Marija Nikolajevna Romanova

Marija Nikolajevna
Venäjän suuriruhtinatar
Suuriruhtinatar Marija Nikolajevna 17-vuotiaana vuonna 1914.
Syntynyt	Marija Nikolajevna Romanova 10. kesäkuuta 1897 Ala-datša, Aleksandrian puiston huvila-alue, Pietarhovin palatsialue, Pietarin kuvernementti, Venäjän keisarikunta
Kuollut	17. heinäkuuta 1918 (19 vuotta) Jekaterinburg, Neuvosto-Venäjä
Hautapaikka	Pietari-Paavalin katedraali
Suku	Romanov
Isä	Nikolai II
Äiti	Aleksandra Fjodorovna
Uskonto	ortodoksisuus
Nimikirjoitus

Marija Nikolajevna Romanova (ven. Мария Николаевна Романова) ; (26. kesäkuuta 1899 Ala-datša, Aleksandrian puiston huvila-alue, Pietarhovin palatsialue, Venäjän keisarikunta – 17. heinäkuuta 1918 Jekaterinburg, Neuvosto-Venäjä) oli venäläinen aatelinen ja Romanov-sukuun kuulunut suuriruhtinatar.

Suku

Hän oli Venäjän viimeisen keisarin Nikolai II:n ja keisarinna Aleksandra Fjodorovnan kolmanneksi vanhin lapsi. Hänellä oli neljä sisarusta Olga Nikolajevna Romanova, Tatjana Nikolajevna Romanova, Anastasia Nikolajevna Romanova ja Aleksei Nikolajevitš Romanov.

Hänen syntymänsä jo kolmantena perättäisenä tyttärenä oli pettymys vanhemmille, mutta he iloitsivat uudesta terveestä tyttärestä. Suuriruhtinas Konstantin Konstantinovitš tiesi sen myös. ”Kello kahdelta sain sähkeen: SUURIRUHTINATAR MARIA NIKOLAJEVNA. Joten perillistä ei ole. Koko Venäjä tulee pettymään tähän uutiseen.” He nimesivät tyttärensä mahdollisesti Nikolai II:n äidin, leskikeisarinna Maria Fjodorovnan mukaan. Uusi perheenjäsen oli kaunis vauva: pullea ja punaposkinen, jolla oli kauniit hiukset. Marijan silmät olivat suuret ja syvän siniset, jotka loistivat kuin lyhdyt. Sittemmin Marijan silmät saivat lempinimen 'Marijan teevadit'.

Suuriruhtinatar Marija oli alusta asti isäntyttö. Ollessaan suunnilleen kaksivuotias hän tarttui isänsa jalasta kiinni kesken aamiaisen. Lastenhoitaja tuli hakemaan suuriruhtinatarta pois, mutta keisari pyysi tuomaan Marijalle tuolin hänen viereensä. Vuonna 1901 Nikolai II sairastui lavantautiin, minkä tähden hänen lähelleen ei saanut mennä. Marijan huone jouduttiin lukitsemaan, ettei hän karkaisi isänsä luokse.

Pikkytyttönä hän oli pullea ja hieman tukevatekoinen verrattuna vanhempiin sisariinsa. Miettiessään tyttäriensä tulevia avioliittoja keisarinna Aleksandra oli aina epätoivoinen Marijan painon vuoksi ja tarkkaili tämän vartaloa huolestuneena. Hän jakoi helpotuksensa ystäviensä kanssa, kun tytön paino putosi murrosiässä. Teini-iässä Marijasta tuli erittäin kaunis, vaikka hän ei ollutkaan yhtä elegantti, hoikka ja pitkä kuin vanhemmat sisaruksensa.

Vaikka sisarukset olivat täysin venäläisiä, he puhuivat englantia äitinsä kanssa, venäjää isänsä ja veli Aleksein kanssa ja sekä englantia että venäjää keskenään. He pystyivät kommunikoimaan vaivatta molemmilla kielillä. Pikkulapsina heillä oli irlantilainen lastenhoitaja nimeltä miss Margaretta Eagar, jolta he omaksuivat irlantilaisen aksentin. Kun keisarinna alkoi valmistella tyttäriään mahdollisia englantilaisia ​​avioliittoja varten, hän hankki "oikean" englanninopettaja Charles Sidney Gibbesin parantamaan ääntämistä, jota tämä kutsui "skotlantilaiseksi". Eristyksissä ulkomaailmasta tytöt kehittivät omituisen, lapsekkaan tavan puhua venäjää, minkä jotkut ulkopuoliset kokivat hämmentäväksi. Teini-iässä he käyttivät edelleen keskenään lastenkamarin fraaseja, mikä antoi vaikutelman, että heidän kehityksensä oli jotenkin pysähtynyt.

