Itsenäinen Kroatian valtio

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Nezavisna Država Hrvatska
1941 – 1945
Flag of Independent State of Croatia.svg   Coat of arms of the Independent State of Croatia.svg
lippu vaakuna
Itsenäisen Kroatian sijainti
Valtiomuoto Monarkia
kuningas
Poglavnik
pääministeri
pääministeri
Tomislav II1 (19411943)
Ante Pavelić (19431945)
Ante Pavelić (1941-1943)
Nikola Mandić (1943-1945)
Pääkaupunki Zagreb 44°48′ N 15°58′ E
Uskonnot katolisuus, islam, luterilaisuus, Kroatian ortodoksinen kirkko
Pinta-ala 115 133 km²
Väkiluku
 –väestötiheys
6 300 000
54,7 / km²
Historia
 –Perustettu
 –Lakkautettu

10. huhtikuuta 1941
toukokuussa 1945
Virallinen kieli kroatia
Yleisimmät kielet kroatia, serbia, bosnia
Valuutta Kroatian kuna
Muodostettiin osista Jugoslavian kuningaskuntaa
Liitettiin osaksi Jugoslavian sosialistinen liittotasavalta
Huomautuksia 1 Tomislav ei käynyt valtion alueella sen olemassaolon aikana.

Itsenäinen Kroatian valtio (Nezavisna Država Hrvatska, NDH) oli Ustašan johtama Kroatian valtio toisen maailmansodan vuosina 19411945. Itsenäinen Kroatian valtio oli nimestään huolimatta Kroatiaakin miehittävien akselivaltojen (Saksan ja Italian) nukkevaltio.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kroatia oli vuosisatojen ajan kuulunut vieraiden valtioiden alaisuuteen. 1800-luvulla se oli osa Itävalta-Unkaria. 1800-luvun Euroopassa nationalismi oli johtavia aatteita. Kroatialainen nationalisti Josip Juraj Strosmayer (18151905) esitti ajatuksen eteläslaavien liittovaltiosta.

Vuonna 1918 julistettiin serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskunta (SHS), joka myöhemmin sai nimekseen Jugoslavia. Kroaattinationalistit asettivat uuteen valtioon suuria toiveita. Toiveet vaihtuivat kuitenkin pian pettymykseksi ja myöhemmin osa nationalisteista radikalisoitui.

Heti aluksi Serbia takavarikoi Itävalta-Unkarille kuuluneen omaisuuden luovuttamatta siitä kroaateille näille kuuluvaa osuutta. Kroaattiupseerit erotettiin armeijasta, sillä heihin ei luotettu. Samoin erotettiin kroaattivirkamiehiä ja -opettajia ja tilalle nimitettiin serbejä. Serbian lait tulivat voimaan koko maassa, ilman luvattua kansanäänestystä. Kroaateilla ei ollut mielestään riittävää osuutta valtion hallinnossa eikä diplomaattikunnassa.

Myös talouspolitiikka aiheutti katkeruutta. Itävalta-Unkari oli ollut taloudellisesti Serbiaa kehittyneempi, mutta kroaatit joutuivat valuuttauudistuksessa vaihtamaan rahansa itselleen epäedulliseen kurssiin. Valuutta vaihdettiin kurssiin 4 Itävallan kruunua = 1 Serbian dinaari. Lisäksi verot olivat Serbiassa alemmat ja suurin osa ulkomaisista lainoista käytettiin serbialaisiin hankkeisiin.

Uuden valtion sisäpolitiikkaa leimasivat levottomuus ja väkivaltaisuudet. Rauhoittaakseen oloja kaappasi kuningas Aleksanteri vuonna 1929 vallan kieltäen samalla puoluepolitiikan. Tämä radikalisoi osan kansallismielisistä, osa vetäytyi maanalaiseen toimintaan ja osa siirtyi ulkomaille. Ante Pavelic ja Mile Budak perustivat Ustašan ja kirjoittivat sen ohjelmanjulistukseen tavoitteekseen: ”…itsenäinen Kroatia koko historiallisessa laajuudessaan.” Uuden valtion tuli olla vain kroaateille. Ustaša harjoitti Jugoslaviassa terroria surmaten muun muassa poliiseja. Fasistinen Italia tuki sen toimintaa.

Itsenäisen Kroatian synty toisessa maailmansodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Jugoslavian valtaus

Jugoslaviaan hyökänneet akselivallat löivät pian Jugoslavian armeijan (Jugoslovenska vojska), ja Benito Mussolini sekä Adolf Hitler nostivat Ante Pavelićin johtaman Ustašan valtaan.

