Nero

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli kertoo Rooman keisarista. Muista merkityksistä katso Nero (täsmennyssivu).
Nero
Keisari Nero
Rooman keisari
13. lokakuuta 549. kesäkuuta 68
Edeltäjä Claudius
Seuraaja Galba
Tiedot
Syntynyt 15. joulukuuta 37
Antium
Kuollut 9. kesäkuuta 68 (30 vuotta)
Rooma

Nero Claudius Caesar Augustus Germanicus (synt. Lucius Domitius Ahenobarbus), lyhyesti Nero (15. joulukuuta 379. kesäkuuta 68[1]) oli Rooman keisari, joka hallitsi vuosina 5468. Neron hallituskauden alku oli menestyksellinen, mutta viimeisinä vuosinaan hänestä tuli taiteisiin uppoutunut tyranni. Keisarille epäsopivan käyttäytymisen seurauksena Rooman yläluokka kääntyi Neroa vastaan, ja syrjäytetty keisari joutui surmaamaan itsensä. Nero oli Juliusten-Claudiusten hallitsijasuvun viimeinen keisari.

Nero tunnetaan monista poliittisista murhistaan, joihin kuuluu myös hänen äitinsä murha. Neroa on syytetty Rooman palon sytyttämisestä, mutta nykyisin tätä pidetään epätodennäköisenä. Nero oli jo lapsuudestaan alkaen huomiotaherättävän kiinnostunut kreikkalaisista taiteista kuten musiikista, teatterista ja runoudesta sekä esiintymisestä, ja hän pitikin itseään ensisijaisesti taiteilijana, ei keisarina.

Neron jälkimaine on ollut huono. Hänen arvioimisensa on ongelmallista antiikin lähteiden puutteellisuuden ja puolueellisuuden vuoksi. Harvat säilyneistä lähteistä esittävät Neron suotuisassa valossa, sillä Neroa vastustivat sekä Rooman yläluokka että varhaiset kristityt, joita hän Rooman palon jälkeen ryhtyi vainoamaan. Roomalaisen rahvaan ja varsinkin valtakunnan itäosan asukkaiden keskuudessa hän oli kuitenkin kansanomaisuutensa ansiosta suosittu.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuori Lucius

Nero, syntymänimeltään Lucius Domitius Ahenobarbus, syntyi vuonna 37 enonsa keisari Caligulan hallituskaudella. Hänen isänsä oli Gnaeus Domitius Ahenobarbus ja äitinsä Julia Agrippina. Domitius oli vanhaa roomalaista senaattorisukua, ja Agrippina oli paitsi keisari Caligulan sisko, myös keisari Augustuksen lapsenlapsenlapsi ja sankarillisen sotapäällikkö Germanicuksen tytär. Luciuksen isä kuoli jo kolmen vuoden kuluttua pojan syntymästä.[2]

Lucius kiinnostui jo pikkupoikana taiteesta, näytelmistä, kirjallisuudesta ja hevosurheilusta. Häntä opetti esimerkiksi filosofi Seneca. Luciuksesta tuli jo varhain taitava kithara-kielisoittimen soittaja, ja hän lausui mielellään kreikkalaista tragediaa ja sepitti runoja.[3]

Luciuksen kunnianhimoinen äiti Agrippina halusi pojastaan keisarin. Hän nai setänsä Claudiuksen, jolloin Lucius adoptoitiin keisarilliseen perheeseen.[4] Adoption yhteydessä pojan nimeksi tuli Nero Claudius Caesar Drusus Germanicus. Nero on vanha sabiininkielinen sana, joka tarkoittaa vahvaa ja urhoollista. Claudiusten suvussa sitä oli ennenkin käytetty lisänimenä.[5]

Agrippina taivutteli Claudiuksen nimeämään Neron seuraajakseen jopa oman poikansa edelle. Kun Claudius kuoli vuonna 54 myrkylliseen sieniateriaan, Tacituksen mukaan Agrippinan myrkyttämään, Nero julistettiin 16-vuotiaana keisariksi nimellä Nero Claudius Caesar Augustus Germanicus.[6] Hän joutui sen jälkeen avioitumaan Claudiuksen tyttären Octavian kanssa. Claudiuksen poika Britannicus kuoli pian hämärissä olosuhteissa.[7]

Nero yhdessä äitinsä Agrippinan kanssa kolikossa Neron ensimmäiseltä hallitusvuodelta 54

