Kroatian sota

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Serbien ja kroaattien kansallismielinen kiihkoilu aiheutti Kroatian sodan.

Kroatian sota oli Jugoslavian hajoamissotiin kuulunut vuosina 1991–1995 käyty sota, joka päättyi Daytonin rauhansopimukseen.[1]

Sodan osapuolina olivat itsenäiseksi julistautunut Kroatia ja siellä vähemmistönä olleet serbit, jotka saivat pitkään tukea Serbialta ja Jugoslavian liittoarmeijalta. Krajinassa – alue, jonka Kroatia oli julistanut kuuluvan itselleen – serbienemmistöinen väestö tunsi itsensä uhatuksi Kroatian nationalistihallinnon hallitsemana.[2] Serbit aloittivat heinäkuussa 1991 väkivaltaiset etniset puhdistukset Kroatiassa, koska halusivat luoda yhtenäisiä serbialueita tulevaa Suur-Serbiaa varten.

Myös jotkut kroaatit surmasivat serbisiviilejä jonkun verran tarkoituksena etninen puhdistus. Enimmät taistelut Kroatiassa taukosivat jo vuoden 1992 alussa. Serbia lopetti Krajinan tukemisen kesällä 1994. Krajinan serbialue luhistui ja sen useimmat serbit pakenivat elokuussa 1995, jolloin Kroatian ja Bosnian armeijat hyökkäsivät yhtä aikaa serbien kimppuun.

Sodan tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kroatian sotaan liittyviä paikkoja

Sekä kroaatit että serbit ovat eteläslaaveja, mutta eroavat toisistaan uskonnoltaan ja hieman kieleltäänkin. Useat kroaatit ovat katolisia, monet serbit ortodokseja. Kroatiaa kirjoitetaan latinalaisin kirjaimin, serbiaa kyrillisin. Serbien 1800-luvun lopuilla muovautuneissa kansallisissa myyteissä ortodoksisuus ja serbialaisuus miellettiin samaksi[3]. Niinpä muiden uskontojen kannattajien ajateltiin kiihkoisänmaallisten serbien keskuudessa olevan serbien vihollisia.

Toisen maailmansodan aikana akselivallat nostivat natsistisen Ustaša-järjestön johtajan Ante Pavelićin Kroatian johtoon. Pavelićin diktatuurihallinto vainosi muun muassa serbejä sulkien näitä kymmenin tuhansin Jasenovacin keskitysleiriin[4]. Kauna näistä kärsimyksistä jäi elämään serbien keskuuteen. Mutta myös serbien kuningasmieliset cetnikit surmasivat kroaatteja. 1970-luvun alussa alkanut Kroatian kevät kukistui nopeasti[5]. Titon kuolema nosti pintaan vauraan Kroatian ja köyhän Serbian vastakkaisasettelun. Serbien propaganda samaisti uuden kroatialaisnationalismin ja Ustašan toisiinsa. Mutta samalla kroaatit halusivat irti nousevan serbinationalismin otteesta. Niinpä Jugoslavian hajotessa serbinationalistit ja kroaattinationalistit eivät luottaneet toisiinsa.

Sotaa edeltäneet tapahtumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kroaattien ja serbien välit 1980-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1980-luvun puolivälistä alkaen Jugoslaviassa oli merkkejä jännitteiden kasvusta. Vuoden 1985 joulukuussa serbialainen äärinationalisti Vuk Drašković väitti Kroatian serbien joutuvan kulttuurillisen kansanmurhan uhriksi. Vuonna 1986 julkistettu Serbian taide- ja tiedeakatemian muistio kannatti yhtenäistä serbivaltiota ja mainitsi Kroatian serbit sorrettuna kansanosana. Serbijohtaja Slobodan Milošević julkisti kroaattien vastaista propagandaa, ja myös Kroatian lehdistö alkoi arvostella serbejä kesällä 1988. Serbit syyttivät 1989 kroaatteja Josip Broz Titon tekemistä vääryyksistä, Titohan oli kroaatti. Serbien aktivistit aloittivat mielenosoitukset Kroatiassa jo helmikuussa 1989. Kroatian ja Slovenian media tuomitsi Serbian Kosovossa käyttämän väkivallan ja Miloševićin vallantavoittelun[6].

Vuonna 1989 Sloveniassa ja Kroatiassa kommunistit sopivat monipuoluevaalien järjestämisestä. Kroatiassa vaalit voitti Franjo Tuđmanin oikeistolainen, Kroatian demokraattinen liitto HDZ. Tämän kansallismielis-vanhoillisen puolueen johtaja Franjo Tuđman oli hyvin itsevaltainen, nepotistinen ja serbejä syrjivälähde?. Tuđman muutti Kroatian tasavallaksi jo ennen itsenäistymistä kesällä 1990 ja otti käyttöön perinteiset tunnukset, jotka olivat serbipropagandan mukaan Ustaša-tunnuksia. Vuoden 1990 lopulla Kroatiaan kirjoitettiin uusi perustuslaki, jonka serbit kokivat syrjiväksi. Uusi hallitus putsasi serbejä pois virka-asemista, varsinkin poliisijoukoista.[7] Tuđman alkoi ajaa kansallismielistä kroatialaista linjaa. Samaan aikaan Milošević alkoi lietsoa ponnekkaammin serbivähemmistön kapinaa Kroatiassa. Kun kroaatit toimisivat serbien kapinaa vastaan, Jugoslavian liittoarmeija saisi syyn Kroatian miehittämiseen.

Jugoslavian ensimmäiset kommunismin jälkeiset monipuoluevaalit voitti Serbiassa sosialistipuolueeksi muunnettu kommunistipuolue SDS. Serbien julistaman Suur-Serbian rakentamiseen tähtäävän propagandan mukaan serbit olivat vaarassa ja kaikkien serbien olisi asuttava samassa valtiossa. Kroatiassa alettiin vaatia 30. toukokuuta 1990 itsenäisyyttä valtioliiton puitteissa. Vuonna 1991 Kroatiassa oli 4,7 miljoonaa asukasta, joista 75 % kroaatteja ja 11 % serbejä sekä 14 % muita kansallisuuksia.

