Rikhard II

Rikhard II
Rikhard II. Tuntemattoman taiteilijan muotokuva noin vuodelta 1390 esillä kuninkaan hautapaikassa Westminster Abbeyssä, Lontoossa. Kyseessä on vanhin tunnettu brittimonarkin muotokuva.
Englannin kuningas
Valtakausi	22. kesäkuuta 1377 – 29. syyskuuta 1399
Kruunajaiset	16. heinäkuuta 1377
Edeltäjä	Edvard III
Seuraaja	Henrik IV
Sijaishallitsija	John of Gent, Lancasterin herttua
Syntynyt	Richard of Bordeaux 6. tammikuuta 1367 arkkipiispan palatsi, Bordeaux, Akvitanian herttuakunta, Ranska
Kuollut	14. helmikuuta 1400 Pontefractin linna, Yorkshire, Englannin kuningaskunta
Hautapaikka	Westminster Abbey, Lontoo
Puoliso	Anne von Böhmen Isabella de Valois
Suku	Plantagenet/Anjou
Isä	Edvard Musta prinssi
Äiti	Kentin herttuatar Joan
Uskonto	roomalaiskatolilaisuus
Nimikirjoitus

Richard II (myös Richard of Bordeaux) ; (6. tammikuuta 1367 arkkipiispan palatsi Bordeaux, Akvitanian herttuakunta – 14. helmikuuta 1400 Pontecraftin linna, Yorkshire, Englannin kuningaskunta) oli Englannin kuningas vuosina 1377–1399.

Kunnianhimoinen hallitsija, jolla oli ylevä käsitys kuninkaallisesta asemastaan, joutui serkkunsa Henry Bolingbroken (Henrik IV) syrjäyttämäksi mielivaltaisen ja kuppikuntaisen hallintonsa vuoksi.

Suku

Hänen isänsä oli Poitiers'n taistelussa vuonna 1356 tekemistään sotilaallisista saavutuksistaan tunnettu Edvard Musta prinssi ja äitinsä Kentin herttuatar Joan, omalla oikeudellaan, suo jure (n. 1328–1385). Avioliitto oli herttuatar Joanille jo toinen, hänellä oli ennestään viisi lasta. Hänen isoisänsä oli kuningas Edvard III.

Koska Richard of Plantagenet syntyi loppiaisena Bordeaux'n arkkipiispan palatsissa ja kolme kuningasta, Kastilian, Navarran ja Portugalin, olivat läsnä hänen syntyessään, syntyi legenda, jonka mukaan hänen oli määrä tehdä suuria asioita, vaikka hän olikin vasta kuningasperheen toiseksi vanhin poika. Hänestä tuli kruununperijä, kun vanhempi veli Edward of Angoulême (1365–1370) kuoli jo viisivuotiaana. Hänestä tehtiin myös Walesin prinssi isänsä Edvard Mustan prinssin kuoltua yllättäen vuonna 1376.

Rikhard II:n kruunaus 16. heinäkuuta 1377. Jean de Wavrin, Chroniques d'Angleterre 1479-1480.

Kuningas

Kun isoisä Edvard III kuoli kesäkuussa 1377, Rikhard II kruunattiin 16. heinäkuuta 1377 Westminster Abbeyssä kuninkaaksi vain kymmenvuotiaana. Todellista valtaa hänen alaikäisyytensä aikana käytti aluksi Rikhardin sedän, Lancasterin herttua John of Gentin johtama aatelisten neuvosto. Rikhard II oli viimeinen Plantagenetien päähaaran (Anjou) kuningas. Hänen jälkeensä suvun miespuoliset jälkeläiset jakautuivat kahteen keskenään taistelevaan haaraan: Lancaster- ja York-sukuihin. Rikhard II:n valtakautta leimasivat sisäpoliittiset kiistat ja valtakamppailut aatelisten kanssa. Rikhard II:n on väitetty keksineen nenäliinan. Hän oli hyvin tarkka hovin tarjoilusta ja aterioista.

Rikhard II seuraa talonpoikaiskapinan johtaja Wat Tylerin teloitusta ja puhuttelee taustalla olevia maalaisia. Gruuthuse käsikirjoitus, Jean Froissartin Chroniques n. 1475.

Satavuotisen sodan raskaat kustannukset johtivat uudenlaisen ja erittäin regressiivisen veron, henkirahan (poll tax) käyttöönottoon vuonna 1377. Marraskuussa 1380 parlamentti myönsi luvan määrätä vero kolmannen kerran paljon aiempaa korkeammalla kiinteällä korolla. Hallituksen vuonna 1381 tekemät tahtottomat yritykset veron keräämisen valvomiseksi johtivat talonpoikaiskapinan puhkeamiseen.

