Jaakko II (Englanti)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Jaakko II ja VII
King James II by Sir Godfrey Kneller, Bt.jpg
Englannin ja Skotlannin kuningas
Valtakausi 6. helmikuuta 1685 – 11. joulukuuta 1688
Kruunajaiset 23. huhtikuuta 1685
Edeltäjä Kaarle II
Seuraaja Vilhelm III Oranialainen
Maria II
Syntynyt 14. lokakuuta 1633
Lontoo, Englanti
Kuollut 16. syyskuuta 1701 (67 vuotta)
Saint-Germain-en-Laye, Ranska
Puoliso Anne Hyde
Maria Modenalainen (Maria Beatrice d'Este) (1658—1718), naim. 1673
Suku Stuart
Isä Kaarle I
Äiti Henrietta Maria
Uskonto anglikaani
roomalaiskatolilainen
Nimikirjoitus JamesIISig.svg

Jaakko II (engl. James II, 14. lokakuuta 163316. syyskuuta 1701) oli Englannin, Irlannin ja Skotlannin (nimellä Jaakko VII) kuningas vuodesta 1685 lähtien. Jaakko II hallitsi veljensä Kaarle II:n jälkeen. Hän oli Englannin viimeinen katolinen hallitsija, ja pyrkimykset levittää katolilaisuutta olivatkin pääsyy hänen nopeaan kukistumiseensa. Englannissa ja Skotlannissa hänen valtakautensa päättyi 1688, Irlannissa 1690.

Kukistettuaan Kaarle II:n kuoltua Monmouthin herttuan kapinayrityksen Jaakko aloitti katolistamistoimet muun muassa nimittämällä katolisia korkeisiin virkoihin protestanttien tilalle ja ajamalla läpi lain, jolla katolisuus tehtiin tasavertaiseksi uskonnoksi anglikaanisuuden rinnalle. Tämä suututti anglikaaneja, ja Lontoon piispan johtama ryhmä päätyi pyytämään Jaakon Maria-tyttären aviomiestä, Alankomaiden Vilhelm Oranialaista turvaamaan Englannin protestanttisuuden.

Vilhelm nousi maihin Englannissa, marssi Lontooseen ja kukisti Jaakon mainiossa vallankumouksessa. Nimitys tulee lähinnä siitä, ettei vallankaappaamiseen tarvittu juurikaan verenvuodatusta, sillä monet Englannin armeijan protestantit eivät halunneet taistella. Jaakko vangittiin, mutta hänen onnistui paeta Ranskaan. Hän kuoli Saint-Germain-en-Layessa vuonna 1701.

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jaakko oli Kaarle I:n ja Henrietta Marian kolmas poika. Hän syntyi St. Jamesin palatsissa lokakuussa 1633 ja hänestä tuli Yorkin herttua seuraavana vuonna. Englannin sisällissodan ajan Jaakko vietti Oxfordissa, rojalistien tukialueella. Kun kaupunki antautui vuonna 1646, parlamentti määräsi Yorkin herttuan kotiarestiin St. Jamesin palatsiin. Vuonna 1648 hän pakeni palatsista ja matkusti naamioituneena Haagiin. Kun Kaarle I mestattiin vuonna 1649, monarkistit julistivat Jaakon vanhemman veljen Kaarle II:n kuninkaaksi. Skotlannin ja Irlannin parlamentit tunnustivat Kaarle II:n kuninkaaksi ja hänet kruunattiin Skotlannin kuninkaaksi Sconessa vuonna 1651. Hän ei kuitenkaan pystynyt nousemaan Englannin hallitsijaksi ja joutui lähtemään maanpakoon Ranskaan. Kuten veljensä, myös Jaakko etsi turvapaikkaa Ranskasta ja palveli Henri Turennen armeijassa. Kun Kaarle liittoutui vuonna 1656 Ranskan vihollisen Espanjan kanssa, Jaakko liittyi Espanjan armeijaan.

Vuonna 1660 Englannin restauraatiossa Kaarle II palasi valtaistuimelle. Vaikka Jaakko oli hänen kruununperijänsä, käytännössä hänen mahdollisuutensa periä kruunu vaikutti heikolta, sillä Kaarle oli vielä nuori mies, jolla oli mahdollisuus hankkia lapsia. Syyskuussa 1660 Jaakko nai Lady Anne Hyden, joka Kaarlen lordikanslerin, Clarendonin jaarli Edward Hyden tytär.

