Viipurin taistelu (1944)

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Viipurin taistelu 1944
Osa Kannaksen suurhyökkäystä
Tuhottu suomalainen rynnäkkötykki Viipurin ratapihalla.
Tuhottu suomalainen rynnäkkötykki Viipurin ratapihalla.
Päivämäärä:

20. kesäkuuta 1944

Paikka:

Viipuri

Lopputulos:

Neuvostoliitto valtasi Viipurin

Osapuolet

Suomen lippu Suomi

Neuvostoliiton lippu Neuvostoliitto

Komentajat

Suomen lippu Armas Kemppi

Neuvostoliiton lippu Dimitri Gusev
Neuvostoliiton lippu A. I. Tserepanov

Vahvuudet

n. 5 000

n. 40 000

Tappiot

19 kuollutta
101 haavoittunutta
419 kadonnutta

Viipurin taistelu käytiin jatkosodan perääntymisvaiheen aikana 20. kesäkuuta 1944. Se päättyi Viipuria puolustaneiden suomalaisten peräännyttyä lähes kokonaan ilman vastarintaa ja Neuvostoliiton joukkojen vallattua kaupungin. Viipurin puolustustaistelu kesti vain alle viisi tuntia, jonka jälkeen suomalaiset perustivat uuden puolustuslinjan Kivisillansalmen länsirannalle vajaan neljän kilometrin päähän kaupungin keskustasta.

Ylipäällikkö Mannerheim piti Viipurin nopeaa menetystä ”sotahistoriallisena skandaalina”. Neuvostoliiton johdossa se taas otettiin vastaan juhlavasti, esimerkiksi Moskovassa ammuttiin tapauksen johdosta kunnialaukauksia. Yksitoista päivää aikaisemmin aloitettu Kannaksen suurhyökkäys oli Viipurin taisteluun asti ollut menestys, neuvostojoukot olivat edenneet vajaan 100 kilometrin matkan Valkeasaaresta Viipurin lähes keskeytyksettä noin 10–20 kilometrin päivävauhtia.[1] Valtauksen jälkeen Neuvostoliitto jatkoi suurhyökkäystään, mutta se pysäytettiin Tienhaaran, Talin-Ihantalan, Vuosalmen ja Viipurinlahden taisteluissa.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsalaisten vuonna 1403 perustama Viipurin kaupunki on jo vuosisatojen ajan ollut lännen ja idän välisen kiistan kohteena. Kun venäläiset valtasivat kaupungin piirityksen jälkeen vuonna 1710, sillä oli silkan sotilaallisen merkityksen lisäksi vahva symbolinen merkitys, koska sen valtaaminen merkitsi slaavilaisuuden voittoa Ruotsista. Kiista Viipurista oli selvästi näkyvissä myös Neuvostoliiton johtajan Josif Stalinin politiikassa vuosina 1939–1944.[2]

Viipuri oli myös suomalaisille tärkeä. Se oli Suomen toiseksi suurin kaupunki ennen talvisodan alkamista ja kieltämättä itäisen Suomen pääkaupunki. Se oli merkittävä maantie- ja rautatieliikenteen solmukohta sekä kaupan keskiö. Lisäksi se oli suurin varuskuntakaupunki ja huomattava koulu- ja kulttuurikaupunki. Viipuri vaurioitui pahoin varsinkin talvisodan ja jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana, mutta oli siitä huolimatta suomalaisille tärkeä kaupunki. Kaupungin puolustusasemien rakentaminen alkoi helmikuussa 1944 ja niiden linnoittaminen jatkui 17. kesäkuuta saakka.[2][3]

Joukot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

20. prikaatin komentaja Armas Kemppi komentopaikassaan Pohjoismaiden Yhdyspankin pankkiholvissa.

Neuvostoliiton aloitettua Kannaksen suurhyökkäyksen 9. kesäkuuta 1944, Viipuri evakuoitiin siviiliväestöstä ja sen puolustuksesta vastasi kaupunkiin 18.–19. kesäkuuta siirretty eversti Armas Kempin komentama 20. prikaati,[4] jonka rungon muodosti entinen Jalkaväkirykmentti 22.[5] Se oli kuitenkin huonosti varusteltu, eikä prikaatilla ollut valmiuksia asutuskeskustaisteluun. Ampumatarvikkeita ja panssarintorjunta-aseita oli vähän, myöskään viestiyhteyksiä ei ollut saatu kuntoon neuvostojoukkojen hyökätessä kaupunkiin. 20. prikaatin rivivahvuus oli taistelupäivän aamuna 5 133.[6] Suomalaisjoukkoja vastassa oli arviolta 40 000 neuvostoliittolaista, jotka koostuivat kuuden eri divisioonan joukoista. Mukana oli 21. ja 23. armeijaan kuuluneet kaksi panssariprikaatia, kolme erillistä panssarirykmenttiä sekä kaksi rynnäkkötykkirykmenttiä,[1]

