Stilicho

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Flavius Stilicho (oik.) vaimonsa Serenan ja poikansa Eucheriuksen kanssa. Kopio Monzassa Italiassa olevasta norsunluuveistoksesta noin vuodelta 400.

Flavius Stilicho (k. 22. elokuuta 408 Ravenna)[1] oli roomalainen sotapäällikkö ja valtiomies, joka toimi käytännössä Länsi-Rooman valtakunnan sijaishallitsijana ja armeijan ylipäällikkönä keisari Honoriuksen valtakaudella vuosina 395–408. Stilicho pyrki suojelemaan heikkenevää Länsi-Roomaa sen vihollisilta kuten valtakunnan alueelle tunkeutuneilta barbaarikansoilta, vaikka oli itsekin syntyperältään ”barbaari”. Lopulta hänet syrjäytettiin ja teloitettiin.

Varhainen ura ja perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stilicho syntyi noin vuonna 365.[2] Hän oli Rooman kansalainen, mutta syntyperältään puoliksi barbaari, sillä hänen isänsä oli Rooman armeijassa ratsuväen upseerina palvellut vandaali ja äiti roomalainen.[3][4] Stilicho oli vuonna 383 tai 387 mukana Rooman diplomaattisessa lähetystössä, joka neuvotteli Persian kuninkaan Šapur III:n kanssa Armenian jakamisesta.[4] Noin vuonna 385 Stilicho nimitettiin keisarin palatsia turvaavien joukkojen komentajaksi (comes domesticorum). Hän ajautui vuonna 389 erimielisyyksiin Flavius Rufinuksen kanssa eräiden Rooman alueelle tulleiden barbaarijoukkojen kohtelusta.[1] Sotapäällikönuransa alkuvaiheessa Stilicho saavutti voittoja gooteista, bastarneista ja vuonna 395 frankeista sekä osallistui sisällissotaan vallantavoittelija Eugeniusta vastaan.[4]

Keisari Theodosius I arvosti Stilichoa ja nimitti tämän vuosien 393 ja 394 aikoihin Italiaan sijoitetun jalkaväen ja ratsuväen yhteiseksi komentajaksi.[1][4] Stilicho oli tämän jälkeen käytännössä armeijan ylipäällikkö aina kuolemaansa asti.[1] Theodosius myös järjesti Stilichon avioliiton vanhemman veljensä Honoriuksen tyttären Serenan kanssa. Serena oli myös Theodosiuksen adoptiotytär. Stilicholle ja Serenalle syntyi yksi poika, Eucherius, ja kaksi tytärtä, Maria ja Thermantia.[2]

Honoriuksen holhoojaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Theodosiuksen kuoltua vuonna 395 Rooman valtakunta jaettiin hänen kahden alaikäisen poikansa kesken, jolloin Honoriuksesta tuli Länsi-Rooman ja Arcadiuksesta Itä-Rooman keisari. Länsi-Rooman silloisen pääkaupungin Mediolanumin piispa Ambrosius väitti Theodosiuksen hautajaispuheessa, että keisari oli kuolinvuoteellaan määrännyt Stilichon kummankin poikansa holhoojaksi ja siten hoitamaan koko valtakunnan asioista.[4][3] Theodosius valitsi Stilichon, koska tämä oli kyvykäs mutta ei barbaarisyntyperänsä vuoksi voisi itse tavoitella valtaistuinta.[4] Stilichosta tuli kuitenkin vain Honoriuksen holhooja, kun taas Itä-Roomassa vastaavan aseman sai hänen vanha kilpailijansa Rufinus.[1] Stilicho käytännössä teki kuolemaansa saakka kaikki tärkeät päätökset kyvyttömän Honoriuksen puolesta.[2][4] Honoriuksen ja Stilichon perheiden välille luotiin tiivis liitto avioliittojen avulla:[3] Stilichon alaikäinen tytär Maria naitettiin vuonna 398 Honoriukselle, omalle serkulleen. Stilichon poika Eucherius puolestaan kihlattiin Honoriuksen sisarpuolen Galla Placidian kanssa. Marian kuoltua myös toinen tytär Thermantia naitettiin Honoriukselle vuonna 408.[2]