Serbien kapina ja ensimmäiset levottomuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kroatia liukui sotaan pikkuhiljaa yhteenottojen laajetessa asteittain. Serbit perustivat Miloševićin puoluetta muistuttavan sosialistipuolueen helmikuussa 1990.

Vuonna 1990 toukokuusta lähtien serbien valvoma Jugoslavian liittoarmeija keräsi Kroatian aluepuolustusjoukoilta (TO) lähes kaikki aseet, kun kroaatit olivat alkaneet vaatia valtioliittoa Jugoslaviaan, mikä olisi hajottanut Jugoslavian. Aseiden keruu Bosniasta, Kroatiasta ja Sloveniasta oli vastaus Slovenian ja Kroatian monipuoluevaaleihin. Kroatian johtaja Tuđman ei kuitenkaan alkanut heti rakentaa omaa puolustustaan, kuten Sloveniassa tehtiin. Kroatia ei enää halunnut osallistua yleisjugoslavialaisiin vaaleihin. Jugoslavian armeija muuttui serbiarmeijaksi ja alkoi aseistaa Kroatian ääriserbejä. Serbialueilla oli Kroatiassa oma aluepuolustuksensa, serbien TO.

Kesäkuussa jotkut Kroatian serbialueet kieltäytyivät tunnustamasta Kroatian uutta jyrkän kansallismielistä HDZ-vetoista hallitusta. Kroatian serbikapinan keskus oli Kninin alue. Serbipuolueen kovan linjan Milan Babić-Milan Martić-kaksikko syrjäitti maltillisemman Raskovicin. Elokuussa 1990 serbit panivat toimeen Krajinassa Kninin seuduilla Krajinan kapinan, jossa serbien asemiehet ammuskelivat ilmaan ja kaadetuista puista pystyteltiin tiesulkuja estämään kroaattien kulku serbialueille.[8] Krajinan alue julistautui Krajinan serbitasavallaksi. Siihen kuului viisi kuntaa, ja vaikka se oli irrallinen enklaavi melko kaukana Serbiasta, se oli halukas valtioliittoon Serbian kanssa.[9] Liittoarmeija aseisti kapina-alueita, eikä Kroatian vasta perustetulla poliisilla ollut tarpeeksi voimaa sen estämiseen. Kroatian tiedotusvälineissä serbeihin alkoi iskostua terroristileima, mutta toisaalta sanottiin että oli myös hyviä serbejä[10].

Liittoarmeija ilmoitti 17. heinäkuuta Miloševićille olevansa valmis puuttumaan Kroatian asioihin. Samalla mainittiin selvästi Kroatiassa toimivat četnikit. Vuoden 1990 lopulla Kroatian uutta hallitusta alettiin verrata toisen maailmansodan aikaiseen fasistiseen, Kroatian serbejä vainonneeseen ustaša-järjestöön. Kansainvälinen yhteisö tuki vielä vuonna 1990 Miloševićia. Jotkut saksalaispoliitikot tukivat Kroatiaa, mutta muut länsivallat estivät Saksan avoimen avun Kroatialle. Kroatia yritti hajottaa ääriserbien toimintaa mm. neuvottelemalla Serbian kanssa, mutta Serbia kielsi yhteytensä ääriserbeihin eikä tunnustanut haluavansa ottaa haltuun alueita Kroatiasta. Itä-Slavoniassa sijaitsevan Vukovarin alueelle saapui tällöin četnikkejä serbienemmistöisiin kyliin.

Serbikapina laajenee[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koska Kroatia oli käytännössä aseeton, kroaattien strategiana oli välttää aseellisia yhteenottoja, serbit taas liittoarmeijan asevoiman turvin pyrkivät provosoimaan niitä. Mutta toisaalta myös jotkut kroaatit lietsoivat yhteenottoa serbien ja kroaattien välillä.

Psykologinen- ja propagandasota jatkui serbien tiedotusvälineiden suoltaessa jatkuvasti kroaattivastaista ohjelmaa. Yksi näistä oli Belgradin televisiossa esitetty niin sanottu Špegeljin nauha, jossa on tosiasioiden sijasta tekaistuja väitteitä kroaateista[11].

Serbit pyrkivät valtaamaan voima-asemia ym. strategisesti tärkeitä kohteita Kroatiassa Krajinan kapinan jälkeen.

Zagrebissa alkoi 21. tammikuuta 1991 liikkua erikoispoliiseja, joilla oli kroatialaiset shakkilautatunnukset kommunistien punaisen tähden sijasta. Kroaatit vahvistivat tavallista poliiseja näillä erikoispoliiseilla, joilla oli Singaporessa valmistettuja SAR-80-automaattiaseita Jugoslavian armeijan käyttämien Kalašnikovien sijaan. Lisääntyvät levottuumdet pakottivat Kroatiaa laajentamaan poliisijoukkojansa, joiden koko lähes tuplaantui tammikuussa 1991. Kroatian sisäministeirö yhdisti toukokuussa perustamansa erikoispoliisit ja alueelliset reservit kansalliskaartiksi (ZNG).[12]

Myös Slovenia pani joukkonsa valmiustilaan, ja Kroatian ja Slovenian sisäministerit ja puolustusministerit neuvottelivat keskenään yhteistyöstä kolmen päivän sisällä kaksi kertaa. Krajinan serbit olivat luovuttaneet kroaateille satoja aseita, mutta kroaatit uskoivat tämän olevan hämäystoimi, jolla oikeutettaisiin nimenomaan kroaattipoliisin riisuminen aseista. Kroaattipoliisi oli suurimmassa hälytysvalmiudessa mahdollista liittoarmeijan väliintuloa vastaan. Liittoarmeijan johtaja Veljko Kadijević kiisti ajatuksen väliintulosta Sloveniassa ja Kroatiassa, mutta sanoi ettei liittoarmeija salli rinnakkaisarmeijoita.[13]

Serbikapina laajeni Kroatiassa keväällä 1991. Helmikuusta maaliskuuhun uusia serbimielenosoituksia järjestettiin eri puolella Kroatiaa. Huhtikuussa Kijevon kylä saarrettiin barrikadein, 20 liittoarmeijan panssaria ajoi Vrpoljeen, Osijekin kaduilla oli panssareita ja Daljin poliisiasemalle hyökkäsivät terroristit. Serbit miehittivät Korenicaa ympäröivän alueen. Huhtikuun alusta lähtien serbialaisia vapaaehtoisia četnikkejä alkoi saapua Kroatiaan yhä enemmän. Četnikkien päälliköt Vojislav Šešelj ja Željko ”Arkan” Ražnatović alkoivat toimia Kroatian itäosien öljyalueella Slavoniassa huhtikuun alkuun mennessä[14].