NDH:n eli itsenäisen Kroatian valtion perusti virallisesti Ustašan varajohtaja Slavko Kvaternik 10. huhtikuuta 1941. Kroatia oli ollut viimeksi itsenäinen vuonna 1102. NDH:n nimellinen johtaja oli kuningas Tomislav II, joka oli Italian kuningassukuuun kuuluva Spoleton herttua. Uusi kuningas ei kuitenkaan koskaan edes käynyt Kroatiassa ja luopui arvonimestään 12. lokakuuta 1943.

Kroatian suurin puolue oli Kroaattien Pienviljelijäpuolue (HSS). Sen johtaja Vladko Maček kieltäytyi natsien tarjoamasta Kroatian johtajan paikasta, mutta kehotti kansaansa tukemaan uutta Kroatian johtajaa. Ante Pavelić saapui Italiasta 20. huhtikuuta 1941. Hän käytti titteliä Poglavnik, joka suomeksi tarkoittaa lähinnä johtajaa. Uuden itsenäisen Kroatian valtion (NDH:n) tukijat löytyivät lähinnä keskiluokasta ja älymystöstä. Eniten Ustaša-hallintoa vastustettiin pienviljelijöiden keskuudessa.

Itsenäisen Kroatian alue[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kroatia vuonna 1942

Suurin osa nykyisestä Kroatiasta kuului uuteen valtioon, mutta Dalmatia oli Italian ja Međimurje ja Etelä-Baranja Unkarin hallussa. Kroatia levittäytyi myös Bosnia ja Hertsegovinaan. Tällöin Kroatia omi alueet jotka olivat aikaisemmin Itävalta-Unkarin hallussa. Koillinen osa oli Saksan, lounainen Italian hallinnassa. Saksan vyöhyke oli Bosnian ja Kroatian sisämaassa, sen alueella olivat muun muassa Zagreb, Glina, Banja Luka, Vukovar ja Zemun Vojvodinassa sekä Sarajevo aivan lähellä Italian vyöhykkeen rajaa, joka kulki noin 160–220 kilometrin päässä Adrianmeren rannikosta. Italian vyöhykkeellä olivat Slunj, Bihac, Knin, Split ja Dubrovnik. Italiaan liitettiin myös Zadarin kaupunkia ympäröivä rannikkokaistale. Italian antauduttua 1943 NDH sai haltuunsa Dalmatian ja Istrian niemimaan eteläosat.

Uuden valtion väkiluku oli noin 6 300 000 henkeä. Kroaatteja oli noin 4 095 000 henkeä, muslimeja 750 000 henkeä ja ”ei-toivottuja aineksia” eli serbejä noin 2 100 000 henkeä sekä juutalaisia suurin piirtein 30 000 henkeä. Serbejä asui paljon Krajinassa ja Bosniassa. Juutalaiset taas asuivat etupäässä Zagrebissa, Sarajevossa ja Osijekissa.

Ustašan politiikka itsenäisessä Kroatiassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heti NDH:n julistamisen jälkeen kiellettiin poliittiset puolueet Ustašaa lukuun ottamatta ja kumottiin kansalaisten oikeus kokoontua vapaasti. Kovin lupaavia eivät olleet myöskään muut uudet lait ja asetukset. 17. huhtikuuta 1941 astui voimaan ”Laki kansan ja valtion puolustamisesta”, jossa säädettiin kuolemantuomio toimista Kroatian kansakunnan ja NDH:n säilymistä vastaan. 30. huhtikuuta 1941 seurasi ”Laki rotujärjestyksestä” ja ”Laki kroaattien arjalaisen veren ja kunnian säilymisestä” mitä seurasi säädös ”Rotupoliittisesta järjestelmästä”. Myös kyrillisten kirjainten käyttö kiellettiin. Kaikkia edellä mainittuja lakeja vastaan rikkoneille säädettiin kuolemantuomio. Rikkomuksia käsiteltiin paitsi tavallisessa oikeudessa, myös täysin valtuuksin toimineissa liikkuvissa kenttäoikeuksissa.

Uuden valtion nimeksi valittiin Itsenäinen Kroatian valtio, jolla haluttiin korostaa, että kroaattien pitkä unelma valtiollisesta itsenäisyydestä oli nyt täyttynyt. Kuitenkin maan Italian kanssa tekemät sopimukset Dalmatia rannikon luovuttamisesta sekä laivastosopimus, jolla Italia otti laivaston haltuunsa jättäen Kroatialle vain muutaman laivan, aiheuttivat kansalaisissa pettymyksen tunteita. Lisäksi monet pitivät kyseenalaisena, oliko uusi valtio lainkaan itsenäinen. Akselivallat ja Suomi tunnustivat NDH:n itsenäisyyden, samoin Ruotsi, Sveitsi sekä Vatikaani. Länsiliittoutuneet eivät sitä tunnustaneet.

