Siirry sisältöön

Elisabet I

Muokkaa linkkejä
Tämä on lupaava artikkeli.
Wikipediasta

Elisabet I
Elisabet I:n "Darnley-muotokuva", 1575. Mallista maalatun muotokuvan mukaan tehtiin "Nuoruuden naamioksi" kutsuttu kasvokaavio, jota käytettiin pohjana kuningattaren virallisissa muotokuvissa vuosikymmenten ajan. Uusien tutkimusten mukaan värit ovat haalistuneet, oranssin ja ruskean sävyt ovat olleet karmiininpunaisia.[1]
Englannin kuningatar
Valtakausi 17. marraskuuta 1558 – 24. maaliskuuta 1603
Kruunajaiset 15. tammikuuta 1559 Westminster Abbey
Edeltäjä Maria I
Seuraaja Jaakko I
Syntynyt 7. syyskuuta 1533
Greenwichin palatsi, Greenwich, Englannin kuningaskunta
Kuollut 24. maaliskuuta 1603 (69 vuotta)
Richmondin palatsi, Surrey, Lontoo, Englannin kuningaskunta
Hautapaikka Westminster Abbey, Lontoo
Puoliso naimaton, ei puolisoa, kutsuttiin "neitsytkuningattareksi”
Lapset ei tunnettuja jälkeläisiä
Koko nimi Elizabeth Tudor
Suku Tudor
Isä Henrik VIII
Äiti Anne Boleyn
Uskonto protestanttisuus
Nimikirjoitus
Osa artikkelisarjaa
Anglikanismi
Tausta ja historia
Teologia
Teokset
Organisaatio
Henkilöt

Elisabet I (7. syyskuuta 1533 Greenwichin palatsi, Greenwich, Englannin kuningaskunta – 24. maaliskuuta 1603 Richmondin palatsi, Surrey, Lontoo) oli Englannin ja Irlannin kuningatar vuosina 1558–1603. Elisabet I oli viides ja viimeinen Tudorin suvun monarkki.[2][3]

Hänen valtakautensa ajoittui katolisuuden ja protestanttisuuden välisten kamppailujen aikaan. Elisabet I on yksi Englannin menestyksekkäimmistä monarkeista, jonka valtakaudella Englanti nousi eurooppalaiseksi suurvallaksi sekä politiikan, talouden että kulttuurin saralla.[3]

Elisabet oli kuningas Henrik VIII:n ja silloisen kuningatar Anna Boleynin tytär. Elisabet nimettiin kuningattareksi 17. marraskuuta 1558 sisarpuolensa Maria I:n kuoltua. Elisabet kuoli 24. maaliskuuta 1603 ja seuraajaksi nousi Skotlannin Jaakko VI nimellä Jaakko I. Elisabet ei saanut lapsia eikä mennyt naimisiin; osin tästä syystä hänestä käytetään nimitystä neitsytkuningatar.[3]

Elisabet I oli pisimpään hallinnut Tudorin suvun monarkki. 44 vuotta kestäneen valtakauden aikana Elisabet maltillisesti vakiinnutti Englantia protestanttiseksi maaksi. Vuonna 1570 paavi Pius V julisti Elisabetin kerettiläiseksi eli ekskommunikaatioon, mitä seurasi lukuisia epäonnistuneita salamurhayrityksiä. Myös sotapolitiikassa Elisabet toimi maltillisesti, eikä valtakaudella käyty suuria sotia. Julistamattoman Anglo-Espanja-sodan (1585–1604) suurimmassa taistelussa Englanti voitti Espanjan niin kutsutun Voittamattoman armadan. Edeltäviin ja seuraaviin valtakausiin verrattuna Elisabetin valtakausi oli sisäisen rauhan aikaa. Englanti ei juurikaan kärsinyt sodista kotisaarellaan tai Euroopan mantereella vaan suurimmat taistelut käytiin Amerikoissa ja merillä. Englannin talous hyötyi kehittyvästä transatlanttisesta, varsinkin orjakaupasta.[3]

Vuonna 2008 brittiläiseltä ullakolta löydettiin maalaus, joka esittää nuorta Elisabetia. Arvioiden mukaan hän olisi ollut kuningatar vain vuoden maalauksen valmistuessa. Taulu on harvinainen, ja sen alta paljastui aikaisempi versio maalauksesta, joka todennäköisesti ei ole miellyttänyt taiteilijaa tai kuningatarta itseään. Päällimmäiseen versioon Elisabetille oli lisätty muun muassa Raamattu.[4]

Suku, nuoruus ja koulutus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Englannin kuningashuone
Tudor-suku
Henrik VII

Prinsessa Elizabethin isä Henrik VIII oli odottanut saavansa kauan kaivatun miespuolisen kruununperijän. Hänen toiveensa ei toteutunut, sillä hänen toinen puolisonsa kuningatar Anne Boleyn synnytti tytön, ja prinssin syntymää juhlistavat turnajaiset ja kulkueet peruttiin.[5]

Elizabeth nimettiin isoäitinsä Elizabeth Yorkin mukaan.[6] Elämänsä ensimmäiset kolme kuukautta Elizabeth eli Greenwichin palatsissa äitinsä kanssa, minkä jälkeen hän sai oman taloutensa Hatfield Housen Old Palaceen Hertfordshiressä. Palveluskuntaan kuului myös hänen sisarpuolensa Mary, jolta oli viety kuninkaalliset arvonimet ja joka tunnettiin nyt virallisesti äpäränä, koska hänen äitinsä Katariina Aragonialaisen avioliitto Henrik VIII:n kanssa oli mitätöity.[7]

Elizabethin ollessa alle 3-vuotias Henrik VIII määräsi Anne Boleynin mestattavaksi 19. toukokuuta 1536 aviorikoksesta ja petoksesta syytettynä.[5] Samalla parlamentti julisti avioliiton mitättömäksi alusta alkaen ja Elizabethista tuli täten avioton lapsi eli äpärä.[3] Runsas viikko myöhemmin Henrik VIII avioitui kolmannen puolisonsa Jane Seymourin kanssa. Neljä kuukautta aiemmin oli kuollut ensimmäinen puoliso Katariina Aragonialainen. Kuusivuotiaana Elizabethia ylistettiin yhtä vakavamieliseksi kuin aikuista.[3] Jo kahdeksanvuotiaana vuonna 1541 hän oli vannonut Robert Dudleylle kuultuaan äitipuolensa, isänsä viidennen vaimon Catherine Howardin teloituksesta: "En koskaan mene naimisiin."[8]

Prinsessa Elizabeth 13-vuotiaana, n. 1546. Maalauksessa on esillä peräti kaksi kirjaa, jotka saattavat viitata hänen kiinnostukseensa oppineisuuteen.

Hän oli ainoa aikuiseksi elänyt Henrik VIII:n lapsi tämän avioliitosta Anne Boleynin kanssa. Prinsessa Elizabeth kasvatettiin protestantiksi ja hänellä oli hyvä koulutus. Hän osasi puhua ja kirjoittaa kuutta kieltä: englantia, latinaa, kreikkaa (mikä oli tytöille harvinaista), ranskaa, italiaa ja espanjaa.[9]

Useiden tunnettujen opettajien johdolla, joista tunnetuin on cambridgeläinen humanisti Roger Ascham, prinsessa Elizabeth sai tiukan koulutuksen, joka normaalisti oli varattu miespuolisille perillisille. Se koostui opinnoista, jotka keskittyivät klassisiin kieliin, historiaan, retoriikkaan ja moraalifilosofiaan. ”Hänen mielensä ei ole naisellisen heikko”, Ascham kirjoitti aikansa tiedostamattomalla seksismillä, ”hänen sinnikkyytensä on verrattavissa miehen muistiin, ja hänen muistinsa säilyttää pitkään sen, minkä se nopeasti omaksuu.” [3]

Kreikan ja latinan lisäksi hän oppi sujuvasti puhumaan sujuvasti ranskaa ja italiaa, joista hän itse oli ylpeä ja jotka myöhempinä vuosina palvelivat häntä hyvin diplomatian harjoittamisessa. Renessanssin maallisen oppineisuuden kyllästämä nopeaälyinen ja älyllisesti vakava prinsessa opiskeli myös teologiaa ja omaksui englantilaisen protestantismin periaatteet sen muodostumiskaudella. Hänen yhteytensä uskonpuhdistukseen on kriittisen tärkeä, sillä se muovasi kansakunnan tulevaa suuntaa, mutta se ei näytä olleen henkilökohtainen intohimo: tarkkailijat panivat merkille nuoren prinsessan kiinnostuksen enemmän kieliin kuin uskonnollisiin dogmeihin.[3]