Sodat valtakunnan etäisissä osissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Theodosiuksen kuollessa pääosa Rooman armeijasta oli Eugeniusta vastaan käydyn sodan jäljiltä valtakunnan länsiosassa ja päätyi siten valtakunnan jakautuessa Stilichon komentoon. Stilicho halusi palauttaa Länsi-Roomalle kiistanalaisen Illyrian alueen, joka oli jäänyt Itä-Roomalle. Hän alkoi siksi välittömästi juonitella Itä-Roomaa vastaan syventäen samalla valtakunnan jakoa. Hän kieltäytyi palauttamasta sotajoukkoja Itä-Roomaan, joka jäi tällöin alttiiksi goottien hyökkäyksille. Kun Alarikin johtamat visigootit aloittivat vuonna 395 hävitysretken Traakiassa ja Macedoniassa, Stilicho lähti kukistamaan gootteja taka-ajatuksenaan Illyrian pysyvä valtaaminen. Arcadius kuitenkin määräsi Rufinuksen neuvosta Stilichon perääntymään ja lähettämään osan joukoistaan Konstantinopoliin. Stilicho noudatti määräystä, mahdollisesti siksi, että hänellä oli vaikeuksia hallita äskettäisen sisällissodan vastakkaisista osapuolista koottuja joukkojaan, ja palasi Italiaan. Hän lähetti osan legioonista Konstantinopoliin Gainas-nimisen goottisyntyisen komentajan johdolla. Gainaksen joukot murhasivat joulukuussa 395 Rufinuksen, mahdollisesti Stilichon käskystä.[2][1]

Alarik jatkoi vuonna 397 ryöstöretkeään eteläiseen Kreikkaan, jolloin Reinillä joukkoja tarkastamassa ollut Stilicho saapui meritse pysäyttämään gootteja. Alarik onnistui kuitenkin perääntymään pohjoiseen, jolloin Rufinuksen aseman Itä-Roomassa perinyt eunukki Eutropius solmi liiton Alarikin kanssa ja julisti Stilichon valtakunnan viholliseksi.[2] Stilicho joutui jälleen keskeyttämään sotaretkensä, kun samana vuonna Pohjois-Afrikan käskynhaltija Gildo kapinoi Honoriusta vastaan, julistautui Arcadiuksen kannattajaksi ja keskeytti viljantoimitukset Italiaan. Stilicho järjesti Roomaan tilapäisesti viljaa Galliasta ja Hispaniasta, ja kukisti vuonna 398 Gildon lähettämällä tämän veljen Mascezelin komentaman armeijan Afrikkaan.[1][4][2] Mascezel kuoli pian tämän jälkeen, ja Stilichon epäiltiin murhauttaneen hänet mahdollisena kilpailijana.[1] Juonitteluillaan Stilicho sai aikaiseksi myös Eutropiuksen karkotuksen Itä-Rooman hovista vuonna 399.[2]

Vuosien 396–398 aikoihin Stilicho lähetti joukkoja Britanniaan karkottamaan sinne hyökänneitä barbaareja. Hän onnistui rauhoittamaan Britannian joksikin aikaa vuonna 399.[4] Stilicho nimitettiin vuonna 400 konsuliksi,[1] missä virassa hän palveli kaikkiaan neljästi.[4] Vuonna 401 hän taisteli omia maanmiehiään vandaaleja vastaan Raetiassa.