Sodan vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kroatian sota alkoi voimistuvien aseellisten yhteenottojen sarjana jo vuonna 1990. Sodan moottorina toimi serbičetnikkien lisääntynyt aktiivisuus, jota liittoarmeija JNA tuki alusta pitäen. Huhtikuussa 1991 liittoarmeija koulutti ja aseisti serbejä avoimesti. Vuonna 1990 yhteenottoja sattui muun muassa Pakracissa, Plitvicessä ja Borovo Selossa.[15][16][9] Pakracissa taisteltiin poliisiaseman valvonnasta, ensi kertaa serbit kapinoivat Slavoniassa[17]. Kroaatit ajoivat poliisiaseman vallanneet serbit pois, minkä jälkeen liittoarmeija puuttui peliin serbejä tukien jääden "turvaamaan rauhaa", kuten oli jäänyt jo aiemmin Kninin alueella[14]. Plitvicen välikohtauksessa pääsiäisenä serbit valtasivat kansallispuiston, joka johti suureen kroaattipoliisin vastaiskuun ja yhden kroaattipoliisin kuolemaan. Armeija jäi nytkin paikalle[14]. Huhtikuun alussa Vojislav Seseljin cetnikkejä liikkui Itä-Slavoniassa[18].

Vasta 2. toukokuuta 1991 sattunut Borovo Selon välikohtaus oli vakava, siinä kuoli 12 kroaattipoliisia väijytykseen[14] ja yli 20 haavoittui. Ensi kertaa sissejä oli tullut Serbiasta tappamaan[19]. Samana päivänä Dalmatiassa kroaattimielenosoittajat murtautuivat serbien liikehuoneistoihin pahoinpitelemään, ryöstelemään ja särkemään paikkoja ilman kroaattipoliisin puuttumista tapahtumiin. Tapahtuma tietysti huomattiin Serbian televisiossa, ja lisäsi kansojen välistä jännitettä. Serbit tekivät pommi-iskuja muun muassa Dalmatiassa[20]. Tästä huolimatta Osijekin pormestari, tohtori Zlatko Kramaric yritti monena yönä serbien tiesuluilla vakuuttaa aseistautuneille serbeille, ettei mikään vaara uhkaa heitä kroaattien taholta[21].

Borovo Selon jälkeen veriset yhteenotot alkoivat levitä, ja monet niistä vaikuttivat suunnittelemattomilta ja epäyhtenäisiltä. Kroatian serbit pyrkivät kuitenkin laajentamaan vaikutusvaltaansa Kroatian serbialueilla. Krajina aäänesti Serbiaan liittymisestä toukokuussa 1991[22]. Kroatiassa monet kovan linjan kannattajat halusivat tehdä vastahyökkäyksen Jugoslavian liittoarmeijan kimppuun, mutta Kroatian presidentti Franjo Tuđman uskoi lännen tunnustavan Kroatian itsenäisyyden ja painostavan lopulta Jugoslaviaa lopettamaan toimet Kroatiaa vastaan.[23]

Toukokuussa 1991 Kroatiassa järjestettiin kansanäänestys Jugoslaviasta eroamisesta. Serbien boikotista huolimatta 83,6 % äänioikeutetuista äänesti ja 94,2 % äänestäneistä kannatti itsenäisyyttä.[24]

Jugoslavian osatasavaltojen presidentit yrittivät turhaan etsiä neuvotteluratkaisua Jugoslavian kriisiin huhti-kesäkuussa. Serbit eivät hyväksyneet kroaatti Stipe Mesiciä liittopresidentiksi 15. toukokuuta ja Jugoslavia oli sen jälkeen puolitoista kuukautta ilman presidenttiä.

Viimeinen kokous pidettiin 12. kesäkuuta, mutta tällöin oltiin jo käytännössä sodassa. Kesäkuun puolivälissä Kroatian parlamentin istuntoja alettiin pitää jatkuvasti, koska osatasavalta oli kriisissä.

Serbia hyväksyi 1. heinäkuuta kroaatti Stipe Mesicin yllättäen liittopresidentiksi[25], mutta luultavasti tämä oli vain taktiikkaa, koska kaikki tiesivät, että liittohallitus oli menettänyt valtansa[26]. Näihin aikoihin serbit ja kroaatit[27] ajoivat toisaan pakoon alueiltaan Kroatiassa. Kroatian serbit eivät muutamaan kuukauteen olleet uskaltaneet mennä työpaikoilleen[27] ja kohtasivat kroaattipoliisin taholta mm. ikkunoiden rikkomisia, tappouhkauksia, jopa sokeitten kimppuun käymistä[27].

Erään haastattelun mukaan tavallisest Kroatian aseistautuneet serbit halusivat lähinnä pysyä Jugoslaviassa ja taistellaä Kroatiaa vastaan, ei Suur-Serbian puolesta. Milošević sanoi 6. kesäkuuta, että itsenäistyvän Kroatian on luovutettava pois serbialueensa[28]. Kroatia ei suostunut tähän. Molempien valtioiden johto sanoikin sodan olevan alkamassa. Kaiken lisäksi kiihkokansallinen oppositio painosti serbijohtaja Slobodan Miloševićia jyrkempiin otteisiin[26], koska sota oli alkamassa SPO:n edustajan mukaan kahden kuukauden sisällä[26]. Demokraattisen opposition edustajan Vojislav Kostunican mielestä Miloševićin politiikkana oli kuitenkin tehdä muista Balkanin kansoista serbien vihollisia[26], eikä Kostunicacaan uskonut liittohallituksen johtavan maata[26].

