Edvard II
| Edvard II | |
|---|---|
 Kuningas Edvard II, hautamonumentti Glouchesterin tuomiokirkossa | |
| Englannin kuningas | |
| Valtakausi | 7. heinäkuuta 1307 – 13./21. tammikuuta 1327 |
| Kruunajaiset | 25. helmikuuta 1308 Westminster Abbey |
| Edeltäjä | Edvard I |
| Seuraaja | Edvard III |
| Syntynyt |
25. huhtikuuta 1284 Caernarfonin linna, Gwynedd, Wales |
| Kuollut |
21. syyskuuta 1327 (43 vuotta) Berkeleyn linna, Gloucestershire |
| Hautapaikka | Gloucesterin tuomiokirkko, Englannin kuningaskunta |
| Puoliso | Isabella de France ( 1308) |
| Lapset |
|
| Koko nimi | Edward of Plantagenet |
| Suku | Plantagenet/ Anjou |
| Isä | Edvard I |
| Äiti | Eleonoora Kastilialainen |
| Uskonto | roomalaiskatolilainen |
Edvard II (engl. myös Edward of Caernarvon); (25. huhtikuuta 1284 Caernarfonin linna, Wales, Englannin kuningaskunta – mahdollisesti syyskuu 1327 Berkeleyn linna Gloucestershire) oli Englannin kuningas vuosina 1307–1327.[1]
Hän oli kuningas Edvard I:n ja tämän ensimmäisen puolison, kuningatar Eleonor Kastilialaisen nuorin poika ja ensimmäinen Walesin prinssi. Koska hän ei piitannut aatelistosta vaan alempiarvoisista suosikeistaan, hänen valtakauttaan leimasivat sisäpoliittiset levottomuudet, jotka lopulta johtivat kuninkaan syrjäyttämiseen ja murhaan. Edvard II:n kuoleman jälkeen Englannin valtaistuimelle nousi hänen poikansa Edvard III.[1]
Suku, Walesin prinssi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Edvard II oli kuningas Edvard I:n ja tämän ensimmäisen puolison Eleonor Kastilialaisen kuudestatoista lapsesta nuorin.[1] Kaikki prinssi Edwardia vanhemmat poikalapset kuolivat jo lapsina. Edwardin ainoa elossa ollut veli, prinssi Alfonso kuoli muutama kuukausi Edwardin syntymän jälkeen, mikä teki nuorimmasta, prinssi Edwardista kruununperijän. Hän oli ensimmäinen englantilaisen hallitsijan poika, joka sai Walesin prinssin arvonimen 7. helmikuuta 1301. Äiti kuoli kun poika oli 6-vuotias ja siihenkin asti häntä olivat kasvattaneet pääasiassa lapsenhoitajat ja palvelijat kuningatar Eleonoren ollessa puolisonsa kanssa tämän perintömailla Gascognessa.
Hänellä oli myös kolme sisaruspuolta isänsä toisesta avioliitosta Ranskan prinsessa Margueriten kanssa – joka oli hänen tulevan puolisonsa tätipuoli – hän oli hyvissä väleissä. Vain kaksi vuotta häntä vanhempi äitipuoli toimi sovittelijana ikääntyvän, ärtyisän isän ja pojan välillä.[2]
Isä Edvard I, joka tunnettiin sotilaallisista saavutuksistaan, halusi opettaa pojalleen sodankäynti- ja valtiomiestaitoja jo lapsuudesta lähtien, mutta kruununprinssi Edward oli enemmän kiinnostunut englanninvinttikoiristaan, musiikista, soutamisesta ja puutarhanhoidosta sekä oleilusta puutarhatyöläisten kanssa. Prinssi otti kyllä osaa useisiin isänsä Skotlannin-sotaretkiin, oli kiinnostunut hevosista ja hyvä ratsastaja.