Vuonna 1381 ollessaan 14-vuotias Rikhard, mitä todennäköisimmin holhoojiensa neuvoista, ratkaisi vaarallisen talonpoikaiskapinan Lontoon Mile Endissä ja Smithfieldissä ratsastamalla rohkeasti kapinoivien talonpoikien keskelle ja ilmoittamalla, "Minä olen teidän kuninkaanne". Hän tarjosi talonpojille armahdusta, joka tosin myöhemmin kumottiin ja yllyttäjät, kuten kapinan johtaja Wat Tyler teloitettiin. Teko osoitti kuitenkin nuoren kuninkaan rohkeutta ja sai kapinoinnin Lontoon kaduilla loppumaan. Myöhemmällä aikuisiällä Rikhard ei kyennyt ajan hengen vaatimiin kompromisseihin ja sopimuksiin, ja tämän uskotaan osaltaan johtaneen kruunun menetykseen.

Avioliitot

Rikhard avioitui 22. tammikuuta 1383 Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsija Kaarle IV:n ja tämän neljännen puolison Elisabet von Pommernin vanhimman tyttären, prinsessa Anne von Böhmenin kanssa. Aikalaiskronikoitsija Thomas Walsinghamin mukaan Rikhard oli valinnut Annen morsiamekseen vuonna 1381 täysin omasta tahdostaan. Heille ei syntynyt lapsia ja Anne kuoli vuonna 1394. Rikhard koki menetyksen raskaana. Puolison kuolema ja perijän puuttuminen olivat askelia kohti kruunun menetystä.

Satavuotisen sodan päättäneen aselevon vahvistamiseksi 29-vuotias Rikhard avioitui 31. lokakuuta 1396 kuusivuotiaan Ranskan prinsessa Isabella de Valois'n kanssa, joka oli kuningas Kaarle VI:n ja kuningatar Isabella von Bayernin vanhin tytär. Tämäkin avioliitto jäi ilman perillisiä Rikhardin kuollessa kun Isabella oli 10-vuotias.

Vallan heikkeneminen

Kun Rikhard alkoi keskittää enemmän valtaa itselleen ja suosia sisäpiiriä hallituksessa, hän alkoi saada vihamiehiä syrjimistään aatelisista, joihin lukeutui monia vaikutusvaltaisia miehiä, kuten Edvard III:n poika, isosetä Gloucesterin herttua Thomas of Woodstock. Heistä muodostui ryhmä, joka kutsui itseään nimellä Lords Appellant. Ryhmään kuuluivat Warwickin jaarli, Arundelin jaarli, Nottinghamin jaarli ja Derbyn jaarli. He halusivat vaikuttaa kuninkaan hallintotapaan ja vaativat ensi sijassa sodan jatkamista Ranskaa vastaan, vastoin Rikhardin rauhanpyrkimyksiä. Näin he pyrkivät tavoittelemaan omaansa eikä niinkään valtion etua.

Vuonna 1387 Englannin parlamentti vaati ryhmän painostuksesta Rikhardia vaihtamaan epäsuosiolliset valtuutetut. Nuori kuningas ei tähän suostunut, ja syttyi aseellinen selkkaus, jonka Lords Appellantin joukot voittivat. Tämän seurauksena Rikhard teljettiin Lontoon Toweriin ja vuonna 1388 "armoton parlamentti", johon kuului joukko Rikhardiin vihamielisesti suhtautuvia lordeja ja jota johti kuninkaan isosetä, Gloucesterin herttua Thomas, tuomitsi monia kuninkaan suosikkeja kuolemaan tai maanpakoon. Rikhard pakotettiin uusimaan kruunajaisvalansa ja hänen valtansa oli jo hyvää vauhtia rapistumassa.

Rikhard otti opikseen välikohtauksesta ja ryhtyi varovaisemmaksi aatelisten suhteen. Vuonna 1390 juhlittiin Rikhardin syntymäpäiviä turnajaismenoilla, ja harmonia tuntui taas palanneen, etenkin kun Lancasterin herttua John of Gent palasi jo vuonna 1386 aloittamaltaan Kastilian kruununtavoittelu sotaretkeltään Espanjasta takaisin Englantiin ja Lords Appellantin johtoon.

Turnajaisissa Rikhardin ritarit käyttivät symbolinaan Rikhardin valitsemaa tunnusta, valkoista uroshirveä (engl. white hart). Rikhard oli taiteesta ja hyvästä ruuasta ja viinistä nauttiva kuningas. Hän oli tarkka hovietiketin suhteen ja harrasti arkkitehtuuria ja kirjallisuutta.

Westminster Hall vuonna 1841

Korkeasti sivistynyt Rikhard oli yksi merkittävimmistä kuninkaallisista taiteen suosijoista. Hän oli kirjailija ja runoilija Geoffrey Chaucerin suojelija. Rikhard tilasi kuninkaalliselta puuseppä Hugh Herlandilta vuonna 1393 teknisesti innovatiivisen gotiikan arkkitehtuuria edustavan puisista kattotuoleista (hammerbeam) rakentuvan katon, joka muutti normannilaista arkkitehtuuria edustaneen Westminsterin palatsin suurimman salin, Westminster Hallin nykyiseen muotoonsa omaksi kulttipaikakseen. Mitoiltaan 20,7 x 73,2 metriä oleva vapaasti kannateltu (ilman tukipilareita) katto oli keskiajan suurin Englannissa.