Monet Jugoslaviassa vaativat Jugoslavian eri osatasavaltoihin uusia vaaleja ja kansanäänestyksiä kriisin poliittiseksi ratkaisuksi[26]. Serbia ja liittoarmeija olivat ratkaisuasemassa, mutta näiden toimista liikkui vain arvailuja.

Uudessa liikekannallepanossa kutsuttiin lähinnä serbireserviläisiä. Milošević kehotti varautumaan sotaan 6. heinäkuuta.[29]. Boroslav Jovicin mukaan serbien täytyi auttaa Kroatian serbejä, jotka halusivat kuulua Jugoslaviaan, jos Kroatia ei hyväksy tätä[26].

Myös Ey koetti ensimmäistä kertaa historiansa aikana rajallisia voimiaan kriisin ratkaisuksi, ja Ey-troikka kokoontui mm. 1. heinäkuuta[30].

Ey:n neuvottelema Brionin sopimus 7. heinäkuuta[31] olisi peruuttanut Kroatian ja Slovenian itsenäisyyden. Kukaan ei uskonut sopimuksen estävän alkavaa sotaa[26].

Taisteluiden kiihtyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kroatiassa oli kahakoita päivittäin jo 25. kesäkuuta alkaen[32]. Ensimmäisiä varsinaisen Kroatian sodan välikohtauksia olivat Osijekin tapahtumat illalla 27. elokuuta, Glinan ja Borovo Selon välikohtaukset, Ćelijen kylän väestön poisajaminen aseiden avulla ja Tenjan taistelu kroaattipoliisien ja serbikapinallisten välillä[33]. Suurin osa tapahtumista vielä kesällä 1991 olivat yksittäisiä serbi- ja kroaattikylissä käytyjä ankaria taisteluita, joissa kumpikaan osapuoli ei kuitenkaan varsinaisesti pyrkinyt etenemään tai saavuttamaan alueen hallintaa. Daljissa tapahtui elokuun alussa ensimmäinen isompi joukkomurha[34][35]. Sekä Kroatian serbit ja kroaatit katsoivat puolustavansa omaa kotimaataan, ja Kroatian aseistautuneet siviiliserbit sotivat elokuun alussa omasta mielestään Jugoslavian puolesta Kroatiaa vatsaan, ei Suur-Serbian puolesta[36]. Vaikka Jugoslavian liittoarmeija ei osallistunut muualla Kroatiassa vielä taisteluihin, se oli aktiivinen Dalmatiassa Kninin alueella. Kun Neuvostoliiton vallankaappausyritys romahti, se hajotti Neuvostoliiton lopettaen kommunismin siellä ja näin loi paineet Jugoslavian hajottamiselle, ja esti sosialistisen Jugoslavian jatkamisen esim armeijan vallankaappauksen avulla[37].

Kroatian presidentti Franjo Tuđman ei pitkään aikaan julistautunut Kroatian olevan sodassa Jugoslavian serbijohtoisen liittoarmeijan kanssa, koska luuli kansainvälisen yhteisön auttavan Kroatian saamaan poliittisen ratkaisun[38] tunnustamalla Kroatian. Tuđman ei ollut luonut tehokasta puolustusta kuten Slovenian johto oli tehnyt. Niinpä kroaateilla oli riittämätön määrä yleensä vain kevyitä käsiaseita[39]. Näin hän horjui pitkään sekä sotaa että rauhaa edistäviä toimia tehden, ja sai kiihkeät kansallismieliset "haukat" tekemään pari murhayritystä. Toisaalta samaan aikaan suureksi osaaksi kroaateista koostunut Jugoslavian liittohallitus sotki poliittisia asetelmia pyrkien vaikeuttamaan Kroatian asemaa, vaikka liittohallituksella ei käytännön merkitystä ollutkaan[40]. Kroatian television ja radion johtoon vaihtui jossain vaiheessa nationalistinen kroatti aiemman serbin tilalle[41]. Myös sanomalehti vjesnik oli HDZ:llä[42].

Liittoarmeija lähetettiin nimellisesti paikalle turvaamaan rauhaa, mutta se valtasi 26. elokuuta SAO Krajinan serbisissien avustuksella merkittävän Kijevon kylän[38].

Sota virallisestikin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ey ei näyttänyt saavan lordi Carringtonin johdolla 7. syyskuuta alkaen rauhaa aikaan[43] ja liittoarmeija oli edennyt vaarallisen syvälle Kroatiaan. Rannikolla ja Okucanin alueella oli tärkeitä tieyhteyksiä poikki. Niinpä Tuđman päätti 13. syyskuuta 1991 kroaattien valvomilla alueille olevien liittoarmeijan kasarmien saartamisesta ja valtaamisesta[44].

Kroaatit pyrkivät saamaan kasarmeista aseita itselleen[45][23]. Enimmät taistelut kasarmien lähellä käytiin muutamassa päivässä, ja loppujen kasarmien antautumisesta käytiin pitkiä neuvotteluja[46]. Gospicissa käytiin kovia taisteluja[43], jotka päättyivät lokakuussa serbisiviilien joukkomurhaan.

Jugoslavian liittoarmeijan operaatiosuunnitelma vuodelta 1991

Liittoarmeijan edustaja Andrija Raseta ilmaisi huolensa kasarmeihin jääneiden sotilaiden puolesta, ja niinpä liittoarmeija voimisti sotaansa Kroatiaa vastaan. Liittoarmeijan lentokoneet alkoivat pommittaa Kroatian kaupunkeja, mm. Zagrebia 15. syyskuuta[47]. Zagrebissa oli serbien sala-ampujia[48]. Tuđman vaihtoi puolustusministeriksi kovan linjan Gojko Susakin[49]. 17. syyskuuta yö, jolloin käynnissä olivat Igalon neuvottelut, oli pahin Zagrebissa[50], liittoarmeija mm. ampui kasarmista kohti Zagrebin keskustaa[51]. Igalon tulitauko vain kiihdytti taisteluja[51].

