Karjalankannaksen valtaus 1941

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Karjalankannaksen valtaus
Osa jatkosotaa
Viipurin valtaajat ja suurmotin tekijät kenraaliluutnantti Lennart Oesch (oikealla) ja hänen esikuntapäällikkönsä eversti Valo Nihtilä. Taustalla sotasaalista.
Viipurin valtaajat ja suurmotin tekijät kenraaliluutnantti Lennart Oesch (oikealla) ja hänen esikuntapäällikkönsä eversti Valo Nihtilä. Taustalla sotasaalista.
Päivämäärä:

31. heinäkuuta5. syyskuuta 1941

Paikka:

Karjalankannas

Lopputulos:

Suomen voitto

Osapuolet

Suomen lippu Suomi

Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Neuvostoliitto

Komentajat

Suomen lippu Erik Heinrichs
Suomen lippu Lennart Oesch
Suomen lippu Taavetti Laatikainen

Neuvostoliiton lippu 1923–1955. Markian Popov
Neuvostoliiton lippu 1923–1955. P.S. Pshennikov
Neuvostoliiton lippu 1923–1955. M.N. Gerasimov

Vahvuudet

3 armeijakuntaa

3 armeijakuntaa

Jatkosodan taistelut
Jatkosodan hyökkäysvaihe (1941)
Operaatio HopeakettuPohjois-SuomiItä-KarjalaKarjalankannasLaatokkamerisotatoimetilmasotatoimet
Asemasotavaihe (1941–1944)
Itä-Karjalan partisaanitaistelut 1942
Sodan loppuvaihe (1944)
Kannaksen suurhyökkäysTali-IhantalaSuurhyökkäys SyväriltäSuurhyökkäys MaaselästäMoskovan välirauha

Karjalankannaksen valtaus 1941 oli taistelu jatkosodan hyökkäysvaiheessa. Siinä Suomen puolustusvoimat miehitti talvisodan päättäneessä Moskovan rauhassa 1940 Suomen Neuvostoliitolle menettämän pohjoisen Karjalankannaksen, mutta myös pohjoisimman osan eteläistä kannasta. Hyökkäys jakaantui kolmeen osaan:

  • Itä-Kannaksen valtaukseen,
  • Länsi-Kannaksen valtaukseen ja
  • etenemiseen ennen vuotta 1940 olleen valtiorajan yli.

Taustaa ja joukot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heinäkuun puolivälin 1941 tienoilla Karjalan Armeija valloitti Laatokan Karjalan. Päämajan suunnitelman mukaisesti suoritettaisiin Karjalankannaksen valtaus sen jälkeen. Aluksi oli tarkoitus vallata Itä-Kannas Vuokselle asti ja sen jälkeen aloittaa hyökkäys Viipurinlahden kautta Länsi-Kannakselle.

Itä-Kannaksen valtausta varten oli rajan takana kenraalimajuri Taavetti Laatikaisen II armeijakunta, johon kuuluivat 2., 15., 18. ja 10. divisioona). Armeijakuntaa vastassa oli Neuvostoliiton XIX armeijakunta, johon kuuluivat 115. ja 142. divisioonat sekä 198. moottoroitu divisioona. Jo ennen varsinaisen hyökkäyksen alkua oli 2. divisioona aloittanut paikallisen hyökkäyksensä Tyrjässä.

Rajan pintaan oli Länsi-Kannaksen valtaukseen valmistautuneena kenraaliluutnantti Lennart Oeschin komentama IV armeijakunta, johon kuuluivat 8., 12. ja 4. divisioona sekä erillisenä yksikkönä Jalkaväkirykmentti 25. Armeijakunnan tärkeimpänä tehtävänä oli Viipurin valtaus. Neuvostoliittolaisilla oli Viipurin suojana L armeijakunnan 123. ja 43. divisioona.

