Suuri isänmaallinen sota

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Suuri isänmaallinen sota (ven. Великая Отечественная война, Velikaja Otetšestvennaja voina, ukr. Велика Вітчизняна війна, Velyka Vittšyznjana vijna) on Neuvostoliitossa käytetty nimitys, jota käytettiin Saksan ja Neuvostoliiton välisestä sodasta toisen maailmansodan aikana. Nimitystä ei varsinaisesti käytetty muualla kuin Neuvostoliitossa, vaan samasta sodasta käytetään saksalaisperäistä nimeä itärintama.[1]

Termin alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Termin ”suuri isänmaallinen sota” juuret ovat historiassa. Se viittasi Venäjän käymään sotaan Ranskaa vastaan, kun Napoleon marssitti Suuren armeijansa Venäjälle vuonna 1812. Tällöin ranskalaisia vastaan nousi sotilaiden lisäksi myös runsaslukuinen joukko vapaaehtoisia talonpoikia, jolloin sota sai laajan kansallisen luonteen. Sota kesti kolme vuotta, mutta lopulta Venäjän voittamaa sotaa ruvettiin kutsumaan maassa nimellä ”vuoden 1812 isänmaallinen sota” tai pelkästään ”isänmaalliseksi sodaksi”.[2]

Sosialistinen patriotismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isänmaallisuus ja varsinkin patriotismi tai nationalismi olivat vielä Vladimir Leninin aikaan termejä, jotka eivät sopineet vallankumoukselliseen henkeen. Päinvastoin, kommunistit syyttivät ensimmäiseen maailmansotaan liittymistä kannattaneita sosialidemokraatteja sosialistisesta patriotismista, joka toimi vastoin vallankumouksellisen defaitismin periaatetta. ”Proletariaatilla ei ole isänmaata”, kuten Karl Marx ja Friedrich Engels olivat sanoneet. Josif Stalinin valtakauden alussa tämän periaatteen suhteen tehtiin kuitenkin täydellinen muutos. Lopullisen maailmanvallankumouksen siirtyessä tulevaisuuteen Neuvostoliiton tuli toimia sen airueena ja vallankumouksen kehtona. Niinpä sosialistisesta patriotismista tulikin yksi tärkeimmistä mallikansalaisen omaamista hyveistä.

Neuvostoliiton suhde Saksaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka maat olivat harjoittaneet kulttuurivaihtoa ja sotilasyhteistyötä Weimarin tasavallan aikana, 1930-luvulla Neuvostoliitossa oltiin lähinnä vihamielisiä ja epäluuloisia Adolf Hitlerin johtamaa natsi-Saksaa kohtaan. Valtaannousunsa jälkeen Hitler oli lakkauttanut Saksan kommunistisen puolueen, laittanut vasemmistolaisia maanmiehiään keskitysleireihin, eikä sana ”sosialismi” kansallissosialismissa näyttänyt merkitsevän aitoa asiaa. Toisin kuin heidän puolueohjelmassaan ilmoitettiin, kansallissosialistit eivät olleet purkaneet kapitalismia tultuaan valtaan. Lisäksi puolueen vallankumouksellinen vasemmistosiipi oli hajoitettu ja useita sen jäseniä murhattu pitkien puukkojen yön aikana. Hitler oli myös tuominnut kommunismin avoimesti koko poliittisen uransa ajan ja julkisesti ilmoittanut Saksan tarvitsevan elintilaa idästä.

Kun Saksaa kohtaan tunnettu vihamielisyys oli korkeimmillaan, Sergei Eisenstein sai tehtäväkseen ohjata spektaakkelielokuvan Aleksanteri Nevskistä, novgorodilaisruhtinaasta, joka löi saksalaiset kalparitarit Peipsijärven taistelussa vuonna 1242. Yhtymäkohdat muinaisten ritarien ja nykyajan saksalaisten välillä olivat selviä elokuvan katsojalle. Vain hiukan sen jälkeen, kun elokuva oli päässyt teattereihin, yllättäen maat allekirjoittivat Molotov–Ribbentrop-sopimuksen Puolan offensiivin kynnyksellä elokuussa 1939. Elokuva joutui esityskieltoon. Uudessa ystävyyden hengessä Eisenstein palkattiin tekemään elokuvaversiota Hitlerin lempisäveltäjän Richard Wagnerin oopperasta Die Walküre.[3]