Agrippina esiintyi poikansa hallituskauden alussa tasavertaisena tämän kanssa esimerkiksi kolikoissa.[8] Suuri valta nuoreen keisariin ja hänen tekemiinsä päätöksiin oli myös Neron opettajalla Senecalla sekä henkivartiokaartin päälliköllä Sextus Africanus Burruksella. Myöhemmin Seneca ja Burrus mahdollisesti liittoutuivat Agrippinaa vastaan.[9] Hallituskautensa alussa Nero vielä totteli äitiään, mutta aikuistuttuaan hän tuli omapäisemmäksi. Heidän taistelunsa vallasta päättyi siihen, kun Nero surmautti Agrippinan vuonna 59. Surma ei vähentänyt Neron kansansuosiota, sillä moni ei pitänyt Agrippinan sekaantumisesta politiikkaan. Myöhemmät kirjoittajat ovat usein nähneet äidinmurhan osoituksena Neron heikosta psyykkisestä tilasta ja sadismista.[10] Senecan ja Burruksen vaikutusvalta Neroon väheni Burruksen kuoltua vuonna 62.[11]

Äitinsä murhan jälkeen Nerosta tuli käytännössä Rooman tyranni, joka turvautui usein väkivaltaan. Hän surmautti kautensa aikana useita sukulaisiaan ja kilpailijoitaan sekä salaliittolaisia.[12] Hän omistautui myös aiempaa enemmän taiteellisille harrastuksilleen, mikä seurauksena hänestä tuli epäsuosittu senaattoriluokan piirissä. Vuonna 65 tuli ilmi suuri Pison nimeä kantava salaliitto keisaria vastaan, mikä johti useisiin kuolemantuomioihin ja karkotuksiin. Viimeisinä vuosinaan Nero keskittyi itseensä ja jätti hallinnon muille, erityisesti vapautetuille orjilleen. Koska hän oli paljon poissa Roomasta, häntä vastaan punottiin juonia. Huhtikuussa 68 puhkesi kapina Galliassa, minkä jälkeen Espanjan legioonat huusivat johtajansa Galban uudeksi keisariksi, ja kesäkuun alussa senaatti julisti tämän uudeksi keisariksi. Kun senaatin joukot tulivat noutamaan valtion viholliseksi julistettua Neroa, hän teki itsemurhan Rooman liepeillä.[13] Suetoniuksen mukaan Nero iski tikarin kurkkuunsa sihteerinsä avulla.[14] Roomalaishistorioitsija Dion Kassios kertoo Neron viimeisten sanojen olleen: "Minkä taiteilijan maailma minussa menettääkään!".[15]

Hallituskausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neron rintakuva

Hallituskautensa alussa vuonna 54 nuori Nero herätti paljon toiveita, olihan hän politiikassa tahriintumaton ja myös Augustuksen jälkeläinen. Nero tekikin ensimmäisinä vuosinaan yhteistyötä senaatin kanssa, laajensi sen valtaoikeuksia sekä rajoitti vahvan aseman saaneiden vapautettujen orjien valtaa hovissa. Hän kiinnitti myös huomiota talouspolitiikan hoitoon ja halusi poistaa välilliset verot, mikä johtikin tietyntasoiseen verouudistukseen. Myös ulkopolitiikassaan Nero oli menestyksekäs. Hän kukisti vuonna 60 Britanniassa puhjenneen kapinan. Idässä vuonna 58 alkaneen sodan Parthiaa vastaan jälkeen vuonna 63 solmittu rauha oli poliittinen voitto Nerolle. Neron ulkopoliittisia onnistumisia olivat myös hyvät valinnat sotapäälliköiksi.[16]

Alkuvuosinaan Nero oli myös suhteellisen humaani, sillä hän kieltäytyi allekirjoittamasta kuolemantuomioita ja kielsi gladiaattoritaistelujen päättymisen kuolemaan. Mistään Neron dramaattisista epäonnistumisista ei lähteissä kerrota, eikä korruptiostakaan ole merkkejä.[17]

