Siirry sisältöön

Karjalankannaksen valtaus 1941

Wikipediasta
Karjalankannaksen valtaus
Osa jatkosotaa
Viipurin valtauksen ja suurmotin komentaja kenraaliluutnantti Lennart Oesch (oikealla) ja hänen esikuntapäällikkönsä eversti Valo Nihtilä. Taustalla sotasaalista.
Viipurin valtauksen ja suurmotin komentaja kenraaliluutnantti Lennart Oesch (oikealla) ja hänen esikuntapäällikkönsä eversti Valo Nihtilä. Taustalla sotasaalista.
Päivämäärä 31. heinäkuuta – 5. syyskuuta 1941
Paikka Karjalankannas
Lopputulos Suomen voitto
Osapuolet
 Suomi  Neuvostoliitto
Komentajat
Suomi Erik Heinrichs
Suomi Lennart Oesch
Suomi Taavetti Laatikainen		 Neuvostoliitto Markian Popov
Neuvostoliitto Pjotr Pšennikov
Neuvostoliitto Mihail Gerasimov
Vahvuudet
3 armeijakuntaa 3 armeijakuntaa
Jatkosodan taistelut
Jatkosodan hyökkäysvaihe (1941)
Operaatio Hopeakettu • Pohjois-Suomi • Itä-Karjala • Karjalankannas • Laatokka • merisotatoimet • ilmasotatoimet
Asemasotavaihe (1941–1944)
Itä-Karjalan partisaanitaistelut 1942
Sodan loppuvaihe (1944)
Kannaksen suurhyökkäys • Tali-Ihantala • Suurhyökkäys Syväriltä • Suurhyökkäys Maaselästä • Ilomantsin taistelu

Karjalankannaksen valtaus 1941 oli osa jatkosodan hyökkäysvaihetta, jolloin Suomen puolustusvoimat miehitti talvisodan päättäneessä Moskovan rauhassa 1940 Suomen Neuvostoliitolle menettämän pohjoisen Karjalankannaksen, mutta myös pohjoisimman osan eteläistä kannasta. Hyökkäys jakaantui kolmeen osaan:

  • Itä-Kannaksen valtaukseen,
  • Länsi-Kannaksen valtaukseen ja
  • etenemiseen ennen vuotta 1940 olleen valtiorajan yli.

Taustaa ja joukot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Laatokan Karjalan valtaus 1941

Heinäkuun puolivälin 1941 tienoilla Karjalan Armeija valloitti Laatokan Karjalan. Päämajan suunnitelman mukaisesti suoritettaisiin Karjalankannaksen valtaus sen jälkeen. Aluksi oli tarkoitus vallata Itä-Kannas Vuokselle asti ja sen jälkeen aloittaa hyökkäys Viipurinlahden kautta Länsi-Kannakselle.

Itä-Kannaksen valtausta varten oli rajan takana kenraalimajuri Taavetti Laatikaisen II armeijakunta, johon kuuluivat eversti Aarne Blickin 2., eversti Niilo Hersalon 15., eversti Aaro Pajarin 18. ja eversti Johannes Sihvon 10. divisioona.[1] Armeijakuntaa vastassa oli Neuvostoliiton XIX armeijakunta, johon kuuluivat 115. ja 142. divisioonat sekä 198. moottoroitu divisioona.

Rajan pintaan oli siirretty Länsi-Kannaksen valtaukseen valmistautuneena kenraaliluutnantti Lennart Oeschin komentama IV armeijakunta, johon kuuluivat 8., 12. ja 4. divisioona sekä erillisenä yksikkönä Jalkaväkirykmentti 25. Armeijakunnan tärkeimpänä tehtävänä oli Viipurin valtaus. Neuvostoliittolaisilla oli Viipurin suojana L armeijakunnan 123. ja 43. divisioona.

Itä-Kannaksen valtaus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesä-heinäkuun vaihteessa ennen varsinaisen hyökkäyksen alkua teki 18. divisioonaan kuulunut Kevyt osasto 7 paikallisen hyökkäyksen Ensossa. Viikon kestäneiden taisteluiden jälkeen se joutui kuitenkin palaamaan takaisin Suomen puolelle. Samaan aikaan Tyrjässä hyökkäsi myös viikon ajan 2. divisioona, joka onnistui työntämään puna-armeijan puolustuslinjaa taaksepäin kymmenisen kilometriä kahdenkymmenen kilometrin leveydeltä. Siten suomalaisilla oli paremmat mahdollisuudet seuraavien sotatoimien kehittämiseen.[2]

Suomen puolustusvoimien ylipäällikkö, sotamarsalkka Gustaf Mannerheim antoi II armeijakunnalle hyökkäyskäskyn 31. heinäkuuta 1941, IV armeijakunnan pysyessä asemissaan. Hyökkäys alkoi torstaina 31. heinäkuuta kolmen divisioonan voimin. Hyökkäysryhmityksen vasemmalla laidalla oli eversti Aarne Blickin johtama 2. divisioona, keskellä eversti Niilo Hersalon 15. divisioona ja oikealla eversti Aaro Pajarin 18. divisioona. Takana oli päämajan reservinä Johannes Sihvon komentama 10. divisioona. Suunnitelmana oli, että 2. divisioona etenee Laatokan rantaan ja katkaisee puna-armeijan yhteydet. Samalla Hersalon ja Pajarin divisioonat etenevät Vuoksen pohjoisrantaan Suvannolle, ylittävät Vuoksen ja katkaisevat Länsi-Kannaksella olevien neuvostojoukkojen yhteydet itään.[1]

