueita monin paikoin ja sassanidien Persia nousi Rooman kilpailijaksi. Roomalaiset kärsivät vuosisadan puolivälissä kaksi symbolisesti merkittävää tappiota: vuonna 251 Rooman keisari kaatui ensimmäisen kerran taistelussa ulkoista vihollista vastaan, kun Knivan johtamat gootit löivät keisari Deciuksen joukot Abrittuksen taistelussa, ja vuonna 260 Rooman keisari jäi ensimmäisen kerran vihollisen vangiksi, kun sassanidien kuningas Sapor I vangitsi viekkaudella keisari Valerianuksen, joka kuoli myöhemmin nöyryytettynä vankeudessa.[2]
Kun tällaista menoa oli kestänyt 35 vuotta, valtakunta oli kuoleman kielissä. Rooman lahjakkaimpien keisareiden joukkoon luettu Aurelianus kuitenkin onnistui turvaamaan valtakunnan rajat. Diocletianus vakiinnutti oloja edelleen. Selviytyminen kriisistä oli luultavasti kuitenkin enemmän sattumaa ja rakenteellisten tekijöiden sanelemaa kuin yksilöiden ansiota.
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Arto Kivimäki, Pekka Tuomisto: Rooman keisarit, Karisto 2000, ISBN 951-23-4094-1
- ↑ Arto Kivimäki ja Pekka Tuomisto: Rooman keisarit, s. 19, 218, 225. Karisto, Hämeenlinna 2001.