Aluksi NDH:lla oli aseistettuja Ustašan joukkoja 12 000 miestä, joka määrä kasvoi 110 000 sotilaaseen vuonna 1942. NDH:n armeija jakautui ustaša-eliittiin ja huomattavasti suurempaan Domobraniin, joka tarkoittaa kodinturvajoukkoja.

NDH:n kansallisuuspolitiikka perustui kroatialaisen kirjailijan Mile Budakin (18891945) ohjelmaan, jonka mukaan juutalaiset, romanit ja serbit olivat ”ei-toivottuja ja epäpuhtaita aineksia”. Romanit ja juutalaiset tuli surmata välittömästi. Sen sijaan serbeihin piti käyttää ns. ”kolmasosan menetelmää”. Tämä tarkoitti sitä, että kolmasosa serbeistä tuli käännyttää katolisuuteen, kolmasosa karkottaa maasta ja kolmasosa surmata. NDH:ssa Budak toimi opetus- ja uskontoministerinä sekä suurlähettiläänä Saksassa.

Bosnian muslimiväestö julistettiin ”veljiksi” ja heistä käytettiin nimitystä ”Islamilaista uskoa tunnustavat kroaatit”. Heitä pidettiin myös rodullisesti kaikkein puhtaimpana kansanosana. Zagrebiin ryhdyttiin rakentamaan moskeijaa joka nimitettiin Ante Pavelicin mukaan Poglavinikin moskeijaksi eli suomeksi ”Johtajan moskeijaksi”. Bosnian muslimit muodostivat myös omia armeijan yksiköitä paitsi NDH:n armeijaan, myös SS-joukkoihin.

Huhtikuussa 1941 alettiin Kroatiassa julistaa rasistista ja fasistista politiikkaa. Ei-kroaatteihin kohdistuvia julmuuksia, massamurhia ja pakkosiirtoja alettiin harjoittaa.

27. huhtikuuta 1941 juuri muodostettu Ustašan joukko-osasto surmasi Gudovacin kylässä Bjelovarin lähellä suuren määrän serbejä.

10. toukokuuta 1941 serbejä määrättiin pitämään aina ulkona liikkuessaan valkoista käsivarsinauhaa, jossa oli kirjain P (lyhenne sanasta Pravoslav eli suomeksi ”ortodoksi”). Niitä, jotka eivät tähän suostuisi, rangaistaisiin virallisen tiedotteen mukaan ankarasti. Samoin määrättiin, että serbien radiovastaanottimet takavarikoitaisiin.

Heinäkuussa 1941 perustettiin Jasenovacin keskitysleiri ja kaapattiin valta pienviljelijäpuolueelta HSS:ltä. Pienviljelijäpuolueen johtaja Vladko Maček lähetettiin Jasenovacin leiriin, mutta suuren kansansuosionsa takia hänet siirrettiin pian kotiarestiin.

Suurin osa katolisesta kirkosta ei tukenut Ustašan pakkokäännytysohjelmaa, jolla serbejä käännytettiin ortodokseista katolilaisiksi. Kirkonmiehiä, jotka eivät rukoilleet NDH:n puolesta ja järjestäneet juhlamessuja Pavelicin kunniaksi, pidätettiin ja vietiin keskitysleireihin. Heinäkuussa Ustaša tappoi monia kroatialaisia kommunisteja.

Uštasahallinto hankki uudelle valtiolle monia itsenäisen valtion tuntomerkkejä: vuonna 1941 otettiin käyttöön vanhat Jugoslavian dinaarit korvannut raha kuna ja Jugoslavian Punainen Risti korvattiin Kroatian Punaisella Ristillä. Itsenäisen Kroatian valtion Punaista Ristiä ei koskaan tunnustettu kansainvälisesti.

Ulkopolitiikassaan Itsenäinen Kroatian valtio seurasi akselivaltoja. Se julisti sodan Isolle-Britannialle ja Yhdysvalloille. Se lähetti sotilaita Saksan itärintamalle Neuvostoliittoon, missä kroaattisotilaita oli mukana muun muassa Stalingradin taistelussa.