Nuoruudessaan prinsessa Elizabeth vieraili hovissa vain seremoniallisissa tilaisuuksissa ja hänet tunnustettiin kolmanneksi kruununperimysjärjestyksesä.[3] Hän piti yhteyttä nuorempaan velipuoleensa Edwardiin latinaksi kirjoitetuilla kirjeillä[10] täytettyään 10-vuotta ja vietti muutenkin aikaa tämän kanssa.[3] Heitä yhdisti protestanttinen usko. Vuonna 1543 Elizabeth palautettiin sisarpuolensa kanssa kruununperimysjärjestykseen Edwardin jälkeen. Vuonna 1546 Elizabeth palasi hoviin opiskelemaan uuden äitipuolensa, kuninkaan kuudennen vaimon Catherine Parrin valvonnassa.[10]

Henrik VIII kuoli 28. tammikuuta 1547, ja valtaistuimelle nousi hänen poikansa Edvard VI. Elizabeth lähetettiin isänsä kuoleman jälkeen asumaan holhoojansa Catherine Parrin luokse Chelsea Manoriin. Catherine avioitui pian amiraali, Sudeleyn paroni Thomas Seymourin kanssa. Seymourin käytös 14-vuotiasta Elizabethia kohtaan oli kaikkea muuta kuin isällistä ja aiheutti ikäviä huhupuheita varsinkin talon palveluskunnan keskuudessa. Raskaana oleva Catherine lähetti Elizabethin pois taloudestaan toukokuussa 1548. Vaimonsa kuoltua syyskuussa 1548 Thomas Seymour jatkoi Elizabethin ahdistelua tavoitteenaan mennä naimisiin tämän kanssa. Asia tutkittiin ja palveluskuntaa sekä Elizabethiä kuulusteltiin, Tämä juonittelu vallan anastamiseen mahdollisen avioliiton kautta johti Thomas Seymourin vangitsemiseen tammikuussa ja teloittamiseen maaliskuussa 1549.[10][3]

Velipuoli Edvard VI kuoli 15-vuotiaana ja lapsettomana 8. heinäkuuta 1553[11], ja valtaan nousi Elizabethin sisarpuoli Maria I, joka aloitti maan uudelleenkatolilaistamisen.[12] Maria suhtautui lyhyen valtakautensa aikana sisarpuoleensa epäluuloisesti. Viisaasti prinsessa Elizabeth antoi ymmärtää jättäneensä reformaation eli uskonpuhdistuksen. Maria suunnitteli avioituvansa Espanjan kruununprinssi, infante Felipen kanssa, mitä englantilaiset vastustivat kiivaasti. Vastustus johti 25. tammikuuta 1554 Thomas Wyattin johtamaan kapinaan, johon kuningatar epäili Elizabethin sekaantuneen. Prinsessa Elizabeth vangittiin 18. maaliskuuta Lontoon Toweriin, josta hänet vapautettiin vuoden kestäneeseen kotiarestiin Woodstockin palatsissa Oxfordshiressä toukokuussa 1554 ja hän vältti vaivoin äitinsä Anne Boleyn kohtalon.[3]

Maria I vihittiin Espanjan kruununprinssi Filipin kanssa 26. heinäkuuta 1554.[13] Maria, joka luuli olevansa raskaana ja pelkäsi kuolevansa lapsivuoteeseen eli synnytyksen jälkeiseen infektioon, valitsi kuitenkin lopulta Elizabethin seuraajakseen seuraavaksi lähimmän sukulaisensa Skotlannin kuningatar Maria Stuartin ohi, koska prinsessa Elizabeth teeskenteli kääntyneensä katolisuuteen[12] sekä vakuutteli lojaalisuuttaan ja viattomuuttaan moneen otteeseen.[3] Maria yritti myös vuonna 1555 naittaa jo 22-vuotiaan sisarpuolensa vakaasti katolilaiselle Savoijin herttualle, josta kuullessaan aina tyyni ja hillitty prinsessa Elizabeth purskahti itkuun ja vakuutti ettei halua mitään aviomiestä itselleen.[3]

Kuningatar

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Elisabet I kruunajaisasussaan. Viitassa näkyvät Tudor-suvun ruusukuvio ja vuorissa kärpännahka, jota hän käytti myöhemmin tarkoituksella viittaamaan neitsyt Mariaan.[14] Kopio kadonneesta alkuperäismaalauksesta vuodelta 1600.

Maria I kuoli 42-vuotiaana 17. marraskuuta 1558 Westminsterin palatsissa. Puolenpäivän aikaan Elisabet julistettiin Englannin kuningattareksi. Elisabet sai tiedon uudesta asemastaan lukiessaan kirjaa asuinpaikkansa Hatfield Housen Old Palacen puistossa Hertfordshiressä. Kun neuvoston jäsenet polvistuivat hänen eteensä, Elisabet vajosi tunnekuohussa polvilleen ja ilmoitti latinaksi tapahtuneen olevan "Herran työtä".[15]

Elisabet I nousi valtaistuimelle kellojen soiton, kokkotulien, isänmaallisten mielenilmausten ja muiden julkisen riemun tunnusmerkkien keskellä. Hänen saapumisensa tuhannen ratsukon saattamana 14. tammikuuta 1559 Lontooseen ja sitä seurannut suuri kruunajaissaattue olivat poliittisen vaikuttamisen mestariteoksia.[3] Kulkueita oli kaikkiaan neljä: vesitse kuninkaallisella proomulla Whitehallin palatsista Toweriin, Towerista Westminsterin palatsiin, kruunajaiskulkue Westminsterin palatsista kruunajaiskirkko Westminster Abbeyyn ja kirkosta kruunajaispitoihin Westminster Halliin.

Reitin varrelle Lontoon Towerista Lontoon Cityn lävitse Westminsterin palatsiin kaupunki oli rakentanut yksitoista riemukaarta ja sarjan tableaux vivant -esityksiä eli "näytelmiä", joilla jokaisella oli teema, jossa oli poliittisia ja uskonnollisia allegorioita. Kaikki reitin varrella olevat talot oli koristeltu, mutaisia katuja oli paranneltu hiekalla ja soralla sekä yleisöä hillitsemään oli pystytetty puuaitoja. Kuningatarta kannettiin valkoisella, kultakoristeisella kankaalla peitetyllä ja vaaleanpunaisella satiinilla vuoratussa kantotuolissa. Sitä kantoi kaksi muulia, joita saattoi kummallakin puolella rivi helakanpunaisiin viittoihin pukeutuneita jalkamiehiä ja toinen rivi hilpareita kantavia aatelismiehiä. Elisabetilla oli yllään kultakankainen viitta, hänen hiuksensa olivat hajallaan hartioilla ja hänellä oli päässään kultainen päävanne.

Elisabet I:n kruunajaiskulkue 15. tammikuuta 1559

Kruunajaispäivänsä 15. tammikuuta 1559 Elisabet oli valinnut astrologinsa John Deen neuvosta.[16] Edvard I:n valtaistuin oli nostettu 25 askelmaa korkealle korokkeelle. Kuningatar esiteltiin seurakunnalle ja näiltä kysytiin hyväksyvätkö he hänet hallitsijakseen. Seurakunta huusi yhteen ääneen: "Kyllä!" urkujen, huilujen, trumpettien, rumpujen ja kirkonkellojen korviahuumaavan metelin säestämämä. Hänet kruunasi ja voiteli kuningattareksi Westminster Abbeyssa Carlislen katolinen piispa Owen Oglethorpe, koska tätä korkeampiarvoiset piispat olivat joko kuolleet tai sairastuneet samaan influessaan, johon Maria I:kin oli kuollut tai kieltäytyivät uskonnollisten erimielisyyksien vuoksi. Messu pidettiin viimeisen kerran katolisen liturgian mukaisesti. Kuusi tuntia kestänyt kruunajaisateria järjestettiin 200 vieraalle Westminster Hallissa. Seuraavaksi päiväksi suunnitellut turnajaiset jouduttiin peruuttamaan, koska kuningatar tunsi olonsa liian väsyneeksi.

