Sarkel

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ilmakuva Sarkelin linnoituksesta v. 1951.
Unkarilaisten vaellus idästä länteen: Volgan mutkasta Karpaattien vuoristoon
Turkkilaisia kirjoituksia eräissä Sarkelin muurin tiilissä
Kaivauksia v. 2009
Kaivauksia v. 2009
Kaivauksia v. 2009
Kaivauksia v. 2009
Kaivauksia v. 2009

Sarkel (tai Sharkil, kirjaimellisesti valkea talo kasaarien kielellä)[1] oli laaja kalkkikivestä ja tiilistä rakennettu linnoitus, jonka kasaarit rakensivat Bysantin avustuksella 830-luvulla. Se nimettiin Valkeaksi taloksi, koska Sarkelin rakentamiseen oli käytetty valkeita kalkkikivitiiliä. Sarkel sijaitsi Donin vasemmalla rannalla nykyisen Rostovin alueella alueella Etelä-Venäjällä.

Rakentaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sarkel rakennettiin suojaamaan kasaarivaltakunnan luoteista rajaa vuosina 834–837. Kasaarit pyysivät liittolaiseltaan Bysantin keisari Theofilokselta insinöörejä rakentamaan linnoitettu pääkaupunki ja keisari lähetti heille pääinsinöörinsä Petronas Kamaterosin apulaisineen.

»Keisari Konstantinos VII kirjoitti: "Paikalla ei ollut linnoituksen rakentamiseen sopivia rakennuskiviä, joista olisi voinut tehdä tiiliuunin ja polttaa siinä tiiliä muureja varten. Hän käytti kalkin valmistukseen Don-joenpohjasta kerättyjä pienten simpukoiden kuoria." [2]»

Hyvityksenä tästä kasaarien kaani antoi Bysantille Khersonin eli Khersonesoksen sekä muita kaupunkeja Krimin niemimaalta. Linnoitus sijaitsi joenniemellä, joka erottui rannasta vallihaudalla. Muuria kupeessa oli vielä toinen vallihauta. Linnoitus oli neliönmuotoinen: 193,5m pitkä ja 133,5m leveä. Se oli rakennettu poltetuista tiilistä ilman pohjustusta. Muuri oli hyvin paksu: 3,75m ja korkea: yli 10m. Muurit oli vahvistettu kulmatorneilla. Luoteispuolella oli pääportti ja toinen pienempi portti oli koillispuolella joenpuolella. Linnoituksessa oli useita puolustuslinjoja. Sisäosa oli jaettu kahteen osaan poikittaisseinällä. Pienempään lounaisosaan pääsi vain sisäkautta ja etelänurkassa oli linnoitettu neliötorni.

Pian valmistumisensa jälkeen Sarkeliin muutti paljon asukkaita ja siitä tuli kaupan ja käsiteollisuuden keskus. Koko sisäosa oli täynnä asuinrakennuksia. Asukkaat olivat kahta kansaa: linnoituksessa asui turkinsukuisia paimentolaisia jurtissaan ja toinen kansa oli alaaneja, jotka asuivat maamökeissä. Siellä oli toiminnassa valimoja, sepänpajoja, keramiikkapajoja sekä Karavaaniseralji, koska se oli levähdyspaikka karavaaneille.

Historioitsijat eivät ole vielä pystyneet määrittelemään sitä, miksi niin vahva linnoitus piti rakentaa Donjoen varrelle. He olettavat, että niin kallis rakennustyö piti tehdä vain siksi, että pystyttiin vastaamaan uuteen alueelliseen mahtitekijään ja uhkaajaan kasaarivaltakuntaa kohtaan. Venäläiset historioitsijat Alexander Vasiliev ja Georgi Vernadski sekä muutamat muut olettivat, että Sarkel rakennettiin suojaamaan strategisesti tärkeää reittiä Donin ja Volgan välillä Rusien kaanikuntaa vastaan. Toiset historioitsija uskovat, että se olisi voinut olla toista nousevaa mahtitekijää eli unkarilaisia vastaan, jotka toisaalta eivät silloin vielä suuremmin uhanneet, koska he maksoivat veroja Kasaarien kaanille.