Jaakosta tehtiin kuninkaallisen laivaston ylipäällikkö ja hän johti laivastoa toisessa (1665–1667) ja kolmannessa Englannin–Hollannin sodassa (1672–1674). Englannin kaapattua Uudet-Alankomaat vuonna 1669, se nimettiin Jaakon, Yorkin herttuan, kunniaksi New Yorkiksi. Samoin Jaakon, Albanyn herttuan, mukaan nimettiin Albanyn kaupunki. Jaakko johti myös Stuart-hallitsijasuvun vuonna 1660 perustamaa ja omistamaa Royal African Companya, joka välitti vuoteen 1731 mennessä afrikkalaisia orjia enemmän kuin mikään muu orjakauppaan osallistunut yhtiö.[1]

Uskonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jaakko II:n asu häissä Maria Modenalaisen kanssa vuonna 1673

Jaakko kääntyi katoliseksi noin 1668 tai 1669, mutta asia salattiin jonkin aikaa. Kasvava pelko katolisten vaikutteiden kasvusta hovissa johti siihen, että parlamentti esitteli uuden Test Act -lain vuonna 1673. Tämän lain mukaan kaikkien siviili- ja sotilasviranhaltijoiden piti antaa vala, jolla he muun muassa irtisanoutuivat tietyistä katolisen kirkon tavoista "taikauskoisina ja epäjumalaa palvelevina". Jaakko luopui ylipäällikkyydestään ja näin hänen kääntymisensä katolisuuteen tuli julkiseksi.

Kaarle II oli kääntymistä vastaan ja määräsi Jaakon lapset kasvatettaviksi protestanteiksi. Vuonna 1673 Kaarle kuitenkin salli Jaakon – jonka ensimmäinen vaimo oli kuollut 1671 – naivan katolisen, italialaisen d'Este-suvun prinsessan Maria Modenalaisen. Monet englantilaiset pitivät kuitenkin uutta Yorkin herttuatarta paavin kätyrinä.

Vuonna 1677 Jaakko yritti lepytellä protestantteja sallimalla tyttärensä Marian naivan protestanttisen Oranian prinssin Vilhelm III:n, joka oli myös hänen siskonpoikansa. Myöntymyksestä huolimatta katolisen monarkin pelot vahvistuivat Kaarle II:n vaimon Katariina Braganzalaisen epäonnistuneiden raskauksien myötä. Anglikaaninen kirkonmies Titus Oates levitti vääriä tietoja "paavillisesta salajuonesta", jossa Kaarle murhattaisiin ja Yorkin herttua Jaakko nostettaisiin valtaan. Tekaistu salajuoni nostatti katolisuuden vastaisen hysterian läpi valtakunnan. Kuninkaan käskystä Jaakko jätti Englannin ja lähti Brysseliin. Vuonna 1680 hänestä tuli Skotlannin Lord High Commissioner ja hän siirtyi asumaan Edinburghiin Holyroodin palatsiin.

Englannissa Shaftesburyn jaarli Anthony Ashley Cooper, entinen hallituksen ministeri ja nyt Jaakon ja katolisuuden johtava vastustaja, yritti saada Jaakon poistetuksi perimysjärjestyksestä. Jotkut jopa ehdottivat kruunun siirtämistä Kaarlen aviottomalle pojalle, Monmouthin herttua James Scottille. Tätä tarkoittava Exclusion Bill -lakialoite oli vähällä mennä läpi vuonna 1679 ja Kaarle II hajotti parlamentin. Tämä kriisi johti kaksipuoluejärjestelmän kehittymiseen: whigit kannattivat lakialoitetta ja toryt vastustivat sitä. Kaksi seuraavaa parlamenttia vuosina 1680 ja 1681 hajotettiin samasta syystä.

Rye House -salaliitto vuonna 1683 oli protestanttien juoni sekä Kaarlen että Jaakon surmaamiseksi. Se epäonnistui täysin ja paransi kuninkaan ja Jaakon suosiota. Jaakon asema hallinnossa vahvistui ja Kaarle nimitti hänet takaisin laivaston ylipäälliköksi vuonna 1684.

Valtakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jaakko II (1686)

Kaarle II kuoli sine prole legitima eli ilman laillista perillistä vuonna 1685 kääntyen kuolinvuoteellaan katoliseksi. Jaakko seurasi häntä kuninkaana: Englannissa ja Irlannissa hänen hallitsijanimensä oli Jaakko II, Skotlannissa Jaakko VII. Jaakko kruunattiin Westminster Abbeyssa 23. huhtikuuta 1685. Aluksi avointa oppositiota ei juurikaan esiintynyt. Uusi parlamentti, joka kokoontui toukokuussa 1685 vaikutti suosiolliselta Jaakolle ja myönsi tälle suuren avustuksen.

Jaakko kohtasi kuitenkin Monmouthin kapinan, jota johti Kaarle II:n avioton poika, Monmouthin herttua James Scott. Monmouthin herttua julisti itsensä kuninkaaksi 20. kesäkuuta 1685, mutta hänet lyötiin myöhemmin Sedgemoorin taistelussa. Scott teloitettiin Lontoon Towerissa pian tämän jälkeen. Kuninkaan tuomarit, erityisesti paroni George Jeffreys "hirttävä tuomari" rankaisi kapinallisia julmasti. Tuomari Jeffreysin 'verikäräjät' (engl. Bloody Assizes) herättivät omana aikanaan hyvin vähän vastarintaa ja ne nähtiin useimpien mielestä oikeana vastauksena aseelliseen kapinaan.

Suojellakseen itsensä enemmiltä kapinoilta, Jaakko pyrki kokoamaan suuren vakinaisen armeijan. Nimittämällä katolisia upseereita useiden rykmenttien johtoon, kuningas joutui erimielisyyksiin parlamentin kanssa. Parlamentin toiminta keskeytettiin marraskuussa 1685 eikä se enää kokoontunut Jaakon lyhyen valtakauden aikana.

Uskonnollinen jännitys kiristyi vuonna 1686: Jaakko salli katolisille kuningaskunnan korkeimmat virat. Jaakko vastaanotti hoviinsa paavillisen nuntiuksen, ensimmäisen paavin edustajan Lontoossa sitten Maria I:n. Jaakon rippi-isä Edward Petre oli erityisesti protestanttien hampaissa ja kun Jaakko määräsi useita anglikaaneja viralta pantaviksi, mukaan lukien Lontoon katolisuuden vastainen piispa Henry Compton, Jaakko menetti suuren osan aiemmasta kannatuksestaan.

Sovittelujulistuksessaan vuonna 1687 (engl. Declaration of Indulgence) Jaakko lakkautti lait, jotka rankaisivat katolisia ja protestanttisia toisinajattelijoita. On epäselvää, julkaisiko Jaakko ilmoituksen saadakseen suosiota toisinajattelijoiden joukossa vai oliko hän todella uskonvapauden periaatteen kannalla. Kuningas provosoi oppositiotaan myös Oxfordin yliopiston takia: Jaakko närkästytti anglikaaneja sallimalla katoliset tärkeisiin virkoihin kahdessa Oxfordin suurimmassa yliopistossa, Christ Churchissa ja University Collegessa.

Mainio vallankumous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

pääartikkeli Mainio vallankumous

Huhtikuussa 1688 Jaakko uudisti julistuksensa ja määräsi anglikaanipappien lukevan sen kirkoissaan. Kun Canterburyn arkkipiispa William Sancroft ja kuusi muuta piispaa (jotka tunnettiin nimellä "Seitsemän piispaa") julkaisivat anomuskirjelmän, jossa he vaativat kuninkaan harkitsemaan uudelleen uskonnollisia menettelytapojaan, heidät pidätettiin ja syytettiin kapinahenkisestä julkisesta herjauksesta (seditious libel). Yleinen levottomuus kasvoi kun Jaakko ja katolinen kuningatar Maria Modenalainen saivat pojan ja kruununperijän James Francis Edwardin kesäkuussa 1688. Katolisen hallitsijasuvun uhatessa, useat vaikutusvaltaiset protestantit aloittivat neuvottelut Jaakon vävyn Oranian prinssin Vilhelmin kanssa.