Sodat gootteja vastaan Italiassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Itä-Rooma veti tukensa pois Alarikilta, tämä tunkeutui vuonna 401 Italiaan – mukanaan ilmeisesti koko kansansa – ja piiritti muun muassa pääkaupunkia Mediolanumia. Stilicho toi apujoukkoja Reiniltä ja Britanniasta ja aloitti sodan visigootteja vastaan. Hän saavutti osittaisen voiton 6. huhtikuuta 402 käydyssä Pollentian taistelussa, jossa hän onnistui tiettävästi valtaamaan visigoottien sotaleirin, vapauttamaan näiden ottamat vangit ja palauttamaan pääosan näiden keräämästä sotasaaliista.[1][2] Alarik onnistui kuitenkin pakenemaan ja jatkoi sotaretkeään, kunnes hänet saatiin neuvotteluilla perääntymään Italiasta. Alarik hyökkäsi uudelleen seuraavana vuonna, jolloin Stilicho löi hänet Veronan taistelussa. Tälläkin kertaa Alarik päästettiin perääntymään.[1][4] Goottien muodostaman uhan vuoksi Honorius siirsi pääkaupungin Mediolanumista helpommin puolustettavaan Ravennaan.[2]

Vuonna 404 tai 405 Stilicho solmi liiton Alarikin kanssa ja Alarikille annettiin Länsi-Roomassa magister militumin eli korkean sotilaskomentajan arvo. Stilicho lienee aikonut vallata Illyricumin yhteistyössä Alarikin kanssa.[2] Vuonna 405 Italiaan hyökkäsi toinen goottipäällikkö Radagaisus, joka alkoi piirittää Florentian kaupunkia. Stilicho vapautti kaupungin piirityksestä ja pakotti gootit perääntymään Fiesoleen, jossa heidät saarrettiin ja lopulta tuhottiin. Vangiksi jäänyt Radagaisus teloitettiin elokuussa 406.[1][2] Tämän voiton kunniaksi Roomaan pystettiin triumfikaari.[1] Vuodenvaihteessa 406–407 Reinin yli työntyi valtava aalto germaaniheimoja kuten vandaaleja ja alemanneja, joita edes Stilicho ei kyennyt pysäyttämään. Suuri osa Galliaa ja Hispaniaa joutui näiden haltuun.[2]

Vuonna 407 Stilicho määräsi sulkemaan Italian satamat Itä-Roomasta tulevilta aluksilta ja valmistautui purjehtimaan Adrianmeren yli liittyäkseen Alarikiin, joka odotteli häntä yhä Epeiroksessa. Suunniteltu yhteisoperaatio ei toteutunut, sillä Stilicho sai väärän tiedon Alarikin kuolemasta ja lisäksi samoihin aikoihin vallantavoittelija Konstantinus III julistautui keisariksi Britanniassa ja alkoi laajentaa valtaansa Galliaan.[1] Turhautunut Alarik alkoi marssia uudelleen kohti Italiaa ja vaati 4 000 naulaa kultaa korvaukseksi hukkaamastaan ajasta ja vaivasta. Stilicho suostutteli Rooman senaattia maksamaan valtavan summan, vaikka ajatus herätti vastarintaa.[2][1]

Epäsuosio, kukistuminen ja kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Barbaarisyntyperänsä vuoksi Stilichoon kohdistui paljon ennakkoluuloja. Hän yritti lisätä suosiotaan roomalaisen yläluokan keskuudessa muun muassa jarruttamalla kristinuskon nimissä Rooman perinteiseen uskontoon kohdistettuja puhdistustoimia, kuten määräämällä Victorian alttarin palautettavaksi senaatin istuntosaliin, sekä keventämällä yläluokkaan kohdistunutta verotusta ja sotaväenottoja. Kun nämä toimet eivät lisänneet hänen suosiotaan, hän muutti linjaansa uskonnollisissa kysymyksissä ehdottamalla vuonna 407 lakia, jonka nojalla kaikki pakanalliset alttarit tuhottaisiin ja pakanoiden omaisuus takavarikoitaisiin.[4] Stilichon perheen tiedetään olleen kristitty.[3]