Vuonna 1942 yritettiin perustaa parlamentti. Edustajat siihen kutsutiin, ei valittu vapailla vaaleilla. Parlamentti kokoontui vain muutaman kerran, minkä jälkeen se hajotettiin. Ustaša halusi rakentaa Kroatiasta kansallissosialistisen mallin mukaisen totalitaristisen valtion. Muodostettiin valtiollinen työpalvelu sekä nais- ja nuorisojärjestöt. Ante Pavelic ilmoitti, että NDH:n aikana Ustašan jäsenmäärä kohosi 30 000 henkilöön, mutta todellisuudessa heitä lienee ollut noin 15 000 henkilöä.

Vuoden 1942 loppuun mennessä Kroatian väestö tiesi Jasenovacin keskitysleirin julmuuksista. Četnikit, Titon partisaanien kanssa kilpaileva ei-kommunistinen vastarintaliike, kosti Ustašan julmuuksia kroaateille. Erityisen julmasti Četnikit kohtelivat kuitenkin muslimiväestöä.

Vastarinta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ustašahallinto nostatti nopeasti kroaattien ja serbien vastarinnan. Syinä olivat muun muassa korruptio, murhat ja Italian ja Saksan kanssa tehdyt sopimukset. Vastarinta oli sekä rauhanomaista että aktiivista partisaanitoimintaa.

26. toukokuuta 1941 lukioiden oppilaat koottiin Zagrebin stadionille seisomaan kolmirivissä. Ustašan virkailijat määräsivät juutalaiset ja serbit astumaan esiin. Tuloksena oli, että kaikki oppilaat astuivat rivistä pelkäämättä heitä uhannutta poliisiväkivaltaa. Myöhemmin samana vuonna kuuluisa Sarajevon Haggadah (Juutalaisten Raamattu) piilotettiin museosta maaseudulle. Museon virkailija Jozo Petrovic oli saanut vihjeen, että Ustaša aikoi hävittää sen.

Kirjailijat Vladimir Nazor (18761946) ja Ivan Goran Kovacić (19131943) pakenivat NDH:sta ja liittyivät Titon partisaaneihin. Italialainen kenraali Mario Roatta puolestaan ryhtyi suojelemaan serbejä ja juutalaisia ja kieltäytyi yhteistyöstä Ustašan kanssa. Hän teki yhteistyötä Četnikien kanssa ja antoi näille apuaan. Wehrmachtin kenraali Edmund Glaise von Horstenau lähetti esimiehilleen Saksaan raportteja, missä ei peitellyt eikä salaillut inhoaan Ustašan politiikkaa ja toimintatapoja kohtaan.

Titon partisaanit aloittivat taistelun 22. kesäkuuta 1941, aluksi syrjäseuduilla ja Ustašan joukkojen hävittämillä alueilla. Mitä tiukempia ja julmempia otteita Ustaša käytti väestöä kohtaan, sitä kovempaa oli myös vastarinta.

Loppuvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1943 käytiin raskaita taisteluita, jossa Ustašan joukot Saksan ja Italian armeijoiden avustuksella olivat lyödä Titon partisaanit. Myöhemmin samana vuonna tapahtui kuitenkin käänne, joka ratkaisi NDH:n kohtalon.

Italia luopui sodasta 8. syyskuuta 1943. NDH:n hallitus luuli aluksi hyötyvänsä tilanteesta, sillä se sai haltuunsa Italiaan liitettyjä raja-alueita. Kuitenkin suurin osa Italian armeijan aseistuksesta meni Titon partisaaneille ja Četnikeille. Samana vuonna myös entistä suurempi määrä Domobranin miehiä ja upseereita loikkasi Titon partisaanijoukkoihin. 29. lokakuuta 1943 NDH:n alueella Jajcen kaupungissa pidetyssä kokouksessa Titon partisaanit sopivat Jugoslavian sosialistisen liittotasavallan muodostamisesta. Sodan päämääriin kuului myös sotarikollisten rankaiseminen.

NDH:n loppuvaihetta on luonnehdittu ”kolmen rintaman sisällissodaksi” tai ”sodaksi ilman rintamalinjoja”. Sitä luonnehtivat erilaiset kiivaat taistelut sekä entistä suurempi määrä siviiliväestöön kohdistuneita julmuuksia. Četnikit liittoutuvat aika ajoin Ustašan kanssa taistellakseen Titon partisaaneja vastaan.

Kesällä 1944 alkoi olla selvää, että akselivallat häviäisivät sodan. Elokuussa 1944 kaksi NDH:n hallituksen ministeriä, ulkoministeri Mladen Lorković ja sotaministeri Ante Vokić yrittivät vallankaappausta. Tarkoituksena oli houkutella länsiliittoutuneet nousemaan maihin Kroatiassa ja liittää NDH länsiliittoutuneisiin. Vallankaappaus epäonnistui, siihen osallistuneet pidätettiin ja teloitettiin seuraavana vuonna. Suunnitelma oli muutenkin tuomittu epäonnistumaan: liitoutuneiden aikomuksena oli liittää Kroatia osaksi Titon Jugoslaviaa.