Kuninkaan mielestä ongelmat johtuivat kuninkaalliseen talouteen vuonna 1300 tulleesta Piers Gavestonista (n. 1284–1312), alkujaan gascognelaisesta ritarista,[3] jonka on arveltu olleen prinssin rakastaja tai ainakin erittäin läheinen ystävä. Kuningas karkotti Gavestonin maanpakoon Ranskaan, mutta kun Edvard I kuoli 7. heinäkuuta 1307, Edvard II kutsui ensi töikseen Gavestonin takaisin ja teki tästä ennenkuulumattomasti Cornwallin jaarlin, joka kuului arvonimenä vain kuninkaallisen perheen prinsseille. Piers Gavestonin vihamiehet teloittivat hänet kesäkuussa 1312.[1]
Vaikka prinssi Edward oli fyysisesti yhtä vaikuttava, lihaksikas ja pitkäkasvuinen kuten hänen 188 cm pitkä isänsä, häneltä puuttui tämän vallan- ja kunnianhimo. Hän oli kiinnostuneempi huvittelusta, veneurheilusta ja ruumiillisesta työstä, kuten pensasaitojen muotoiluista ja ojien kaivamisesta. Walesin prinssin lapsuutta ja nuoruutta hallitsi dominoiva ja kiivasluonteinen isä, mikä söi nuoren Edwardin itseluottamusta.
Avioliitto ja jälkeläiset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Valtakauden alussa kuninkaan suosikki, Cornwallin jaarli Piers Gaveston toimi Englannin sijaishallitsijana, kun nuori kuningas Edvard II matkusti Ranskaan. Hän avioitui Boulogne-sur-Mer'issä 25. tammikuuta 1308 kuningas Filip IV:n ja Jeanne I de Navarren nuorimman tyttären, noin 15-vuotiaan prinsessa Isabella de Francen kanssa, joka oli kihlattu hänelle jo vuonna 1299.
Ranskan prinsessa Isabellan veljiä olivat Ranskan kuninkaat Ludvig X, Filip V ja Kaarle IV. Avioliitto oli tuomittu epäonnistumaan alusta alkaen. Edvard laiminlöi puolisoaan viettämällä suuren osan ajastaan hyvien ystäviensä kanssa yrittäen vahvistaa valtaansa.
Avioliitosta syntyi neljä lasta:
- Edward (13. marraskuuta 1312 – 21. kesäkuuta 1377), tuleva kuningas Edvard III, avioitui Philippa de Hainaultin kanssa, heillä oli yli kymmenen lasta
- John (15. elokuuta 1316 – 13. syyskuuta 1336), Cornwallin jaarli, kuoli 20-vuotiaana naimattomana, ei jälkeläisiä
- Eleanor (18. kesäkuuta 1318 – 22. huhtikuuta 1355), avioitui alankomaalaisen Gelren kreivi Reinoud II:n kanssa, heillä oli jälkeläisiä
- Joan (Joan of England, 5. heinäkuuta 1321 – 7. syyskuuta 1362), avioitui Skotlannin kuningas David II:n kanssa, ei jälkeläisiä
Edvardilla oli myös ainakin yksi avioton poika, Adam FitzRoy (n. 1307–1322), joka oli isänsä mukana Skotlannin sotaretkillä vuonna 1322 ja kuoli pian sen jälkeen.