Konstantinos VII mainitsee teoksessaan De Administrando Imperio, että kasaarit olivat pyytäneet keisari Theofilosta rakentamaan Sarkeliin linnoituksen heitä varten. Hänen mukaansa tämä liittyi unkarilaisiin, jotka olivat ainoa varteenotettava uhka kasaareille tuohon aikaan. Persialainen tutkimusmatkailija ja maantieteilijä Ahmad ibn Rustah mainitsi 800-luvulla, että kasaarit vahvistivat valtakuntaansa nimenomaan unkarilaisten mahdollisia hyökkäyksiä vastaan.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiovan Rusin ruhtinaskunnat (1054–1132).

Sarkelista tuli kasaarivaltakunnan tärkein linnoitus valtakunnan luoteisrajalla. Siellä oli jatkuvasti vaihtuva noin 300 soturin joukko. Heidän joukossaan oli myös turkkilaisheimojen palkkasotureita (oguzeja ja petsenegejä).

Kaupunki toimi vilkkaana kaupallisena keskuksena, joka valvoi Volga–Don-yhdysreittiä, jonka kautta rusit pääsivät Mustaltamereltä Volgalle ja sitten Kaspianmerelle. Reitti tunnettiin nimellä "Kasaarien reitti".

Sarkelin linnoituksen valloitti Kiovan Rusin suuriruhtinas Svjatoslav I vuonna 965. Kaupunki sai uuden nimen Bila Vezha (slaaviksi Valkea torni tai Valkea linnoitus), ja sinne muutti slaaveja. Se jäi slaavien haltuun 1100-luvulle asti, jolloin sen valloittivat kiptšakit.

Arkeologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Linnoituksen tuhouduttua paikalliset asukkaat ottivat sieltä tiilet omien talojensa rakentamiseen. Arkeologisten kaivausten alkaessa siellä oli jäljellä enää rakennusten pohjia.

Venäläinen arkeologi Mihail Artamonov teki kaivauksia alueella 1934–1936 sekä uudet kaivaukset 1949–1951. Se oli kaikkien aikojen kunnianhimoisin arkeologinen kaivausprojekti kasaarien alueella. Monien kasaarien ja rusien esineiden joukosta löytyi myös bysanttilaisia pylväitä, joita käytettiin Sarkelin rakennustöissä. Alueesta ehdittiin tutkia vain kolmasosa ennen kuin se jäi veden alle. Suurin osa alueesta jäi vuonna 1952 rakennetun Tsimljanskin tekoaltaan alle, joten siellä ei voi enää suorittaa kaivauksia.

Sarkelista kaivettuja esineitä on nykyään nähtävillä Pietarin Eremitaasin museossa sekä Novotšerkasskin museossa Donin alueella.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata.
Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.
  • Douglas Morton Dunlop (1997). "Sarkel". Encyclopaedia Judaica (CD-ROM Edition Version 1.0). Ed. Cecil Roth. Keter Publishing House. ISBN 965-07-0665-8
  • René Grousset (1970). The Empire of the Steppes: A History of Central Asia. (transl. Naomi Walford). New Brunswick, New Jersey: Rutgers University Press. ISBN 0-8135-0627-1
  • Douglas M. Dunlop (1954). The History of the Jewish Khazars. Princeton, N.J.: Princeton University Press.
  • Kevin Alan Brook (2006). The Jews of Khazaria. 2nd ed. Rowman & Littlefield Publishers, Inc. ISBN 0-7425-4981-X
  • Arthur Koestler (1976). The Thirteenth Tribe. Hutchinson. ISBN 0-394-40284-7
  • George Vernadsky. A History of Russia.
  • Артамонов М. И. Средневековое поселение на нижнем Дону. По материалам Северо-Кавказской экспедиции // Известия Государственной Академии истории материальной культуры. 1935. Вып. 31.
  • Труды Волго-Донской археологической экспедиции. Тт. 1–3. — М., 1958–1963.
  • Плетнева С. А. Саркел и «шёлковый» путь. Воронеж, 1996.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ D. Dunlop, The History of the Jewish Khazars, Princeton University Press (1954). According to Károly Cseglédy, "Šarkel: An Ancient Turkish Word for 'House'" in D.Sinor, ed., Aspects of Altaic Culture (Uralic and Altaic studies no. 23) (Bloomington and the Hague, 1963), s. 23–31, shar is related to Chuvash language shura 'white' and kel/kil is borrowed from Middle Persian gil 'house.'
  2. ↑ "De Administrando Imperio"

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Sarkel&oldid=21309584”