"Kuolemattomana seitsikkona" (engl. Immortal Seven) tunnettu ryhmä protestantteja pyysi 30. kesäkuuta 1688 Oranian prinssiä armeijoineen saapumaan Englantiin. Syyskuuhun mennessä oli tullut selväksi että Vilhelmillä on tarkoitus tunkeutua maahan. 28. syyskuuta Jaakko julkaisi tulevaa maihinnousua vastustavan julistuksen.[2] Jaakko kieltäytyi Ludvig XIV:n avusta peläten, että englantilaiset olisivat ranskalaisten väliintuloa vastaan. Sitä paitsi hän uskoi oman armeijansa olevan riittävän. Mutta kuningas oli liian itsekäs, kun Vilhelm nousi maihin 5. marraskuuta Brixhamissa 15 000 miehen vahvuisen armeijan kanssa,[2] monet protestanttiset upseerit siirtyivät prinssin puolelle. Jaakon oma tytär Anna lähti hovista, mikä aiheutti kuninkaalle suurta ahdistusta. 11. joulukuuta Jaakko yritti paeta Ranskaan heittäen ensin kuningaskunnan suuren sinetin Thamesiin. Hänet kuitenkin otettiin kiinni Kentissä. Koska Oranian prinssi ei halunnut Jaakosta marttyyriä, hän antoi kuninkaan karata 23. joulukuuta. Ludvig XIV vastaanotti Jaakon ja tarjosi tälle palatsin ja avokätisen eläkkeen.

Vilhelm kutsui koolle poikkeuksellisen konventtiparlamentin (edelliskerralla konventtiparlamentti oli palauttanut Kaarle II:n valtaistuimelle). Konventti päätti 12. helmikuuta 1689, että Jaakon maasta poistumisyritys 11. joulukuuta 1688 tarkoitti hallinnosta luopumista ja että valtaistuin oli avoimena (eikä siirtänyt kruunua Jaakko II:n pojalle). Jaakon tytär Maria julistettiin kuningattareksi ja hän oli hallitseva yhdessä aviomiehensä Vilhelm III:n kanssa. Skotlanti seurasi perässä 11. huhtikuuta 1689.

Vilhelm ja Maria antoivat jälkikäteen hyväksyntänsä laille, jota tavallisesti kutsutaan nimellä Bill of Rights ("perusoikeuksien asiakirja"). Laki vahvisti aikaisemman oikeuksien julistuksen, jolla konventtiparlamentti oli julistanut Jaakon karkumatkan vallasta luopumiseksi ja että Maria ja Vilhem III oli kuningatar ja kuningas.

Bill of Rights myös syytti Jaakkoa valta-asemansa väärinkäytöstä, muun muassa se kritisoi seitsemän piispan syytteeseenpanoa, pysyvän armeijan perustamista ja julmien rangaistuksien käyttämistä. Laki myös määräsi, että yksikään katolinen ei voisi nousta Englannin valtaistuimelle eikä yksikään Englannin kuninkaallinen saisi naida katolista. Laki edelleen selvensi kysymystä kruununperijöistä. Ensimmäisenä perimysjärjestyksessä olivat Vilhelmin ja Marian lapset (jos niitä olisi), sitten prinsessa Anna ja hänen lapsensa ja lopulta Vilhelmin lapset myöhemmistä avioliitoista.

Myöhemmät vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskan armeijan tukemana Jaakko nousi maihin Irlannissa maaliskuussa 1689. Toisin kuin Englannin, Irlannin parlamentti julisti, että Jaakko oli yhä kuningas. Jaakon hyväksynnällä parlamentti hyväksyi lain, joka takasi uskonvapauden kaikille Irlannin katolisille ja protestanteille. Vilhelm III löi kuitenkin Jaakon Boynen taistelussa 1. heinäkuuta 1690 ja hän pakeni Ranskaan.