Taistelu Skotlannista
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Skotlannin kuningas Robert I Bruce valloitti vääjäämättä Edvardilta takaisin isä Edvard I:n valtaamia alueita. Kesäkuussa 1314 Edvard johti suuren armeijan Skotlantiin pelastamaan Stirlingin linnaa, jota Robert Bruce miehineen piiritti. Bruce kuitenkin löi Edvardin kurittomat ja huonosti johdetut joukot täysin Bannockburnin taistelussa 24. kesäkuuta 1314. Tästä eteenpäin Bruce oli varma asemastaan skottien kuninkaana ja kosti Edvard I:n teot tuhoamalla Englannin pohjoiset kreivikunnat. Tämä varmisti, että Englannin ja Skotlannin välinen sota jatkui vielä seuraavat 300 vuotta.[4][1]
Valtataistelu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Edvard II:n häpeällinen tappio teki hänet aiempaa riippuvaisemmaksi paroneistaan. Serkku Lancasterin jaarli Thomasilla oli nyt mahdollisuus pelastaa Englanti kuninkaan kyvyttömyyden seurauksilta. Hän oli osoittanut tiettyä taitoa oppositiojohtajana, mutta häneltä puuttui edellisten paronijohtajien, kuten Simon de Montfortin, luovuus ja johtajan ominaisuudet. Thomas oli de facto johtaja, koska hän oli vaurain paroneista, ei kyvykkyytensä vuoksi. Hän halusi pitää Edvardin heikkona ja epäiltiin jopa Thomaksen tehneen salaisen liiton Skotlannin kuningas Robert Brucen kanssa.[1]
Kuten keskiajan paronien kapinoissa usein tapahtui, oppositio jakautui keskenään kilpaileviin ryhmiin. Pembroken jaarl Aymer de Valencen johtama ryhmä vihasi Lancasterin jaarlia niin paljon, että kannatti kuningasta. He eivät halunneet paluuta hallintojärjestelmään, joka vallitsi Simon de Montfortin kaapattua Henrik III:n. Nämä ongelmat yhdessä johtivat siihen, että vuonna 1318 Edvardille palautettiin osa hänen käskyvallastaan. Kaikesta huolimatta kuningas kuitenkin vihasi Aymer de Valencea lähes yhtä paljon kuin Leicesterin jaarli Thomasia ja löysi tilalle nyt kelvollisen neuvonantajan Winchesterin jaarli Hugh le Despenserista, paronista, jolla oli paljon kokemusta.[1]
Hugh le Despenserin pojasta Hugh le Despenser nuoremmasta tuli kuninkaan henkilökohtainen ystävä ja suojatti, vuonna 1312 murhatun Piers Gavestonin tilalle. Paronien raivo Despenseriä kohtaan oli yhtä kiivasta kuin aiempaa suosikkiakin vastaan. Paronit olivat närkästyneitä isän ja pojan saamista etuuksista, erityisesti kun nuorempi Despenser sai vaimonsa Eleanor de Claren mukana Gloucesterin kreivikunnan, Glamorganin ja muita alueita.
Vuonna 1321 paronien tapaamisessa päätettiin Lancasterin jaarli Thomasin johdolla karkottaa Hugh le Despenser poikineen. Tämä sai Edvardin toimimaan. Vuonna 1322 hän kutsui Despenserit maanpaosta ja käynnisti heidän puolestaan sodan paroneja vastaan. Lancasterin jaarli Thomas joukkoineen lyötiin Boroughbridgen taistelussa ja teloitettiin sen jälkeen Pontefractissa hyvin samaan tapaan kuin Piers Gaveston vuonna 1312.