Neuvostojoukot tekivät lujaa vastarintaa, kunnes 2. divisioonan Jalkaväkirykmentti 7 sai lopulta seuraavan viikon tiistaina läpimurron Tyrjässä saavuttaen Elisenvaarasta Lahdenpohjaan johtaneen rautatien ja pakottaen neuvostojoukot vetäytymään. Hersalon 15. divisioonan hyökkäys pysähtyi heti ensimmäisenä päivänä vahvojen vihollisasemien eteen Änkilänsalossa Niitä vastaan taisteltiin koko viikonloppu, ja vihollislinjoihin saatiin aukko vasta sunnuntaina 3. elokuuta, kun suomalaisdivisioona koukkasi neuvostojoukkojen selustaan. Suomalaiset etenivät neuvostoliittolaisten sitkeästä viivytyksestä huolimatta. Pajarin komentaman 18. divisioonan hyökkäys lähti tykistön tuella hyvin käyntiin. Tulivalmistelu kesti kaksikymmentä minuuttia ja antoi suomalaisille etulyöntiaseman.[3] Neuvostopanssarit suorittivat 3. elokuuta vastaiskun suomalaisia vastaan Kirvussa. Taistelussa kunnostautui sotamies Vilho Rättö, joka tuhosi neljä panssarivaunua ja nimitettiin tästä hyvästä Mannerheim-ristin ritariksi numero 4.

Blickin johtama 2. divisioona saavutti torstaina 7. elokuuta Lahdenpohjan kauppalan ja jatkoi sieltä Elisenvaaraan. Etelämpänä Pajarin 18. divisioonan hyökkäys tavoitti Ilmeen kirkonkylän, joka vallattiin. Jo 8. elokuuta 18. divisioona saavutti Laatokan rannan Hiitolassa, sulkien kaksi vihollisdivisioonaa Kilpolan saaristoon. Kirvu vallattiin samana päivänä. Hyökkäys pysähtyi lauantaina 9. elokuuta puna-armeijan vastarintaan Sairalassa, mistä se jatkui Antrean ja Enson suuntaan. Hersalon johtama 15. divisioona ja Johannes Sihvon 10. divisioona katkaisivat lauantai-iltaan mennessä puna-armeijan yhteydet Käkisalmen ja Lahdenpohjan suuntiin. Hersalon joukot saavuttivat sunnuntaina Kurkijoen kirkonkylän.[4]

Rautalahteen ja Karilahteen mottiin joutunut puna-armeijan 168. divisioona evakuoitiin vesiteitse yöllä 16.–17. elokuuta Laatokan luoteisrannalta Valamon saarille ja Leningradin seudulle.[5] Pajarin 18. divisioona eteni Vuoksen suuntaan ja ylitti sen Hopeasalmen luona yöllä 17.–18. elokuuta, mikä yllätti puna-armeijan täydellisesti. Sillanpääasema laajeni nopeasti useiden kilometrien syvyiseksi. Lennart Oeschin johtaman IV armeijakunnan hyökkäys Länsi-Kannaksella alkoi 21. elokuuta. Samaan aikaan Sihvon joukot hyökkäsivät Vuoksen pohjoispuolella kohti Räisälää, mikä poisti sivustauhan IV armeijakunnalta ja minkä seurauksena puna-armeijalla oli vaara joutua saarroksiin Länsi-Kannaksella. Puna-armeija vetäytyi linjalle Viipuri–Vuoksi–Pyhäjärvi.[6]

Puna-armeijan Laatokan laivasto-osasto evakuoi divisioonansa 22. elokuuta mennessä, osa niiden raskaasta kalustosta jäi saariin ja sitä kautta suomalaisten käsiin. 10. divisioonan hyökkäys Käkisalmeen pysähtyi noin kymmenen kilometrin päähän kaupungista Kaarlahden viivytysasemiin. Samalla XIX armeijakunnan rippeet aloittivat vastahyökkäyksen Räisälässä tavoitteena Kilpolansaarten vapautus ja merkittävä voitto. Suomalaiset torjuivat vastahyökkäyksen. Kun 18. divisioona ryhtyi saartamaan Räisälää, joutuivat neuvostojoukot vetäytymään Vuoksen toiselle puolelle.

