Kannaksen suurhyökkäys 1944

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kannaksen suurhyökkäys
Osa jatkosotaa
Tuhottu Iosif Stalin Neuvostopanssarivaunu Karjalassa
Tuhottu Iosif Stalin Neuvostopanssarivaunu Karjalassa
Päivämäärä:

9. kesäkuuta – 15. heinäkuuta 1944

Paikka:

Karjalan kannas

Lopputulos:

Neuvostoliitto valtasi takaisin menettämänsä alueet. Suomalaiset torjuivat hyökkäyksen vasta Tali-Ihantalassa, Vuosalmella ja Viipurinlahdella.

Aluemuutokset:

Suomalaisjoukot vetäytyivät Etelä-Kannakselta ja Viipurista.

Vaikutukset:

Suomi ja Neuvostoliitto solmivat aselevon pian Itä-Karjalan ja Kannaksen sotatoimien päätyttyä.

Osapuolet

Suomen lippu Suomi
Natsi-Saksan vuosina 1935–1945 käytössä ollut lippu. Saksa

Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Neuvostoliitto

Komentajat

Suomen lippu C.G.E. Mannerheim
Suomen lippu Karl Lennart Oesch

Neuvostoliiton lippu 1923–1955 Leonid Govorov
Neuvostoliiton lippu 1923–1955 Kirill Meretskov

Vahvuudet

75 000 (alussa)–100 000 miestä Karjalan Kannaksella
1 900 tykkiä
110 panssariajoneuvoa (moderneja 30-40 StuG III, T-34, KV-1)
248 lentokonetta (moderneja alle 100, bf-109, Ju-88)

yhteensä 450 000 - 460 000 miestä. Karjalan Kannaksella 260 000 - 270 000lähde?
10 500 tykkiä
800 panssariajoneuvoa
1 600 lentokonetta

Tappiot

12 932 kuollutta
45 000 haavoittunutta (sis. myös Laatokan Karjalan taistelut)

40 000
130 000 haavoittunutta. Kannaksella kokonaistappiot 189 000 (Tiihonen, 1999).

Jatkosodan taistelut
Jatkosodan hyökkäysvaihe (1941)
Operaatio HopeakettuPohjois-SuomiItä-KarjalaKarjalankannasLaatokkamerisotatoimetilmasotatoimet
Asemasotavaihe (1941–1944)
Itä-Karjalan partisaanitaistelut 1942
Sodan loppuvaihe (1944)
Kannaksen suurhyökkäysTali-IhantalaSuurhyökkäys SyväriltäSuurhyökkäys MaaselästäMoskovan välirauha

Kannaksen suurhyökkäys oli Neuvostoliiton puna-armeijan kesällä 1944 Kannaksella suorittama massiivinen sotatoimi. Tällä Suomen oloissa ennennäkemättömän voimakkaalla hyökkäyksellä Neuvostoliitto pyrki nopeaan ratkaisuun Suomen osalta.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liittoutuneet olivat suorittaneet 6. kesäkuuta 1944 maihinnousun Normandian rannikolle Ranskassa. Josif Stalin oli luvannut Teheranin konferenssissa vuonna 1943 liittoutuneille, että maihinnousua tukisi puna-armeijan samanaikainen hyökkäys idästä. Suomessa yleisesti uskottiin Neuvostoliiton pyrkivän ”kilpajuoksussa Berliiniin” mahdollisimman pitkälle ennen länsiliittoutuneita, joten hyökkäystä ei odotettu Suomen rintamalle lähiaikoina. Suomen tiedustelu oli pitkin kevättä havainnut merkkejä, jotka viittasivat kasvaneeseen aktiivisuuteen Leningradin alueella, mutta näitä tietoja ei osattu ottaa huomioon tai ei eri syistä haluttu tulkita oikein. Marsalkka Mannerheim toimi ja teki ratkaisunsa sen käsityksen mukaan, että välitöntä hyökkäysuhkaa ei ollut odotettavissa. Myöhemmän ajan historiantutkijoiden mukaan Itä-Karjala tulevien rauhanneuvotteluiden panttina oli muodostunut päähänpinttymäksi Mannerheimille. Kuuluisassa päiväkäskyssään kesällä 1941 hän oli korostanut Itä-Karjalan merkitystä sodan tavoitteita linjatessaan ja tämän tekijän psykologista vaikutusta ei voi olla ottamatta huomioon.[1] Itä-Karjalan valtausta oli myös perusteltu sen mahdollistamien lyhyempien puolustuslinjojen tuomalla edulla, joten niistä luopuminen taisteluitta koettiin raskaaksi. Joukkojen siirto Kannakselle sen puolustuksen vahvistamiseksi olisi käytännössä merkinnyt vetäytymistä Itä-Karjalasta ja sen vapaaehtoista luovuttamista neuvostoliittolaisille.