Edvardin juokkojen voitto sisällissodassa 1321-1322 ja protektonistet toimenpiteet kuin vuoden 1326 asetus, jolla perustettiin säädellyt markkinat tai tuotantokillat 14 kaupunkiin villakauppaa varten, eivät johtaneet kompromissiin kuninkaan ja aatelisten välillä.[3]
Despenserien suku hallitsi Englantia seuraavat viisi vuotta. Heidän johdollaan hallintoa kehitettiin, mutta samalla suvusta tuli hyvin korruptoitunut. Tämä alkoi aiheuttaa laajaa ärtymystä, ja erityisesti heihin oli närkästynyt kateellinen kuningatar Isabella de France.[1]
Kuninkaan viraltapano
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Englannin ja Ranskan välille syntyi kiista, kun kuningatar Isabellan veli Kaarle IV alkoi rakentaa linnoitusta englantilaisten alueelle Akvitaniaan. Tällöin Despenserit takavarikoivat kuningattaren laajat tilukset, karkottivat hänen uskolliset ranskalaiset palvelijansa ja ottivat hänen kolme lastaan huostaansa. Eleanor de Clare määrättiin Isabellan "taloudenhoitajaksi" valvomaan tämän toimia. Kuningatar pysytteli aloillaan aina vuoteen 1325 asti, jolloin hän matkusti Ranskaan neuvottelemaan ratkaisua kiistaan. Hänen vanhin poikansa Edward of Windsor (tuleva Edvard III) seurasi myöhemmin vannomaan uskollisuutta Kaarlelle, kun sovinto oli saavutettu. Kuningatar Isabellan kohtelias käytös lievitti Despensereiden ja hänen aviomiehensä kaunaisuutta, ja Isabellaa pidettiin lojaalina.[1]
Kuningatar Isabella päätti olla palaamatta aviomiehensä luo ennen niin kauan kuin Despenserit pysyivät hänen suosikkeinaan. Pariisissa hän liittoutui Marchin jaarli Roger Mortimerin kanssa, josta tuli hänen rakastajansa. Mortimer oli ollut maanpaossa vuodesta 1323 lähtien, jolloin hän oli noussut kapinaan Despensereiden vallattua hänen maansa. Kuningatar Isabella nousi 24. syyskuuta 1326 maihin Essexissä Roger Mortimerin, tämän pojan ja suuren sotajoukon kanssa. Isabella ilmoitti tulleensa kostamaan Lancasterin jaarlin murhan ja karkottamaan Despenserit. Edvardin kannattajat hylkäsivät kuninkaan ja tämä lähti pakoon nuoremman Hugh le Despenserin tiluksille Glamorganiin. Isabellan saapuessa Lontooseen hänen kannattajansa aloittivat väkivaltaisen kansannousun.[1]
Seurasi viikkoja kestänyt anarkia. Tämän jälkeen käynnistyi ajojahti Edvardin kiinniottamiseksi. Edvard ja kourallinen kannattajia vangittiin 16. marraskuuta ja vietiin Monmouthin linnaan Walesiin, josta hänet myöhemmin siirrettiin Kenilworthin linnaan.[3]
Kuningas taivuteltiin luopumaan virastaan, vaikka tämän mahdollistavaa virallista prosessia ei Englannissa vielä tässä vaiheessa tunnettu. Tammikuussa 1327 parlamentti kuitenkin kokoontui keskustelemaan Edvardin tulevaisuudesta ja päätti 12. tammikuuta, että kuningas syrjäytettäisiin ja kruunua tarjottaisiin hänen pojalleen. Perusteluiksi viraltapanolle mainittiin Edvardin huono johtaminen ja henkilökohtaisen elämän ongelmat, minkä johdosta maa oli ajautunut kaaokseen. Lisäksi parlamentti hyödynsi Herefordin piispa Adam Orletonin antamia julkisia lausuntoja Edvardin hallintotapaa vastaan ja väitteitä, jonka mukaan lontoolaiset olisivat vaatineet uutta kuningasta. Edvard sai tiedon parlamentin suunnitelmista 20. tammikuuta ja lisäksi uhkavaatimuksen, jonka mukaan mikäli hän ei luopuisi kruunusta vapaaehtoisesti, hänen poikansa menettäisivät oikeuden kruunuun ja sitä tarjottaisiin jollekin toiselle. Edvard luopui kruunusta seuraavana päivänä ja tästä edespäin hänet tunnettiin nimellä Edvard Caernarvonlainen. Uusi kuningas Edvard III kruunattiin 1. helmikuuta.[5]
Molemmat Despenserit tuotiin oikeuden eteen ja teloitettiin julmasti. Vanhemman Hugh le Despeserin ruumis syötettiin mestauksen jälkeen koirille ja nuorempi Hugh le Despenser hirtettiin, mestattiin ja revittiin neljään osaan.[6]
Syrjäytetty kuningas vankeudessa ja kuolema
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kuningatar Isabellan ja Marchin jaarli Roger Mortimerin asema oli siinä määrin epävarma, etteivät he uskaltaneet jättää syrjäytettyä kuningasta poliittisten vihollistensa käsiin. Edvard siirrettiin 3. huhtikuuta 1327 Kenilworthin linnasta Berkeleyn linnaan Gloucestershireen.[7] Geoffrey le Bakerin poleemisesta kronikasta poiketen todistusaineisto osoittaa, että Edvardia kohdeltiin vankeudessa hyvin.