Heti valtaistuimelle noustuaan 25-vuotias Elisabet I alkoi nimetä hallintoaan[17] ja rajoitti valtaneuvoston kokoa.[3] Neuvonantajikseen hän nimitti William Cecilin, Nicholas Baconin, Francis Walsinghamin ja Nicholas Throckmortonin. Näistä merkittävin oli William Cecil, myöhempi lordi Burghley, joka oli tuntenut Elisabetin teini-iästä saakka.[17] Hänet Elisabet nimitti pääministerikseen valtaannousunsa aamuna ja Cecil palveli häntä ensin tässä tehtävässä ja vuoden 1571 jälkeen lordirahastonhoitajana 40 vuoden ajan.[3]

Merkittäviä virkoja saivat myös Robert Dudley, joka nimitettiin välittömästi ylitallimestariksi eli säännöllisesti kuningattaren luona vierailevaksi korkeaksi hovimieheksi sekä valtaneuvokseksi[8] ja useat Elisabetin äidin puolen sukulaiset, Careyn ja Howardin sukujen jäsenet. Maria I:n hallinnon aikaiset katolilaismieliset neuvoston jäsenet siirrettiin syrjään, ja heidän paikalleen Elisabet valitsi protestanttisia aatelisia.[17]

Kaikki prinsessa Elizabethin nuoruudessa tapahtuneet asiat opettivat häntä kiinnittämään tarkkaa huomiota siihen, miten hän itse toi itsensä esille ja miten muut toivat häntä itseään esille. Kuningatar Elisabet I:n persoonassa oli kuilu häikäisevän ulkopinnan ja huolellisesti piilossa pidetyn sisäpuolen välillä. Tarkkailijoita kiehtoi vilaus tästä sisäpuolesta, mutta he huomasivat pian, että heille oli näytetty vain ulkopinnan toinen puoli. Elisabet vetosi raivostuttuaan joskus siihen, että oli samanlainen kuin isänsä Henrik VIII. Äidistään Anne Bolyenistä hän ei koskaan maininnut mitään.[3]

Uskontokysymys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuningatar Elisabet I, "Pelikaani muotokuva", Nicholas Hilliard (attr.) n. 1573-1575. Rintamukseen kiinnitetty valkoinen pelikaani on kristillisen seurakunnan symboli. Sen uskottiin ravitsevan poikasiaan omalla verellään, ja sitä käytettiin kuvaamaan Elisabetia "Englannin kirkon äitinä".

Elisabet I:n ensimmäinen toimi oli kääntää maa takaisin protestantismiin Maria I:n katolilaistamistoimien jälkeen. Tässä hän kuitenkin käytti malttia, sillä hän oli uskonnollisesti melko suvaitsevainen. Vuonna 1559 hän antoi tärkeät lait valtion ylivallasta kirkon yli (Supremacy Bill) ja kirkon yhtenäisyydestä (Uniformity Bill).[12] Lait tekivät protestanttisuudesta valtion virallisen uskonnon ja vakiinnuttivat jumalanpalveluksen muodon, jonka keskeinen sisältö on säilynyt Englannissa näihin päiviin saakka. Reformoidun Englannin kirkon ensimmäiseksi arkkipiispaksi valittiin Matthew Parker.[18] Vaikka Elisabet I oli kasvatettu protestanttiseen uskoon, hän ei ollut reformisti. Hän vaati, että joitakin kirkon katolisia rituaaleja ja seremonioita tuli säilyttää, eikä hän esimerkiksi hyväksynyt ääriprotestantteja, puritaaneja tai papiston avioliittoja.[19]

Neitsytkuningatar ja miehet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Elisabet I, tuntematon taiteilija n. 1560

Toinen valtion asia, joka Elisabet I:n oli ratkottava kiireesti, oli kuningattaren avioliitto. Ei ollut selvää, kuka perisi Englannin kruunun, jos Elisabet kuolisi äkillisesti. Vuonna 1544 säädetyssä laissa kruununperimyksestä (Act of Succession) ja Henrik VIII:n testamentissa määrättiin, että Elisabetin jälkeen kruununperimysjärjestyksessä olisivat Henrikin nuoremman sisaren Suffolkin herttuatar Mary Tudorin, jälkeläiset, Greyn-sukuiset sisarukset. Myös Henrikin toisen sisaren Margaret Tudorin pojantyttärellä, Skotlannin kuningatar Maria Stuartilla oli vaatimuksia kruunuun. Elisabet ei pitänyt kummastakaan vaihtoehdosta.[20]

Jo hallituskautensa alussa Elisabet I oli haluton nimeämään seuraajaansa, koska omasta kokemuksestaan tiesi, että perimysoikeus toisi mukanaan salaliittoja ja kapinoita. Vastaus perimysongelmaan oli avioliitto ja omien perillisten saaminen. Englannin parlamentin alahuone vetosi virallisesti kuningattareen, jotta tämä avioituisi mahdollisimman pian. Elisabet I vastasi vetoomukseen samalla tavalla kuin tulisi tekemään useasti myöhemminkin; näyttämällä kruunajaissormustaan ja sanomalla: ”Olen jo sitoutunut aviomieheen, ja tuo aviomies on Englannin kuningaskunta”. Aviottomana pysyminen oli poliittisesti järkevää: ulkomaalainen puoliso sitoisi Englannin tiiviisti toiseen valtioon ja toisaalta omien alamaisten olisi vaikeaa hyväksyä ulkomaalainen aviomies. Englantilaisen aatelisen naiminen taas saattaisi aiheuttaa valtataisteluja hovin sisällä ja koko maassa.[20] Sir Robert Nauntonin muistiinpanojen mukaan kuningatar sanoi kerran vihaisesti Leicesterin jaarli Robert Dudleylle, kun tämä yritti vaatia palvelusta: "Meitä on täällä vain yksi emäntä, eikä yhtään isäntää."[3]

Elisabetia kosittiin ensimmäisen kerran kruunaamisensa jälkeen vuonna 1559, jolloin kosijana oli Espanjan kuningas Filip II, Maria I:n leski. Elisabet viivytteli vastaustaan viikkoja, kunnes kertoi Filipin lähettiläälle de Ferialle, ettei voinut naida hänen majesteettiaan, koska oli kerettiläinen eli protestantti. Vuosikausia aviomiesehdokaskandidaattina oli myös Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Ferdinand I, joka tarjosi puolisoksi jompaakumpaa pojistaan. Arkkiherttua Kaarlen ja Elisabetin väliset avioliittoneuvottelut kestivät yhteensä kahdeksan vuotta ja päättyivät lopulta siihen, että Elisabet ei voinut hyväksyä tulevan puolison harjoittavan omaa katolista uskontoaan yksityisesti. Myös Ruotsin prinssi ja tuleva kuningas Eerik XIV esitti avioliittotarjouksensa useamman kerran.[21]

Valtaneuvos, ylitallimestari Robert Dudley n. 1564, jolloin hän sai Leicesterin jaarlin arvon

Elisabetilla oli myös kotimaisia vaihtoehtoja puolisoksi. Kaikista vakavimmin otettava, ja luultavasti ainoa, jota Elisabet koskaan rakasti, oli naimisissa oleva Robert Dudley.[22] Vuonna 1559 hän siirsi Dudleyn asumaan huoneeseen oman yksityishuoneistonsa viereen. Hän säilytti Dudleyn miniatyyrimuotokuvaa ja kirjeitä lukitussa lippaassa vuoteensa vieressä.[8] Dudleyn vaimo Amy Robsart kuoli kotonaan vuonna 1560 hämärissä olosuhteissa pudottuaan portaissa, ja maassa huhuiltiin kuoleman olleen Dudleyn ja kuningattaren järjestämä, jotta he voisivat avioitua. Kuolema todettiin tapaturmaksi, mutta epäilyt murhasta levisivät laajalti. Huhut luonnollisesti estivät mahdolliset aviosuunnitelmat.[23] Vuonna 1561 kuningatar joutui vuodepotilaaksi sairauden vuoksi, joka aiheutti Espanjan lähettilään mukaan vatsan turpoamisen eli mahdollisen raskauden.[24] Vielä vuonna 1575 Dudley yritti saada Elisabetin naimisiin kanssaan.[8] Robert Dudleyn ja kuningattaren romanttiset välit viilenivät lopullisesti, kun Dudley avioitui salaa jo raskaana olevan Elisabetin hovineidon ja serkun Lettice Knollysin kanssa vuonna 1578.[25] Silti kuningatar vaipui syvään suruun Dudleyn sairastuttua ja kuoltua vuonna 1588. Hän säilytti Dudleyn viimeiseksi jäänyttä kirjettä elämänsä loppuun saakka.[26]

