Suriname

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Surinamen tasavalta
Republiek van Suriname
Surinamen lippu Surinamen vaakuna
lippu vaakuna

Surinamen sijainti Etelä-Amerikan pohjoisosassa

Valtiomuoto tasavalta

Presidentti Dési Bouterse

Pääkaupunki Paramaribo

Muita kaupunkeja Lelydorp
Nieuw Nickerie

Pinta-ala
– yhteensä 163 820[1] km² (sijalla 91)
– josta sisävesiä 1,10 %

Väkiluku (2010) 486 618[1] (sijalla 172)
– väestötiheys 3 / km²
– väestönkasvu 1,108[1] % (2010)

Viralliset kielet hollannin kieli

Valuutta Surinamen dollari (SRD)

BKT (2010) sijalla 162
– yhteensä 4,79 miljardia USD (PPP)[1]
– per asukas 9 900 USD

HDI (2012) 0.684[2] (sijalla 105)

Elinkeinorakenne (BKT:sta)
– maatalous 1,8 %
– teollisuus 24,4 %
– palvelut 64,8 %

Aikavyöhyke -3
– kesäaika ei käytössä

Itsenäisyys
Alankomaista

25. marraskuuta 1975

Lyhenne SR

– lentokoneet: PZ

Kansainvälinen
suuntanumero
+597

Motto Justitia - Pietas - Fides (latina: Oikeus - Hurskaus - Uskollisuus)

Kansallislaulu God zij met ons Suriname

Surinamen tasavalta eli Suriname (aiemmin myös Surinam) on valtio Etelä-Amerikassa. Sen rajanaapurit ovat Guyana lännessä, Brasilia etelässä ja Ranskan Guayana idässä. Maan pohjoispuolella on Atlantin valtameri. Maan pinta-ala on noin 160 000 neliökilometriä ja asukasluku noin 480 000. Se on sekä pinta-alaltaan että asukasluvultaan pienin Etelä-Amerikan manneralueen itsenäisistä valtioista. Asukkaista yli puolet on aasialaista alkuperää, lähinnä intialaisia ja jaavalaisia. Virallinen kieli on siirtomaa-ajan peruna hollanti, mutta yleisimmin puhutaan paikallista kreolikieltä.

Valtion nimi on peräisin surinen-heimosta.[3]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaishistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Surinamen Sipaliwinin alueelta on löytynyt kivikautisia aseita, joista on päätelty, että alueella eli metsästäjä-keräilijäkansoja mammutteja metsästämässä noin kymmenentuhatta vuotta sitten. Rannikon ja Karibian saarten asukkaat kävivät kauppaa ja muuttivat alueelta toiselle. Noin tuhat vuotta sitten Amazonian alueen sademetsien arawak-intiaanit asettuivat Surinamen alueelle. Heidän jälkeensä tulivat karibit samalta suunnalta. Surinenit väistyivät arawakien ja karibien tieltä, ja heidän kulttuurinsa katosi suunnilleen 1400-luvulla.[4]

Eurooppalaisten tulo ja siirtomaa-aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Espanjalaiset asettuivat Guyanan alueelle 1593 alkaen, hollantilaiset 1616 ja britit 1630. Arawakit ja karibit hyökkäilivät eurooppalaisia vastaan, mutta eurooppalaisten tehokkaampien aseiden ja uusien tartuntatautien takia intiaaniasutus hiipui rannikolta. Syvemmälle sademetsään, missä eurooppalaiset liikkuivat vain satunnaisesti riistan, kullan ja juomaveden haussa, jäi edelleen intiaaneja.[5]

Myöhemmin Alankomaat sai Surinamen haltuunsa Bredan sopimuksella vuonna 1667, mikä päätti toisen Englannin–Hollannin sodan. Siirtomaa-aikana se tunnettiin myös nimellä Alankomaiden Guyana. Hollantilaiset toivat Afrikasta orjia sokeriplantaasien työvoimaksi. Karanneet orjat perustivat jokien varsille omia kyliään, ja heidän jälkeläisiään alettiin kutsua marooneiksi (espanjan sanasta cimarrón, karkuri). Orjuus lakkautettiin 1863, mutta orjat vapautettiin vasta kymmenen vuoden kuluttua.[6]

