Anna Porfyrogenita

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kiovan Venäjän valtakunta Vladimir Suuren ja Annan aikana (vaaleanvihreä alue

Anna Porfyrogenita (kreik. Άννα Πορφυρογέννητη; ven. Анна Византийская , 13. maaliskuuta 9631011 tai 1012) oli Bysantin keisari Romanos II:n ja Bysantin keisarinna Theofanon tytär. Hänen veljensä olivat Bysantin keisarit Basileios II ja Konstantinos VIII. Anna oli Porfyrogenita, joka tarkoitti keisarin tytärtä, joka oli syntynyt Bysantin keisarillisen palatsin purppurakamarissa, Konstantinopolissa.

Anna oli Kiovan Venäjän Ruhtinatar 989-1011 ja Vladimir Suuri Kiovan ruhtinaan puoliso .[1] Annan ansioksi lasketaan se, että Kiovan Venäjän ruhtinas Vladimir Suuri otti kristillisen kasteen mennäkseen naimisiin Annan kanssa.[2]

Krimillä käytiin vuonna 988 sota rusien ja bysanttilaisten välillä. Vladimir Suuren joukot piirittivät ja Khersonesosin kaupunkia ja saivat sen antautumaan. Vladimir lähetti Bysantin keisarille, Basileios II, viestin, että olen vallannut kaupunkinne. Valtaan myös pääkaupunkinne Konstantinopolin ellette anna minulle vaimoksi naimaikäistä sisartanne. Basileios ei halunnut antaa pakanalle sisartaan. Anna kieltäytyi aluksi avioliitosta pakanallisen Vladimir Suuren kanssa, koska sellaista avioliittoa ei voisi mainita keisarillisissa annaaleissa. Vladimir itse oli jo pitkään tutkinut eri uskontoja ja ottanut vastaan niiden delegaatioita eri maista. Kun Vladimir suostui ottamaan kristillisen kasteen vastaan, niin hän oli jo tehnyt päätöksensä uskonnosta. Vladimir Suuri oli hyvin vaikuttunut Bysantin ortodoksiuskonnon käytännöistä, minkä vuoksi hän päätti kääntyä ortodoksisen kirkon jäseneksi.[3]

19.5.988 Vladimir kastettiin Krimin Khersonesosissa Pyhän Basileioksen kirkossa. Heti sen jälkeen Vladimir ja Anna menivät naimisiin siellä. He menivät Kiovaan ja kaikki sen asukkaat kutsuttiin Dneprin rantaan ja heidät kastettiin ortodoksiuskoon Dneprin vedellä. Tällä avioliitolla oli hyvin paljon vaikutuksia koko Venäjän kehitykseen. Vladimir pääsi eroon suuresta määrästä kapinoivia varjageja. Varjageja ruvettiin palkkaamaan Bysantin keisarin palvelukseen vuonna 988. Tällä tavalla kapinat saatiin loppumaan. Niistä muodostettiin Bysantin keisarin uskollinen ja kovamaineinen varjagikaarti. Kiovan Venäjästä tuli ortodoksinen valtio kuten Bysantin valtakunnasta. Myöhemmässä vaiheessa Moskovan suuriruhtinaskunta nimesi itsensä "Kolmanneksi Roomaksi" sekä ilmoitti itsensä Bysantin keisarikunnan poliittiseksi ja kulttuurilliseksi perilliseksi.

Anna oli Vladimir Suuren vaimo ja uskonnollinen neuvonantaja. Hänen ansiostaan Vladimir Suuri otti koko valtakunnan uskonnoksi ortodoksisuuden. Mennessään naimisiin Kiovan Venäjän Ruhtinas Vladimirin kanssa hänestä tuli Kiovan Venäjän Ruhtinatar, mutta hän käytti itsestään mieluummin nimitystä kuningatar tai keisarinna, koska hän oli Bysantin keisariperheen jäsen. Anna oli hyvin aktiivinen ortodoksisen uskon levittämiseen Kiovan Venäjälle. Hän perusti muutaman luostarin ja kirkon. Ei ole tietoa siitä, josko hänellä ja Vladimirilla olisi ollut yhteisiä lapsia vaikka jossain mainitaan heillä olleen 3 lasta.[4]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. (1995) The New Cambridge Medieval History: c. 900-c. 1024. Cambridge University Press, 597. 
  2. (2010) A Synopsis of Byzantine History, 811-1057. Cambridge University Press, 319 (footnote). 
  3. Nestorin kronikka, s.73
  4. (2003) "Marriages Towards the Millennium", Byzantium in the Year 1000. BRILL, 25–26. Viitattu January 27, 2013. 

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jukka Korpela: Beitrage zur Bevölkerungsgeschichte und Prosopographie der Kiever Rus' bis zum Tode von Vladimir Monomah. Studia historica jyväskyläensia 54. Jyväskylä 1995.
  • Jukka Korpela: Kiovan Rusj. Keskiajan eurooppalainen suurvalta. Hämeenlinna 1996.
  • John Julius Norwich, Bisanzio, Milano, Mondadori, 2000.
  • Georg Ostrogorsky, Storia dell'Impero bizantino,Torino, Einaudi, 1968.
  • R. Lilie, Bisanzio la seconda Roma, Roma, Newton & Compton, 2005, ISBN 88-541-0286-5.
  • Judith Herrin, Bisanzio, Milano, Corbaccio, 2007, ISBN 978-88-7972-922-2.