Taistelujen kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton panssarit tekivät ensimmäiset tiedusteluhyökkäyksensä aamuyöllä 20. kesäkuuta, mutta varsinainen hyökkäys käynnistyi vasta iltapäivällä kello 13. Viipurin itäisiin kaupunginosiin ulottunutta VKT-linjaa miehittäneitä II pataljoonan sotilaita oli kuitenkin alkanut paeta jo puolenpäivän jälkeen erilaisten huhupuheiden seurauksena. Pataljoonaa komentanut majuri Kurt Bäckman antoi hieman myöhemmin irtautumiskäskyn viestiyhteyksien katkeamisen ja saarrostusuhan vuoksi. Prikaatia komentanut eversti Kemppi sai asiasta tiedon noin klo 13.40.[7] Lopullisesti puolustuslinja murrettiin Ristimäen hautausmaan tuntumassa noin klo 14.30, jonka jälkeen silloista Kannaksenkatua pitkin edenneet neuvostopanssarit saavuttivat Kalevan ja Pyöräsuon kaupunginosien tuntumassa sijaitsevan ratapiha-alueen noin klo 16.00–16.30. Ne jatkoivat edelleen syvemmälle kaupungin keskustaan, suomalaisjoukkojen perääntyessä länttä kohden pakokauhun vallassa ilman sanottavaa vastarintaa.

Kapteeni O. R. Karttusen johtama kevyt patteri pystyi kuitenkin pidättelemään vihollista – kunnes ammukset loppuivat. Kapteeni Karttunen lähetti vähän ennen sitä luutnantti N.N.:n hakemaan lisää keskusvarikolta. Varikon päällikkö kuitenkin kieltäytyi antamasta niitä: "Ei täältä minkään luutnantin hakemana kapteenin käskystä mitään anneta!" Karttusen patteri joutui siten vetäytymään. Ammusten luovuttamiskiellon ja vetäytymisen välisistä noin parista tunnista on mitä erilaisimpia versioita [8] Perääntyvien joukkojen tiedetään myös ryöstelleen kaupunkia. Muun muassa Viipurin Alkon keskusvarastoon, jota ei ehditty ajoissa tuhota, murtautui ryyppäämään paossa olleita sotilaita[9]. Kaupungin keskusta oli nopeasti tyhjentynyt niin, että kello 16.45 Viipurin linnan tornissa ollut Suomen lippu vedettiin alas ja muutamaa minuuttia myöhemmin Siikaniemen kaupunginosan johtava Linnansilta räjäytettiin vihollisen etenemisen vaikeuttamiseksi. Viipuri oli näin ollen joutunut Neuvostoliiton joukkojen haltuun vain vajaassa viidessä tunnissa. Tämän jälkeen 20. prikaatin uudet puolustusasemat järjestettiin Linnasaaren ja mantereen välisen Kivisillansalmen länsipuolelle.[1]

Tappiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

20. Prikaatin komentajan eversti Kempin 23. kesäkuuta 1944 laatiman yhteenvedon mukaan suomalaisten tappiot olivat "vielä epätäsmällisten tietojen perusteella" 19 kaatunutta, 101 haavoittunutta ja 419 kadonnutta miestä.[10][1] Suomen sodissa 1939–1945 menehtyneiden tiedoston mukaan Viipurissa kuoli 20. kesäkuuta yhteensä 23 suomalaista sotilasta.[11]

Viipurin naistensairaalan kellarissa oli suomalaisten joukkosidontapaikka, jonne venäläisten saapuessa jäi kaksi lääkintäupseeria sekä useita vaikeasti haavoittuneita sotilaita. Heidän myöhemmästä kohtalostaan ei ole tietoa.[12]

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viipurin puolustuksen nopea luhistuminen aiheutti Suomen sodanjohdossa suurta järkytystä. Kaupungissa taistelleen 20. prikaatin komentajana toiminut eversti Kemppi erotettiin jo kahden päivän kuluttua prikaatinkomentajan tehtävistä ja siirrettiin Kotijoukkojen esikuntaan koulutustarkastajaksi.[13] Ylipäällikkö Mannerheim puolestaan määräsi Kempin sekä II pataljoonaa komentaneen majuri Bäckmanin asetettavaksi syytteeseen Sotaylioikeuteen.[14] Aloitetussa tutkimuksessa Kempin ei kuitenkaan todettu syyllistyneen mihinkään. Kempin virheeksi katsottiin ainoastaan, ettei hän ryhtynyt riittävän tehokkaasti järjestämään uutta puolustuslinjaa kaupungin menettämisen jälkeen.[1] Tuomioksi hän sai 25 vuorokauden arestin.[15] Bäckman sen sijaan vangittiin 10. heinäkuuta kahden kuukauden ajaksi ja lopulta hänet tuomittiin tammikuussa 1945 kahdeksan kuukauden kuritushuonerangaistukseen virkavelvollisuuden rikkomisesta. Alkoholiongelmasta kärsinyt Bäckman ampui itsensä vajaata viikkoa myöhemmin.[16]