Kroatia ilmoitti 21. syyskuuta 1991, että Jugoslavian liittohallitus ei edusta sitä, mutta liittohallituksen kroaatit eivät suostuneet eroamaan[51]. Saman päivän iltana Jugoslavian puolustusministeri uhosi televisiossa totaalista sotaa, mutta ilmoitti tulitauosta jo seuraavana päivänä[52]. Ensi kertaa Serbian johto ja liittoarmeija olivat mukana tulitauossa, mutta serbisissit eivät[51].

Hyökkäysten tavoitteena oli todennäköisesti halkaista Kroatia kahtia, pakottaa maan johto antautumaan ja muodostaa näin uudestaan Jugoslavian liittovaltio.[53] Liittoarmeijan hyökkäykset Itä-Slavoniassa alkoivat 20. syyskuuta ja pian sen jälkeen myös Länsi-Slavoniassa. Serbijoukot hyökkäsivät myös Zadarin 16. syyskuuta ja piirittivät Dubrovnikin 1. lokakuuta. Kroaatit olivat lähinnä puolustuskannalla, mutta saivat myös voittoja muun muassa Länsi-Slavoniassa.[54]

Syyskuussa alkanut Vukovarin piiritys päättyi marraskuussa[55], kun serbijoukot murtautuivat kaupunkiin ja tuhosivat sen. Kaupungin vallanneet joukot mm. surmasivat ja raiskasivat kaupungin asukkaita yksitellen ja ainakin yhdessä joukkomurhassa, elävänä kiinni saadut kroaattien asemiehet joutuivat epäinhimillisin oloihin Serbian vankileireille.

Samaan aikaan serbit piirittivät myös Dubrovnikin kaupunkia, jossa oli vain pienet kroaattijoukot. Dubrovnikin piiritys oli länsimaissa yksi sodan eniten huomioita saanut tapahtuma, sillä kaupunki oli merkittävä taide- ja kulttuurikaupunki, jonka tuhoamista oli vaikea perustella.[56]

Syyskuusta alkaen solmittiin monia liittoarmeijan ja Serbiankin allekirjoittamia tulitaukoja EY:n välittämissä neuvotteluissa, mutta serbisissit eivät noita sopimuksia allekirjoittaneet. Peter Carringtonin saapuessa ensi kertaa Jugoslaviaan hänelle oli epäselvää, että Jugoslaviassa on eri kansoja. Carringtonin rauhansuunnitelma valtioliittomaisesta Jugoslaviasta ei käynyt serbeille. Kroaatitkaan eivät siitä pitäneet, mutta sentään taipuivat suunnitelman taakse. EY pidättyi tunnustamasta Kroatiaa joulukuuhun 1991 asti. Tuđjman ja kroaatit luottivat monestikin turhaan serbien pitävän tulitaukonsa. Serbit rikkoivat tulitaukoja mitä ilmeisimmin tarkoituksella ja Slobodan Milošević koetti EY:n neuvotteluissa pelata aikaa, jotta serbisissit pystyisivät valtaamaan mahdollisimman suuren alueen Kroatiasta ennen maan itsenäistymistä.lähde?

Syyskuun lopuille tultaessa liittoarmeijan serbireserviläistenkin keskuuteen oli levinnyt karkaamisvimma[57], vaikka kesällä sotainto oli ollut korkealla[57]. Erään cetnikin mukaan 26. syyskuuta sota oli jatkoa ustashaa vastaan käydylle sodalle, jossa moni asia oli jäänyt selvittämättä, mutta toisaalta hastateltu Draskovicin ryhmään kuulunut cetnikkikin oli epävarma sodan lopputuloksesta[58]. Politika-lehdessä oli YK:n asesaarron julistamisen päivänä 26. syyskuuta artikkeli liittoarmeijan huonosta menestyksestä, joka johtui kirjoittajan mukaan kroaattien suuremmasta määrästä ja paremmasta koulutuksesta, sekä oman armeijan kouluttamattomista alokkaista ja upseerien tarrautumisesta kiinni Jugoslavian kansanarmeija-ajatteluun[58].

Serbia kaappasi vallan Jugoslavian presidenttineuvostossa 1. lokakuuta sillä verukkeella, ettei sen puheenjohtaja ollut kutsunut neuvostoa koolle, vaikka käynnissä oli sota[59]. Näin serbit nostivat oman miehensä varapresidentti Branko Kosticin kroaatti Stipe Mesicin tilalle[59].

Tuđman määräsi yleisen armeijan liikekannallepanon 6. lokakuuta[60]. Seuraavana päivänä Kroatian presidentinpalatsia pommitettiin ilmasta, mutta Tuđman säilyi hengissä ja vammoitta[60]. Samaan aikaan oli alkanut armeijan suurhyökkäys Kroatiaa vastaan.

Lokakuun puolessa välissä Kroatialla oli jo noin 35 prikaatista koostunut armeija, jota johti ministeri Gojko Šušakin kutsuma kenraali Anton Tus[60]. Kroaatit puhdistivat Gospićin lähiseutua etnisesti lokakuun puolenvälin jälkeen 1991 surmaamalla merkittäviä serbejä komentaja Mirko Noracin johdolla[61]. Zagrebissa oli serbien sala-ampujia, ja liittoarmeija pommitti kaupunkia ajoittain.

Sodassa vesitornit joutuvat usein kohteeksi kun vihollisen infrastruktuuria tuhotaan. Vukovarin vesitorni joka tuhoutui Kroatian sodassa 1991.

Tulitauko 1992[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yk:n suojelualueet UNPA:t Kroatiassa vuonna 1992.