Joukkojen keskitykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen sotavoimien pääosat oli sijoitettu kauas Itä-Karjalaan Aunukseen. Kannakselle sijoitettujen joukkojen määrä oli noin 75 000 miestä. Vertailun vuoksi talvisodassa Kannakselle sijoitettujen suomalaisjoukkojen määrä oli 200 000 miestä. Linnoitustöissä asemasotavaiheen aikana oli panostettu Aunuksessa Pisi–Saarimäki–Sammatus-linjaan ja Maaselän kannaksella Karhumäki–Liistepohja-linjaan. Sen sijaan työt Kannakselle suunnitelluilla linjoilla olivat vasta alussa. Taistelujen alkaessa suomalaisilla oli asemissa Kannaksella Laatokalta lukien 19. prikaati, 15. divisioona, 2. divisioona ja 10. divisioona. Reservinä olivat 3. divisioona ja 18. divisioona sekä Ratsuväkiprikaati Vammelsuu–Taipale-asemassa ja Panssaridivisioona lähellä Viipuria.

Stalin kuitenkin yllätti länsiliittoutuneet ja etenkin Suomen ratkaisullaan. Suurhyökkäystä oli valmisteltu pitkään ja huolellisesti. Tarkoitusta varten Neuvostoliiton ylijohto (Stavka) oli osoittanut Leningradin rintaman käyttöön 450 000 miestä, 10 000 tykkiä ja kranaatinheitintä ja 800 panssarivaunua ja rynnäkkötykkiä. Joukkoja oli runsaasti ja niitä oli harjoitettu tulevan taistelumaaston kaltaisilla alueilla etukäteen. Neuvostoliitolle oli Leningradin vapauttamisella suuri psykologinen merkitys. Murskaamalla Suomen armeijan venäläiset saisivat yhteyden pohjoiseen, Suomenlahden laivastonsa käyttöön ja selustansa Itä-Karjalassa turvattua.

Päämajalle hyökkäys tuli yllätyksenä, sillä se oli 3. kesäkuuta kotiuttanut eräitä ikäluokkia ja antanut lomien jatkua. Tykistön vetotraktoreita ja hevosia oli sijoitettu taemmas linnoitus- ja maataloustöihin hyökkäyksen alkaessa. Sen alettua vetäytyviltä joukoilta jäi viholliselle muun muassa 50 uutta panssarintorjuntatykkiä.

Hyökkäys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nopeasti murtuneiden pää- ja VT-linjojen sekä VKT-linjan sijainti kartalla. Luoteessa olevaa Salpa-linjaa ei koskaan käytetty.

Pääaseman murtuminen 10. kesäkuuta 1944[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Valkeasaaren läpimurto

Puna-armeijan hyökkäyksen painopistesuunnan 6,7 kilometrin pituiselle Valkeasaaren lohkolle oli varattu kolmedivisioonainen kaartinarmeijakunta, jolla oli tukenaan muun muassa kolme rykmenttiä panssarivaunuja ja rynnäkkötykkejä. Lisäksi alueelle oli keskitetty divisioonien tykistön lisäksi kuusi tykistörykmenttiä sekä kranaatinheitin- ja raketinheitinrykmentti. Murtoalueen taistelua oli valmistautunut tukemaan 1 208 yli 75 mm:n tykkiä tai kranaatinheitintä. Rintamakilometriä kohden tämä teki siis yli 200 tykkikaliiperista asetta.

Valkeasaaren lohkoa puolusti suomalaisten kolmepataljoonainen Jalkaväkirykmentti 1 (JR 1). Lohkolla oli siten puna-armeijalla 36 jalkaväkipataljoonaa ja 12 panssaripataljoonaa suomalaisten kolmea pataljoonaa vastaan. Tykistön osalta puna-armeijan joukot olivat myös täysin ylivertaisia.