Myöhempiä tulkintoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2007 ilmestyneessä kirjassa Viipuri 1944 sotahistorian harrastaja Eeva Tammi esitti väitteen, ettei Viipuria ollut tarkoituskaan puolustaa. Yleisesti on oletettu, että kaupungin nopea menetys johtui lähinnä vastustajan ylivoimasta ja suomalaisten joukkojen puutteellisesta varustuksesta. Tammen tekemien tutkimusten mukaan oli kuitenkin kolmesta korkea-arvoisesta upseerista koostunut ryhmä, joka oli ylipäällikkö Mannerheimin tietämättä päättänyt luopua Viipurista ilman taistelua. Heihin kuuluivat kenraali Erik Heinrichs, kenraalimajuri Aksel Airo ja eversti Valo Nihtilä. Heidän mukaansa kaupunki oli väärällä puolella Viipurinlahtea, eikä sen puolustamisesta olisi mitään hyötyä. Mannerheimille suunnitelmasta ei kerrottu, koska hän ei olisi sitä kuitenkaan hyväksynyt. Tammi perustaa väitteensä muun muassa kenraali Airon läheisen ystävän sekä tuolloin 15-vuotiaan Erkki Laatikaisen lausunnoille. Laatikaisen isä on kenraali Taavetti Laatikainen, jolle Heinrichs, Airo ja Nihtilä olivat suunnitelmasta kertoneet. Tammen tulkinnoille ei ole pitäviä todisteita, mutta hänen asiaa käsittelevä kirjoituksensa on kuitenkin julkaistu professori Ohto Mannisen ja Suomen Sotahistoriallisen Seuran hyväksymänä.[15]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Manninen, Ohto: ”Sodan pauhu yltyy ja vaikenee”, teoksessa Itsenäisen Suomen historia 3, s. 136–137. Weilin & Göös, 1992. ISBN 951-35516-0-1.
  2. a b Elfvengren & Tammi, s. 359.
  3. Elfvengren & Tammi, s. 360.
  4. Lappalainen, Niilo: Viipuri toisessa maailmansodassa, s. 157. WSOY, 1991. ISBN 951-0-16686-3.
  5. Tarkki s. 16.
  6. Elfvengren & Tammi, s. 79.
  7. Elfvengren & Tammi, s. 228–232.
  8. Esim. Suomen sota 1941-45 {osa VIII, muistaakseni?} Lähde: kirjoittajan keskustelut avioliiton kautta setänsä, ym. O. R. Karttusen kanssa; avioliiton kautta isoenonsa K. A. Tapolan kanssa {lapsena} ja op. cit. > ks. myös esim HS 20-24.06.1944)]
  9. Lähde: Keskustelut FM I. Långforsin {kesäkuussa 1944 Viipurin Komendantinviraston tsto-ups.} kanssa]
  10. Ote 20. Prikaatin komentajan, eversti Armas Kempin kertomuksesta Viipurin taistelusta 20.6.1944: "Vielä epätäsmällisten tietojen perusteella 23.6.44 ovat prikaatin tappiot kaatuneina: 1 upseeri 3 aliupseeria ja 15 miestä; haavoittuneina 3 upseeria 23 aliupseeria 75 miestä, kadonneina 8 upseeria 47 aliupseeria 364 miestä. Kadonneiden joukossa on mm. IV P:n komentaja majuri Kirma, joka oli nähty viimeksi Linnasillan itäpuolella vähäistä ennen sillan räjäyttämistä sekä I P:n komentaja kapteeni Malinen, joka on todennäköisesti kaatunut vastaiskua johtaessaan." 20. Prikaatin taistelukertomuksia ja muistiinpanoja (SArk. T 10643).
  11. Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneet Arkistolaitos. Viitattu 26.11.2014.
  12. Nieminen, Jarmo: Mitä tapahtui Viipurin naistensairaalassa 20.6.1944 12.6.2013. Seura. Viitattu 5.2.2015.
  13. Tarkki, s. 211.
  14. Elfvengren & Tammi, s. 366.
  15. a b Ehoniemi, Hannu: Eeva Tammi väittää kenraali Airon sanoneen: "Viipuria ei aiottukaan pitää vuonna 1944" 6/2006. Räisäläinen. Viitattu 26.11.2014.
  16. Tarkki, s. 60.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]