Suuriruhtinatar Marija Nikolajevna alle viisivuotiaana n. 1902–1904.

Suuriruhtinatar Marija 9-vuotiaana vuonna 1906.

Marija jakoi suuren huoneen nuoremman sisarensa Anastasian kanssa. Seinät olivat vaaleanharmaat, ja seinien yläosa oli koristeltu perhosilla. Jokaisessa nurkassa oli ikoni ja esillä oli paljon valokuvia. Huonekalut olivat valkoisen ja vihreän sävyisiä, ja sisustus oli yksinkertainen, lähes spartalainen. Huonessa oli sohva kirjailtuine tyynyineen ja armeijan kenttäsänky, jota voitiin siirrellä ympäri huonetta aina lämpötilan ja valon mukaan, kesäkuumalla se joskus jopa vietiin parvekkeelle. Sama sänky otettiin mukaan lomille Krimille Livadijan palatsiin, ja Marija nukkui siinä myös vankeusaikanaan Siperiassa. Vieressä oleva suuri, kahtia verholla jaettu huone, toimi suuriruhtinattarien yhteisenä pukeutumishuoneena ja kylpyhuoneena.

Suuriruhtinatar Marija hoviasussa 11-vuotiaana vuonna 1910.

Suuriruhtinattarien elämä oli melko yksitoikkoista. Aamiainen oli kello 9.00, lounas oli kello 13.00 tai sunnuntaisin kello 12.30. Teetä tarjoiltiin kello 17.00 ja päivällinen kello 20.00, ruoka oli melko yksinkertaista ja vaatimatonta. Iltaisin tytöt ratkaisivat toistensa esittämiä kuva-arvoituksia, tekivät palapelejä sekä kirjontaa, isänsä lukiessa heille ääneen. Varhain aamulla oli tapana ottaa kylmä kylpy ja kun tytöt tulivat vanhemmiksi, illalla myös lämmin kylpy, johon lisättiin muutama tippa hajuvettä. Marija vaihteli tuoksuja, mutta piti yleensä Cotyn sireenintuoksuisesta hajuvedestä.

Odotettu päivä oli sunnuntai, jolloin tyttöjen täti suuriruhtinatar Olga Aleksandrovna otti heidät vastaan talossaan lastenkutsuille, jossa on myös tanssia. Kesälomat Suomessa olivat koko perheen rakastamia: kesäkuussa vietettiin pari viikkoa keisarillisella huvijahti Štandartilla lähinnä purjehtien Koivistolla sekä viettäen Suomenlahden rannoilla piknikkejä, tehden kävelyretkiä ja pelaten tennistä vartavasten Virolahdelle rakennetulla kentällä. Loput lomasta vietettiin Ala-datšassa Pietarhovin palatsialueella sekä Livadijan palatsissa Krimillä, jossa vierailtiin syksyllä 1911 ja 1913 sekä keväällä 1912 ja 1914, usein monen kuukauden ajan kerrallaan.

Marija oli rohkea, pelkäämätön uusien ihmisten tapaamisessa ja hänen kanssaan oli helppo puhua. Hän vaistomaisesti ojensi kätensä, nappasi vauvan äidin sylistä ja tukahdutti lapsen suukkoihin. Kolmanneksi vanhimpana lapsena hänellä oli vaikeaa taaperona, ja hänestä tuli isosiskojensa vitsien ja pilkan kohde. Hänen sisarensa sulkivat hänet pois leikkiensä hauskanpidosta, ja Marijan oli opittava taistelemaan paikastaan. Anastasian syntymän jälkeen asiat helpottuivat ja hänen uudesta pikkusisarestaan ​​tuli hänen paras ystävänsä ja uskottunsa. Tytöt jakautuivat "isoon" pariin (Olga ja Tatjana) ja "pikku" pariin (Marija ja Anastasia). Vaikka Marija oli vanhempi, hän huomasi olevansa nuoremman sisarensa Anastasian vahvemman ja voimakkaamman persoonallisuuden hallitsema. Koska Marija oli pari kaksi vuotta itseään nuoremman sisaren kanssa, hänen persoonallisuutensa kehittyi hitaasti, ja häntä kohdeltiin lapsena pidempään kuin olisi pitänyt. Kun hän oli 16-vuotias, ihmiset huomauttivat, että tällä oli ikäistään paljon nuoremman tytön tavat ja käytös.