Puna-armeija aloitti 9. kesäkuuta 1944 tykistöllä ja ilmavoimilla suomalaisten asemien tuhoamisen, mikä tuli alueelle sijoitetulle suomalaiselle 10. divisioonalle järkytyksenä ja se joutui sitomaan reservinsäkin heti taisteluun. Päämaja ei edelleenkään olettanut suurhyökkäyksen alkaneen. Seuraavana päivänä, eli 10. kesäkuuta alkoi kello 5 aamulla 135 minuuttia kestänyt tulivalmistelu, johon otti osaa 3 000 tykkiä ja kranaatinheitintä. Suomalaisten asemat jauhautuivat miltei olemattomiin. Sota-arkiston kaatuneiden tietokannan mukaan Valkeasaaressa kaatui 9.–14. kesäkuuta 163 suomalaista sotilasta.[2]

Muistomerkki Valkeasaaressa

VT-linjan murtuminen 14. kesäkuuta 1944[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kuuterselän taistelu

Päämajalle kävi pian selväksi, että kyseessä on suurhyökkäys. Menetettyjen asemien takaisin saamisesta ei ollut toivoakaan. Suomalaisilla joukoilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin vetäytyä Vammelsuu–Taipale-linjalle. Suomalaisten pääjoukot olivat Kivennavan suunnalla, joten vihollinen suuntasi hyökkäyksen toisaalle, heikommin miehitettyyn Kuuterselkään. Siellä Suomella oli ainoastaan käytettävissään 3. divisioona 30 kilometriä leveällä alueella.

VT-linja murtui Kuuterselässä jo ensiyrittämällä 14. kesäkuuta. Tykistövalmistelu oli samaa luokkaa kuin viisi päivää aiemmin pääasemaa murrettaessa[3]. Jääkäriprikaatin vastahyökkäys iltayöllä 14. kesäkuuta menestyi aluksi hyvin, mutta lopulta se tyrehtyi voimien puutteeseen ja venäläisten murtautuessa VT-linjan läpi Kuuterselästä länteen Sahakylän-Mustanmäen alueelle ja Vammeljärvelle.

Siiranmäen taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Siiranmäen taistelu
Muistomerkki Siiranmäellä

Neuvostoliitto tiesi Siiranmäen olevan Kuuterselän ohella suomalaisten linjan heikko kohta. Puna-armeija tekikin kolmella divisioonalla läpimurtoyrityksiä Siiranmäessä neljän päivän ajan. Everstiluutnantti Ehrnroothin Jalkaväkirykmentti 7 painoi ne vastahyökkäyksillään takaisin kerta toisensa jälkeen.[3]

VKT-linjalla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mannerheim määräsi kenraaliluutnantti Lennart Oeschin 15. kesäkuuta Kannaksen puolustuksen johtoon ja samalla määräsi joukot viivyttäen vetäytymään Viipuri–Kuparsaari–Taipale-linjalle. Pääosa joukoista onnistuttiinkin vetämään tälle linjalle ja venäläisten aikeet tuhota kokonaan suomalaisten joukot Kannaksella epäonnistui alkumenestyksestä huolimatta.

Vetäytymällä VKT-linjalle suomalaiset voittivat aikaa apuvoimien saamiseksi. Mannerheim määräsi neljä divisioonaa ja yhden prikaatin siirrettäväksi Itä-Karjalasta Kannakselle. Samalla tämä merkitsi luopumista taisteluitta Itä-Karjalasta. Aunuksessa olleet suomalaisjoukot saivat käskyn vetäytyä 16. kesäkuuta, kun puna-armeija aloitti hyökkäyksensä Itä-Karjalassa. Lähestyttäessä VKT-linjaa venäläisten hyökkäys hidastui, maasto ei mahdollistanut panssarivaunujen yhtä tehokasta käyttöä kuin hyökkäyksen alussa. Vaikka joukot oli saatu ryhmitettyä 20. kesäkuuta mennessä VKT-linjalle, alku ei ollut lupaava. Viipurin taistelussa kaupunki menetettiin heti puna-armeijan ensimmäisellä yrityksellä, kun Viipuria puolustaneen prikaatin miesten hermot pettivät ja pakokauhu otti joukoista vallan. Sotilaallisesti Viipuri ei ollut merkittävä, mutta symbolisesti sen menettäminen oli raskas isku. Toisaalta Neuvostoliitolle se oli merkittävä voitto, tämän johdosta Moskovassa ammuttiin kunnialaukauksia.

Torjuntavoitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Panssaritorjunnassa käytettyjä panssarinyrkkejä tuliasemassa.

Puna-armeija sai 21. kesäkuuta käskyn ylijohdolta hyökkäyksen jatkamisesta, tavoitteena LappeenrannanImatran tasa. Tämän jälkeen olisi saavutettava KotkanKouvolan tasa. Seuraavana päivänä neljä armeijakuntaa aloitti hyökkäyksen Viipurin itäpuolelta, jossa käytiin suomalaisten torjuntavoitoksi muodostuneet Talin–Ihantalan taistelut niin sanottu Ihantalan ihmeenä. Puna-armeijan rintamakomentajat pyysivät vahvistuksia, mutta ylijohto katsoi joukkojen riittävän viitaten alkuvaiheen menestykseen. Samaan aikaan virtasi suomalaisille vahvistuksia Itä-Karjalasta. Kolmen päivän taisteluissa suomalaiset saivat asemansa pidettyä 11:n suomalaisen ja yhden saksalaisen divisioonan, neljän prikaatin ja rynnäkkötykkiprikaatin voimin. Käytössä oli myös yhteensä 57:n patteriston tulivoima, mikä on oloissamme ennenkokematonta. Suomalainen tykistö ampui viikon aikana Ihantalan alueella yhteensä 56 000 laukausta, toisaalta puna-armeijan tykistö ampui arviolta 87 000 laukausta. Puna-armeijan läpimurtoyritys epäonnistui.

Venäläisten hyökkäyksen päätavoitteen jäätyä suomalaisten joukkojen kovan vastuksen vuoksi saavuttamatta sen toiminta muuttui haparoivaksi. Hyökkäyksen jatkamiseen olisi tarvittu runsaasti lisävoimia ja aikaa. Tähän ei venäläisillä enää ollut mahdollisuuksia sillä se oli aloittanut suurhyökkäyksen 22. kesäkuuta Valko-Venäjällä. Viimeaikaisten tutkimusten mukaan on myös selvinnyt, että jo ennen Talin–Ihantalan taistelun alkamista oli puna-armeijan Kannaksen yksiköt menettäneet hyökkäysvoimastaan jo noin puolet.lähde?.

Neuvostoliitto aloitti hyökkäyksensä Viron rintamalla 24. heinäkuuta. Heinäkuussa 1944 venäläiset alkoivat siirtää joukkojaan itärintamalle ja hyökkäys Kannaksella keskeytettiin. Toisaalta esimerkiksi kaartin valiojoukkojen osalta ei enää juuri ollut mitä siirtää. Nämä valio-osastot olivat käytännössä menettäneet taistelukykynsä heinäkuun toiseen viikkoon mennessä. Tapio Tiihosen tutkimusten mukaan peräti kahdeksan neuvostodivisioonan vahvuudet olivat laskeneet alle 2 000 miehen (neuvostodivisioonien määrävahvuudet vaihtelivat 5 500 ja 10 000 miehen välillä). Näissä divisioonissa jalkaväkipataljoonat olivat sulaneet käytännössä olemattomiksi.

Miestappiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tapio Tiihonen arvioi väitöskirjassaan Karjalan kannaksen suurtaistelut kesällä 1944 (Helsingin yliopisto 1999), että puna-armeijan Viipurin valtaukseen päättyneen operaation tappioiden olleen 52 000 miestä ja täydennysten kanssa yli 60 000 miestä. Tiihosen mukaan tappiot olivat vähintään 30 ja enintään 40 prosenttia rintaman käytettävissä olevien joukkojen vahvuudesta laskutavasta riippuen.

”Kummankin armeijan divisioonat olivat käytyjen kiivaiden taisteluiden uuvuttamia ja suuresti vajaavahvuiset”, kirjoitti neuvostohistorioitsija Morozov Viipuri-operaation taisteluista. Vaikka kirjatut tappioluvut ovat ristiriitaisia Leningradin Rintaman joukkojen eri johtoportaiden välillä Puna-armeijan tappiot olivat raskaat.