Huolimatta aikaansa edellä olevista ominaisuuksistaan Rikhard II uskoi perinteisiin kuninkuutensa suhteen. Hänen sanaansa oli toteltava, eikä tekoja tai päätöksiä saanut arvostella. Hän myös vaati tietynlaista, selkeää alamaista käytöstä ympärillään olevilta ihmisiltä. Hänen aikanaan kuninkaan puhuttelu "ylhäisyys" muuttui muotoon "kuninkaallinen majesteetti" ja "teidän korkeutenne".

Rikhard tapaa kapinoivia talonpoikia. Jean Froissart Chroniques n. 1475.

Rikhardilta todettiin kuitenkin puuttuvan joitakin tärkeitä kuninkaan ominaisuuksia. Hän ei ollut taistelutahtoinen kuten isoisänsä Edvard III. Skotlantia vastaan tehty sotaretki vuonna 1385 ei koitunut merkittäväksi, ja hän solmi Ranskan kanssa Satavuotisen sodan päättäneen 28-vuottta kestäneen aselevon vuonna 1396. Rauha aiheutti närkästystä, vaikka se toi vakautta valtakuntaan. Rikhardin suhde rauhaan näkyi myös hänen ensimmäisellä anglo-irlantilaisten lordien ja gaelien välisten kiistojen sovittelumatkallaan Irlantiin vuonna 1394. Hän kohteli irlantilaisia kunnioittaen, jopa ystävällisesti, ja ilman hänen syöksemistään vallasta olisi Irlanti ehkä säästynyt useilta selkkauksilta.

Suistuminen vallasta ja kuolema

Wiltonin diptyykki n. 1394-1399, toinen paneeli. Rikhardin tilasi kannettavan alttaritaulun Irlannin sotaretkilleen. Neitsyt Marian ja Jeesus-lapsen eteen polvistuneen Rikhardin takana ovat hänen suojeluspyhimyksensä Itä-Anglian kuningas Edmund Marttyyri, Edvard Tunnustaja ja Johannes Kastaja.

Lisää ongelmia seurasi, kun Rikhard päätti haluavansa lopullisesti eroon Lords Appellant -ryhmästä vuonna 1397. Hän teloitutti ja ajoi maanpakoon ryhmän jäseniä ja vaati kaikilta ehdotonta sitoutumista hänen hallintaansa. Hän näki itsensä Jumalan valitsemana prinssinä eikä hyväksynyt arvostelua. Rikhardilla ei edelleenkään ollut jälkeläistä, ja häntä huolestutti kruunun kohtalo ja erityisesti setänsä Lancasterin herttua John of Gentin poika, serkku Henry Bolingbroke. Niinpä hän karkotti tämän vuonna 1399 kymmeneksi vuodeksi. John of Gentin kuoltua helmikuussa 1399 Rikhard takavarikoi tämän Lancasterin herttuakunnan laajat maa-alueet, joka oli muodostanut oman valtion valtiossa, ja jakoi ne kannattajiensa kesken.

Rikhardin ollessa anglo-irlantilaisten lordien ja gaelien välisten kiistojen sovitteluretkellä Irlannissa vuonna 1399 Henry Bolingbroke rantautui Yorkiin tukenaan Ranskan kuninkaan armeija. Hän vaati omaksi isältään jääneitä alueita ja sai pian haltuunsa miltei koko itäisen ja eteläisen Englannin. Hänen suunnitelmaansa ei kuulunut kuninkuuden anastaminen Rikhardilta, vain oman perintönsä palauttaminen ja Lords Appellantin aseman palauttaminen. Kuninkaan palatessa takaisin matkaltaan koko Englanti oli jo tyytymättömyyden vallassa, ja kansa yllytti Henry Bolingbrokea kuninkaaksi.

Rikhard vangittiin ja pakotettiin luopumaan kruunustaan. Hänet tuomittiin parlamentin edessä, ja Henry Bolingbrokesta tuli uusi kuningas, Henrik IV. Rikhard kuoli 33-vuotiaana vankeudessa helmikuussa 1400 Pontefractin linnassa Länsi-Yorkshiressä, todennäköisesti hänet murhattiin tai syynä oli syömälakko ja nälkään nääntyminen. Hänet haudattiin Kings Langleyn dominikaaniluostarin kirkkoon Hertfordshireen, josta jäännökset Henrik V siirrätti vuonna 1413 Westminster Abbeyyn, alunperin itselleen tarkoitettuun hautamonumenttiin.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Rikhard II Wikimedia Commonsissa

Edeltäjä: Edvard III

Englannin kuningas 1377–1399

Seuraaja: Henrik IV