Ranskassa Jaakko asui kuninkaallisessa kartanossa Saint-Germain-en-Layessa. Vuonna 1696 salaliitto yritti murhata Vilhelmin ja palauttaa Jaakon valtaan, mutta juoni epäonnistui. Ludvig XIV tarjosi Jaakolle Puolan kuninkuutta, mutta hän ei ottanut sitä vastaan peläten, että kruunun vastaanottaessaan hän olisi englantilaisten silmissä kelpaamaton Englannin kuninkaaksi. Silloin Ludvig lopetti Jaakon avustamisen. Viimeiset vuotensa Jaakko eli hiljaiseloa. Hän kuoli vuonna 1701 aivoverenvuotoon Saint-Germain-en-Layessa, johon hänet myös haudattiin, tosin osa ruumiista (aivot, sydän, suolet) kuljetettiin muualle.[2]

Perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yorkin herttua James Stuart ja Yorkin herttuatar Anne Hyde tyttäriensä Marian (vas.) ja Annan (oik.) kanssa. Peter Lelyn maalaus 1668-1670. Tytöt lisäsi maalaukseen Benedetto Gennari noin 1680. Taustalla näkyy Windsorin linna.
Maria Modenalainen ja James Francis Edward Stuart, Benedetto Gennari II:n maalaus noin 1690.

Jaakon nuoremmasta tyttärestä Annasta tuli kuningatar Vilhelm III:n kuoltua vuonna 1702 (Maria II oli kuollut vuonna 1694). Act of Settlement ("sovintolaki") vuonna 1701 määräsi, että jos Bill of Rightsissa määrätty perimyslinja katkeaisi, kruunu menisi saksalaiselle serkulle Hannoverin vaaliruhtinatar Sofialle ja hänen protestanttisille perillisilleen. Näin ollen kun Anna kuoli vuonna 1714 (alle kaksi kuukautta Sofian jälkeen), kruunun peri Sofian poika, Hannoverin vaaliruhtinas ja Annan pikkuserkku Yrjö I.

James Francis Edward Stuart, Jaakko II:n poika toisesta avioliitosta Maria Modenalaisen kanssa (kannattajat kutsuivat häntä Jaakko III:ksi ja Jaakko VIII:ksi, vastustajat "vanhaksi kruununtavoittelijaksi") otti asiakseen jakobitismin, jonka tavoitteena oli palauttaa Stuartit valtaan. Hän johti kapinaa Skotlannissa vuonna 1715 pian Yrjö I:n kruunajaisten jälkeen. Sitä seuranneet kansannousut kukistettiin samalla tavalla ja Charles Edward Stuartin vuoden 1745 kapinan jälkeen ei ole ollut vakavia yrityksiä palauttaa Stuartit valtaan vaikkakin yksilötasolla jakobitismin filosofia on säilynyt.

James Francis Edward kuoli vuonna 1766 ja häntä seurasi hänen vanhin poikansa Charles Edward Stuart, jota kannattajat kutsuivat Kaarle III:ksi ja vastustajat "nuoreksi kruununtavoittelijaksi". Charlesia taasen seurasi hänen veljensä Henry Benedict Stuart ("Henrik IX"), joka oli katolisen kirkon kardinaali. Henry oli Jaakko II:n viimeinen laillinen jälkeläinen. Henryn kuoltua jakobiittien perillisehdokkuus siirtyi Kaarle I:n vanhimmalle jälkeläiselle Sardinian kuninkaalle Kaarle Emmanuel IV:lle. Jakobiittien nykyinen perijä Jaakko II:lle on Baijerin herttua Frans Baijerilainen (Franz Bonaventura Adalbert Maria Herzog von Bayern, s. 1933). Vaikka herttua ei ole esittänyt vaatimuksia kruunuun, jakobiitit kutsuvat häntä nimellä "Francis II".

Jälkeläiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jaakko II tunnettiin lukuisista naissuhteistaan, sekä ennen avioliittoaan että sen aikana.[3] Ensimmäisen vaimonsa kanssa hän meni naimisiin Kaarle II:n määräyksestä, koska Lady Anne Hyde oli jo näkyvästi ja pitkällä raskaudentilassaan.