Jo suurhyökkäyksen ensimmäisinä päivinä 9.–10. kesäkuuta taistelun aloittaneiden joukkojen tappiot olivat 21. ja 23. Armeijan päiväilmoitusten mukaan Valkeasaaren ja Vaskisavotan suunnissa lähes 3 000 miestä, joista 700 kaatuneina. Ennen Viipurin valtausta 11.–16. kesäkuuta tappiot olivat neuvostoarmeijoiden ilmoitusten mukaan päivittäin keskimäärin 2 600 miestä, joka vastasi noin kolmen jalkaväkipataljoonan (kussakin 800) miestä.

Tiihosen mukaan tappioluvut ovat puutteellisia ja siloteltuja. Hän päätyi tutkimuksissaan 5 000–6 000 miehen päivätappioihin, eli lähes kahden jalkaväkirykmentin vahvuisiin menetyksiin päivässä (kussakin 3 200 miestä).

Neuvostoliittolaisten tappioilmoitusten perusteella ankarin taistelupäivä ennen Tali–Ihantalaa ja Vuosalmea oli 14. kesäkuuta, jolloin Puna-armeijan joukkojen menetykset kohosivat lähes 4 000:een, heistä kaatuneina 800 sotilasta.

Kuuterselän suunnassa Sahakylän vallannut kaksipataljoonainen 456. Jalkaväkirykmentti menetti 14. päivän taistelussa vahvuudestaan lähes puolet, 500 miestä. Siiranmäessä suomalaista JR 7:ää vastaan taistellut 98. Jalkaväkiarmeijakunta ilmoitti 13.–16. kesäkuuta taistelukertomuksessaan tappioikseen 3 784 miestä, joista 887 kaatuneina. Viipurin valtauksen jälkeen 21. kesäkuuta annettiin käskyt hyökkäyksen jatkamisesta, tavoitteena Lappeenranta–Imatra-tasa. Tämän jälkeen olisi saavutettava Kotka–Kouvola.

Hyökkäys alkoi seuraavan päivänä neljän armeijakunnan voimin Viipurin itäpuolelta. Hyökkäävien joukkojen iskukyky kuitenkin hiipui. Viimeiset täydennykset tulivat 25. kesäkuuta. Ratkaisutaisteluiden alkaessa kesä-heinäkuun vaihteessa aiemmin suomalaisiin nähden ylivoimaiset neuvostojoukot olivat kärsineet valtavan mieshukan.

Neuvostoliittolaiset joukot kuluivat loppuun suomalaisten Karjalan kannaksen viivytyksessä ja Tali-Ihantalan–Äyräpään–Vuosalmen -torjuntataisteluissa. Viipurin jälkeen vastahyökkäyksissä, taidokkaasti järjestetyllä tykistön tulella, Lentorykmentti 4:n pommituksin ja saksalaisen aseavun, jalkaväki- ja panssarijoukkojen sekä Lento-osasto Kuhlmeyn tuella suomalaiset aiheuttivat neuvostojoukoille, heidän raportoimien ilmoitusten perusteella 2 500–3 000 miehen tappiot päivittäin.

Esimerkiksi Ihantalaan hyökänneen 30. Kaartin armeijakunnan tappioiksi kirjattiin 25.6.–4.7. kaatuneina ja kadonneina 1 800 sekä haavoittuneina 7 200. Yhteensä 9 000:n tappiot olivat noin puolet armeijakunnan miesvahvuudesta.

Kannaksen ankarin taistelupäivä oli neuvostoliittolaisten tappioilmoitusten mukaan 28. kesäkuuta, jolloin Leningradin Rintaman joukkojen tappiot kohosivat yli 5 000:een, heistä kaatuneina 1 800 sotilasta. Hyökkäävien armeijoiden päiväilmoituksissa kesäkuun viimeisen viikon päivittäinen tappiokeskiarvo oli 3 800 miestä. Neuvostoliittolaisten merkintöjen mukaan tappiokeskiarvo oli heinäkuun kahden ensimmäisen viikon aikana 2  095 miestä, väheten sen jälkeen nopeasti muutamaan sataan mieheen päivässä.