Myöhemmin perimätiedon mukaan huhuttiin, että Edvard oli murhattu syyskuussa 1327[1][3] työntämällä kuparisauva hänen peräaukkoonsa (myöhemmin mainittiin tulikuuma rautatanko,[6] niin kuin legendan mukaan Edmund Rautakylki murhattiin). Tätä pidettiin homoseksuaalille sopivana kuolemana. Tarinoiden mukaan murha tehtiin näin, jotta kuolema olisi näyttänyt luonnolliselta: työntämällä peräsuoleen ensin metalliputki voitiin tulikuumalla rautatangolla kärventää sisälmykset jättämättä palojälkiä peräaukkoon. Todennäköisempi keino oli tukehduttaa Edvard.[8] Tästä huhusta kertoi yksityiskohtaisesti paljon myöhemmin historioitsija Thomas More.
.jpg)
Kuningas Edvard II kuoli 43-vuotiaana syyskuussa 1327 ja hänet haudattiin joulukuussa 1327 Gloucesterin tuomiokirkkoon, Gloucestershireen.[7]
Joidenkin 2000-luvun historioitsijoiden mukaan murha oli lavastettu, kuningas Edvard II pääsi pakenemaan ulkomaille, jossa hän eli vuoteen 1330 saakka.[1] Tämä on kuitenkin kyseenalaistettu se valossa, että kun Edvard III määräsi Mortimerin teloitettavaksi, yhdeksi syytteeksi luettiin osallisuus Edvard II:n kuolemaan.[8]
Kuninkaan kuoleman jälkeen kuningatar Isabellan ja Marchin jaarli Roger Mortimerin valtakausi ei kestänyt kauan. He tekivät rauhan skottien kanssa Northamptonin rauhansopimuksella keväällä 1328. Sopimus oli epäsuosittu. Edvardin velipuoli Edmund of Woodstock teloitettiin 19. maaliskuuta 1330 hänen juoniteltuaan Edvardin palauttamiseksi valtaan. Joidenkin mukaan Roger Mortimer oli syöttänyt Edmundille väärää tietoa Edvardin elossaolosta saadakseen tämän ansaan. Heti tultuaan täysi-ikäiseksi vuonna 1330 Edvard III teloitutti Roger Mortimerin syytettynä valtiopetoksesta ja Edvard II:n murhasta. Edvard III säästi äitinsä, leskikuningatar Isabellan ja myönsi tälle runsaskätisen määrärahan määräten kuitenkin, että Isabellan on vetäydyttävä julkisuudesta. Isabella kuoli Hertfordissa 23. elokuuta 1358.
Fieschi-kirje
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Genovalainen pappi Manuele de Fieschi kirjoitti kirjeen Edvard III:lle noin vuonna 1337; kirjeen kopio löydettiin Montpellier’sta vuonna 1878. Sen mukaan Edvard ei kuollut vaan hän pakeni. Kirjeessä kerrotaan kuinka kuningas vaihtoi vaatteita palvelijan kanssa ja tappoi portinvartijan. Tämän jälkeen Edvard pakeni Corfen linnaan, jossa hän asui 18 kuukautta. Sen jälkeen hänen sanotaan olleen Irlannissa yhdeksän kuukautta, kulkeneen läpi Alankomaiden ja matkustaneen Italiaan sekä tavanneen matkalla paavin Avignonissa.
