Venäjän–Turkin sota (1768–1774)
| Venäjän-Turkin sota | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 Tšesmen meritaistelu vuonna 1770, Jakob Philipp Hackertin maalaus 1771.
| |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
|
|
|||||||||
| Komentajat | |||||||||
|
|
| ||||||||
| Vahvuudet | |||||||||
|
Alle 200 000 |
120 000 | ||||||||
Venäjän–Turkin sota vuosina 1768–1774 johtui Venäjän keisarinna Katariina II Suuren halusta saada Venäjän keisarikunnalle satamia Mustaltamereltä ja vapauttaa Balkanin kansat Osmanien valtakunnan alaisuudesta. Pidettiin myös tärkeänä, että Mustaltamereltä olisi vapaa pääsy Bosporinsalmen läpi Välimerelle.[1]
Sotaa edelsi vuonna 1735 syttynyt Puolan perimyssota, jossa Venäjä oli samalla puolella Itävallan arkkiherttuakunnan kanssa. Itävalta kuitenkin irrottautui sodasta vuonna 1737. Samanaikaisesti Ruotsissa nousi valtaan sotaisa hattupuolue, joka alkoi harjoittaa Venäjän-vastaista politiikkaa. Venäjän oli solmittava Belgradin rauha vuonna 1739 epäedullisin ehdoin, eikä sodassa valloitettuja alueita saatu sen haltuun. Balkanin ortodoksinen väestö oli kuitenkin jo herännyt huomaamaan venäläiset uskonveljikseen.[1]
Sodan alku
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Katariina II:n noustua valtaan aloitettiin Venäjällä voimakas propaganda Balkanin kansojen vapauttamiseksi ja vapaan merenkulun luomiseksi. Osmanien valtakunta oli huolestunut Venäjän vaikutusvallan kasvusta ja valtiontalouden mahdollisista tullitulojen menetyksestä, jos kauppaväylät vapautuisivat. Turkki esitti Ranskan ja Itävallan tukemana vaatimuksen, että Venäjän pitäisi vetää joukkonsa pois Puola-Liettuasta.[1] Kun Venäjä ei tähän suostunut, Turkki julisti sille sodan 6. lokakuuta 1768 ja sulttaani Mustafa III määräsi Venäjän Turkin lähettiläs Aleksei Mihailovitš Obreskovin ja lähetystön henkilökunnan vangittaviksi.
Tammikuussa 1769 hyökkäsi 70 000-miehinen turkkilais-tataariarmeija Krimin kaani Qırım Girayn johdolla Keski-Ukrainan maihin. Krimin tataarit, turkkilaiset ja nogait polttivat kymmeniä kyliä Novoserbiassa ja ottivat ihmisiä orjiksi. Heidän hyökkäyksensä torjui Pyhän Elisabetin linnoituksen 6 000 miehen varuskunta, joka koostui 4 000 venäläisestä ja 2 000 ukrainalaisesta kasakasta. Venäjä aloitti nopeasti sotatoimet Mustanmeren itäosan Azovassa. Lisäksi kenraalien Aleksandr Golitsynin ja Pjotr Rumjantsevin johtamat joukot valloittivat Moldovaa syyskuusta 1769 lähtien saaden valtaansa H'otynin linnakkeen, pääkaupunki Iașin sekä Valakian ja sen pääkaupunki Bukarestin marraskuuhun 1769 mennessä.[1]
Ensimmäistä kertaa historiassaan Venäjän laivasto purjehti kreivi Grigori Orlovin komennossa Mustaltamereltä Välimerelle kohti Kreikkaa ja löi amiraali Grigori Spiridovin 12 aluksen laivueen käyttämien polttolaivojen voimalla 7. heinäkuuta [</nowiki>J: 26. kesäkuuta] 1770 Tšesmen (Çeşme) salmessa nykyisen İzmirin maakunnan rannikolla. Se kukisti Turkin 22 aluksen laivaston ja valloitti suuren osan alueen saarista. Samalla Venäjä sai haltuunsa Asovanmeren rannat ja Krimin kaanikunnan.[1][2]
Rauhanneuvottelut
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Turkki oli tämän jälkeen valmis rauhanneuvotteluihin. Aselepo solmittiinkin toukokuussa 1772. Sota kuitenkin syttyi uudestaan, kun tilanne Puolassa kävi Venäjälle turvallisemmaksi. Nyt Venäjän joukot valtasivat kenraali Aleksandr Suvorovin johtamana Tonavan varren linnoituksia. Ratkaiseva taistelu käytiin kesäkuussa 1774 lähellä Kozlucaa (nyk. Suvorovo, Bulgaria). Rauha solmittin Küçük Kaynarcaissa heinäkuussa 1774. Venäjä sai osan Moldovaa sekä Asovanmereltä Azovin ja Kertšin kaupungit linnoituksineen sekä sen läheisen Jenikalen linnoitukset. Turkki suostui kunnioittamaan alamaistensa ortodoksista uskoa. Sopimuksessa Krimin kaanikunnasta tuli Turkista riippumaton valtio. Tosin Venäjä otti Krimin alueen haltuunsa keväällä 1783.[1]
Ratkaisun seuraukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sodan jälkeen Venäjä kiinnostui Kaukasian valtaamisesta. Georgialaiset olivat sodan aikana pyytäneet Venäjältä apua omassa taistelussaan Turkkia vastaan. Vuonna 1774 tehdyssä sopimuksessa Georgia vapautettiin veronmaksusta Turkille. Toisaalta Iran vahvistui Georgian itäpuolella, ja Georgia joutui kahden islamilaisen valtion puristuksessa turvautumaan Venäjän apuun. Venäjä sai yliotteen Georgiasta.[1]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g Heikki Kirkinen (päätoim.): Venäjän ja Neuvostoliiton historia, s. 195–197. Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-08450-X
- ↑ The History of Russian Navy. Chesma and Patras www.neva.ru. Arkistoitu 9.9.2020. Viitattu 2.1.2026.