Serbirintama vakiintui jo marraskuussa 1991[62]. Vallattuaan suurimman osan serbialueista serbit taipuivat tulitaukoon tammikuun alussa 1992. Serbit eivät enää niin usein kyenneet tukeutumaan paikalliseen serbiväestöön hyökkäyksissään[62]. Osasyy serbien rauhantahtoon oli, että serbien puolisotilaallisia joukkoja tarvittiin Bosnia ja Hertsegovinassa, jossa sota oli alkamassa. Toisaalta Kroatian armeija oli voimistumassa, oli saanut jo kentällä joitain voittoja ja saattoi uhata serbiarmeijaa. Tällöin serbit pystyivät käyttämään hyväkseen YK:ta valtaustensa varmistamiseen. Lisäksi liittoarmeijassa taisteli kolme ryhmää keskenään vallasta[62].

Tulitauon allekirjoittivat 2. tammikuuta Kroatian puolustusministeri Gojko Šušak ja serbiarmeijan komentaja Andrija Rašeta. Sopimus astui voimaan seuraavana päivänä, ja seuraavassa kuussa YK:n UNPROFOR-joukot saapuivat pitämään rauhaa Kroatian serbialueille.[63]

Tulitauko oli hauras, ja vaikka rintamamuutoksia ei juurikaan tapahtunut, hajanaisia pommituksia ilmeni vuosien 1992 ja 1993 aikana. Kroaatit käynnistivät syyskuussa 1993 niin kutsutun operaatio Medakin taskun. Onnistuneen hyökkäyksen ansiosta kroaatit pystyivät avaamaan hetkellisesti pohjois-etelä-suuntaisen liikenteen Adrianmeren rannikolle.[64]

Hallituksen tiedotteen mukaan Kroatian itsenäistymiseen 15. tammikuuta 1992 mennessä oli taisteluissa kuollut 3 000 ja kadonnut 8 900 henkeä. Lisäksi 16 000 oli haavoittunut, 6 000 jäänyt sotavangiksi ja 700 000 joutunut pakolaisiksi. [65]

Sodan loppuvaihe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Operaatio Myrsky

Lopulta länsivallat alkoivat salaa tukea Kroatiaa, koska pelkäsivät venäläisten laajentavan valtaansa Balkanilla. Serbithän ovat olleet pitkään Venäjän liittolaiskansa.

Kroaatit aloittivat täysin yllättäen 1. toukokuuta 1995 operaatio Salaman. Kroaattiarmeija hyökkäsi Länsi-Slavoniassa serbien 18. armeijakunnan kimppuun, mikä aiheutti Krajinan serbitasavallan asevoimissa lähes paniikin. Voittoisa operaatio oli yksi sodan nopeimmista, ja 4. toukokuuta mennessä noin 1 500 serbisotilasta oli antautunut. Samalla ainakin puolet Länsi-Slavonian serbiasukkaista oli paennut alueelta. Krajinan presidentti Milan Martić ei pystynyt tukemaan joukkojaan, mutta hän määräsi kostona 2.–3. toukokuuta toteutetut raketti-iskut Zagrebiin.[66]

Kroaattien tekemä suurhyökkäys operaatio Myrsky elokuussa 1995 työnsi serbi- ja liittoarmeijan joukot maasta ja lopetti Kroatian ja Bosnian sodat.

Sodan ihmisoikeusrikkomukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kroatian sota oli raakaa, siviileitä surmattiin paljon ja siviilien rakennuksia tuhottiin.[67] Sodan molemmat osapuolet sotarikoksiin, vaikkakin serbit suorittivat useampia rikoksia.[68]

Sodan ensimmäisenä siviilien kohdistuneena pidetään Kozibrodissa tapahtunutta massamurhaa, jossa paikalliset serbijoukot tappoivat 26. heinäkuuta 1991 kymmenen kroaattipoliisia ja seitsemäntoista siviiliä. Tämän jälkeen vastaavia tapauksia tapahtui muun muassa Kusonjessa, Daljissa, Tovarnikissa, Voćinissa ja Škabrnjassa. Pahin massamurha tapahtui Vukovarin piirityksen jälkeen.[68] Vukovar antautui marraskuussa 1991 tuhoisan piirityksen jälkeen, ja Jugoslavian liittoarmeijan joukot syyllistyivät kaupungissa murhiin, raiskauksiin, kidotuksiin ja etniseen puhdistukseen. Vukovarissa tapahtui samalla myös joukkomurha, jossa serbit tappoivat Ovčaran maatilalla ainakin 194 muun kansalaisuuden edustajaa, jotka oli siirretty sinne Vukovarin sairaalasta.[69]

Ensimmäinen kroatilaisten suorittama joukkomurha tapahtui 13. syyskuuta 1991 Karlovacissa Koranajoen ylittävällä sillalla, missä 13 serbivankia teloitettiin. Myöhemmin samana syksynä kroatialaiset puolisotilaalliset joukot piirittivät Gospićin kaupungin ja tappoivat joukkomurhassa lähes 100 serbiä. 16. lokakuuta 1991 tapahtui Gospicissa yksi joukkomurhista, jotka liittyivät kroaattien tekemiin etnisin puhdistuksiin[70]. Kroaatit puhdistivat etnisesti sodan aikana Gospicin lisäksi myös Pakracissa ja Sisakissa[71].

Yksittäisiä murhia tapahtui myös muun muassa Sisakissa, Vukovarissa, Osijek, Karlovacissa ja Zagrebissä, missä eräs serbiperhe murhattiin.[68]

Kroatian viranomaiset, muun muassa puolustusministeri Gojko Susak, estivät[72] vuonna 1991 muun muassa kroaattien sotilaspoliisin ja muiden Gospicissa tekemien rikoksien tutkimuksen[73]. Kroaattien veteraanijärjestö vastusti sodan jälkeen ihmisoikeusrikkomuksia tehneiden sotilaidensa ja poliisien tuomitsemista[74] ja järjesti syytettyjä tukevia mielenosoituksia[75]. Kroatian hallituskin on ollut melko vastahakoinen[76], vaikka toki kroaattejakin on saatu Haagiin. Esimerkiksi Noracin luovutus Haagiin jakoi maan luovutuksen kannattajiin ja vastustajiin[77]. Erilaisista rikkomuksista laajalti syytetty kenraali Ante Gotovina ensin tuomittiin ja sitten vapautettiin, muun muassa sen takia että kroaatit itse kieltäytyivät luovuttamasta Gotovinaa vastaan todistavia tykistödokumentteja kansainväliselle oikeudelle[78].