Sota syttyy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhain aamulla 22. kesäkuuta 1941 Saksa rikkoi maiden välillä olleen hyökkäämättömyyssopimuksen ja hyökkäsi Neuvostoliittoon ilman sodanjulistusta. Ulkoministeri Vjatseslav Molotov kulutti aamun kirjoittamalla puhetta Stalinin valvomana. Stalin ei itse uskaltanut kertoa huonoja uutisia, joten Molotov sai itse pitää sen.[4] Puolenpäivän aikaan, noin kahdeksan tuntia hyökkäyksen alkamisen jälkeen puhe kaikui radioista ja julkisilla paikoilla olevista kuuluttimista ympäri Neuvostoliittoa.[5] Molotov aloitti kertomalla kysymyksessä olevan saksalaisten yksipuolisen ja provokoimattoman hyökkäyksen, joskaan hän ei pitänyt syyllisenä Saksan kansaa, sen työläisiä tai älymystöä, vaan maata johtavia verenhimoisia fasisteja. Hän jatkoi sitoen uuden sodan Venäjän historiaan:[6]

»”Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kansamme on joutunut tekemisiin ylimielisen vihollisen kanssa. Napoleonin hyökättyä Venäjälle kansamme vastasi sodalla isänmaan puolesta, ja Napoleon hävisi ja kohtasi tuhonsa. Niin tulee käymään myös Hitlerin kanssa, joka ylimielisyydessään on julistanut uuden ristiretken maatamme vastaan. Puna-armeija ja koko kansamme tulee jälleen käymään voitokkaan sodan isänmaan, kotimaan, kunnian ja vapauden puolesta.”»

Isänmaallisen sodan ritarikunnan kunniamerkki 1. luokka

23. kesäkuuta Neuvostoliiton johtava sanomalehti Pravda julkaisi akateemikko Omeljan Jaroslavskin artikkelin ”Neuvostokansan suuri isänmaallinen sota”.[7] Kaksi päivää hyökkäyksen jälkeen Komsomolin oma sanomalehti Smena ilmoitti, että työ sotatapahtumien kronikoimiseksi sekä Venäjän ja Neuvostoliiton loisteliaan sotahistorian yhdistämiseksi on jo aloitettu. Niin ikään valtionkirjaston työntekijät aloittivat jo vuoden 1812 sodasta kertovan näyttelyn suunnittelutyön.[8] Nimitys otettiin yleiseen käyttöön ja se jäi viralliseksi nimeksi Saksan ja sen liittolaisten vastaiselle sodalle koko Neuvostoliiton olemassaolon ajaksi.[7] Kun haluttiin selvemmin viitata nimityksen historialliseen taustaan, kuten Stalin teki puheessaan 1943, käytettiin muotoa ”toinen suuri isänmaallinen sota”.[9] Sota itse esitettiin usein kommunistisen ja fasistisen ideologioiden välisenä taisteluna.[10] Varsinkin vielä sodan aikana termiä jatkettiin muistutuksella sodan ideologisesta ja puolustuksellisesta luonteesta, jolloin se kuului kokonaisuudessaan: ”Neuvostokansan suuri isänmaallinen sota fasistista hyökkääjää vastaan”.

Sodan ollessa käynnissä Neuvostoliitossa luotiin isänmaallisen sodan ritarikunnan kunniamerkki palkinnoksi sankaruudesta taisteluissa.[11]

Sodan vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Voittoon päättyneen suuren isänmaallisen sodan jälkeisessä neuvostoliittolaisessa historiankirjoituksessa sota jaettiin neljään vaiheeseen. Vuodesta 1953 lähtien sota määriteltiin kolmeen toisistaan eroavaan vaiheeseen: [2]

Alkuvaihe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton vastainen sota Euroopassa 1941–1942
Liittoutuneiden vastahyökkäys Euroopassa 1943–1945

Alkuvaiheen katsottiin alkaneen Saksan hyökkäyspäivästä 22. kesäkuuta 1941 ja päättyneen Stalingradin taistelun puolustusvaiheen loppuessa 18. marraskuuta 1942. [2]

Puolustuksellisesti tärkeimmät operaatiot sijoittuivat Leningradin, Moskovan ja Ukrainan alueelle. Merkittäviä taisteluita olivat Leningradin puolustus, Smolenskin taistelu, Kiovan, Odessan ja Sevastopolin puolustustoimet ja Moskovan taistelu, jonka katsottiin myös jakautuvan kahteen vaiheeseen: puolustukseen, joka alkoi 1. lokakuuta 1941 ja kesti aina marraskuun loppuun sekä hyökkäykseen, joka alkoi 5. joulukuuta jatkuen aina huhtikuun alkuun 1942.[2]

Toinen vaihe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toinen jakso alkoi 19. marraskuuta 1942, kun puna-armeija aloitti offensiivin Stalingradin alueella saartaen kaupunkiin Saksan 6. armeijan. Jakson katsottiin päättyneen 31. joulukuuta 1943.[2]

Stalingradin taistelun yhteydessä puna-armeija tuhosi yli 300 000 miehen vahvuisen akselivaltojen joukoista koostuneen armeijan. Taistelu päättyi 2. helmikuuta, kun jäljellä olevat 91 000 antautui. Muita vaiheen taisteluita olivat Leningradin piirityksen murtaminen tammikuussa 1943, voitokas Kurskin taistelu kesällä 1943, puna-armeijan eteneminen Dneprille ja Dneprin sillanpääasemien varmistaminen Ukrainassa syksyllä 1943.[2]

