Toinen Englannin–Hollannin sota
| Toinen Englannin–Hollannin sota | |||||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Englannin–Hollannin sotia | |||||||||||
 Hollantilaisten ja englantilaisten välinen taistelu.
| |||||||||||
| |||||||||||
| Osapuolet | |||||||||||
| Komentajat | |||||||||||
|
|
| ||||||||||
| Vahvuudet | |||||||||||
|
Hollanti: 131 laivaa |
139 laivaa, 21 000 miestä, 4 200 tykkiä | ||||||||||
| Tappiot | |||||||||||
|
Hollanti: |
7 210 kaatunutta | ||||||||||
| |||||||||||
Toinen Englannin–Hollannin sota (engl. Second Anglo-Dutch war, holl. Tweede Engelse oorlog) käytiin vuosina 1665–1667 Englannin kuningaskunnan ja Alankomaiden tasavallan, kahden maailman suurimman merivallan välillä. Englannin tarkoituksena oli lyödä Alankomaiden ylivoima merellä. Aluksi Englanti näytti voittavan sodan valtaamalla Alankomaiden siirtokunnat Pohjois-Amerikassa, mutta hollantilaisen amiraalin Michiel de Ruyterin johtama hyökkäys Thames-joelle sai englantilaiset allekirjoittamaan sodan lopettaneen Bredan sopimuksen 31. heinäkuuta 1667. Englanti ei onnistunut lyömään hollantilaista merimahtia ennen neljättä Englannin–Hollannin sotaa, joka käytiin vuosina 1781–1784.
Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ensimmäisen Englannin–Hollannin sodan (1652–1654) häviöstä huolimatta Alankomaiden tasavalta oli maailman mahtavin merivalta. Sillä oli siirtomaita Itä-Intian saaristossa (nyk. Indonesia), Afrikassa, Länsi-Intian saaristossa, sekä Pohjois- ja Etelä-Amerikassa. Neljäsosa maailman aluksista purjehti Alankomaiden lipun alla eli noin 16 000 alusta. Pääkaupunki Amsterdam oli yksi Euroopan rikkaimmista kaupungeista ja sen satamassa kävi runsaasti kauppalaivoja, jotka toivat mausteita ja muita tuotteita kaikkialta maailmasta.
Myös Englanti oli 1600-luvulla suuri merimahti. Sen sotalaivasto oli maailman voimakkain ja silläkin oli laajat siirtomaat Pohjois-Amerikassa. Englanti kadehti Alankomaiden vaurautta, ja siksi se julisti sodan Alankomaille vuonna 1652. Voitostaan huolimatta Englanti ei onnistunut lyömään Alankomaita. Toisena ongelmana oli se, että Englannin kuningas Kaarle II halusi vaalia hyviä suhteita Alankomaihin, sillä hän kannatti Alankomaiden kuningasmielisiä Orania-Nassau-suvun jäseniä.
Englannissa oli kuitenkin niitäkin, jotka halusivat sotaa kuten kuninkaan suosikki lordi Arlington. Arlington suostutteli kuninkaan veljen Yorkin herttua Jaakon hyökkäämään hollantilaisten siirtomaihin Länsi-Intiassa. Operaation rahoitti Haagissa oleva Englannin lähettiläs George Downing, joka vihasi Hollannin hallitusta ja ilmoitti Jaakolle Alankomaiden hallituksen jakautuneen kuningasmielisiin sotaa haluaviin Oranialaisiin. Arlington suunnitteli kaikkien tärkeiden hollantilaisten kauppakaupunkien valtaamista.
Englantilaiset valtasivat noin 200 hollantilaista Englannin kanaalissa matkannutta kauppa-alusta. Myöhemmin Jaakko lähetti Englannin Royal Africa Companyn palveluksessa olevan kapteeni Robert Holmesin valtaamaan hollantilaisten siirtomaita Länsi-Afrikassa. Samaan aikaan englantilaiset hyökkäsivät hollantilaisten Pohjois-Amerikan siirtomaahan, Uusiin-Alankomaihin ja valtasivat sen lokakuussa 1664. Hollantilaiset vastasivat samalla mitalla lähettämällä parhaan kapteeninsa Michiel De Ruyterin valtaamaan takaisin siirtomaita Länsi-Afrikassa ja sen kautta Pohjois-Amerikkaan. Joulukuussa 1664 heidän kimppuunsa hyökkäsi englantilainen laivasto. Vaikka englantilaisten hyökkäys epäonnistui, hollantilaiset antoivat luvan sota-aluksille tulittaa mitä tahansa englantilaista alusta, joka sattui tulemaan tielle. Kaarle II käytti tätä tekosyynä sotaan julistaessaan sodan Alankomaille 4. maaliskuuta 1665.
Pääsyy sodan alkuun oli kilpailu kaupankäynnistä merellä. Englantilaiset olivat kateellisia hollantilaisten vauraudelle ja päättivät lyödä hollantilaiset merentakaisessa kaupassa. Englantilaiset olivat keskittyneet sotalaivojen rakentamiseen, kun taas hollantilaiset kauppa-aluksiin eli flöitteihin (hollanniksi fluyt, tarkoittaa huilua). Flöitteihin mahtui paljon enemmän tavaraa kuin esimerkiksi englantilaisten kauppa-aluksiin. Näin Alankomaista oli tullut maailman rikkain valtio. Vaikka Hollantilaiset uskoivat mare liberiumiin, heillä oli oma monopoli Itä-Intiassa ja uhkasivat levitä englantilaisten Intiaan vallattuaan portugalilaisten kauppa-asemat Kaakkois-Aasiassa.