Opinnoissaan hän menestyi melko hyvin, vaikkakin hän oli koulunkäynnin suhteen yleensä välinpitämätön, mieltyneempänä laiskotteluun ja unelmointiin. Marija oli vasenkätinen maalatessaan ja hänellä oli luontainen lahjakkuus taiteisiin mutta ei saanut töitään yleensä valmiiksi asti. Marijan lempiharrastus oli kuvitella päivää, jolloin hän menisi naimisiin ja perustaisi oman perheen. Hän oli tytöistä sosiaalisin ja rakasti yli kaiken puhua tavallisten ihmisten ja komeiden nuorten upseerien kanssa. Hänellä oli tapana ihastua nuoriin miehiin, ja sen sijaan, että perhe olisi nuhdellut häntä, he vitsailivat Marijan ihastuksista. Marijalla oli jo nuorena taipumus flirttailuun. Kerran Marija istui ikkunan ääressä katsomassa rykmentin sotilaiden marssia, jolloin hän sanoi: ”Aah! Minä rakastan näitä sotilaita, haluaisin suudella heistä jokaikisen kanssa!”. Tällöin lastenhoitaja Margaretta Eagar torui häntä: ”Marija, kiltit pikkutytöt eivät suutele sotilaiden kanssa!”

Ensimmäisen sydänsurun Marija koko ollessaan 11-vuotias, rakkauden kohteen nimeä ei tiedetä. Romanian kruununprinssi Carol (sittemmin Romanian kuningas Kaarle II) alun perin oli ajateltu suuriruhtinatar Olgalle (jotka eivät pitäneet toisistaan lainkaan tavatessaan 1914), mutta vieraillessaan uudelleen Venäjällä tammikuussa 1917(tai 1916) kruununprinssi Carol ihastuikin Marijaan. Tämä oli kuitenkin vielä vain nuori koulutyttö, joten Nikolai II naurahti hyväntahtoisesti kruununprinssi Carolin kosinnalle.

Ensimmäisen maailmansodan aikana hän kehitti vakavan, platonisen kiintymyksen upseeri Nikolai Demenkoviin, mitä hänen vanhempansa eivät mitenkään estäneet. Anastasia huomasi parhaan ystävänsä ja sisarensa romanssin ja kirjoitti näin: ”Marija oli hyvin onnellinen, koska Demenkov oli siellä kun tulimme kirkosta”. Marija katseli miestä kulkemassa tiellä joka johti Aleksanterin palatsiin, seisten äitinsä parvekkeella, jotta näkisi miehen. Vallankumous katkaisi orastavan romanssin. Venäjän vallankumouksen jälkeen Nikolai Demenkov muutti Ranskaan, missä hän kuoli naimattomana vuonna 1950.

Marijan suuri rakkaus oli tuolloin hänen 10-vuotias serkkunsa Dick, Burman jaarli Louis Mountbatten (Edinburghin herttua Philipin eno), jonka hän tapasi vuonna 1910. Tämä kuvaili 11-vuotiasta Marijaa näin: ”Olin hulluna häneen ja aioin viedä hänet vihille. Et voi kuvitella ketään, joka olisi ollut yhtä kaunis kuin hän!” ja ”sisaret olivat ihastuttavan viehättäviä, paljon kauniimpia kuin valokuvissa. Olin järjiltäni Marijan takia, ja olin päättänyt mennä hänen kanssaan naimisiin. Hän oli ihastuttava”. Burman jaarli Louis Mountbatten meni naimisiin naimisiin vuonna 1922 ja sai kaksi lasta. Louis Mountbatten ei kuitenkaan koskaan unohtanut Marijaa vaan piti tämän valokuvaa yöpöydällään kuolemaansa asti.

Marijan tekemä akvarelli 1913.

Suuriruhtinatar Marija todennäköisesti kesälomalla Suomessa n. 1912–1913.

Suuriruhtinattaret Marija ja Anastasia vuonna 1914.