Kolmas vaihe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kolmas vaihe alkoi uudenvuodenpäivänä 1944 ja kesti aina natsi-Saksan antautumiseen saakka. Lopullinen voitto Euroopassa saavutettiin 8. toukokuuta 1945.[2]

Tärkeitä tapahtumia olivat Ukrainan vapauttaminen, joka kesti joulukuusta 1943 huhtikuuhun 1944 aikana, Leningradin–Novgorodin offensiivi eli saksalaisten Leningradin ja Novgorodin alueella olevien joukkojen poislyöminen tai tuhoaminen alkuvuonna 1944, Krimin niemimaan takaisin valtaaminen keväällä 1944, sotatoimet (muun muassa operaatio Bagration) Valko-Venäjällä ja Puolassa olevien saksalaisten lyömiseksi, eteneminen Saksaan ja Berliiniin sekä lopullinen Berliinin taistelu huhti–toukokuussa 1945.[2]

Partisaanit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliittolaisten historioitsijoiden mukaan neuvostopartisaaneilla, jotka käytännössä toimivat koko sodan ajan, oli merkittävä osuutensa sodan voittamisessa. Partisaanit häiritsivät viestiyhteyksiä, järjestivät tuhoiskuja infrastruktuuria, liikennettä ja huoltoa vastaan sekä keräsivät tietoa muun muassa joukkojen siirroista. Neuvosto- ja myöhemmin venäläiset historioitsijat ovat usein yliarvioineet partisaaniliikkeen vaikutuksen sotamenestykseen, kun länsimaiset historioitsijat ovat puolestaan kyseenalaistaneet partisaanien merkityksen.[2]

Aasia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Länsiliittoutuneiden toivomuksesta Neuvostoliitto julisti vielä sodan Japania vastaan, mutta ei osallistunut juuri aktiivisesti sotatoimiin Aasiassa. Neuvostohistorioitsijat pitivät sotatoimia idässä lähinnä omana, itsenäisenä vaiheenaan, joka ei varsinaisesti ollut osa suurta isänmaallista sotaa.[2]

Voiton jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan jälkeen Stalin pyrki tukahduttamaan suuren isänmaallisen sodan muiston. Tarkoitus oli keskittyä tulevaan ja uusiin vihollisiin ja unohtaa menneet. Stalin luultavasti pelkäsi, että hänen harjoittamaansa brutaalia sodankäyntiä ja ihmishenkiä vaatineita ratkaisujaan tullaan kritisoimaan tulevaisuudessa. Stalinin käskystä ei juhlittu lainkaan voitonpäivää. Kuitenkin Stalinin kuoltua ja Nikita Hruštšovin tullessa valtaan, voitonpäivää alettiin juhlia 9. toukokuuta. Suuren isänmaallisen sodan myytti alkoi kasvaa näinä vuosina, ja se vaikuttaa edelleen venäläisten mielissä.[2]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Leonid D. Grenkevich, David M. Glantz: The Soviet Partisan Movement, 1941-1944: a critical historiographical analysis. Taylor & Francis, 1999. ISBN 0714644285.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Myös saksalaisten termi die Ostfront (itärintama) viittaa historiaan (tosin ilman propagandistista painotusta), sillä saksalaiset käyttivät myös ensimmäisessä maailmansodassa käymästään sodasta Venäjää vastaan samaa nimeä.
  2. a b c d e f g h i j k Grenkevich, Glantz s.149-152
  3. Maureen Perrie, D. C. B. Lieven, Ronald Grigor Suny: The Cambridge History of Russia: The twentieth century. Cambridge University Press, 2006. ISBN 0521811449. s.601
  4. Constantine Pleshakov: Stalin's Folly. Houghton Mifflin Harcourt, 2006. ISBN 0618773614. s.113-116
  5. Peter Gray, Kendrick Oliver: The memory of catastrophe. Manchester University Press, 2007. ISBN 0719063450. s.107
  6. Modern History Sourcebook Molotov:Reaction to German Invasion of 1941. Viitattu 26.5.2009
  7. a b Professor Yury SHAPOVAL: A modern historian’s view on Ukraine in WWII Viitattu 17.4.2009
  8. Peter Gray, Kendrick Oliver: The Memory of Catastrophe. Manchester University Press. ISBN 0719063450. s.107
  9. Helen Rappaport: Joseph Stalin. ABC Clio, 1999. ISBN 1576070840. s.104
  10. TIME: Genocide's Ghosts Viitattu 17.4.2009
  11. USSR: Order of the Patriotic War Viitattu 17.4.2009