Kirjeen kertomuksen todenmukaisuus on ollut kiistelyn kohteena. Kannattajien mukaan kuningas tiesi, että hänellä ei ole kannatusta kotona ja eikä koskaan yrittänyt paluuta valtaan erityisesti sen jälkeen kun poika Edvard III oli kukistanut Roger Mortimerin. Italialaisessa Ceciman kaupungissa (75 kilometriä Milanosta) elää perimätieto, jonka mukaan Englannin kuningas on haudattuna sinne. Kaupungissa on tyhjä keskiaikainen hautaholvi, jossa kuninkaan ruumiin sanotaan olleen ennen kuin kuninkaan poika kotiutti sen Englantiin.
Kirjeen vastustajien mukaan takana oli Maguelonen piispa, joka oli lähetetty Saksaan häiritsemään anglo-saksalaista liittoumaa. Kirje voisi näin ollen olla kiristysyritys, jolla yritettiin heikentää Edvard III:n asemaa Saksan kuninkaan hovissa. Fieschi oli eri kirkonviroissa Englannissa vuodesta 1319 lähtien ja on myös yrittänyt parantaa asemaansa kuninkaallisessa suojeluksessa.
Edvard II fiktiossa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tunnetuin fiktiivinen kertomus Edvard II:n valtakaudesta on Christopher Marlowen näytelmä Edvard II noin vuodelta 1592 (suomennettu 2003). Derek Jarman ohjasi näytelmästä elokuvan vuonna 1991, pääosissa Steven Waddington, Tilda Swinton ja Andrew Tiernan, jota esitettiin Suomessa nimellä Edward II.
Kuningatar Isabella de Francesta on kirjoitettu useita kirjoja.
Mel Gibsonin elokuva Braveheart – taipumaton kuvaa Edvard II:n erittäin naismaiseksi. Kuvaus on virheellinen, sillä Edvard II:n ulkomuoto oli samankaltainen kuin erittäin pitkäkasvuisen ja sotilaselämän karaiseman isänsä, aina roikkuvaa oikeaa silmäluonta myöten. Dramaattinen kohtaus, jossa Edvard I paiskaa poikansa oletetun rakastaja Phillipin ulos ikkunasta, on silkkaa sepitettä. Elokuvan mukaan William Wallacella on suhde Edvardin yksinäisen vaimon kuningatar Isabellan kanssa ja hän oli Edvard III:n oikea isä. Todellisuudessa Wallace teloitettiin vuonna 1305, Isabella saapui Englantiin vuonna 1308 ja Edvard III syntyi vuonna 1312.
Edvard II, kuningatar Isabella ja Edvard III esiintyvät myös Ken Follettin romaanissa Maailma vailla loppua ja sen pohjalta tehdyssä tv-sarjassa.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g h i j k l Edward II | Biography, Death, & Facts Encyclopædia Britannica. 12.6.2025. Viitattu 13.6.2025. (englanniksi)
- ↑ Margaret of France englishmonarchs.co.uk. Viitattu 13.6.2025. (englanniksi)
- ↑ a b c d Edward II (r. 1307-1327) The Royal Household. Arkistoitu 2018. Viitattu 13.6.2025. (englanniksi)
- ↑ Daniell, Christopher: Matkaopas historiaan:Englanti. Kustannusosakeyhtiö Puijo, 1995. ISBN 951-579-022-0
- ↑ Phillips, Seymour: Edward II, s. 523–541. Yale University Press, 2011. ISBN 978-0-3001-7802-9 (englanniksi)
- ↑ a b The Tragic Demise of Edward II Historic UK. Viitattu 13.6.2025. (englanniksi)
- ↑ a b LGBTQ History: Piers Gaveston and the Downfall of Edward II English Heritage. Viitattu 30.7.2025.
- ↑ a b Edward II of England: Biography on Undiscovered Scotland Undiscovered Scotland. 2025. Viitattu 30.7.2025. (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
|
Edeltäjä: Edvard I |
Englannin kuningas 1307–1327 |
Seuraaja: Edvard III |