Tunnettuja rakastajattaria olivat Lady Arabella Churchill ja Lady Catherine Sedley. Nämä naiset olivat ulkonäöltään varsin arkisia, mutta puheissaan sukkelia ja älykkäitä. Tämä herätti hovissa huomiota ja Kaarle II jopa vitsaili, että rippi-isä oli määrännyt Jaakko-veljelle rumia rakastajattaria katumusharjoituksina (penance). Sen aikaisen kauneusihanteen mukaisesti naisen piti olla pyöreä ja runsasmuotoinen, mutta Jaakko II piti hoikista ja pitkäsäärisistä naisista.[4]

Aikuiseksi eläneitä aviolapsia oli vain muutama: Maria, Anna, James Francis Edward ja Louisa Maria Theresa, joitten kautta Stuart-suku ei jatkunut merkittävästi. Aviottomia aikuiseksi eläneitä lapsia olivat Henrietta FitzJames, James FitzJames ja Henry FitzJames sekä Catherine Darnley. James FitzJamesistä tuli kokonaisen dynastian kanta-isä: ranskalainen de Fitz-Jamesin herttuasuku ja espanjalainen Alban herttuasuku polveutuvat hänen jälkeläisistään.

I. Lady Anne Hyden kanssa, avioliitto solmittiin 3. syyskuuta 1660. Yorkin herttuatar, menehtyi 34-vuotiaana raskauksien uuvuttamana rintasyöpään.

Lady Anne Hyde, Yorkin herttuatar (1637-1671), Peter Lelyn maalaus, 1662
  1. Charles, Cambridgen herttua (s. 22. lokakuuta 1660 – k. 5. toukokuuta 1661), kuoli alle vuoden ikäisenä isorokkoon.
  2. Maria II (s. 30. huhtikuuta 1662 – k. 28. joulukuuta 1694), nai Oranian prinssin Vilhelm III:n, ei jälkeläisiä.
  3. James, Cambridgen herttua (s. 12. heinäkuuta 1663 – k. 22. toukokuuta 1667), kuoli lapsena paiseruttoon.
  4. Anna I, (s. 6. helmikuuta 1665 – k. 1. elokuuta 1714). Nai 1683 Tanskan prinssi Georgen, kaikki 17 lasta kuolivat kohtuun, synnytyksessä tai lapsina isorokkoon.
  5. Charles, Kendallin herttua (s. 4. heinäkuuta 1666 – k. 20. kesäkuuta 1667), kuoli alle vuoden ikäisenä kouristuksiin.
  6. Edgar, Cambridgen herttua (s. 14. syyskuuta 1667 – k. 15. marraskuuta 1669), kuoli lapsena.
  7. Henrietta (s. 13. tammikuuta 1669 – k. 15. marraskuuta 1669), kuoli alle vuoden ikäisenä.
  8. Catherine (s. 9. helmikuuta 1671 – k. 5. joulukuuta 1671), kuoli alle vuoden ikäisenä.

II. Kuningatar Maria Modenalaisen (Maria Beatrice Eleonora Anna Margherita Isabella d'Este) (1658–1718) kanssa. Italialainen prinsessa, Modenan herttua Alfonso IV:n ja Laura Martinozzin ainoa tytär. Avioliitto solmittiin 30. syyskuuta 1673. Yorkin herttuatar 1673-1685. Kruunattiin kuningattareksi 23. huhtikuuta 1685. Kuoli 59-vuotiaana köyhtyneenä maanpaossa Ranskassa rintasyöpään.[5]

Kuningatar Maria Modenalainen (1658–1718) , William Wissigin maalaus, noin 1685
  1. Catherine Laura (s. 10. tammikuuta 1675 – k. 3. lokakuuta 1675), kuoli alle vuoden ikäisenä kouristuksiin.[6]
  2. Isabel (s. 28. elokuuta 1676 – k. 2. maaliskuuta 1681), kuoli lapsena.
  3. Charles, Cambridgen herttua (s. 7. marraskuuta 1677 – k. 12. joulukuuta 1677), kuoli kuukauden ikäisenä.[7][8]
  4. Elizabeth (s. 1678 – k. 1678), kuoli heti synnyttyään.
  5. Charlotte Maria (s. 16. elokuuta 1682 – k. 16. lokakuuta 1682), kuoli heti synnyttyään kouristuksiin.[9]
  6. James Francis Edward Stuart, Walesin prinssi (1688–1766), nai vuonna 1719 Puolan kuningas Juhana III Sobieskin pojantyttären Maria Klementyna Sobieskan. Heillä oli kaksi poikaa, joista toinen oli Charles Edward Stuart.
  7. Louisa Maria Theresa (s. 28. kesäkuuta 1692 – k. 20. huhtikuuta 1712), kuoli 19-vuotiaana isorokkoon.