Etninen puhdistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nationalististen serbien asejoukot suorittivat Kroatiassa etnistä puhdistusta, joka oli kroaattien ja muiden ei-serbien ja heidän kulttuurinsa hävittämistä pois Kroatian serbialueilta. Usein pelkkä väkivallalla uhkaaminen riitti ajamaan ihmiset pois. Monet pakenivat jo taisteluja joissa armeija saattoi tulittaa asuinalueita tuntikausia tykein ja muin raskain asein. Serbit käyttivät Punaisen ristin tunnusta muun muassa asekuljetuksen suojana, mutta pommittivat itse Punaisen ristin kohteita. Vapaaehtoiset kiihkokansallismieliset tsetnikit, jotka toimivat liittoarmeijan jalkaväkenä tai yksittäisinä ryhminä, olivat raakoja murhaajia, jotka olivat tottuneet tappamaan armottomalla tavalla. Monesti tsetnikit surmasivat ihmisiä joukoittain. He saattoivat kaivaa jonkun silmät päästä ja viiltää kurkun auki. He myös kiduttivat ja raiskasivat. Tsetnikit ryöstivät kroaattien omaisuutta. Monesti vallattu kroaattitalo poltettiin tai räjäytettiin. Jo Kroatiassa alettiin kuljettaa lähinnä vangittuja serbimiehiä, mutta myös naisia keskitysleireille. Vastaavia toimia tekivät monet kroaatit joillakin kroaattialueille kohdistaen ei-kroaatteihin. Syyskuussa 1991 kirjailija Vlado Gotovac kehotti kroaatteja painostamaan alueellaan asuvat serbit muuttamaan pois[79]. Serbipoliisi, armeija ja puolisotilaalliset joukot myös murhasivat serbejä yksittäisiä ja joissakin tapauksissa joukoittain, kuten Gospicissa lokakuussa 1991.

Kroatian sodan tuhot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kroatian sodassa kuoli noin 11 000 henkeä. Yhteensä 37 000 haavoittui ja 3 000 katosi.[80] Bosnia ja Hertsegovinassa tapettiin 10 000 kroaattia ja 12 000 haavoittui.[80]

Sodan päättyessä 250 000 henkeä oli sisäisinä pakolaisina, heistä 32 000 etnisiä serbejä. Vuoteen 2010 mennessä useimmat etniset kroaatit olivat palanneet entisille asuisijoilleen, kun taas etniset sebit olivat asettuneet joko Serbiaan tai Kroatian serbienemmistöisille alueille. Evakossa oli edelleen 2300 henkeä, kaksi kolmannesta heistä serbejä.[81]

Kroatian taloudelliset tappiot olivat ainakin 30 miljardia dollaria.[80]

Suurimpien tapahtumien aikajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ajankohta Tapahtuma
17. elokuuta 1990 Tukkivallankumous Krajinan alueella
Maaliskuun alku 1991 Pakracin välikohtaus
31. maaliskuuta 1991 Plitvicen järvien välikohtaus
2. toukokuuta 1991 Borovo Selon välikohtaus
25. kesäkuuta 1991 Slovenia ja Kroatia itsenäistyvät
7. heinäkuuta 1991 Ćelijen kylän puhdistus, Tenjan taistelu
2. elokuuta 1991 Daljin kylän valtaus ja puhdistus
Elokuun loppu 1991 Vukovarin saarto alkoi, Kijevon tuho
14.–19. syyskuuta 1991 Taistelu kasarmeista
1. lokakuuta 1991 Dubrovnikin saarto alkoi
5. lokakuuta 1991 Yleinen liikekannallepano Kroatiassa
7. lokakuuta 1991 JNA pommitti Kroatian hallitusta
10. lokakuuta 1991 Lovasin joukkomurha
16.–18. lokakuuta 1991 Gospićin joukkomurha
20. lokakuuta 1991 Baćin joukkomurha
31. lokakuuta 1991 – 4. marraskuuta 1991 Operaatio Otkos-10
18. lokakuuta 1991 Vukovarin saarto loppui suureen joukkomurhaan
18. lokakuuta 1991 Škabrnjan joukkomurha
12. joulukuuta 1991 – 3. tammikuuta 1992 Operaatio Hurrikaani-91
13. joulukuuta 1991 Voćinin joukkomurha
21. kesäkuuta 1992 Miljevcin tasangon taistelu
22. tammikuuta 1993 Operaatio Maslenica
9.–17. syyskuuta 1993 Operaation Medakin tasku
1.–3. toukokuuta 1995 Operaatio Salama
2.–3. toukokuuta 1995 Rakettihyökkäys Zagrebiin
4.–7. elokuuta 1995 Operaatio Myrsky

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Yrjö Lautela ja Jyrki Palo: Jugoslavia – kansakunta, jota ei ollut, VAPK-Kustannus 1992,ISBN 9513709566
  • Bjelajac, Mile & Žunec, Ozren: The War in Croatia, 1991-1995 (pdf) 2/2007. Purdue University. Viitattu 1.2.2013. (englanniksi)
  • Goldstein, Ivo: Croatia: A History. London: C. Hurst & Co., 2004. ISBN 1-85065-338-7. Google-kirjat (viitattu 1.2.2013). (englanniksi)
  • Nation, R. Craig: War in the Balkans, 1991-2002. Strategic Studies Institute, 2003. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 1.2.2013). (englanniksi)
  • Balkanin palapeli, Peter Lodenius (toim.), Suomen rauhanliitto 1996, Pax-Kirja, Invapaino helsinki 1996, ISBN 951-9193-41-3