Keisari Trajanuksen kerrotaan 300-luvulla kirjoitetussa lähteessä ylistäneen Neron viisivuotista ”kultakautta”, joskaan hän ei anna sille vuosilukuja. Tänä aikana Rooma kylpi Trajanuksen mukaan menestyksessä ja vauraudessa kyvykkään keisarinsa johtamana. Neron hallituskausi olikin rauhanomaisimpia Rooman historiassa. Valtakunnan kauppa ja talous kasvoivat, Rooma sai liitettyä itseensä uusia alueita ilman sotaa, ja Parthia ja Britannia rauhoitettiin. Rooman kirjallisuus koki Neron ansiosta renessanssin, ja myös rakennustaiteessa ja arkkitehtuurissa koettiin huomattavaa edistystä. Nero rakennutti amfiteatterin ja kylpylöitä sekä mahtavan palatsinsa Kultaisen talon. Rooman palon jälkeiset rakennustyöt saivat kiitosta jopa muuten Neroon kriittisesti suhtautuvalta Tacitukselta.[18] Nero myös luopui kirjallisesta sensuurista, ja keisaria sai kritisoida hyvinkin härskisti ja ivallisesti. Kun herjaaja meni liian pitkälle, Neron kerrotaan kieltäneen tuomaria rankaisemasta häntä liian ankarasti.[19]

Äitinsä murhan jälkeen vuonna 59 alkoi lähteiden mukaan Neron laskeutuminen tyranniaan. Tällöin juonittelut ja murhat lisääntyivät, Neron tarve esiintyä kiihtyi, Rooma paloi ja valtionkassa tyhjeni sen jälleenrakennukseen, muihin rakennusprojekteihin sekä viihteeseen. Lopulta oppositio nousi ja salaliittoja alkoi muodostua. Ylhäisö kääntyi Neroa vastaan, mihin keisari vastasi terrorilla ja lopulta kaatui vuonna 68.[20]

Rooman palo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neron on usein väitetty vuonna 64 tapahtuneen Rooman palon sytyttäjäksi. Aikalaiset epäilivät keisari Neron sytyttäneen Rooman tahallaan. Eräät myöhemmät roomalaiset historioitsijat, kuten Suetonius ja Dion Kassios, pitivät häntä syyllisenä paloon.[21][22] Epäilyksiä herätti se, että palon jälkeen Nero rakennutti kaupungin suurelta osin uudestaan entistä monumentaalisempaan tyyliin. Hän rakennutti samalla itselleen entistä suuremman palatsin, Domus Aurean.[23] Lisäksi keisari Neron kerrottiin soittaneen lyyraa ja laulaneen laulua Troijan sodasta katsellessaan paloa.[24] Toisaalta historioitsija Tacituksen mukaan Nero ei ollut palon syttymishetkellä pääkaupungissa, vaan syntymäkaupungissaan, Antiumissa (nyk. Anzio), joka on noin 50 kilometrin päässä Roomasta. Tämän kuvauksen mukaan hän saapui Roomaan vasta, kun paloalue lähestyi Domus Transitoriaa.[25] Nykyajan historioitsijat pitävät yleisimmin Neron syyttömänä muun muassa siksi, että häntä syyttäneet Suetonius ja Dion Kassios eivät tunnetusti pitäneet Nerosta. Sitä paitsi ei tunnu järkevältä, että keisari sytyttäisi suurpalon vain kilometrin päässä silloisesta palatsistaan.[26]

Kun Neroa epäiltiin palon sytyttäjäksi, hän puolustautui ja syytti palosta Rooman kristittyjä. Tämä johti siihen, että kristittyjä alettiin vainota.[27] Neron hallituskaudella surmattiin myös kristillisen kirkon apostolit Pietari ja Paavali.[28]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neron ensimmäinen avioliitto järjestettiin hänen sisarpuolensa Octavian kanssa. Liitto oli onneton ja lapseton. Eron jälkeen Nero otti vaimokseen Poppaea Sabinan ja pakotti entisen vaimonsa itsemurhaan. Neron ja Poppaean ainoa lapsi kuoli vauvaikäisenä. Poppaean kuoleman jälkeen Nero meni naimisiin Statilia Messalinan kanssa. Rakastamansa Poppaean ohella Neron tiedetään rakastuneen vapautettuun kreikkalaiseen orjattareen Claudia Acteen mutta ei saanut naida tätä alaluokkaista naista. Hänen ainoa tunnettu miessuhteensa oli kastroidun transvestiittisen orjapoika Sporuksen kanssa, joka muistutti edesmennyttä Poppaeaa.[29]