Ensimmäisen Englannin-Hollannin sodan jälkeen Alankomaat uudisti sotalaivastonsa. Laivoista tehtiin raskaammin aseistettuja sekä uusia kapteeneja palkattiin. Mutta kuitenkin sodan puhjettua 1665 Alankomaiden laivat olivat kevyemmin aseistautuneita kuin englantilaisten laivat. Ennen sotaa Alankomaat valmisti tai uudisti yli 20 laivaa, mutta talousvaikeuksien takia Englanti pystyi valmistamaan vain muutaman uuden laivan.
Sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1665[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sodan ensimmäiset taistelut käytiin merellä. Englantilaiset saavuttivat Lowestoftissa 13. kesäkuuta 1665 suuren voiton: se oli suurin tappio koko Alankomaiden historiassa. Englantilaiset eivät kuitenkaan onnistuneet käyttämään voittoa hyväkseen. Hollannin päämies Johan de Witt, otti laivaston haltuunsa henkilökohtaisesti. De Witt erotti tehottomiksi katsotut kapteenit palveluksestaan ja korvasi heidät paremmilla. Samalla kehitettiin uusia sodankäynnin tapoja. Elokuussa 1665 De Ruyter palasi sankarina Amerikasta, jossa hän oli vallannut takaisin ne siirtomaat, jotka Englanti oli vallannut Alankomailta lokakuussa 1664. Hänelle annettiin koko Alankomaiden tasavallan laivaston ylipäällikkyys. Vågenin taistelun jälkeen, jossa hollantilaiset vaurioittivat vakavasti Englannin laivastoa, hollantilaisten Maustelaivasto pystyi palaamaan turvallisesti Alankomaihin.
Kesällä 1665 Hollannin vanha vihollinen Münsterin piispa Bernhard von Galen lupasi Englannille tukensa hyökäämällä Alankomaihin. Samaan aikaan Englanti neuvotteli yhteistyöstä myös Espanjan kanssa. Toisaalta Ranskan kuningas Ludvig XIV lupasi vuoden 1662 sopimuksen mukaan auttaa Hollantia lähettämällä sinne lisäjoukkoja. Ranskan diplomaatit lähetettiin Englantiin neuvottelemaan, uhkailemalla, että jos Englanti ei suostu ehtoihin, Ranska tulee mukaan sotaan Hollannin puolelle.
1666[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuoden 1666 alussa Hollanti muodosti vahvan Englannin-vastaisen liiton. Tammikuussa Ludvig XIV julisti sodan Englannille. Samoin teki Tanskan kuningas Fredrik III saatuaan suuren rahasumman hollantilaisilta. Tämän jälkeen Brandenburg uhkasi hyökätä Münsteriin idästä. Von Galen teki Brandenburgin uhan vuoksi rauhan Hollannin kanssa huhtikuussa Klevessä. Neljän päivän taistelussa 11.–14. kesäkuuta molemmat osapuolet saavuttivat voiton: Englanti sikäli, että Michiel De Ruyter pakeni taistelusta ensimmäisenä, mahdollisesti ruudin puutteesta johtuen, Hollanti taas sikäli, että se onnistui tuottamaan vastapuolelle enemmän vahinkoa. Englanti menetti kymmenen alusta ja Hollanti neljä.
Samana vuonna käytiin myös toinen taistelu. St. Jamesin päivän taistelu (4.–5. elokuuta) toi englantilaisille voiton, mutta he eivät taaskaan pystyneet lopettamaan sotaa voitollaan, sillä hollantilaiset ehtivät perääntymään hyvässä järjestyksessä. Englantilaisen vara-amiraalin Robert Holmesin hyökkäys Terschellingin saarelle (englanniksi "Holmes's Bonfire") aloitti hollantilaisten keskustelut Royal Navyn täydellisestä tuhoamisesta.
1667: Medway[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1667 Englannilla alkoi olla talousvaikeuksia. Se ei pystynyt varustamaan laivastoaan, vaan se sijoitti kaikki merikelpoiset laivansa Chathamiin, Thamesjoen suulle. Hankkiakseen varoja sodankäynnin jatkamiseksi Englanti teki liiton Ranskan kanssa. De Witt tiesi Kaarlen suunnitelmista siirtää laivasto Thamesille, jolloin hän päätti lopettaa sodan yhdellä iskulla. Hän alkoi suunnitella Royal Navyn tuhoamista ja merijalkaväen maihinnousua Chathamiin.
De Ruyterin johtamat hollantilaiset hyökkäsivät 9. kesäkuuta 1667 Thamesin suulle vallaten Sheernessin, josta he jatkoivat 13. kesäkuuta hyökkäystä Englannin laivaston kimppuun (engl. The Raid on the Medway). Englantilaisten suurimmat alukset HMS Royal Oak, HMS Loyal London ja HMS Royal James poltettiin ja lippulaiva HMS Royal Charles hinattiin voitonmerkkinä Hollantiin. Sen perän vaakuna on nykyisin esillä Amsterdamin Rijksmuseumissä.
Taistelu oli Englannin merisodankäynnin historian suurin katastrofi jättäen psykologisen vaikutuksen. Välttääkseen avoimen kapinan Kaarle aloitti heti rauhanneuvottelut Alankomaiden kanssa.
Rauha[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Bredan rauha solmittiin 31. heinäkuuta 1667 ja se päätti sodan Englannin ja Hollannin välillä. Englantilaiset saivat pitää valtaamansa Uuden Amsterdamin, jonka he nimesivät uudelleen New Yorkiksi, mutta hollantilaiset saivat englantilaista arvokkaat sokeriplantaasit Surinamessa Etelä-Amerikassa. Hollanti jatkoi merten hallitsemista vuoteen 1784, jolloin Alankomaat kärsi tappion Isolle-Britannialle.