Elisabet I:n ja Robert Dudleyn miniatyyrimuotokuvapari, Nicholas Hilliard n. 1575

Ranskan kuningataräiti Catherine de' Medici halusi estää Englannin ja Habsburgien välisen liiton, joka syntyisi mahdollisen avioliiton kautta ja siksi yritti vuonna 1565 ehdottaa poikaansa Kaarle IX:tä puolisoksi Elisabetille. Aviomiesehdokas oli tuolloin 14-vuotias, eikä siksi kiinnostanut Elisabetia.[27] Myöhemmin de’ Medici tarjosi puolisoksi myös toista poikaansa Anjoun herttua Henriä, joka oli 19-vuotias. Tässä tapauksessa uskonto oli suurin este avioliitolle: Henri oli järkkymätön katolisessa uskossaan. Lisäksi Elisabetin avio-intoa todennäköisesti pidätteli Anjoun herttuan maine irtosuhteista sekä miesten että naisten kanssa.[28] Myöhemmät historioitsijat ovat pitäneet Anjoun herttuan väitettyä homoseksuaalisuutta poliittisena panetteluna.[29]

Alençonin herttua François 1572

Kun avioliittoneuvottelut Elisabetin ja Henrin välillä kariutuivat, Catherine de’ Medici tarjosi puolisoksi vielä nuorinta poikaansa, Alençonin herttua François'ta (1555–1584), jolla tiedettiin olevan sympatioita hugenotteja kohtaan. Elisabet epäili herttuan olevan liian nuori, koska hän oli kuningatarta 22 vuotta nuorempi. Mies oli alle 10-vuotiaana sairastanut isorokon, joka oli turmellut hänen ihonsa sekä vioittanut hänen selkärankansa vääntyneeksi, joten hän oli kitukasvuinen.[30] Ulkopoliittisista syistä suhteita Ranskaan oli kuitenkin syytä pitää yllä. Sekä kansa että osa parlamentista vastusti liittoa ja tästä Elisabet sai taas uuden tekosyyn viivytellä asian kanssa. Mahdollisen avioliiton tuominneen vuonna 1579 julkaistun pamfletin kirjoittaja John Stubbs ja kustantaja William Page pidätettiin ja heidän oikeat kätensä katkaistiin.[3]

Kuningatar pelkäsi myös Espanjan suuttumusta, koska Alençonin herttua tavoitteli Espanjan Alankomaiden kruunua. Herttua François kävi kosiomatkoilla Englannissa kahdesti: ensimmäisen kerran vuonna 1579. He olivat ystävällisissä väleissä keskenään, hertua lahjoitti kuningattarelle sammakon muotoisen korvakorun ja Elisabet sanoi tästä kirjeessään: ”Hän on minun sammakkoni (engl. frog = ranskalaisten pilkkanimi) ja vähemmän epämuodostunut kuin odotin.”[31] Kun Alençonin herttua viimeisen kerran lähti Englannista vuonna 1582, päättyi samalla myös 49-vuotiaan Elisabetin aika avioliittomarkkinoilla.[32]

Vuoteen 1570 mennessä hänen valtaneuvostonsa oli hyväksynyt sen, ettei 37-vuotias kuningatar koskaan avioituisi tai nimeäisi seuraajaansa ja pääneuvonantaja William Cecil alkoi etsiä asiaan uutta ratkaisua.

Elisabet I itse edisti imagoaan neitsytkuningattarena. Hän käytti tunnuksinaan aikanaan neitsyt Mariaan yhdistettyjä symboleita, kuten ruusua, kuuta, kärppää ja feenikslintua.[14]

Vuonna 1562 sairastetun isorokon vuoksi, johon hän oli vähällä kuolla,[3] hänen ihonsa arpeutui, hän kaljuuntui osittain ja käytti peruukkeja sekä paksua valkoista kasvomaalia loppuikänsä.[33] Hän piti makeasta ja oli viimeisinä vuosinaan lähes hampaaton ja hänen puheestaan oli vaikea saada selvää.[34] Sokeripitoisten ruokien vaurioittamista tummuneista hampaista tuli jopa muoti-ilmiö, koska sokeri oli erittäin kallisarvoista tuontitavaraa Marokosta, jonka kanssa Elisabet I:n perustama The Barbary Company solmi kauppasopimuksen vuonna 1585. Vain hyvin varakkailla oli mahdollisuus ostaa sokeria ja keskiluokan naiset alkoivat mustata hampaitaan vaikuttaakseen rikkailta.[35]

Elisabet I ja Skotlannin kuningatar Maria Stuart

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Maria Stuart n. vuonna 1559

Maria Stuartin aviomies, Ranskan kuningas Frans II kuoli 16-vuotiaana vuonna 1560. Hyvin pian tämän jälkeen kuningataräiti Catherine de’ Medici hoputti 18-vuotiasta leskiminiäänsä palaamaan Skotlantiin. Koska Maria piti itseään Englannin todellisena kuningattarena eikä suostunut tunnustamaan Elisabetin asemaa, Elisabet ei antanut Maria Stuartin palata Skotlantiin Englannin kautta.[36] Estääkseen Mariaa avioitumasta Englannille vihamielisen ulkomaisen puolison kanssa Elisabetin tavoitteena oli naittaa hänet lojaalille englantilaismiehelle. Vahvana vaihtoehtona tähän tehtävään oli Robert Dudley. Tehdäkseen Dudleysta kiinnostavamman Maria Stuartin silmissä Elisabet antoi miehelle Leicesterin jaarlin arvonimen. Skotlannin kuningatar rakastui kuitenkin serkkuunsa, Margaret Douglasin poika Henry Stuartiin, arvonimeltään lordi Darnley, jolla oli itselläänkin vaatimuksia Englannin kruunuun, sillä hänen isoäitinsä oli Margaret Tudor.[37]

Maria Stuartin ja Margaret Douglasin pyynnöstä kuningatar antoi lordi Darnleyn matkustaa Skotlantiin vuonna 1565 perheasioiden varjolla. Samana vuonna Maria ilmoitti Elisabetille avioituvansa Darnleyn kanssa. Elisabet kielsi liiton jyrkästi, koska lordi Darnleyn katolisuuden takia avioliitto oli suuri uhka Elisabetille ja vahvisti Maria Stuartin vaatimuksia Englannin kruunuun. Kiellosta huolimatta Maria Stuart avioitui 29. kesäkuuta 1565 Edinburghissa. Muutamassa viikossa tuore puoliso suututti suuren osan Skotlannin aatelisista ylimielisyydellään ja sisällissota vaikutti väistämättömältä. Raivostunut Elisabet vaati Mariaa tekemään rauhan tämän protestanttisen velipuolen Morayn jaarlin kanssa, jolle hän tarjosi taloudellista apua.[38]

Skotlannin kuningatar Maria Stuart

Morayn jaarli ja muut kapinoivat aateliset pakenivat Englantiin Maria Stuartin armeijaa. Elisabet I kieltäytyi sotkeutumasta konfliktiin aseellisesti, mutta antoi Morayn jaarlin jäädä turvaan Englantiin. Samoihin aikoihin lordi Darnleyn ikävä luonne oli paljastunut myös puoliso Maria Stuartille: Maria tukeutui sihteeriinsä David Rizzioon, joka sai pian paljon valtaa Skotlannin hovissa. Mustasukkainen lordi Darnley tappoi salaliittolaisineen Rizzion vuonna 1566 raskaana olevan Marian silmien edessä. Tapahtuman jälkeen puolisot etääntyivät toisistaan ja Maria alkoi hakea tukea Morayn jaarlilta. Maria synnytti terveen pojan, Jaakon, jonka kummiksi Elisabet suostui siitäkin huolimatta, että syntymä vahvisti Maria Stuartin vaatimuksia Englannin kruunuun.[39]