Neron kerrotaan olleen seksuaalisesti täysin hillitön. Hänellä oli seksisuhteita niin naisten kuin miestenkin kanssa, ja hänen väitettiin raiskanneen alamaisiaan, jopa Vestan neitsyeen ja nuoremman velipuolensa Britannicuksen. Hänellä kerrotaan myös olleen sukurutsainen suhde äitiinsä. Samansävyisiä tarinoita seksuaalisista hillittömyyksistä on kerrottu myös useimmista Neron edeltäjistä, aina Caesarista alkaen. Äärimmäisimpiä kuvauksia Neron perversioista ei nykyisin pidetä täysin luotettavina, ja monet esimerkiksi juoruhistorioitsija Suetinuksen kirjotuksista perustuvatkin huhupuheisiin, jollaisten tyypillinen tarkoitus oli loata huonoksi katsotun keisarin maine.[30]

Neron kerrotaan juoneen runsaasti. Äitinsä kuoleman jälkeen Nero otti tavakseen kierrellä kaveriporukassaan Rooman kapakoita, riehua ja tapella kaduilla humalassa ja varastella myymälöistä.[31]

Nero rakasti kreikkalaista kulttuuria. Hän olisi halunnut asuakin mieluiten Kreikassa, jossa järjestettiin urheilu- ja lausuntakilpailuja. Roomalaista väkivaltaviihdettä hän aina inhosi.[32] Keisariksi noustuaankin Nero piti itseään ensisijaisesti taiteilijana ja käytti aikaansa kitharansa soittamiseen, laulamiseen, kreikkalaisten tragedioiden lukemiseen ja näyttelemiseen. Keisarin esiintyminen julkisesti teatterin näyttämöllä oli hyvin ongelmallista, sillä teatteri nähtiin rahvaan viihteenä, eikä näyttelijöitä arvostettu. Yläluokka oli kauhuissaan myös siitä, että keisari pakotti heitä esiintymään näyttämöllä. Aluksi Nero esiintyi vain yksityisissä tilaisuuksissa, mutta vuodesta 64 alkaen myös julkisesti. Nero myös perusti Roomaan kreikkalaisperäiset urheilu- ja teatterikisat nimeltä Neronia. Kreikan-matkallaan vuonna 66 Nero osallistui erilaisiin taide- ja hevoskisoihin, joissa hänet julistettiin aina voittajaksi. Palattuaan Roomaan hän toi mukanaan 1808 ensimmäistä palkintoa.[33]

Ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neron kerrotaan olleen vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen, normaalipituinen, paksukaulainen, hoikkajalkainen, pömppömahainen sekä iholtaan laikukas ja pahanhajuinen. Hän kulki yleensä paljain jaloin ja pukeutui taiteilijalle sopivan vapaasti, pieni huivi kaulassaan ja yllään löysä kotitakin kaltainen tunika, jossa ei ollut vyötä.[34]

Jälkimaine[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nero jakoi voimakkaasti mielipiteitä keisarinkautensa aikana ja sen jälkeen. Hänen neljäntoista vuoden kautensa alussa häntä vastaan ei vielä juoniteltu, vaan salaliitot kukoistivat vasta viimeisinä vuosina. Tämä voi viitata siihen, että aluksi Neroa pidettiin hyvänä hallitsijana, jonka hyvät teot myöhemmin unohdettiin. Neron kauden myönteiset asiat on myös selitetty neuvonantajien ansioksi. Rooman yläluokka halveksui Neroa hänen keisarille sopimattomien ja kansanomaisten harrastusten vuoksi, mutta tavallinen rahvas arvosti häntä juuri samasta syystä. Jotkut iloitsivatkin Neron kuolemasta samalla kuin toiset kukittivat hänen hautaansa vielä pitkään.[35] Neron suosio säilyi etenkin valtakunnan itäosissa.[36]

Kuolemansa jälkeen Nerolla oli Rooman valtakunnan pääkaupungin yläluokan jäsenten piirissä huono maine, ja heidän kirjoittamasta historiastaan Nero nykyisin tunnetaan. Nero oli vienyt roomalaiselta yläluokalta ylpeyden ja loannut perinteet. Niin Tacitus kuin Suetoniuskin kuuluivat keisarikaudesta kärsineeseen senaattorisäätyyn, ja he kirjoittivat Nerosta kielteisesti ja lisäksi vasta monta vuosikymmentä Neron kuoleman jälkeen. Varhaiset kirkkoisät ja kristillinen kirjoitustraditio taas syyttivät Neroa Paavalin ja Pietarin marttyyrikuolemista ja esittivät hänet Saatanana ja uskon vihollisena. Neron kuva kirkollisessa historiankirjoituksissa vain huononi keskiajalle siirryttäessä. Rahvaan piirissä kulkeneessa suullisessa perimätiedossa Neroon alettiin vuosisatojen kuluessa liittää myyttisiä piirteitä, jotka liittyivät usein eläimiin kuten suteen ja sammakkoon.[37]