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Croatia Timeline BBC news. Viitattu 12.8.2012. (englanniksi)
  2. Slovenian ja Kroatian Sodat Jugoslavian ensimmäisistä hajoamissodista Kosovon kriisiin - global.fi. Ulkoministeriön kehitysviestintä,. Viitattu 13.8.2012.
  3. Kosovo-myytti oikeuttaa serbien kärsimykset
  4. Ante Pavelic, the Real Butcher of the Balkans Jonathan Levy And Tom Easton, February 13, 2002
  5. Slovenian alueen historiaa
  6. Lautela 1992, s 44, s 84
  7. Croatia in Yugoslavia, 1945–91 Croatia. Encyclopedia Britannica. Viitattu 13.8.2012. (englanniksi)
  8. Roads Sealed as Yugoslav Unrest Mounts 19.8.1990. NY Times. Viitattu 13.8.2012. (englanniksi)
  9. a b Mladen Klemencic: Causes and Dynamic of the War in Croatia (HTML) (2.1.4. The first armed conflicts) Acta Geographica Croatica, Volume 28, 1-245. 1993. Zagreb. (englanniksi)
  10. Lautela 1992, s 84
  11. Lodenius 1996, s 16, 17
  12. Bjelajac, Žunec, s. 15.
  13. The New York Times: Croatian Police Forces Move To Counter Yugoslav Army The New York Times. January 21, 1991. AP. englanti
  14. a b c d Lautela 1992, s 93
  15. Vihervuori 1999, s 189
  16. Lautela 1992, s 213, s 93
  17. Lautela 1992, s 213
  18. Lautela 1992, s 92
  19. Vihervuori 1999, s 189
  20. Korpiaho 1993, s. 45
  21. Korpiaho 1993, s 42
  22. Lautela 1992, s 213
  23. a b Bjelajac, Žunec, s. 16–18.
  24. Two decades since breakup of Yugoslavia 24.6.2011. Belgrad: Tanjug. Viitattu 12.8.2012. (englanniksi)
  25. Iltalehti 1. heinäkuuta 1991, s 3
  26. a b c d e f g h Helsingin sanomat 9.7.1991, s B2
  27. a b c Helsingin sanomat 8.7.1991, s A21
  28. Ilta-sanomat 8.7.1991, s A14
  29. Helsingin sanomat 8.7.1991, s B2
  30. Iltalehti 1. heinäkuuta 1991, s 3
  31. Helsingin sanomat 9.7.1991, s A3, B2
  32. Ilta-sanomat 8.7.1991, s A14
  33. Lautela 1992, s 96
  34. Vihervuori 1999, s 189
  35. Ilta-Sanomat tiistai 6.8.1991. s A14
  36. Ilta-Sanomat 2.-6. 8 1991
  37. Vihervuori 1999, s 190
  38. a b Vihervuori 1999, s 191
  39. Lautela 1992, s 98
  40. Vihervuori 1999, s 192
  41. Lautela 1992, s 84, s. 85
  42. Lautela 1992, s 85
  43. a b Vihervuori 1999, s 195
  44. Vihervuori, s 195
  45. Lautela 1992, s 214
  46. Vihervuori 1999, s 197
  47. Vihervuori 1999, s 195, 198
  48. Vihervuori 1999, s 198
  49. Vihervuori 1999, s 199
  50. Vihervuori 1999, s 200
  51. a b c d Vihervuori 1999, s 201
  52. Vihervuori 1999, s 202
  53. Bjelajac, Žunec, s. 20.
  54. Bjelajac, Žunec, s. 22.
  55. Lautela 1992, s 214, s 100
  56. Bjelajac, Žunec, s. 26–28.
  57. a b Vihervuori 1999, s 204
  58. a b Vihervuori 1999, s 205
  59. a b Vihervuori 1999,s 206
  60. a b c Vihervuori 1999, s 207
  61. Draculic 2005, s. 37-39
  62. a b c Vihervuori 1999, s 224
  63. Nation, s. 124.
  64. Nation, s. 125–126.
  65. Korpiaho 1993, s. 49.
  66. Bjelajac, Žunec, s. 31.
  67. http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/16417196
  68. a b c Goldstein, s. 229.
  69. Behind a wall of silence: Prosecution of war crimes in Croatia (pdf) 2010. London: Amnesty International Publications. Viitattu 1.2.2013. (englanniksi)
  70. Draculic 2005, s 37-39
  71. Draculic 2005, s 17
  72. Draculic 2005, s 32
  73. Draculic 2005, s 31
  74. Draculic 2005, s 17
  75. Draculic 2005, s 40, 41
  76. Draculic 2005, s 42
  77. Draculic 2005, s 43
  78. Voittajan oikeus Helsingin Sanomat, Jussi Konttinen
  79. Lautela 1992, s 85, 85
  80. a b c Homeland War (1991-1995) www.hr. 1994-2010. CARNet & Department of Telecommunications, Faculty of Electrical Engineering and Computing, University of Zagreb. Viitattu 12.8.2012. (englanniksi)
  81. Croatia: Housing rights and employment still preventing durable solutions IDMC. Viitattu 12.8.2012. (englanniksi)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Marita Vihervuori: Tervetuloa helvettiin: välähdyksiä Jugoslavian perintösodasta, Otava 1999,ISBN 951-116-390-6
  • Yrjö Lautela ja Jyrki Palo: Jugoslavia – kansakunta, jota ei ollut, VAPK-Kustannus 1992,ISBN 9513709566
  • Rutanen, Reijo: Serbia - Euroopan sairain mies. Gaudeamus, 2002. ISBN 951-662-869-9.
  • Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään – sotarikolliset tuomiolla, Slavenka Draculic, Like 2005, Otavan kirjapaino Oy Keuruu 2005, ISBN 952-471-612-7

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kroatian sota.