Lordi Darnley murhattiin vuonna 1567 ja epäilykset kohdistuivat Maria Stuartiin ja protestanttiseen Bothwellin jaarliin. Samana vuonna Bothwellin jaarli, Marian oman väitteen mukaan, sieppasi Maria Stuartin Dunbarin linnaan ja raiskasi tämän, minkä jälkeen Maria ei voinut enää kieltäytyä avioliitosta. Skotlannin aatelisto ei hyväksynyt liittoa ja aloitti aseellisen hyökkäyksen kuningatartaan vastaan, minkä seurauksena Mari Stuart saatiin kiinni ja asetettiin vartioinnin alaiseksi. Elisabet ei voinut hyväksyä alamaisten nousua hallitsijaansa vastaan ja vaati Marian palauttamista asemaansa. Yleinen mieliala oli kuitenkin Maria Stuartia vastaan, ja hänet siirrettiin syrjään poikansa tieltä. Vuoden ikäinen prinssi James kruunattiin 29. kesäkuuta 1567 Stirlingissä protestanttisten menojen mukaan Skotlannin kuningas Jaakko VI:ksi.[40]

Maria Stuart vankeudessa

Maria Stuart karkasi 2. toukokuuta 1568 vankilastaan ja pakeni Englantiin. Hänen saapumisensa aiheutti ongelman Englannin hallinnolle seuraavaksi kahdeksi vuosikymmeneksi. Hänet asetettiin heti saapumisensa jälkeen kotiarestiin. Elisabet I ei halunnut lähteä sotaan Skotlantia vastaan Maria Stuartin puolesta, mutta vapaana Englannissa tämä olisi inspiraationa jokaiselle tyytymättömälle katoliselle.

Jo seuraavana vuonna 1569 maan pohjoisosissa alkoi kyteä katolisten salaliitto, ja Espanja yllytti puhjenneita kapinoita. Muualla Englannissa katoliset olivat uskollisia Elisabetille, mutta pohjoinen ei ollut koskaan täysin hyväksynyt uskonnollisia muutoksia. Pohjoisen vaikutusvaltaiset katoliset Northumberlandin jaarli Thomas Percy ja Westmorlandin jaarli Charles Neville alkoivat organisoida suuria kokoontumisia, joiden perimmäinen tarkoitus oli lietsoa kapinamielialaa. Ranska oli luvannut tukea kapinallisille. Kapina oli vaarallisin, jonka Elisabet I oli kuningattarena kokenut. Marraskuussa 1569 pohjoisen jaarlit saivat liikkeelle 2 500 hengen kapinallisjoukon, joka marssi kohti etelää tavoitteenaan vapauttaa Maria Stuart. Maria siirrettiin toiseen paikkaan, ja kapinaliike alkoi hajota jo joulukuussa, kun kapinalliset joutuivat pakenemaan noin 28 000 miehen vahvuista kuninkaallista armeijaa. Elisabet halusi antaa esimerkin kapinoinnin seurauksista ja rankaisi kapinoivia alueita ankarasti: helmikuuhun 1570 mennessä 600–750 aatelitonta oli hirtetty ja 200:lta alempaan aatelistoon kuuluvalta oli takavarikoitu heidän omaisuutensa. Westmorlandin jaarli ehti paeta Flanderiin, mutta Northumberlandin jaarli teloitettiin Yorkissa.[41]

Vuonna 1571 Espanjan kuningas Filip II ja paavi Sixtus V antoivat Maria Stuartille tukensa salaliittoon, jonka tarkoituksena oli syöstä Elisabet I vallasta katolisten joukkojen hyökätessä maahan ja nostaa Maria ja lordi Norfolk hänen paikalleen. William Cecil, nyt arvoltaan lordi Burghley, sai vihiä asiasta, ja kansallisen turvallisuuden nimissä parlamentti sääti lakeja, joiden mukaan Elisabetin aseman kieltäminen Englannin laillisena kuningattarena samoin kuin hänen kutsumisensa kerettiläiseksi oli valtiopetos. Krusifiksit, rukousnauhat ja uskonnolliset kuvat kiellettiin. Katoliset, jotka olivat paenneet ulkomaille, määrättiin palaamaan kotiin kuuden kuukauden sisällä sen uhalla, että he muuten menettäisivät omaisuutensa. Salaliittolaisten suunnitelma oli, että Alban herttua Fernando Álvarez de Toledo hyökkäisi joukkoineen Alankomaista Englantiin ja miehittäisi Lontoon. Norfolkin herttuan tehtävä olisi lietsoa Englannin katoliset mukaan salaliittoon. Alban herttua kuitenkin kieltäytyi käyttämästä joukkojaan ja salaliitto tyrehtyi. Norfolkin herttua jäi kiinni rahalähetyksistä ja salakirjoitetuista viesteistä Marialle, ja hänet pidätettiin. Norfolkin herttua teloitettiin Towerissa lopulta 31. toukokuuta Elisabetin epäröityä tuomiota pitkään. Salaliiton paljastumisen jälkeen Elisabetin asenne Mariaa kohtaan koveni eikä enää koskaan harkinnut Marian palauttamista Skotlannin valtaistuimelle.[42]

Kuningatar Elisabet ja sir Francis Walsingham tutkivat Babingtonin salaliittoa 1800-luvun maalauksessa

Katolinen pappiskokelas Gilbert Gifford pidätettiin vuonna 1585 hänen saavuttuaan Ranskasta. Hänen oli ollut määrä luoda uudestaan katkenneet yhteydet ranskalaisten liittolaisten ja Maria Stuartin välillä. Francis Walsingham lahjoi Giffordin välittämään kaikki ulkomailta Marialle tulevat kirjeet hänen kauttaan. Walsinghamin sihteeri Thomas Phelippes tulkitsi, kopioi ja lähetti kirjeet edelleen niiden määränpäähän. Kirjeet salakuljetettiin Maria Stuartille oluttynnyreissä. Seuraavana vuonna Espanjan kuningas Filip II otti yhteyttä paavi Sixtus V:een ja pyysi katolisen kirkon siunausta hyökkäykselle Englantia vastaan. Siunaus annettiin taloudellisen avun kanssa. Filip II suunnitteli antavansa Englannin hallinnan tyttärelleen, Espanjan Alankomaiden käskynhaltija Isabella Clara Eugenialle. Suunnitelma tuli ilmi Marian Espanjan lähettiläs Mendozalle osoitetussa kirjeessä, jossa Maria antoi tukensa hyökkäykselle, ja kirjeestä, joka oli lähetetty hänen tukijalleen Charles Pagetille. Pagetin vastauksessa kerrottiin, kuinka pappi John Ballard oli saapunut Englantiin järjestääkseen paikallisten katolisten kapinan Elisabetia vastaan. Ballard oli houkutellut salaliittoon mukaan rikkaan katolisen Anthony Babingtonin, joka suunnitteli murhaavansa kuningattaren kuuden ystävänsä avustuksella.

Francis Walsingham sai tarvittavat todisteet Maria Stuartia vastaan tämän ja Babingtonin välisistä kirjeistä. Saadakseen tiedot salaliittolaisista Walsingham väärensi Marian kirjeeseen jälkikirjoituksen, jossa tämä pyysi nimeämään kaikki salaliittoon osallistuvat. Myöhemmin Marian tukijat väittivät, että koko raskauttava kirje oli väärennös. Tämän kirjeenvaihdon paljastaminen on myös varhainen esimerkki salauskoodin murtamisesta matemaattisin keinoin.[43]

Elokuuhun mennessä Francis Walsinghamilla oli tarvittavat todisteet Maria Stuartin teloittamiseen; John Ballard, Anthony Babington sekä Skotlannin kuningatar pidätettiin. Babington ja viisi muuta salaliittolaista teloitettiin 20. syyskuuta ja loput seitsemän päivää myöhemmin. Elisabet olisi halunnut säästää Maria Stuartin hengen, mutta kansa ja hänen neuvonantajansa vaativat kuolemantuomiota. Skotlannin kuningattarelle järjestettiin oikeudenkäynti, jonka tuomiovaltaa Maria kieltäytyi tunnustamasta. Oikeudenkäynnissä hän kielsi tietäneensä salaliitosta ja väitti raskauttavien kirjeiden olevan väärennettyjä. Tuomarit totesivat Maria Stuartin syylliseksi, mutta tuomion pystyivät julistamaan vain parlamentti ja Englannin kuningatar. Parlamentti vaati kuolemaa, mutta vastahakoinen Elisabet viivytteli kuolemantuomion allekirjoittamisessa; hän tiesi sen olevan välttämätön toimi, mutta ei halunnut olla vastuussa sen täytäntöönpanossa.

