Nikaian keisarikunta

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Αυτοκρατορία της Νίκαιας
Nikaian keisarikunta
12041261
Bysantti 1214.png
Neljännen ristiretken jälkeen Bysantin valtakunta hajosi useaksi pikkuvaltioksi. Merkittävimpiä olivat latinalainen keisarikunta, Nikaian keisarikunta (sinisellä), Epeiroksen despotaatti ja Trebizondin keisarikunta.
Valtiomuoto Keisarikunta
Hallitsija keisari
Pääkaupunki Nikaia
Yleisimmät kielet kreikan kieli
Edeltäjä(t) Bysantin valtakunta
Seuraaja(t) Bysantin valtakunta

Nikaian (tai Nikean) keisarikunta oli yksi niistä valtioista, jotka syntyivät, kun Konstantinopoli vallattiin neljännen ristiretken yhteydessä vuonna 1204.[1] Keisarikunta jatkoi Bysantin valtakunnan perinteitä, ja sen onnistui vallata Konstantinopoli takaisin vuonna 1261. Kaksi muuta ristiretken yhteydessä syntynyttä kreikkalaisten valtiota olivat Epeiroksen despotaatti ja Trebizondin keisarikunta.

Kun ristiretkeläiset valtasivat Konstantinopolin, Aleksios III:n vävy Theodoros I Laskaris pakeni Bithyniassa sijaitsevaan Nikeaan, josta tuli ristiretkeläisiä vastustavien kokoontumispiste. Häntä vastaan lähetetty armeija joutui palaamaan bulgarialaisten hyökkäyksen takia. Theodoros Laskaris alkoi rakentaa uutta bysanttilaista valtiota Vähään-Aasiaan. Vuonna 1206 hän alkoi kutsua itseään keisariksi. Hän pyrki vakiinnuttamaan asemansa, mitä auttoi toisaalla sotiva Bulgarian tsaari Ivan Asen II, sillä tämän toiminta horjutti Nikaian vihollisia.[2]

Seuraavien vuosien ajan Theodoros Laskaris joutui puolustautumaan useaan otteeseen latinalaisen keisarikunnan Henrik Flanderilaista vastaan. Myös Trebizondin keisarikunnan Aleksios I yritti laajentaa valtakuntaansa Nikean kustannuksella. Laskaris teki myös vastahyökkäyksen Rûmin sulttaanikunnan sulttaania Kay Khusrau I:ä vastaan, jonka syrjäytetty Aleksios III oli saanut hyökkäämään Nikeaa vastaan. Vuonna 1222 Theodoros Laskaris kuoli ja jätti vallan vävylleen Johannes III Dukasille.

Laajentuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1224 Epeiros valtasi Thessalonikan kuningaskunnan, mutta joutui itse bulgaarien vallan alle vuonna 1230. Trebizondilla ei ollut paljoakaan vaikutusvaltaa ja Nikaia oli näin ylivoimaisesti mahtavin Bysantin valtakunnan perillisistä. Liittoutumalla Bulgarian kanssa Johannes sai valtaansa Thessalonikan ja Epeiroksen.[2] Kun mongolit hyökkäsivät alueelle vuonna 1242, Johannes pelkäsi heidän hyökkäävän Nikaiaa vastaan, mutta he valtasivatkin seldžukkien alueet eli Rûmin sulttaanikunnan. Vuonna 1245 Johannes liittoutui pyhän saksalais-roomalaisen keisarin Fredrik II:n kanssa ja meni naimisiin hänen tyttärensä Konstantian, Annan, kanssa. Vuoteen 1248 mennessä Johannes oli lyönyt entisen liittolaisensa Bulgarian ja saartanut latinalaisen keisarikunnan. Johannes kuoli kuitenkin vuonna 1254.

Johanneksen poika Theodoros II Laskaris puolusti alueitaan bulgaareja vastaan, jotka hyökkäsivät Traakiaan. Epeiros kapinoi ja liittoutui Sisilian kuninkaan Manfredin kanssa. Theodoros kuoli vuonna 1258, ennen kuin ehti tehdä asialle mitään. Theodorosta seurasi Johannes IV Laskaris, joka vielä oli lapsi, ja todellinen valta siirtyi kenraali Mikael Palaiologokselle. Mikael (VIII) julistautui Johannes IV:n hallitsijakumppaniksi vuonna 1259. Hän löi Epeiroksen ja Sisilian yhdistetyn hyökkäyksen. Hän löi myös latinalaisen Akaian ruhtinaskunnan.

Konstantinopolin valtaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1260 Mikael aloitti hyökkäyksen Konstantinopolia vastaan. Hän liittoutui italialaisen Genovan kanssa. Mikaelin kenraali Aleksios Strategopoulos sai kaupungin vallattua heinäkuussa 1261. Latinalaisten joukot olivat sotimassa muualla, ja Aleksios sai ylipuhuttua kaupungin vartijat avaamaan portit. Aleksios antoi polttaa kaupungin venetsialaiskorttelin (Venetsia oli Genovan vihollinen ja pääsyyllinen siihen, että kaupunki oli vallattu bysanttilaisilta vuonna 1204). Mikael tunnustettiin keisariksi pian kaupungin valtauksen jälkeen.

Nikaian keisarit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Empire of Nicaea Encyclopedia Britannica. Viitattu 29.3.2014.
  2. a b Otavan suuri ensyklopedia, 1. osa (Aakkoset-Cicero), s. 733-4. Otava, 1976. ISBN 951-1-02233-4.