Rikhard II
Richard II (6. tammikuuta 1367 – 14. helmikuuta 1400) oli Englannin kuningas vuosina 1377–1399. Hän oli edellisen kuninkaan Edvard III:n pojanpoika. Hänen isänsä oli Poitiers'n taistelusta tunnettu Edvard Musta prinssi.
Koska Rikhard syntyi loppiaisena ja kolme kuningasta oli läsnä hänen syntyessään, syntyi legenda, jonka mukaan hänen oli määrä tehdä suuria asioita, vaikka hän olikin vasta kuningasperheen toinen poika. Hänestä tuli kuitenkin kruununperijä, kun hänen vanhempi veljensä kuoli jo lapsuudessa. Hänestä tehtiin myös Walesin prinssi isänsä kuollessa yllättäen vuonna 1376. Kun Edvard III kuoli seuraavana vuonna, Rikhard II kruunattiin kuninkaaksi vain kymmenvuotiaana, joskin todellista valtaa käytti aluksi Rikhardin enon, Juhana Gentin, johtama aatelisten neuvosto. Rikhard II oli viimeinen Plantagenetien Angevin (Anjou) sukuhaaran kuningas. Hänen jälkeensä suvun miespuoliset jälkeläiset jakautuivat kahteen keskenään taistelevaan haaraan: Lancaster- ja York-sukuihin. Rikhard II:n valtakautta leimasivat sisäpoliittiset kiistat ja valtakamppailut aatelisten kanssa. Rikhard II:n on väitetty keksineen nenäliinan.[1][2] Hän oli hyvin tarkka hovin tarjoilusta ja aterioista.
Sisällysluettelo
Rikhardin nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1381 ollessaan 14-vuotias Rikhard ratkaisi vaarallisen talonpoikaiskapinan ratsastamalla rohkeasti kapinoivien talonpoikien keskuuteen ja ilmoittamalla, "minä olen teidän kuninkaanne". Hän tarjosi talonpojille armahdusta, joka tosin myöhemmin kumottiin ja yllyttäjät teloitettiin. Teko osoitti kuitenkin nuoren kuninkaan rohkeutta ja sai kapinat Lontoon kaduilla loppumaan. Myöhemmällä aikuisiällä Rikhard ei kuitenkaan kyennyt ajan hengen vaatimiin kompromisseihin ja sopimuksiin, ja tämän uskotaan osaltaan johtaneen kruunun menetykseen.
22. tammikuuta 1383 Rikhard avioitui Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijan Kaarle IV:n tyttären, Böömin Annen, kanssa. He eivät kuitenkaan saaneet lapsia, ja Anne kuoli vuonna 1394. Rikhard koki menetyksen raskaasti, ja puolison kuolema ja perijän puuttuminen olivat askelia kohti kruunun menetystä. Vuonna 1396 Rikhard meni kuitenkin uudelleen naimisiin, tällä kertaa Ranskan kuninkaan Kaarle VI:n tyttären Valois’n Isabellan kanssa. Tästäkään avioliitosta kuningas ei kuitenkaan saanut perijää.
Vallan heikkeneminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kun Rikhard alkoi keskittää enemmän valtaa itselleen ja suosia sisäpiiriä hallituksessa, hän alkoi saada vihamiehiä syrjimistään aatelisista, joihin lukeutui monia vaikutusvaltaisia miehiä, kuten Edvard III:n poika, Gloucesterin herttua Woodstockin Thomas. Heistä muodostui ryhmä, joka kutsui itseään nimellä Lords Appellant. He halusivat vaikuttaa kuninkaan hallintotapaan ja vaativat ensi sijassa sodan jatkamista Ranskaa vastaan, vastoin Rikhardin rauhanpyrkimyksiä. Näin he pyrkivät tavoittelemaan omaansa eikä niinkään valtion etua. Vuonna 1387 Englannin parlamentti vaati ryhmän painostuksesta Rikhardia vaihtamaan epäsuosiolliset valtuutetut. Nuori kuningas ei tähän suostunut, ja syttyi aseellinen selkkaus, jonka Lords Appellantin joukot voittivat. Tämän seurauksena Rikhard teljettiin Toweriin ja hänen valtuutettunsa joko teloitettiin tai ajettiin maanpakoon. Rikhardin valta oli jo hyvää vauhtia rapistumassa.