Länsi-Kannaksen valtaus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kaatuneita puna-armeijan sotilaita Porlammin–Sommeen motista
Viipurin valtausparaati 31. elokuuta 1941

Oman hyökkäyksensä IV armeijakunta aloitti 21. elokuuta tykistövalmistelun jälkeen. Hyökkäyksen ansiosta joutuivat neuvostojoukot luopumaan Ensosta ja Jääskestä. Samana päivänä valloitettiin Käkisalmi. Läpimurto saatiin nopeasti ja 8. divisioona saavutti Viipurinlahden jo 23. elokuuta. Silloin myös II armeijakunnan joukot saavuttivat Taipaleenjoen ja koko Itä-Kannas oli suomalaisten hallussa. Jalkaväkirykmentti 25 juuttui kiivaisiin taisteluihin Viipurin pohjoispuolella ja 12. divisioona aloitti saarrostuksen pohjoisempana. 8. divisioona ylitti Viipurinlahden ja katkaisi Viipuri–Leningrad-maantien 23. elokuuta. Samana päivänä he kohtasivat 12. divisioonan joukkoja. Viipuria puolustaneet puna-armeijan kolme divisioonaa olivat nyt motissa. Ne aloittivat irtautumisen Viipurista liian myöhään ja joutuivat mottiin Porlammin–Sommeen alueella. Ylivoimansa ansiosta osa divisioonien miehistöistä pääsi pakoon Koiviston saariin 1. syyskuuta mennessä, mutta raskas kalusto jäi suomalaisten sotasaaliiksi. Puna-armeijan miehistötappiot olivat suuret – yli 9 300 jäi vangiksi ja suomalaiset hautasivat yli 7 500 vihollisen kaatunutta[7].

Eteneminen vanhan rajan yli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Porlammin-Sommeen motin aikana suomalaisjoukot järjestivät Viipurin valtausparaatin 31. elokuuta. Itä-Kannaksen ja Länsi-Kannaksen joukot jatkoivat sen jälkeen yhdessä etenemistään kohti talvisotaan saakka voimassa ollutta Tarton rauhan mukaista valtakunnanrajaa, joka saavutettiinkin 1. syyskuuta. Suomalaiset ylittivät vanhan rajan pysähtyen vasta 4.–7. syyskuuta Stalin-linjaan kuuluneelle Leningradin pohjoiselle puolustusvyöhykkeelle, Karjalan linnoitusalueelle, taistelujen laantuessa enimmäkseen asemasodaksi. Tällöin suomalaisjoukot aloittivat omalta osaltaan Leningradin piirityksen.

Jälkipyykki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskustelua on synnyttänyt, miksei Mannerheim jatkanut suomalaisten hyökkäystä Leningradiin. Syynä pidetään ulkopoliittisia seikkoja sekä miestappioiden suurentumista.[8] Hitlerin kirjeen johdosta kenraali Waldemar Erfurthille elokuussa 1941 antamassaan vastauksessa Suomen päämaja vetosi siihen, että ylipäällikölle tuottaisi suuria vaikeuksia saada Suomen hallitus vakuuttuneeksi siitä, että on tarpeen ylittää vanha valtakunnanraja Laatokan länsipuolella. Mannerheim oli henkilökohtaisesti sitä mieltä, ettei Leningradia voitaisi rauhan aikana kuitenkaan pitää.[9] Suomen hallitus oli tehnyt syyskuun alkuun mennessä päätöksen, ettei Leningradia suojaavaa Karjalan linnoitusaluetta vastaan hyökättäisi.[10]

Joka tapauksessa Karjalankannaksen valtauksen jälkeen Suomen puolustusvoimien hyökkäys jatkui Laatokan pohjois- ja itäpuolella etenemisellä Neuvostoliiton Karjalan Vienaan ja Aunukseen sekä koillisimpaan osaan Leningradin aluetta.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Antila, Olavi: Suomi Suursodassa, Finland i storkriget. Gummerus, 1984. ISBN 951-95781-5-3
  • Raunio, Ari: Sotatoimet, Suomen sotien 1939–45 kulku kartoin. Genimap, 2005. ISBN 951-593-914-3

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. 1 2 Porvali, Mikko: Kohti itää. Päämajan kaukopartio-osasto Vehniäinen 1941, s. 211. Atena Kustannus Oy, 2021. ISBN 978-952-300-842-7
  2. ↑ Porvali, Mikko: Kohti itää. Päämajan kaukopartio-osasto Vehniäinen 1941, s. 155-156. Atena Kustannus Oy, 2021. ISBN 978-952-300-842-7
  3. ↑ Porvali s. 211.
  4. ↑ Porvali s. 223–224.
  5. ↑ Porvali, Mikko: Kohti itää. Päämajan kaukopartio-osasto Vehviäinen 1941, s. 270. Atena Kustannus Oy, 2021. ISBN 978-952-300-842-7
  6. ↑ Porvali s. 269.
  7. ↑ Jukka L. Mäkelä, Helge Seppälä: Suomi Taisteli 3, s. 183-184. WSOY, 1978.
  8. ↑ Seppälä, Helge: Vuosisatainen taistelu Karjalasta, s. 172. Taifuuni, 1994. ISBN 951-581-033-7
  9. ↑ Porvali s. 283–287.
  10. ↑ Porvali s. 299.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Karjalankannaksen_valtaus_1941&oldid=23958170”