Skotlannin kuningatar Maria Stuartin teloitus, 1800-luvun maalaus

Elisabet allekirjoitti lopulta 1. helmikuuta 1587 määräyksen ja antoi sen William Davisonille lähetettäväksi eteenpäin ohjeistuksella, että Maria Stuart oli teloitettava mahdollisimman pian. Seuraavana päivänä Elisabet lähetti sanan Davisonille ja kielsi lähettämästä määräystä ennen kuin he olisivat keskustelleet asiasta uudelleen. William Davison pelkäsi kuningattaren muuttavan taas mielensä, ja neuvosto kutsuttiin pikaisesti hätäkokoukseen, jossa päätettiin, että allekirjoitettu määräys lähettäisiin toimeenpantavaksi Elisabetin pyynnöstä huolimatta. Skotlannin kuningatar Maria Stuart teloitettiin Fotheringhayn linnassa 8. helmikuuta 1587. Elisabet I sai tiedon teloituksesta päivää myöhemmin ja joutui hysteeriseen tilaan. Hän osoitti aitoa katumusta ja surua, mutta samalla pelkäsi Jumalan rangaistusta teostaan ja kansainvälisen maineensa menetystä. Katolinen Eurooppa protestoikin jyrkästi teloituksen takia. Elisabet kieltäytyi ottamasta kuolemaa omille niskoilleen ja syyllisti asiassa neuvonantajansa. William Davison passitettiin vankeuteen Lontoon Toweriin.[44]

Voittamaton Armada

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Voittamaton armada
Elisabet I:stä Voittamattomasta armadasta saavutetun voiton kunniaksi maalattu muotokuva, n. 1588. Samasta aiheesta maalattiin useita versioita.

Portugali ja Espanja olivat vallanneet alueita Uudesta maailmasta 1400-luvulla ja päässeet käsiksi sen rikkauksiin ja kaupallisiin mahdollisuuksiin, mutta Englanti oli jäänyt tästä kaikesta paitsi. Vuonna 1562 englantilainen John Hawkins hankki Afrikasta orjia, myi ne Hispaniolassa ja palasi Englantiin mukanaan laivallinen rikkauksia. Koska ensimmäinen matka oli menestys, Hawkins sai toiselle matkalleen vuonna 1564 kuningattarelta rahallista tukea. Kolmannelle matkalle Elisabet lainasi jo kahta omaa laivaansa. Espanjan kuningas Filip II ei hyväksynyt monopolinsa rikkoutumista, ja kun Hawkins oli palaamassa uudesta maailmasta 1568, espanjalaiset hyökkäsivät hänen laivojensa kimppuun. Plymouthiin palasi vuonna 1569 vain 15 matkasta selvinnyttä merimiestä. Heidän joukossaan oli toisen laivan kapteeni Francis Drake, joka päätti tämän jälkeen alkaa ryövätä espanjalaisten lasteja. Drake lähti vuonna 1577 maailmanympärysmatkalleen, jota rahoittivat kuningattaren lisäksi useat tämän neuvoston jäsenet. Matkallaan Drake ryösteli laivoja Etelä-Amerikan Tyynenmeren puoleisella rannikolla. Matkansa aikana hän pysähtyi myös lyhyesti Kaliforniassa, jonka hän valtasi kuningattarelle New Albionin nimellä. Alus palasi Plymouthiin 26. syyskuuta 1580.[45]

Elisabet I ottaa vastaan Hollannin lähettiläitä, 1560-luku

Francis Draken ryöstely ja Elisabetin vuonna 1585 Alankomaihin lähettämä armeija saivat Filipin mitan täyttymään, ja hän alkoi suunnitella maihinnousua Englantiin. Suunnitelman mukaan vihollinen yllätettäisiin samanaikaisilla hyökkäyksillä Irlantiin ja Englantiin.[46] Talvella 1586–1587 Englantiin alkoi saapua tiedustelutietoja Espanjan satamissa käynnistyneistä laivaston liikkeellepanosta. Elisabet valtuutti Draken johtamaan rankaisuretkikuntaa espanjalaisia vastaan. Francis Drake purjehti Cadiziin ja St Vincentin niemelle, jossa hän poltti tai otti haltuunsa espanjalaisia aluksia. Draken toiminta hidasti merkittävästi Armadan kokoamista, ja espanjalaiset hylkäsivät ajatuksen hyökkäyksestä Englantiin kahdesta suunnasta.[47]

Armada lähti matkalle lopulta 12. heinäkuuta 1588. Jo matkalla sillä oli lyhyitä kohtaamisia Englannin laivaston kanssa, mutta molemmat selvisivät niistä vähin tappioin. Armada ankkuroitui Calais’n satamaan 27. heinäkuuta odottamaan Hollannista tulevia apujoukkoja. Englantilaiset iskivät yöllä lähettämällä palavia aluksia ajelehtimaan kohti espanjalaisten laivoja. Huomattuaan alukset espanjalaiset hajaantuivat paniikissa merelle luultuaan, että aluksissa oli räjähteitä. Seuraavana aamuna englantilaisilla oli helppo tehtävä tuhota iso osa vihollisen laivastoa. Ammuspula kuitenkin esti heitä lähtemästä espanjalaisten perään näiden ajelehtiessa kohti pohjoista.[48]

Elisabet I:n miniatyyrimuotokuva, Nicholas Hilliard 1586-1587

Englantilaiset epäilivät Armadan vielä palaavan ja Leicesterin jaarli alkoi koota joukkoja Tilburyyn. 8. elokuuta 1588 Elisabet matkusti paikan päälle ja seuraavana aamuna tarkasti joukkonsa pukeutuneena hopeiseen rintahaarniskaan ja piti ehkä valtakautensa kuuluisimman puheensa: "...Tiedän, että minulla on vain naisen heikko ja voimaton ruumis, mutta minulla on kuninkaan sydän ja sisin...".[49] Armada ei kuitenkaan palannut, ja 17. elokuuta Elisabet antoi määräyksen hajottaa Tilburyn joukot. Kun espanjalaisten kärsimät tappiot tulivat englantilaisten tietoon, kansa repesi riemuun. Kuningatar saapui marraskuun 24. päivänä riemusaatossa jumalanpalvelukseen St Paulin katedraaliin.[50]

Tyronen jaarlin kapina Irlannissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Yhdeksänvuotinen sota (Irlanti)
Essexin jaarli Robert Devereux, William Segar 1590
Robert Devereux, Essexin jaarli, Nicholas Hilliardin työpaja n. 1595. Oikeassa olkavarressa oleva naisen hansikas on osoitus jonkun naisen antamasta suosiosta. Miniatyyri saattaa viitata hänen esiintymiseensä turnajaisissa vuonna 1595, jolloin Elisabet I antoi hänelle hansikkaansa.

Vuodesta 1595 asti Tyronen jaarli Hugh O’Neill oli kapinoinut Irlannissa kruunua vastaan, ja vuoteen 1598 mennessä hän oli uhannut Englannin tärkeintä linnoitusta Blackwateria Pohjois-Irlannissa. Linnoitusta vapauttamaan marssineet joukot väijytettiin ja tuhottiin. Tyronen voitto sai koko Irlannin nousemaan kapinaan, ja Englannista oli lähetettävä suuri armeija rauhoittamaan levottomuuksia. Robert Devereux, Essexin jaarli suostutteli Elisabetin valitsemaan hänet johtamaan armeijaa ja lähti Lontoosta Irlantiin 27. maaliskuuta 1599.[51] Essexin jaarli oli Robert Dudleyn poikapuoli, joka oli saapunut hoviin ensimmäistä kertaa vuonna 1584 ja nopeasti noussut Elisabetin suosikiksi.[52]

Ensimmäisinä kuukausinaan Irlannissa Essexin jaarli ei saanut juuri mitään aikaan. Sen sijaan että hän olisi marssinut suoraan kohtaamaan Tyronen Ulsterissa, hän lähtikin Dublinista etelään Leinsteriin, joka oli englantilaisten kannalta suhteellisen rauhallista aluetta. Kesään mennessä Essexin jaarli oli menettänyt suuren osan miehistään kulkutauteihin.[53] Elisabet vaati Essexiä kohtaamaan Tyronen jaarlin heti, mutta mies lähtikin länteen ja menetti taas osan joukoistaan. Lopulta Essexin jaarli taipui marssimaan Ulsteriin elokuussa 1599, vaikka hänen armeijansa oli kutistunut vain 4 000 mieheen ja oli pahasti alakynnessä Tyronen jaarlin miesvahvuuteen verrattuna. 5. syyskuuta Tyrone lähetti Essexille viestin, jossa ilmoitti halunsa tavata henkilökohtaisesti. Yksityinen tapaaminen järjestettiin Laganjoen rannalla, ja seuraavana päivänä julistettiin aselepo ja englantilaisten armeija vetäytyi Dubliniin.