Hauras rauha[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
.jpg)
Rikhard otti opikseen välikohtauksesta ja ryhtyi varovaisemmaksi aatelisten suhteen. Vuonna 1390 juhlittiin Rikhardin vanhenemista turnajaisin, ja harmonia tuntui taas palanneen, etenkin kun John Gaunt palasi Espanjasta takaisin Englantiin ja Lords Appellantin johtoon. Turnajaisissa Rikhardin ritarit käyttivät symbolinaan Rikhardin valitsemaa tunnusta, valkoista uroshirveä. Rikhard oli taiteesta ja hyvästä ruuasta ja viinistä nauttiva kuningas. Hän oli tarkka hovietiketin suhteen ja harrasti arkkitehtuuria ja kirjallisuutta. Huolimatta näistä aikaansa edellä olevista ominaisuuksistaan hän uskoi perinteisiin kuninkuutensa kohdalla. Hänen sanaansa oli toteltava, eikä tekoja tai päätöksiä saanut arvostella. Hän myös vaati tietynlaista, selkeää alamaisen käytöstä ihmisiltä ympärillään.
Rikhardilta todettiin kuitenkin puuttuvan joitakin tärkeitä kuninkaan ominaisuuksia. Hän ei ollut taistelutahtoinen kuten isoisänsä. Skotlantia vastaan tehty sotaretki vuonna 1385 ei koitunut merkittäväksi, ja hän solmi Ranskan kanssa 28-vuotisen aselevon vuonna 1396. Rauha aiheutti närkästystä, vaikka se toikin vakautta valtakuntaan. Rikhardin suhde rauhaan näkyi myös hänen ensimmäisellä retkellään Irlantiin vuonna 1394. Hän kohteli irlantilaisia kunnioittaen, jopa ystävällisesti, ja ilman hänen syöksemistään vallasta olisi Irlanti ehkä säästynyt useilta selkkauksilta.
Rikhardin syökseminen vallasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lisää ongelmia seurasi, kun Rikhard päätti haluavansa lopullisesti eroon Lords Appellant -ryhmästä vuonna 1397. Hän teloitutti ja ajoi maanpakoon ryhmän jäseniä ja vaati kaikilta ehdotonta sitoutumista hänen hallintaansa. Hän näki itsensä Jumalan valitsemana prinssinä eikä hyväksynyt arvostelua. Rikhardilla ei edelleenkään ollut jälkeläistä, ja häntä huolestutti kruunun kohtalo ja erityisesti serkkunsa, Juhana Gentin poika, Henry Bolingbroke. Niinpä hän karkotti tämän vuonna 1399 kymmeneksi vuodeksi. Gentin kuoltua samana vuonna Rikhard takavarikoi tämän maa-alueet itselleen.
Rikhardin ollessa sotaretkellä Irlannissa Bolingbroke rantautui Yorkiin tukenaan Ranskan kuninkaan armeija. Hän vaati omaksi isältään jääneitä alueita ja saikin pian haltuunsa miltei koko itäisen ja eteläisen Englannin. Hänen suunnitelmaansa ei kuulunut kuninkuuden anastaminen Rikhardilta, vain oman perintönsä palauttaminen ja Lords Appellant:n aseman palauttaminen. Kuninkaan palatessa takaisin retkeltään koko Englanti oli jo tyytymättömyyden vallassa, ja kansa yllytti Bolingbrokea kuninkuuteen. Rikhard vangittiin ja pakotettiin luopumaan kruunustaan. Hänet tuomittiin parlamentin edessä, ja Henry Bolingbrokesta tuli uusi kuningas, Henrik IV. Rikhard kuoli vankeudessa, todennäköisesti hänet murhattiin tai syynä oli nääntyminen nälkään. Hänet haudattiin Kings Langley -kirkkoon, mutta siirrettiin vuonna 1413 Westminster Abbeyyn.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
|
Edeltäjä: Edvard III |
Englannin kuningas 1377–1399 |
Seuraaja: Henrik IV |