Lopulta joukko barbaarivastaisia senaattoreita muodosti Stilichoa vastaan suunnatun salaliiton, jota johti korkea keisarillinen virkamies Olympius. Kun Arcadius kuoli toukokuussa 408, Stilicho ja Honorius valmistautuivat lähtemään Konstantinopoliin vaikuttaakseen Itä-Rooman uuden keisarin valintaan. Salaliittolaiset alkoivat levittää huhua, jonka mukaan Stilicho juonitteli salaa Alarikin kanssa Honoriuksen selän takana ja aikoi asettaa oman poikansa Eucheriuksen Itä-Rooman keisariksi. Ticinumissa olleet sotilaat yllytettiin nousemaan 13. elokuuta 408 alkaneeseen kapinaan ja joukkosurmaamaan Stilicholle uskolliset upseerit.[3][1][2] Stilichon hunneista rekrytoima henkivartiokaarti surmattiin yllätysiskulla yöllä.[3] Stilicho pakeni uskollisten sotilaidensa kanssa Ravennaan, mutta Honorius määräsi hänet vangittavaksi. Stilicho pidätettiin eräästä kirkosta, josta hän oli turhaan etsinyt turvaa, ja hetkeä myöhemmin saapui keisarillinen käskykirje, jonka mukaan hänet tuomittiin kuolemaan rikoksista valtiota vastaan. Stilicho teloitettiin mestaamalla miekalla 22. elokuuta.[3][1][2] Historioitsija Zosimoksen mukaan väkijoukko oli valmis vapauttamaan Stilichon viime hetkellä, mutta hän itse pyysi näitä luopumaa yrityksestä.[3]

Stilichon teloitusta seurasi Rooman armeijassa etninen puhdistus, jonka yhteydessä tuhansia armeijaan värvättyjä gootteja ja muita barbaareja tai heidän perheenjäseniään surmattiin. Puhdistukselta pelastuneet, joita väitetään olleen 30 000, pakenivat Alarikin joukkoihin.[3] Stilichon poika Eucherius teloitettiin pian isänsä jälkeen,[1] ja seuraavana vuonna Honorius teloitutti myös Stilichon vaimon Serenan.[3] Stilichon kuollessa Alarikin senaatilta vaatimaa summaa ei ollut vielä maksettu, ja seuraavana talvena Alarik alkoi piirittää Roomaa saadakseen haluamansa. Alarik onnistui lopulta ryöstämään Rooman vuonna 410.[2]

Maine[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monet Stilichoa koskevat tiedot perustuvat vuonna 404 kuolleen hovirunoilija Claudianuksen hänestä sepittämiin ylistysrunoihin.[1] Runoteoksessaan De bello Gothico (”Goottisodasta”) Claudianus luonnehtii Stilichossa yhdistyneen kolmen Hannibalia vastaan taistelleen kuuluisan roomalaisen sotapäällikön saavutukset: Stilicho käytti viivyttelytaktiikkaa kuin Fabius Maximus, löi vihollisen taistelukentällä kuin Marcus Claudius Marcellus ja karkotti vihollisen valtakunnan alueelta kuin Scipio Africanus. Stilichon teloituksen jälkeen hänen maineensa tahrattiin ja hänet julistettiin keisarillisella julistuksella ”julkiseksi rosvoksi”, joka oli toiminut barbaarien hyväksi Roomaa vastaan. Monet aikalaishistorioitsijat kirjoittivat hänestä ja hänen syntyperästään hyvin kielteiseen ja halventavaan sävyyn. Kristityt kirjoittajat väittivät Stilichon suunnitelleen kristittyjen vainoa ja pakanuuden palauttamista, ei-kristityt puolestaan syyttivät häntä perinteisten uskontojen vainosta.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s E.A. Thompson: Flavius Stilicho (englanniksi) Encyclopædia Britannica. Viitattu 15.12.2021.
  2. a b c d e f g h i j k l m n o p q Arto Kivimäki & Pekka Tuomisto: Rooman keisarit, s. 380–385. Karisto, Hämeenlinna 2001.
  3. a b c d e f g h i j k Maijastiina Kahlos: Roomalaiset ja barbaarit, s. 143–147, 165. Otava, Helsinki 2020.
  4. a b c d e f g h i j k l Flavius Stilicho (englanniksi) Encyclopedia of World Biography, Encyclopedia.com. Viitattu 15.12.2021.