Orjuuden lakkauttamisen jälkeen plantaaseilla oli työvoimapula, ja maahan tuotiin aasialaisia maatyöläisiä. Koska näille piti maksaa palkkaa, plantaasien kannattavuus alkoi laskea, ja 1900-luvun puolella monia niistä hylättiin tai pilkottiin pienviljelmiksi. Sokerin, kahvin ja kaakaon sijasta näillä pienviljelmillä kasvatettiin banaania, sitrushedelmiä ja riisiä. Myös puutavaraa alettiin viedä ulkomaille.[6]

Bauksiitin kaivaminen alkoi 1918, ja pian ensimmäinen maailmansota lisäsi alumiinin kysyntää rajusti. 1930-luvun aikana alumiiniteollisuus oli pulassa, mutta toisen maailmansodan aikana alumiinia myytiin Yhdysvaltoihin.[7]

Itsenäisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suriname sai itsehallinnon vuonna 1954, ja 25. marraskuuta 1975 sille myönnettiin itsenäisyys. Tuolloin noin kolmannes väestöstä muutti Alankomaihin.[8]

Suriname oli demokratia itsenäistymisensä jälkeiset vuodet. Ensimmäiseksi pääministeriksi tuli Henck Arron, joka sai jatkokauden 1977. 25. helmikuuta 1980 16 aliupseerin ryhmä syöksi vallasta tehottomuudesta ja väärinkäytöksistä syytetyn hallituksen ja lakkautti perustuslain. Maassa oli siviilipresidentti, mutta sen todellinen johtaja oli Dési Bouterse.[9]

Vuoden 1982 aikana paineet siviilivaltaan siirtymiseksi kasvoivat. Joulukuussa 1982 armeija pidätti ja surmasi 15 oppositiojohtajaa. Murhien jälkeen Alankomaat ja Yhdysvallat lakkauttivat taloudellisen ja sotilaallisen yhteistyön maan kanssa. Taloudessa seurasi alamäki Alankomaiden lopetettua talousapunsa. Vuosina 1984–1987 maassa oli siviilien johtamia hallituksia. Heinäkuussa 1986 alkoi myös entisen sotilaan Ronnie Brunswijkin johtama maroon-kapina, joka vastineeksi armeija tuhosi kyliä ja tappoi epäiltyjä Brunswijkin tukijoita. Viimein 1987 armeija suostui uuteen perustuslakiin ja vapaisiin vaaleihin. Vuonna 1989 hallitus solmi rauhan Brunswijkin kanssa, mutta Bouterse ja muut sotilasjohtajat estivät sen toimeenpanon.[9]

Jouluaattona 1990 sotilaat pakottivat siviilipresidentin ja varapresidentin eroamaan, ja tämän jälkeen parlamentti hyväksyi hätäisesti tilalle määrätyt henkilöt. Amerikan valtioiden järjestön ja ulkovaltojen painostuksen vuoksi toukokuussa 1991 järjestettiin uudet vaalit. Kreolitaustaisen kansallispuolueen (NPS) Ronald Venetiaan valittiin syyskuussa presidentiksi. Venetiaanin hallinto sai aikaan rauhansopimuksen maroonien ja intiaanikapinallisten kanssa. Huhtikuussa 1993 Dési Bouterse jätti armeijan komentajan tehtävät, ja hänen tilalleen tuli Arthy Gorre, joka pyrki siirtämään asevoimat siviilien hallintaan.[9]