Ensimmäisen maailmasodan aikana 15-vuotiasta Marijaa pidettiin liian nuorena sairaanhoitajaksi toisin kuin isosisaria Olgaa ja Tatjanaa. Hän halusi siitä huolimatta auttaa. Niinpä Marija ja hänen pikkusiskonsa Anastasia menivät viihdyttämään haavoittuneita sotilaita. Suuriruhtinattaret muun muassa pelasivat haavoittuneiden sotilaiden kanssa biljardia ja tammea, lukivat heille, kirjoittivat heidän kirjeitään ja juttelivat heidän kanssaan, kutoivat heille vaatteita ja ompelivat liinavaatteita sekä valmistivat sidetarpeita.

Suuriruhtinattaret Marija (vas.) ja Anastasia vierailevat sotilaiden luona Fjodorovski Gorodokin sotasairaalassa 1915.

Hänen lemmikkejään olivat siamilainen kissa ja valkoinen hiiri, joka asui hänen makuuhuoneensa seinässä.

Vallankumous

Helmikuun vallankumouksen jälkeen Nikolai II luopui duuman vaatimuksesta maaliskuussa 1917 kruunusta ja aikoi aluksi tehdä Alekseista perijänsä ja nuoremmasta veljestään suuriruhtinas Mihail Aleksandrovitšista tämän sijaishallitsijan, mutta totesi pojan olevan siihen terveydeltään liian hauras. Venäjän väliaikainen hallitus asetti maaliskuussa 1917 Aleksein ja hänen perheensä kotiarestiin Aleksanterin palatsiin — josta suurin osa hovin virkailijoista ja palvelijoista oli jo paennut — jossa he saivat elää täysin normaalisti ja esimerkiksi tehdä puutarhassa töitä kasvimaalla, mutta heitä vartioitiin eivätkä he saaneet poistua alueelta. Sieltä heidät siirrettiin lemmikkikoirineen ja 39 henkeä käsittäneessä seurueessa pääministeri Aleksandr Kerenskin käskystä elokuussa 1917 Länsi-Siperiaan Tobolskiin entiseen kuvernöörin vaatimattomaan taloon, jossa he elivät suhteellisen mukavasti tammikuuhun 1918 asti ja saivat jopa kävellä sunnuntaisin kirkkoon. Kartanon puutarhaan suljettuina Romanovit viettivät aikaa pelaamalla dominoa ja beziquea, tarkkailemalla uteliaita ohikulkijoita ja kirjoittamalla kirjeitä.

Maaliskuussa 1918 Lokakuun vallankumouksessa 1917 valtaan noussut bolševikki-hallitus alkoi rajoittaa heidän elämäänsä kieltämällä kahvin, voin ja lähettämällä pois 12 palvelijaa kuten ranskanopettaja Pierre Gilliard, englanninopettaja Charles Sydney Gibbes, vapaaherratar, ylimmäinen kamarirouva Sophie von Buxhoeveden, lastenhoitaja Alexandra Tegleva ja sisäkkö Anna Utkina. Myös ulkoilua rajoitettiin.

Suuriruhtinatar Marija Nikolajevna Aleksanterin palatsin terassilla 1915.

Tobolskista keisariperhe seurueineen kuljetettiin 19 hevosvaunulla bolševikkien tukikohtaan Jekaterinburgiin huhtikuun lopulla 1918. Aleksei kärsi portaissa laskettelusta saamastaan verenvuotokohtauksesta ja matkusti perässä laivalla sisartensa Olgan, Tatjanan ja Anastasian kanssa toukokuun lopulla Jekaterinburgiin. Hän joutui käyttämään pyörätuolia tämän jälkeen. Kauppias Ipatjevin kaksikerroksisessa talossa olot muuttuivat vankeudeksi: ainoastaan venäjän puhuminen sallittiin (perheen kotikieli oli myös englanti), Kodak Brownie kamerat takavarikoitiin, heidän tavaransa käytiin lävitse ja vietiin lukkojen taakse, aamiainen oli teetä ja pelkkää mustaa leipää, lounas yksinkertainen liharuoka tai keittoa. Pesuveden käyttöä rajoitettiin ja huoneesta ulospääsy esim. toilettiin menoa varten vaati kellolla soittamisen vartijoille. Vierailijoita, kuten ruhtinas Ioann Konstantinovitš Romanovin puoliso, Serbian prinsessa Elena Karađorđevićia ei päästetty sisälle. Hänet pysäytettiin aseella uhaten jo portilla.

Lisää palvelijoita kuten saksalainen sisäkkö Elisabet Ersberg, keisarinnan toinen kamarineiti Maria Tutelberg; kamarirouva, kreivitär Anastasia Hendrikova ja venäjänopettajatar Katharina Schneider lähetettiin pois; kaksi viimeistä teloitettiin Permissä syyskuussa 1918.