Keskiajan jälkeen Neron imagosta karisi petomaisuus, ja hän on noussut Rooman keisareista myyttisimmäksi. Nero on suosittu hahmo näytelmissä, oopperassa ja elokuvissa, joiden kautta nykyajan ihmiset ovat saaneet tutustua hänen tragikoomiseen elämäänsä. Merkittävin ja menestynein Nerosta kertova elokuva on historiallinen draama Quo Vadis (1951), joka painottaa ikiaikaista käsitystä Neron sadismista ja tyrannimaisuudesta sekä kristittyjen vainoamisesta.[38]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kivimäki, Arto & Tuomisto, Pekka: Rooman keisarit. Hämeenlinna: Karisto, 2005. ISBN 951-23-4546-3.
  • Ojanaho, Marianne: Keisari Nero: tyranni ja taiteilija. Jyväskylä: Atena, 2009. ISBN 978-951-796-587-3.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Yle: Yle Arkiston historiallinen tapahtumakalenteri (id: 4303; lähde: Facta) 28.11.2008. Avoindata.fi. Viitattu 17.11.2015.
  2. Ojanaho 2009, s. 37–39.
  3. Ojanaho 2009, s. 41.
  4. Ojanaho 2009, s. 44.
  5. Kivimäki & Tuomisto 2005, s. 92.
  6. Kivimäki & Tuomisto 2005, s. 92.
  7. Ojanaho 2009, s. 44–45.
  8. Ojanaho 2009, s. 45.
  9. Kivimäki & Tuomisto 2005, s. 92–94.
  10. Ojanaho 2009, s. 45–46.
  11. Kivimäki & Tuomisto 2005, s. 95.
  12. Ojanaho 2009, s. 137.
  13. Ojanaho 2009, s. 47–48.
  14. http://www.mv.helsinki.fi/home/akajas/tekstit/nero/nero.htm#5061
  15. Cassius Dio: LXIII 26:3. Loeb Classical Library, 1925. Teoksen verkkoversio.
  16. Ojanaho 2009, s. 155–157.
  17. Ojanaho 2009, s. 163.
  18. Ojanaho 2009, s. 158–161.
  19. Kivimäki & Tuomisto 2005, s. 94.
  20. Ojanaho 2009, s. 161–164.
  21. Suetonius: The Lifes of the Twelve Caesars, kappale 38. Loeb Classical Library, 1914. Teoksen verkkoversio.
  22. Cassius Dio: LXII 16. Loeb Classical Library, 1925. Teoksen verkkoversio.
  23. Otavan iso Fokus, 6. osa (Ra-Su), s. 3550, art. Rooma. Otava, 1973. ISBN 951-1-01236-3
  24. Cassius Dio, LXII:17.
  25. Publius Cornelius Tacitus: Annales 15:39–41. Bruce J. Butterfield, 1997. Teoksen verkkoversio.
  26. Jonas Bechgaard: Keisari Neron Rooma. Tieteen Kuvalehti Historia, 2010, nro 4, s. 46–51. Oslo: Bonnier. ISSN 0806-5209.
  27. Tacitus, 15:44
  28. Ojanaho 2009, s. 36.
  29. Ojanaho 2009, s. 100–104.
  30. Ojanaho 2009, s. 91–99.
  31. Kivimäki & Tuomisto 2005, s. 95.
  32. Ojanaho 2009, s. 42.
  33. Ojanaho 2009, s. 107–120.
  34. Kivimäki & Tuomisto 2005, s. 95.
  35. Ojanaho 2009, s. 63, 74–75.
  36. Ojanaho 2009, s. 65.
  37. Ojanaho 2009, s. 66–69.
  38. Ojanaho 2009, s. 70–72.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Nero.
  • Henrikson, Alf: Antiikin tarinoita. (Antikens historier, 1959.) Suomennos: Maija Westerlund. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 2004. ISBN 951-0-18515-9.


Edeltäjä
Claudius
Rooman keisari
 
Seuraaja
Galba