Elisabet I vaati kirjallista selvitystä tapahtuneesta, mutta Essexin jaarli katsoi paremmaksi matkustaa Lontooseen selittämään tekonsa henkilökohtaisesti. Hän marssi Englantiin saavuttuaan suoraan Nonsuchin palatsiin ja Elisabetin makuuhuoneeseen, josta yllätti kuningattaren ilman peruukkia ja puolipukeissa.[54] Essex joutui neuvoston kuultavaksi, ja hänet määrättiin vangittavaksi York Houseen. Kuulusteluissa Essex kertoi Tyronen ehdot rauhanneuvotteluille: paavi tulisi julistaa Irlannin kirkon pääksi, kaikkiin merkittäviin valtion virkoihin tulisi nimittää ainoastaan irlantilaisia ja kaikki viimeisen kahden vuosisadan aikana kruunulle menetetyt kapinallisten maat tuli palauttaa niiden alkuperäisille omistajille. Elisabet raivostui ehdoista ja vaati Essexin jaarlille julkista rangaistusta siitäkin huolimatta, että miehellä oli vankka kannatus kansan keskuudessa. Sympatia vain kasvoi, kun tämä sairastui vankeudessa vakavasti.[55]

Tammikuussa 1600 Essexin jaarli oli toipunut ja sai lähteä York Housesta, tosin valvonnan alaisena. Hänen pääsynsä hoviin estettiin, ja hän menetti lähes kaikki virkansa. Suurissa veloissa oleva Essex vetosi kuningattareen päästäkseen takaisin suosioon, mutta Elisabet ei leppynyt.[56] Epätoivossaan Essex ajautui suunnittelemaan kapinaa. Samoihin aikoihin hänen käytöksessään alkoi näkyä merkkejä mielenterveyden järkkymisestä. Hän alkoi kerätä tukijoita kotiinsa Essex Houseen. Tämä ei jäänyt huomaamatta viranomaisilta ja Essex kutsuttiin 7. helmikuuta 1601 neuvoston kuultavaksi. Mies teeskenteli sairastunutta ja kutsui tukijansa koolle samana iltana. Seuraavana aamuna kuningatar lähetti neljä neuvoston jäsentä Essex Houseen toistamaan vaatimuksen ilmaantua neuvoston kuultavaksi.[57]

Essexin jaarli lukitsi miehet kirjastoonsa ja lähti kadulle 200 tukijansa kanssa. Hän ei uskonut voivansa vallata Whitehallin palatsia niin pienellä ryhmällä, mutta oli varma saavansa mukaan lisäjoukkoja kaupungissa. Hän kulki eteenpäin huutaen kruunun vastaisia iskulauseita, mutta juuri kukaan sivullinen ei liittynyt mukaan, päinvastoin Essexin jaarli omat joukot alkoivat hajaantua omille teilleen. Jäljelle jääneet pakenivat takaisin Essex Houseen, joka piiritettiin nopeasti. Kymmenen aikaan illalla Essex tukijoineen antautuivat.[58] Oikeudenkäynnissä Westminster Hallissa Essexin jaarli todettiin syylliseksi ja tällä kertaa Elisabet ei epäröinyt kuolemantuomion allekirjoittamisessa. Essexin jaarli Robert Devereux teloitettiin Lontoon Towerissa 25. helmikuuta 1601.[59]

Kuolema ja seuraaja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Elisabet I:n hautajaiskulkue 1603. Kuningattaren arkkua seuraavat surevat ihmiset, jotka kantavat 'esi-isiensä vaakunoiden heraldisia lippuja vierekkäin vaimojensa vaakunoiden kanssa.

Vuoden 1603 helmikuussa Elisabet I vaipui alakuloon. Hän alkoi kärsiä unettomuudesta, ruokahaluttomuudesta, jatkuvasta janosta ja rauhasturvotuksesta.[3] Hän kieltäytyi riisuutumasta tai menemästä vuoteeseen ja istui tuntikausia aloillaan tuijottamassa lattiaan.

Elisabetin avustaja Robert Cecil sanoi kuningattarelle: "Teidän majesteettinne täytyisi nyt mennä nukkumaan", mihin Elisabet vastasi: "Ruhtinaille ei sanota 'täytyy', pikku mies". Lopulta Elisabet saatiin vuoteeseen, ja pian hän ei kyennyt enää puhumaan.[60]

Elisabet I:n taitavammat neuvonantajat – kuten lordi Burghley'n William Cecilin poika sir Robert Cecil, joka oli seurannut isäänsä kuningattaren tärkeimpänä neuvonantajana – aloittivat salaa kirjeenvaihdon todennäköisimmän kruununtavoittelijan, Skotlannin kuningas Jaakko VI:n kanssa. Elisabet I kuoli hiljaisesti ilmoitettuaan Jaakon seuraajakseen.[3]

Elisabet I:n hautamonumentti Westminster Abbeyssä

Kuningatar Elisabet I kuoli 69-vuotiaana kahden ja kolmen välillä aamulla 24. maaliskuuta 1603 Richmondin palatsissa Lontoossa. Samana päivänä Skotlannin Jaakko VI julistettiin Englannin kuninkaaksi nimellä Jaakko I. Elisabet I haudattiin suurellisin menoin Westminster Abbeyyn isoisänsä Henrik VII:n viereen, tämän rakennuttamaan kappeliin. Vastapäätä haudattiin Maria Stuart vuonna 1612.[60][61] Muutamaa päivää myöhemmin yhdeksän vuotta kapinoinut Tyronen jaarli Hugh O'Neill antautui Irlannissa Mountjoyn paroni Charles Blountille.

Elisabet I:n hallintokauden aikainen kuuden pennyn raha 1593

Perintö – kultainen aikakausi ja julkinen ikoni

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koko 1500-luvun loppupuolta kutsutaan Englannissa Elisabetin ajaksi; on harvinaista, että näin pitkä ajanjakso liitetään voimakkaasti yhteen henkilöön.[5] Kulttuuri kehittyi Elisabetin hallituskaudella. William Shakespeare yhdistetään usein tähän aikaan, vaikka suuri osa hänen tuotannostaan kirjoitettiinkin vasta Jaakko I:n kaudella.[62] Elisabet I ei koskaan ollut suuri taiteiden mesenaatti.

Elisabet I "Rainbow" muotokuvassa kuvattuna keijukaisten kuningattarena ollessaan jo yli 65-vuotias, 1600-1602

Elisabet kiinnitti huomiota julkiseen kuvaansa. Hän omisti monia taidokkaasti valmistettuja pukuja ja näyttäviä jalokivia. Aikakauden taiteilijat, niin taidemaalarit kuin runoilijatkin, kuvasivat hänet usein myyttisten hahmojen rooleissa kuten keijukaisten kuningattarena.[63] Hallituskautensa aikana kuningatar Elisabet I:stä tuli julkinen ikoni. Hänen kuvansa esiintyi lukuisissa esineissä – kukkaroiden kolikoista suurikokoisiin maalattuihin muotokuviin. Nämä kuvat suunniteltiin huolellisesti ja niitä käytettiin työkaluna kuningattaren julkisen imagon manipulointiin. Kuitenkin vain muutama muotokuva Elisabetista maalattiin hänen istuessaan mallina. Sen sijaan, kun tietty muotokuvatyyppi tai muotokuvamalli oli vakiintunut, taiteilijat tekivät siitä useita versioita ja kopioita vastatakseen kuningattaren muotokuvien merkittävään kysyntään.[64]

