Venäjän–Turkin sota (1768–1774)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Venäjän-Turkin sota
Tšesmen meritaistelu. Jakob Philipp Hackertin maalaus. Eremitaasin museo.
Tšesmen meritaistelu. Jakob Philipp Hackertin maalaus. Eremitaasin museo.
Päivämäärä:

1768–1774

Paikka:

Itä-Eurooppa, Kaukasus, Välimeri

Lopputulos:

Ratkaiseva Venäjän voitto. Kutšuk Kainardžin rauha

Aluemuutokset:

Ottomaanien valtakunta luovuttaa Kertšin, Yeni-Kalen, Kabardi-Balkarian ja osan Jedisanista Venäjälle. Krimin kaanikunnasta tulee Venäjän vasallivaltio.

Osapuolet

 Venäjän keisarikunta Greek Revolution flag.svg Kreikkalaiset kapinalliset
Flag of Kingdom of Kartli-Kakheti.svg Kartli-Kakhetin kuningaskunta
Imeretiflag.jpg Imeretin kuningaskunta
Mameluke Flag.svg Egyptin Eyalet

 Osmanien valtakunta

Komentajat

Venäjä Katariina Suuri
Venäjä Pjotr Rumjantsev
Venäjä Grigori Potjomkin
Venäjä Aleksei Grigorjevitš Orlov
Venäjä Aleksandr Suvorov
Venäjä Fjodor Ušakov
Venäjä Gottlob Heinrich Curt von Tottleben
Прапор В.З..png Petro Kalnyshevsky
Flag of Kingdom of Kartli-Kakheti.svg Erekle II
Imeretiflag.jpg Salomon I
Mameluke Flag.svg Ali Bei al-Kabir

Turkki Mustafa III
Turkki Abd-ul-Hamid I
Turkki Ivazzade Halil Pasha
Turkki Mandalzade Hüsameddin
Qaplan II Giray

Vahvuudet

Alle 200 000

120 000

Venäjän–Turkin sota (1768–1774) johtui Venäjän keisarinna Katariina Suuren halusta saada Venäjälle satamia Mustaltamereltä ja vapauttaa Balkanin kansat Turkin vallan alaisuudesta. Pidettiin myös tärkeänä, että Mustaltamereltä olisi vapaa pääsy Bosporinsalmen läpi Välimerelle.[1]

Sotaa edelsi vuonna 1735 syttynyt Puolan perimyssota, jossa Venäjä oli samalla puolella Itävallan kanssa. Itävalta kuitenkin irrottautui sodasta vuonna 1737. Samanaikaisesti Ruotsissa nousi valtaan sotaisa hattupuolue, joka alkoi harjoittaa Venäjän-vastaista politiikkaa. Venäjän oli solmittava Belgradin rauha 1739 epäedullisin ehdoin, eikä sodassa valloitettuja alueita saatu sen haltuun. Balkanin ortodoksinen väestö oli kuitenkin jo herännyt huomaamaan venäläiset uskonveljikseen.[1]

Sodan alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katariinan noustua valtaan aloitettiin Venäjällä voimakas propaganda Balkanin kansojen vapauttamiseksi ja vapaan merenkulun luomiseksi. Osmanien valtakunta oli huolestunut Venäjän vaikutusvallan kasvusta ja valtiontalouden mahdollisista tullitulojen menetyksestä, jos kauppaväylät vapautuisivat. Turkki esitti Ranskan ja Itävallan tukemana vaatimuksen, että Venäjän pitäisi vetää joukkonsa pois Puolasta.[1] Kun Venäjä ei tähän suostunut, Turkki julisti sille sodan 6. lokakuuta 1768 ja otti Venäjän Turkin-lähetystön henkilökunnan vangiksi.

Venäjä aloitti nopeasti sotatoimet Mustanmeren itäosan Azovassa. Lisäksi kenraalien Aleksandr Golitsynin ja Pjotr Rumjantsevin johtamat joukot valloittivat Moldovaa. Venäjän laivasto purjehti kohti Kreikkaa ja se löi kesäkuussa 1770 Tšesmen (Çeşme) salmessa Turkin laivaston ja valloitti suuren osan alueen saarista. Samalla Venäjä sai haltuunsa Asovanmeren rannat ja Krimin.[1]

Neuvottelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turkki oli valmis rauhanneuvotteluihin. Aselepo solmittiinkin toukokuussa 1772. Sota kuitenkin syttyi uudestaan, kun tilanne Puolassa kävi Venäjälle turvallisemmaksi. Nyt Venäjä valtasi Suvorovin johtamana Tonavan varren linnoituksia. Rauha solmittin Kutšuk Kainardsissa 1774. Venäjä sai osan Moldovaa sekä Asovanmereltä Kertšin ja Jenikalen linnoitukset. Turkki suostui kunnoittamaan alamaistensa ortodoksista uskoa. Sopimuksessa Krim tuli Turkista riippumattomaksi valtioksi. Tosin Venäjä otti Krimin alueen haltuunsa keväällä 1783.[1]

Sodan seurauksena Venäjä kiinnostui Kaukasian valtaamisesta. Georgialaiset olivat sodan aikana pyytäneet Venäjältä apua omassa taistelussaan Turkkia vastaan. Vuonna 1774 tehdyssä sopimuksessa Georgia vapautettiin veronmaksusta Turkille. Toisaalta Iran vahvistui Georgian itäpuolella, ja Georgia joutui kahden islamilaisen valtion puristuksessa turvautumaan Venäjän apuun. Venäjä sai yliotteen Georgiasta.[1]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Heikki Kirkinen (päätoim.): Venäjän ja Neuvostoliiton historia, s. 195–197. Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-08450-X.