Vuonna 1944 partisaanit saivat haltuunsa merkittäviä osia Itsenäisen Kroatian valtiosta ja Domobrani-joukkojen huono taistelumoraali mureni entisestään. Saksan painostuksesta Domobranit ja Ustašan eliittijoukot sulautettiin 20. lokakuuta 1944 yhdeksi Kroatian armeijaksi (Hrvatsko Oruzane Snage). Tarkoituksena oli, että Ustašalle uskolliset miehet innostaisivat muitakin taisteluun NDH:n puolesta.

Näihin aikohin NDH hallitsi vain noin puolta alueestaan, ja koska maaseutu oli pääosin partisaanien hallussa, vallitsi kaupungeissa pulaa elintarvikkeista. Lisäksi liittoutuneet tekivät pommituslentoja moniin kaupunkeihin, sillä niiden tehtaissa valmistettiin sotatarvikkeita Wehrmachtin tarpeisiin.

1945 Saksa perääntyi niin lännessä kuin idässäkin ja NDH koki lopullisen romahduksen, johon liittyy myös suuria tragedioita. Vielä helmikuussa Maks Luburic ehdotti, että oletetustakin vastarintaryhmiin kuulumisesta voitaisiin rangaista kuolemalla. Näin kovista otteista ei ollut mitään apua. Rintamat alkavat murtua kaikkialla; 6. huhtikuuta menetettiin Vukovar ja 12. huhtikuuta Sarajevo. Aikaisemmin 15. maaliskuuta Pavelic oli tarjoutunut eroamaan ja antamaan Poglavnikin paikan arkkipiispa Alojzije Stepinacille, joka kuitenkin kieltäytyi. 30. huhtikuuta partisaanit saartoivat pakolaisia täynnä olleen Zagrebin kolmelta suunnalta. Samana päivänä pidettiin myös NDH:n hallituksen viimeinen kokous. Ante Pavelic ja Maks Luburic onnistuivat pakenemaan ulkomaille. 8. toukokuuta partisaanit valtasivat Zagrebin. Viimeiset kroaattijoukot lopettivat taistelun 14. toukokuuta 1945, viimeisenä akselivaltojen armeijana Euroopassa.

NDH:n romahdukseen liittyy myös Bleiburgin murhenäytelmä. Tuhansia (luku ei ole tarkasti selvillä) entisiä Ustašan virkailijoita perheineen, Ustašan upseereita sekä kommunisteja vastustaneita siviilejä lähti kävelemään kohti Itävallan rajaa toivoen, että sitä miehittävät brittiläiset miehitysjoukot antaisivat heille turvapaikan. Raja pysyi kuitenkin suljettuna ja partisaanit ampuivat summittaisesti tuhansia ihmisiä. Lisäksi kerrotaan kidutuksista ja raiskauksista. Henkiinjääneet joutuivat kävelemään noin 700-800 kilometrin matkan takaisin Kroatiaan.

Jälkimaine[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ante Pavelic oli halunnut luoda itsenäisen Kroatian valtion, torjua kommunismin ja hävittää Jugoslavian. Kuitenkaan NDH ei milloinkaan hallinnut koko aluettaan, jokin osa oli aina partisaanien hallussa. Pavelicin hallitus joutui monissa asioissa seuraamaan Adolf Hitlerin Saksan ja Benito Mussolinin Italian määräyksiä. NDH:n kukistuttua sen tilalle nousi kommunistinen Jugoslavia.

Sodan jälkeen monet tavalliset kroaatit joutuivat todistelemaan, että heillä ei ole mitään tekemistä Ustašan kanssa. Itse asiassa Ustašaa kannatti vain pieni vähemmistö.

NDH:n hallinto ja Bleiburgin murhenäytelmä aiheuttivat Jugoslaviassa kitkaa kansallisuuksien välille. Jugoslavian hajoamissotien alkaessa 1991 monissa serbeissä heräsi pelko historian toistumisesta. Serbialainen propaganda yritti samaistaa nykyisen Kroatian ja NDH:n väittämällä niiden valtiosymboleja identtisiksi. Nykyisellä Kroatialla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä vanhan Itsenäisen Kroatian valtion kanssa.

Ustašan armeijan komentajia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

NDH:n poliittisia johtajia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]