Elisabetin ajan maalaustaide keskittyikin muotokuviin. Hovi tilasi luonnollisen kokoisia kokovartalomuotokuvia, joissa oli näyttäviä asuja ja runsaasti rekvisiittaa, ja sama teatraalinen tyyli oli vallalla muussakin maalaustaiteessa. Suurten muotokuvien lisäksi miniatyyrit olivat suosittuja. Näitä intiimejä pienoismuotokuvia annettiin usein lahjoiksi rakastavaisten välillä. [65]

Koko hallituskautensa ajan hän liikkui levottomasti palatsista toiseen – Whitehalliin, Nonsuchiin, Greenwichiin, Windsoriin, Richmondiin, Hampton Courtiin ja Oatlandsiin – ja nautti rikkaiden alamaistensa vieraanvaraisuudesta näiden maakartanoissa. Matkoillaan hän kosiskeli kansaansa ja hänet otettiin vastaan ​​runsailla viihdykkeillä. Taiteilijat, kuten runoilija Edmund Spenser ja taidemaalari Nicholas Hilliard, ylistivät häntä erilaisissa mytologisissa hahmoissa – Dianana, siveänä kuunjumalattarena; Astraiana, oikeuden jumalattarena ja Glorianana, keijujen kuningattarena Spenserin teoksessa The Faerie Queen. Näiden mielikuvitusroolien lisäksi Elisabet omaksui itselleen osan siitä kunnioituksesta, jota hurskaat englantilaiset olivat osoittaneet neitsyt Marialle.[3]

Elisabet I populaarikulttuurissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Somerset, Anne: Elizabeth I. London: Phoenix, 1997. ISBN 1857998855
  • Weir, Alison: Elizabeth the Queen. Random House, 1998. ISBN 0 224 04414 1
  • Alchin, Linda K.: Elizabethan Era 2005–2008. Elizabethan Era org. Viitattu 30.6.2012. (englanniksi)
  • Thomas, Heather: Elizabeth I 1998–2012. elizabethi.org. Viitattu 30.6.2012. (englanniksi)
  • Singh, Simon: Koodikirja: salakirjoituksen historia muinaisesta Egyptistä kvanttikryptografiaan. Tammi, 1999. ISBN 951-31-1544-5

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ https://www.npg.org.uk/collections/research/programmes/making-art-in-tudor-britain/case-studies/the-queens-likeness-portraits-of-elizabeth-i
  2. ↑ Ciara.Berry: Elizabeth I (r.1558-1603) The Royal Family. 14.1.2016. Viitattu 30.4.2021. (englanniksi)
  3. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x Elizabeth I | Biography, Facts, Mother, & Death | Britannica www.britannica.com. Viitattu 21.6.2025. (englanniksi)
  4. ↑ Elisabet I:n harvinainen muotokuva löytyi ullakolta Yle Uutiset. Viitattu 30.4.2021.
  5. ↑ a b c Elizabeth I Encyclopeda Britannica. Viitattu 30.6.2012.
  6. ↑ Somerset, s. 4.
  7. ↑ Somerset, s. 7.
  8. ↑ a b c d Robert Dudley: Queen Elizabeth I's great love HistoryExtra. Arkistoitu 8.8.2020. Viitattu 21.6.2025. (englanniksi)
  9. ↑ Alchin, L.K.: Education of Queen Elizabeth I Elizabethan Era.
  10. ↑ a b c Somerset, s. 1634.
  11. ↑ Somerset, s. 37
  12. ↑ a b c The Elizabeth Religious Settlement Elizabethi.org. Arkistoitu 15.3.2008. Viitattu 16.11.2018.
  13. ↑ Somerset, s. 37–55.
  14. ↑ a b Weir, s. 223.
  15. ↑ Weir, s. 1.
  16. ↑ John Dee and the English Calendar - seminar paper www.history.ac.uk. Arkistoitu 30.9.2007. Viitattu 21.6.2025. (englanniksi)
  17. ↑ a b c Weir, s. 18–23.
  18. ↑ Weir, s. 63–64.
  19. ↑ Weir, s. 54–58.
  20. ↑ a b Weir, s. 40–45.
  21. ↑ Weir, s. 60–66, 192.
  22. ↑ Weir, s. 67–69.
  23. ↑ Weir, s. 98–104.
  24. ↑ Burgess, Steve: Famous Past Lives. John Hunt, 2011. ISBN 978-1-8469-4494-9.
  25. ↑ Weir, s. 312.
  26. ↑ Somerset, s. 595–596.
  27. ↑ Weir, s. 154.
  28. ↑ Weir, s. 216.
  29. ↑ Katherine B. Crawford: Love, Sodomy, and Scandal: Controlling the Sexual Reputation of Henry III. Journal of the History of Sexuality, 2003, 12. vsk, nro 4, s. 513–542. ISSN 1043-4070 Artikkelin verkkoversio.
  30. ↑ Weir, s. 278–280.
  31. ↑ Elisabeth I:n kirje Alençonin ja Anjoun herttua François'lle 19. helmikuuta 1579 (SP 78/3 f.9)". The National Archives. Arkistoitu 18.5.2021 (englanniksi)
  32. ↑ Weir, s. 324–345.
  33. ↑ Loades, David: Elizabeth I: The Golden Reign of Gloriana, London: The National Archives, 2003. ISBN 978-1-9033-6543-4 S. 92
  34. ↑ The Tudors had bad teeth? What rot! - Telegraph Telegraph.co.uk. Arkistoitu 19.1.2015. Viitattu 20.6.2025. (englanniksi)
  35. ↑ Biblioteca Natalie Journal: The Fashion Of Black Teeth ILLUMINATION. 26.7.2024. Viitattu 23.6.2025. (englanniksi)
  36. ↑ Weir, s. 116–124.
  37. ↑ Weir, s. 42–43, 142–152.
  38. ↑ Weir, s. 155–163
  39. ↑ Weir, s. 168–183.
  40. ↑ Weir, s. 185–190.
  41. ↑ Weir, s. 194–212.
  42. ↑ Weir, s. 270–282.
  43. ↑ Singh
  44. ↑ Weir, s. 360–383.
  45. ↑ Somerset, s. 410–416
  46. ↑ Somerset, s. 565–566
  47. ↑ Somerset, s. 569–573.
  48. ↑ Somerset, s. 583–587.
  49. ↑ Elizabeth I (1533-1603) Queen of England 13.11.2017. Simple History. Viitattu 30.4.2021. (englanniksi)
  50. ↑ Somerset, s. 590–595.
  51. ↑ Somerset, s. 662–664.
  52. ↑ Somerset, s. 597–598.
  53. ↑ Somerset, s. 676.
  54. ↑ Somerset, s. 678–680.
  55. ↑ Somerset, s. 681–683.
  56. ↑ Somerset, s. 684–685
  57. ↑ Somerset, s. 689.
  58. ↑ Somerset, s. 691.
  59. ↑ Somerset, s. 694.
  60. ↑ a b Somerset, s. 722–725.
  61. ↑ 935-936 (Nordisk familjebok / Uggleupplagan. 17. Lux - Mekanik) runeberg.org. 1912. Viitattu 21.6.2025. (ruotsiksi)
  62. ↑ William Shakespeare Famous Elizabethans – Major Figures & People during Elizabethan Times. Elizabethan Era. Viitattu 30.6.2012.
  63. ↑ The queen’s image Elizabeth I. Encyclopedia Britannica. Viitattu 30.6.2012.
  64. ↑ The Queen’s Likeness: Portraits of Elizabeth I - National Portrait Gallery www.npg.org.uk. Viitattu 20.6.2025.
  65. ↑ Art, Literature and Music in the Elizabethan Era (1558-1603) Eras of Elegance. Erasofelegance.com. Arkistoitu 22.3.2013. Viitattu 1.7.2012. (englanniksi)
  66. ↑ Elisabet I Internet Movie Databasessa (englanniksi)
  67. ↑ The Virgin Queen BBC – Drama. Viitattu 16.11.2018.
  68. ↑ The Virgin Queen Internet Movie Databasessa (englanniksi)

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Barth, Reinhard: Historian suurnaiset. ((Frauen, die Geschichte machten. Von Hatschepsut bis Indira Gandhi. Suomennos Tuulikki Virta, Katja Zöllner. Alkusanat Kaari Utrio) Helsinki: Ajatus Kirjat, 2005. ISBN 951-20-6762-5

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Elisabet I.
Edeltäjä:
Maria I 		Englannin kuningatar
1558–1603 		Seuraaja:
Jaakko I
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Elisabet_I&oldid=23474427”