Talon ikkunat maalattiin valkoisella kalkkimaalilla umpeen, vain yhtä pientä tuuletusikkunaa (fortuška) saatiin pitää auki tyttärien ja keisariparin makuuhuoneessa. Ulkona liikkumista rajoitettiin tiukasti kahteen puolen tunnin kertaan päivässä ja talo oli ympäröity 4 metriä korkealla aidalla, jota vielä korotettiin lisää. Keisarin adjutantti, kreivi Ilja Tatitšev ja neuvonantaja, ruhtinas Vasili Dolgorukov vietiin pois ja ammuttiin 10. heinäkuuta Jekaterinburgin Ivanovskojen hautausmaalla. Myös matruusit, tsarevitš Aleksein avustaja Klimenti Nagorny ja lakeija Ivan Sedkin ammuttin 13. heinäkuuta 1918. Keisarin henkilökohtainen hovimestari Terenti Žemodurov oli sairastunut toukokuussa, jolloin keisari vapautti tämän palveluksestaan, hän joutui sairaalan jossa hänet vangittiin, mutta bolševikit unohtivat tuomita hänet ja hän pääsi vapauteen heinäkuussa 1918.

Ainoat palvelijat, jotka saivat jäädä olivat henkilääkäri Jevgeni Botkin, kamarineiti Anna Demidova, pääkokki Ivan Haritonov ja miespalvelija Aleksei Trupp.

Suuriruhtinattaret Marija (äärimmäisenä vas.), Olga, Anastasia ja Tatjana Nikolajevna kotiarestissa Aleksanterin palatsissa keväällä 1917. Anastasian kingcharlesinspanieli oli nimeltään Jimmy ja Tatjanan ranskanbulldoggi nimeltään Ortino.

Kuolema ja jälkinäytös

Suuriruhtinatar Marija Nikolajevna Romanova murhattiin 19-vuotiaana perheineen Jekaterinburgissa vuonna 1918 heinäkuun 17. päivän yönä.

Neuvostoliiton salaisten arkistojen avauduttua tulivat päivänvaloon muun muassa teloitusta johtaneen Jakov Jurovskin muistiinpanot. Niissä oli yksityiskohtaisesti selostettu Romanovien salaisen haudan paikka Jekaterinburgissa. Hauta oli metsätiehen hätäisesti lapioilla kaivettu matala kuoppa. Verityön jälkeen Jekaterinburgissa liikkui huhuja, että joku lapsista olisi mahdollisesti päässyt pakenemaan.

Metsässä ollut Romanovien salainen hauta avattiin virallisesti vuonna 1991 ja siitä löydettiin muiden perheenjäsenten jäännökset paitsi Aleksein ja yhden tyttären. Vuonna 2007 puuttuvien vainajien oletettuja palaneita luita löydettiin toisesta haudasta 70 metrin päästä. Venäläisten tutkijoiden mukaan vuonna 2007 löydetyt tyttären jäännökset kuuluivat Marialle, amerikkalaisten tutkijoiden mukaan Anastasialle.

Elokuussa 2007 järjestettyjen etsintöjen yhteydessä historian harrastaja Sergei Plotnikov löysi lopulta Koptjakin tien varresta seitsemän hammasta ja 36 luunkappaletta, joiden pituus vaihteli muutamasta millimetristä muutamaan senttimetriin. Hapon ja tulen polttamat jäännökset löydettiin 70 metrin päästä kohdasta, johon muu perhe ja palvelusväki oli haudattu.

Luut tunnistettiin kolmella erilaisella DNA-testillä keisariperheen jäsenille kuuluviksi. Tunnistuksessa käytettiin apuna myös vainajien jäännösten hampaista löydettyjä korkealaatuisia hopea-amalgaamipaikkoja, jotka olivat samanlaisia hallitsijaperheen muiden jäsenten hammaspaikkojen kanssa. Vuonna 2008 Venäjän viranomaiset ilmoittivat, että viimeiset löytyneet jäännökset oli DNA-testeillä tunnistettu kuuluviksi Alekseille ja hänen sisarelleen Marialle.

Venäjän ortodoksinen kirkko ei usko Jekaterinburgista vuosina 1991 ja 2007 löytyneiden jäännösten kuuluvan Romanovin keisariperheelle ja heidän palvelusväelleen. Myöskään osa Romanov suvun edustajista ei usko 2007 löytyneiden jäännösten kuuluvan Alekseille ja Marialle.