Dési Boutersen perustama kansallisdemokraattinen puolue (NDP) nousi suurimmaksi toukokuun 1996 vaaleissa ja sai syrjäytettyä Venetiaanin. Muiden puolueiden tuella sen varapuhemies Jules Wijdenbosch valittiin presidentiksi.[9] Toukokuun 1999 talousongelmien aiheuttamien levottomuuksien vuoksi hallitus järjesti uudet vaalit, joissa Venetiaan palasi presidentiksi.[9]

Venetiaan valittiin kolmannelle kaudelle 2005. Bouterse taas nousi presidentinvirkaan 2010.[8]

Politiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Surinamen hallinto pohjautuu vuoden 1987 perustuslakiin. Lakeja säätää 51-jäseninen kansalliskokous, jonka jäsenet valitaan joka viides vuosi. Kansalliskokous valitsee presidentin kahden kolmasosan enemmistöllä. Mikäli kukaan ehdokas ei saa näin suurta enemmistökannatusta, presidentin valitsee kansankokous, joka on 340-jäseninen järjestö johon kuuluu kansalliskokouksen lisäksi paikallisia edustajia.[1]

Piirit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Surinamen piirikartta
Surinamen kartta.
Pääartikkeli: Surinamen piirit

Suriname koostuu kymmenestä piiristä:[10]

  1. Brokopondo
  2. Commewijne
  3. Coronie
  4. Marowijne
  5. Nickerie
  6. Para
  7. Paramaribo
  8. Saramacca
  9. Sipaliwini
  10. Wanica

Maantiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suriname satelliittikuvassa syyskuussa 2002.

Suriname on Etelä-Amerikan manneralueen pienin itsenäinen valtio. Se sijaitsee Guyanan tasangolla, ja sen korkein kohta on Julianatop (1 230 metriä merenpinnasta).[1] Suurin osa väestöstä asuu pohjoisella, viljellyllä alueella. Eteläinen osa on harvaan asuttua trooppista sademetsää, joka muodostaa Sipaliwinin piirin.[11] Maan läpi virtaa 480 kilometriä pitkä Surinamejoki.[12] Muita merkittäviä jokia ovat Corantijn, Coppename ja Marowijne.[13]

Suriname sijaitsee päiväntasaajan lähellä, ja sen ilmasto on trooppinen eikä suuria lämpötilavaihteluja ole. Paramariboa ympäröivällä alankoalueella päivän ylin lämpötila on 29–33 astetta, yön alin 22–23 astetta.[14] Vuodessa on kaksi sadekautta, joulukuusta helmikuun alkuun ja huhtikuun lopusta elokuun puoliväliin.

Maan koillisosassa on Brokopondon tekojärvi eli W.J. van Blommesteinmeer, suuri tekojärvi, joka tehtiin Brokopondo-projektissa rakennetun padon avulla 1964. Pato rakennettiin tuottamaan sähköä bauksiittikaivoksille (75 % sähköntuotannosta) sekä kansalliseen kulutukseen. Se tuottaa noin puolet maan energiantarpeesta.[15]

Surinamessa on kaksi Unescon Maailmanperintöluettelon kohdetta: Paramaribon historiallinen keskikaupunki ja Keski-Surinamen luontoreservaatti.[16] Luontoreservaatissa elävät jaguaari, jättiläisvyötiäinen, jättiläissaukko, tapiiri, laiskiaiset ja kahdeksan eri apinalajia.[17]

Talous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Surinamen tärkein talousala on kaivosteollisuus, bauksiitti, öljy- ja kulta kattavat 85 % vientituloista ja neljänneksen valtion tuloista. Alle 10 prosenttia väestöstä työskentelee maataloudessa. Viljelykasveja ovat riisi, banaanit, palmuytimet, kookospähkinät ja maapähkinät. Surinamen talous on riippuvainen ulkomaankaupasta, ja sen suurimmat kauppakumppanit ovat Alankomaat, Belgia Yhdysvallat, Kanada, Kiina ja Japani sekä Karibianmeren valtiot.[1]

Liikenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Surinamella on 51 lentopaikkaa, joista viidellä on päällystetty kiitotie. Niistä yksi on yli kolme kilometriä pitkä. Kansainväliset lennot käyttävät Zanderijin lentoasemaa. Päällystettyä maantietä on 4 300 kilometriä. Satamia on kaksi: Paramaribo ja Wageningen. Jokiliikennettä on naapurimaihin kahteen suuntaan: Guyanaan ja Ranskan Guayanaan.[1] [18]

Väestöjakauma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Surinamen suurimman väestöryhmän muodostavat 1800-luvulla saapuneet intialaiset, heitä on noin 37 % väestöstä. Kreoleita, valkoisten ja mustien sekoituksia, on noin 31 %. Jaavalaisia on 15 % ja paenneiden afrikkalaisten orjien jälkeläisiä 10 %. Loput ovat intiaaneja, kiinalaisia ja valkoisia.[1]

Maan suurimmat uskonnot ovat hindulaisuus (27,4 %), protestantismi (25,2 %), katolisuus (22,8 %) ja islam (19,6 %).[1]

Vaikka maan virallinen kieli onkin hollanti, lingua franca maassa on sranang tongo, alun perin kreolikieli. Aasialaista alkuperää olevat surinamelaiset puhuvat tavallisesti alkuperäistä kieltänsä.[19]

Sisämaan asukkaista 90 % on afrikkalaisten orjien jälkeläisiä eli marooneja ja 10 % intiaaneja. He asuvat yleensä 100-4 000 hengen kylissä, joissa viemäröinti sekä juomaveden tai sähkön saatavuus on puutteellista tai olematonta.[20]

Vuosituhannen vaihteessa tärkeimmät kuolinsyyt olivat sydän- ja verisuonitaudit, onnettomuudet ja erilaiset syöpätaudit. AIDSin osuus kuolemansyynä oli kasvussa.[20]

Vuonna 2007 arvioitiin, että HIVin kantajia oli noin 2,4 % aikuisväestöstä, kaikkiaan noin 6 800 henkeä. Määrä oli lähes kaksinkertaistunut vuodesta 2001. Antiretroviraalilääkitystä olisi tarvinnut noin 1 600 henkeä, mutta sitä sai alle puolet heistä, noin 700 henkeä.[21]

Vaikka Surinamen huumerikollisuus on keskittynyt pääasiassa muulla Etelä-Amerikassa tuotettujen huumeiden kauttakulkuun Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin, myös kotimainen ekstaasin ja kokaiinin kulutus on kasvussa.[22]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wayana-heimolla on säilynyt perinteinen kertova laulu, kalau, jota säestetään bambuhuiluilla, helistimillä ja lyömäsoittimilla. Arawakien musiikkityyli kawina on saanut vaikutteita kreolimusiikin kautta länsiafrikkalaisesta musiikista. Surinamessa on kehittynyt myös oma musiikkityyli, kaseko, jossa yhdistyy eurooppalaisia, afrikkalaisia ja Amerikan alkuperäisasukkaiden musiikin aineksia. Sen rytmit ovat monimutkaisia ja lauluosuudet tyypillisesti kysymys-vastaus -muodossa. Soittimiin kuuluvat rummut, saksofoni, trumpetti ja kitara. Myös aasialaiset ovat osallistunet Surinamen musiikkimaailman monimuotoisuuteen. Ramdew Chaitoe yhdistää afrokaribialaisia vaikutteita hindien uskonnolliseen musiikkiin.[23]

Surinamen eri väestöryhmät ovat säilyttäneet omia ruokaperinteitään. Ainoa kansalliseksi mainittavat ruokalaji on kana ja riisi. Aamiaiseksi syödään riisiä, rotia tai leipää. Päivän pääateria syödään virka-ajan jälkeen noin klo 15. Siestan jälkeen syödään tyypillisesti voileipiä ja ruoantähteitä.[19] Myös curryä syödään usein. Surinamelainen ruoka on karibialaistyylistä, ja siinä yhdistyvät afrikkalaiset ja intialaiset vaikutteet. Myös Jaavalta tulleiden indonesialaisten siirtotyöläisten ruokaperinteiden vaikutus näkyy surinamelaisessa keittiössä.[24]

Urheilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suriname on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1968. Maan ainoa olympiamitalisti on Anthony Nesty, joka voitti kultaa miesten 100 metrin perhosuinnissa 1988 ja pronssia 1992.[25] Hän on myös vuoden 1991 maailmanmestari samassa lajissa. Letitia Vriesde on saavuttanut naisten 800 metrin juoksussa MM-hopeaa 1995 ja MM-pronssia 2001.[26]

Surinamen jalkapallomaajoukkue oli tammikuussa 2011 FIFAn rankingissa sijalla 115.[27] Hollannin jalkapallomaajoukkueessa on pelannut lukuisia surinamelaisperäisiä pelaajia, muun muassa Ruud Gullit,[28] Frank Rijkaard[28] Patrick Kluivert[28] Clarence Seedorf[29], Edgar Davids[28], Aron Winter[30] Winston Bogarde[30], Jimmy Floyd Hasselbaink[30], Romeo Castelen[30] ja Nigel de Jong[30].

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j The World Factbook: Suriname CIA. (englanniksi)
  2. 2013 Human Development Report (arabiaksi, kiinaksi, englanniksi, espanjaksi, ranskaksi, venäjäksi, portugaliksi, saksaksi)
  3. Maailma tänään: Etelä-Amerikka, s. 13. Bonnier, 1997. ISBN 87-427-0798-6.
  4. Streissguth s. 18-20
  5. Streissguth, s. 20-22
  6. a b Streissguth, s. 23-26
  7. Streissguth, s. 27-28
  8. a b Timeline: Suriname BBC News
  9. a b c d e Background Note: Suriname, Bureau of Western Hemisphere Affairs, U.S. Department of State
  10. Suriname Citypopulation
  11. Sipaliwini Suriname Portal
  12. Suriname River Encyclopædia Britannica. 22.1.2011. Viitattu 22.1.2011. (englanniksi)
  13. Suriname Budget Travel. Viitattu 22.1.2011. (englanniksi)
  14. Average Conditions: Paramaribo, Suriname BBC Weather (englanniksi)
  15. The Brokopondo Dam & Hydroelectric Power Plant
  16. Properties inscribed on the World Heritage List Unescoen}}
  17. Central Suriname Nature Reserve Unesco. Viitattu 19.1.2011 (englanniksi)
  18. Getting there and away Lonely Planet
  19. a b Suriname culture Countries and their cultures
  20. a b Health Sistuation Analysis PAHO Basic Health Indicator Data Base. World Health Organization (englanniksi)
  21. Epidemiological Fact Sheet on HIV and AIDS Suriname 2008 WHO. Viitattu 19.1.2011. (englanniksi)
  22. Suriname Crime and Society. Viitattu 22.1.2011. (englanniksi)
  23. Streissguth s. 50
  24. Ryan Ver Berkmoes & Jeremy Gray: The Netherlands, s. 79. 1st edition. Hong Kong: Lonely Planet, 2001. ISBN 0-86442-705-0. (englanniksi)
  25. Suriname in Olympics Sport Reference. Viitattu 16.1.2011 (englanniksi)
  26. Over Letititia Stichting Letitia Vriesde Sportpromotie Suriname. Viitattu 20.1.2011. (englanniksi)
  27. Associations: Suriname FIFA. Viitattu 16.1.2011 (englanniksi)
  28. a b c d Surinam: Rich talents, poor results FIFA. Viitattu 20.1.2011 (englanniksi)
  29. Seedorf: Nothing can stop me FIFA 2009
  30. a b c d e The Curious Case Of Suriname 90th Minute Soccer Blog (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suriname.