III. Lady Arabella Churchillin (1648–1730) kanssa (rakastajatar). Hän oli Lady Anne Hyden hovinainen, Marlborough’n 1. herttuan sisar ja Sir Winston Churchill vanhemman ja Elizabeth Draken tytär. FitzJames tarkoittaa "Jamesin poika" eli viittaa aviottomaan syntyperään. Meni avioliittoon vuonna 1680 Charles Godfreyn kanssa ja heillä oli kolme yhteistä lasta.[10]

Lady Arabella Churchill, Mary Bealen maalaus, 1660-luku
  1. Henrietta FitzJames, Newcastlen kreivitär (s. 1667 – k. 3. huhtikuuta 1730). Nai ensin Henryn 1. Waldegraven paronin, liitosta kaksi lasta. Nai sen jälkeen 3. Galmoyen varakreivi Piers Butlerin, liitosta ei jälkeläisiä.
  2. James FitzJames, 1. Berwickin herttua (s. 21. elokuuta 1670 – k. 12. kesäkuuta 1734). Nai ensin Lady Honora de Burgh'n ja sitten Anne Bulkeleyn. Ensimmäisestä avioliitosta oli yksi poika ja toisesta avioliitosta oli 13 lasta.
  3. Henry FitzJames, 1. Albemarlen herttua (s. 6. elokuuta 1673 – k. 16. joulukuuta 1702). Nai Lussanin kreivin tyttären Marie Gabrielle d'Audibert de Lussanin, heillä oli yksi tytär joka syntyi isänsä kuoleman jälkeen.
  4. Arabella FitzJames (s. 1674 – k. 7. marraskuuta 1704), ryhtyi nunnaksi, ei jälkeläisiä.
Lady Catherine Sedley, Godfrey Knellerin maalaus 1684

IV. Lady Catherine Sedleyn (1657–1717) kanssa (rakastajatar). Hän oli baronetti Charles Sedleyn ja Lady Catherine Savagen tytär ja kuningatar Maria Modenalaisen hovinainen. Vuonna 1685 hänestä tuli Dorchesterin kreivitär kohun saattelemana ja avioliittonsa vuonna 1696 Sir David Colyerin kanssa myötä Portemoren kreivitär. Heillä oli yksi yhteinen poika.[11]

  1. Catherine Darnley (s. noin 1681 – k. 13. maaliskuuta 1743). Nai ensin Angleseyn jaarlin James Annesleyn, liitosta syntyi jälkeläisiä. Nai sitten Buckinghamin ja Normanbyn herttua John Sheffieldin, liitosta syntyi jälkeläisiä.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Wikipedia en.wikipedia.org.
  2. a b c http://www.jacobite.ca/kings/james2.htm
  3. https://www.britannica.com/biography/James-II-king-of-England-Scotland-and-Ireland
  4. Herman, Eleanor: Sex with kings : 500 years of adultery, power, rivalry, and revenge, s. 51-52. New York: Morrow, 2004. ISBN 0060585439.
  5. Wikipedia en.wikipedia.org.
  6. http://www3.dcs.hull.ac.uk/cgi-bin/gedlkup/n=royal?royal00716
  7. http://www3.dcs.hull.ac.uk/cgi-bin/gedlkup/n=royal?royal00717
  8. Charles Stuart, Duke of Cambridge (1677). Wikipedia, 23.8.2022. Artikkelin verkkoversio. en
  9. http://www3.dcs.hull.ac.uk/cgi-bin/gedlkup/n=royal?royal00718
  10. Wikipedia en.wikipedia.org.
  11. Wikipedia en.wikipedia.org.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edward's crown PD cleaned.png Edeltäjä:
Kaarle II
Englannin kuningas
16851688
Seuraaja:
Maria II ja Vilhelm III
Royal Arms of the Kingdom of Scotland.svg Edeltäjä:
Kaarle II
Skotlannin kuningas
16851688
Seuraaja:
Maria II ja Vilhelm II