Neuvostoarkistojen mukaan tappiot olivat 105 000, joista kaatuneina 22 000 miestä. Tiihonen osoittaa tutkimuksessaan, että neuvostojoukot kärsivät Karjalan kannaksella kesällä 1944 edellä mainittuja lukuja huomattavasti suuremmat tappiot. Hän päätyy laskelmissaan 2 703–3 863 mieheen päivää kohden. Tiihonen arvioi kokonaistappioksi 189 000 miestä. Hänen tutkimustensa perusteella Kannaksella haavoittui tai kuoli 1 000–1 400 Leningradin Rintaman sotilasta kilometriä kohden.

Tappioiden tuottaminen voidaan myös ilmaista suomalaisten taidokkaasti onnistuneena strategisena viivytyksenä – yhtenä toisen maailmansodan onnistuneimmista – jossa oikea-aikaisella ja maantieteellisestä syvällä alueella heikennetään vihollista ennen ratkaisutaisteluja. Kolmannes tappioista tuotettiin Karjalan kannaksen viivytystaisteluissa. Ratkaisun hetkellä kesä-heinäkuun vaihteessa aiemmin suomalaisiin nähden ylivoimaiset neuvostojoukot olivat kärsineet valtavan mieshukan ja hyökkäävien joukkojen iskukyky lopussa, reservejä ei enää ollut.

Suomalaisten tappiot Suomen sodissa 1939-45 menehtyneiden tietokannan mukaan 9.6-15.7.44 olivat sekä Karjalan Kannaksella että muilla rintamalohkoilla (Laatokan Karjala, Rukajärvi): 8 173 kaatunutta, 2 135 haavoihinsa menehtynyttä, 2 595 kadonnutta ja myöhemmin kuolleiksi julistettua, 30 sotavankeudessa menehtynyttä. Yhteensä 12 932 sotatoimissa menehtynyttä suomalaista sotilasta. Arviolta 72% heistä Karjalan Kannaksella ja 27% Laatokan Karjalassa kyseisenä ajanjaksona. Kannaksen taisteluissa menehtyi siis noin 9 300 suomalaista. Suomalaisten kokonaistappiot(kaatuneet, haavoittuneet, kadonneet) rintamilla (Karjalan Kannas ja muut) oli kesäkuussa n. 24 700. Kaikkiaan suomalaisia sotilaita menehtyi kesäkuun 1.päivän ja syyskuun 5.päivän 1944 (aselepo astui voimaan) välisenä aikana sotatoimissa 16 568. Jatkosodan ensimmäisenä vuotena 1941 sotatoimissa menehtyneitä oli selvästi enemmän: 25 518. Kaikkiin edellä mainittuihin lukemiin kuolleista suomalaissotilaista eivät sisälly muun kuin vihollistoiminnan vuoksi menehtyneet.

Ilmatorjuntajoukkojen osallistuminen torjuntataisteluihin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karjalankannakselle oli suurhyökkäyksen alkaessa keskitetty vähäisempi määrä ilmatorjuntajoukkoja kuin Itä-Karjalaan. Varsinaiselle taistelualueelle oli hyökkäyksen alkaessa keskitettynä 17 kevyttä ilmatorjuntapatteria. Lisäksi Viipurin ja Vuoksenlaakson suojana oli kesäkuun alussa 1944 kolme raskasta it-patteria, yhdeksän kevyttä it-patteria ja kymmenen kevyttä it-jaosta. Kesäkuun lopulla taisteluiden polttopisteeseen keskitettiin Itä-Karjalasta saapuneet seitsemän kevyttä ilmatorjuntapatteria lisää.

Suurhyökkäyksen alkuvaiheessa ilmatorjunnan suurimpina ongelmina oli ampumatarvikkeiden toistuva loppuminen ja jalkaväen lähes paniikinomainen pakeneminen. Jälkimmäisestä syystä neljä ja puoli jaosta menetti kalustonsa suurhyökkäyksen alkuvaiheessa.

Johtosuhteissa tapahtuvien jatkuvien muutosten ja maavoimien jatkuvan vetäytymisen aiheuttamista hankaluuksista huolimatta ilmatorjuntajoukot kykenivät kesäkuun 1944 aikana pudottamaan ainakin 150 viholliskonetta ja toiminnallaan mitä ilmeisimmin muuttamaan puna-armeijan ilmavoimien taktiikaa siten, että muun muassa maataistelukoneet hyökkäsivät huomattavasti aiempaa suuremmista lentokorkeuksista, joka vähensi suomalaisten maavoimien tappioita.lähde?

Kesäkuun alun ja aselevon solmimisen välisenä aikana ilmatorjuntajoukot kykenivät tuhoamaan ainakin 198 vastustajan lentokonetta ja sen lisäksi vaurioittamaan 256:tta konetta, joista ainakin osa tuhoutui ennen paluutaan tukikohtaansa. Ilmatorjunnan pudottamien lentokoneiden lukumäärän laskeminen kesäkuusta 1944 aselevon solmimiseen asti kertoo ilmatorjunnan tuloksellisuudesta hyökkäyksen alkuvaiheessa ja sen aiheuttamasta vastustajan taktiikan muuttamisesta.

Suomalainen ilmatorjunta ampui alas oman ilmoituksensa mukaan vuonna 1944 kaikkiaan 598 vihollislentokonetta. Näistä noin 80 prosenttia pudotettiin kesän torjuntataisteluissa.

Äyräpää-Vuosalmi heinäkuussa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karjalankannaksella käytiin toinenkin suurtaistelu kesällä 1944. Taistelut käytiin Äyräpään-Vuosalmen alueella 4.–18. heinäkuuta 1944, jossa puna-armeijan hyökkäys torjuttiin 2.D:n, Ps.D:n sekä erilaisten alueelle saapuneiden vahvistusten käymissä taisteluissa.

Karkuruuskysymys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etenkin ”Kannaksen läpijuoksun” alkuvaiheessa nousi olennaiseksi kysymys taistelumoraalin kestämisestä, sillä sen murtuminen saattoi johtaa rintamakarkuruuteen. Puhuttiin myös metsäkaartilaisista. Kesäkuussa 1944 arveltiin noin 30 000 sotilaan olevan erossa joukostaan, osa eksyneenä mutta osa tietoisesti karanneena.[4]

Kun Ihantalan taistelu oli kiivaimmillaan 4. heinäkuuta, eduskunta sääti asevoimien toivomuksesta lain sotaväen kovennetusta rikoslaista. Pikavauhtia luotu laki mahdollisti kuolemantuomion ”pelkuruudesta taistelussa”, jos sotilas karkasi yksin tai sopimalla tästä toisten kanssa. Ensikertalaista ei voinut asettaa syytteeseen. Tuhansille karkureille esitettiinkin kesällä 1944 kysymys: kenttäoikeuteen vai rintamalle? Suurin osa valitsi rintaman. Oikeustieteen tohtori Jukka Linstedtin mukaan kesän 1944 aikana teloitettiin 46 karkuria ja 3 kieltäytyjää. 14 sotilasta ammuttiin esimiehen aseenkäyttöoikeuden nojalla.[4]

Elokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Päämajan toimia suurhyökkäyksen päivinä on kuvattu Matti Kassilan elokuvassa Päämaja vuodelta 1970. Se perustuu Ilmari Turjan näytelmään Päämajassa vuodelta 1966. Kyseessä ei ole täysin historian mukainen dokumentti, mutta Kassila itse luonnehti sitä elokuvaksi joka pyrki kuvaamaan Päämajassa silloin vallinnutta henkeä.

Vuonna 2007 ensi-iltansa saanut Åke Lindmanin ohjaama elokuva Tali-Ihantala 1944 käsittelee Kannaksen torjuntataisteluita, osin myös saman ohjaajan Etulinjan edessä.

Vuonna 2009 valmistunut televisioelokuva Levoton rauha (käsikirjoitus Mikko Viljanen, ohjaus Juha Rosma) sivuaa tarinaltaan sodan loppuvaiheessa tapahtuneita, karkuruudesta syytettyjen sotilaiden teloituksia.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Huttunen, Veikko: ”Täysi-ikäinen kansakunta”, Kansakunnan historia 3, s. 316. Porvoo: WSOY, 1985. ISBN 951-0-12235-1.
  2. http://tietokannat.mil.fi/menehtyneet/index.php3
  3. a b Pasi Jaakkonen: Katkera Kuuterselkä. Ilta-Sanomat, 2009, nro 26.6., s. 24.
  4. a b Pasi Jaakkonen: Rintamakarkureiden vyöry. Ilta-Sanomat, 2009, nro 27.7., s. 20.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]