Itä-Kannaksen valtaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen puolustusvoimien ylipäällikkö, sotamarsalkka Gustaf Mannerheim antoi II armeijakunnalle hyökkäyskäskyn 31. heinäkuuta IV armeijakunnan pysyessä asemissaan. Hyökkäys alkoi 1. elokuuta 1941. Neuvostojoukot tekivät lujaa vastarintaa, kunnes 2. divisioonan Jalkaväkirykmentti 7 sai lopulta läpimurron Tyrjässä pakottaen neuvostojoukot vetäytymään. 3. elokuuta 1941 neuvostopanssarit suorittivat vastaiskun suomalaisia vastaan Kirvussa. Taistelussa kunnostautui sotamies Vilho Rättö, joka tuhosi neljä panssarivaunua ja nimitettiin tästä hyvästä Mannerheim-ristin ritariksi numero 4. 15.D joutui ankariin taisteluihin Änkilänsalossa 6. elokuuta, mutta suomalaisdivisioona koukkasi neuvostojoukkojen selustaan nujertaen ne. Suomalaiset etenivät neuvostoliittolaisten sitkeästä viivytyksestä huolimatta.

Jo 8. elokuuta 18. divisioona saavutti Laatokan rannan Hiitolassa sulkien kaksi vihollisdivisioonaa Kilpolan saaristoon. Kirvu vallattiin samana päivänä. Puna-armeijan Laatokan laivasto-osasto evakuoi divisioonansa 22. elokuuta mennessä, osa niiden raskaasta kalustosta jäi saariin ja sitä kautta suomalaisten käsiin. 10. divisioonan hyökkäys Käkisalmeen pysähtyi noin kymmenen kilometrin päähän kaupungista Kaarlahden viivytysasemiin. Samalla XIX armeijakunnan rippeet aloittivat vastahyökkäyksen Räisälässä tavoitteena Kilpolansaarten vapautus ja merkittävä voitto. Suomalaiset torjuivat vastahyökkäyksen. Kun 18. divisioona ryhtyi saartamaan Räisälää, joutuivat neuvostojoukot vetäytymään Vuoksen toiselle puolelle. Suomalaiset saavuttivat Vuoksen rannan ja ylittivät sen 17.–18. elokuuta yönä Hopeasalmen luona.

Länsi-Kannaksen valtaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaatuneita puna-armeijan sotilaita Porlammin–Sommeen motista
Viipurin valtausparaati 31. elokuuta 1941

21. elokuuta IV armeijakunta aloitti oman hyökkäyksensä tykistövalmistelun jälkeen. Hyökkäyksen ansiosta joutuivat neuvostojoukot luopumaan Ensosta ja Jääskestä. Samana päivänä valloitettiin Käkisalmi. Läpimurto saatiin nopeasti ja 8. divisioona saavutti Viipurinlahden jo 23. elokuuta. Silloin myös II armeijakunnan joukot saavuttivat Taipaleenjoen ja koko Itä-Kannas oli suomalaisten hallussa. Jalkaväkirykmentti 25 juuttui kiivaisiin taisteluihin Viipurin pohjoispuolella ja 12. divisioona aloitti saarrostuksen pohjoisempana. 8. divisioona ylitti Viipurinlahden ja katkaisi Viipuri–Leningrad-maantien 23. elokuuta. Samana päivänä he kohtasivat 12. divisioonan joukkoja. Viipuria puolustaneet puna-armeijan kolme divisioonaa olivat nyt motissa. Ne aloittivat irtautumisen Viipurista liian myöhään ja joutuivat mottiin Porlammin–Sommeen alueella. Ylivoimansa ansiosta pääosa divisioonien miehistöistä pääsi pakoon Koivistonsaariin 1. syyskuuta mennessä, mutta raskas kalusto jäi suomalaisten sotasaaliiksi.

Eteneminen vanhan rajan yli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Porlammin-Sommeen motin aikana suomalaisjoukot järjestivät Viipurin valtausparaatin 31. elokuuta. Itä-Kannaksen ja Länsi-Kannaksen joukot jatkoivat sen jälkeen yhdessä etenemistään kohti talvisotaan saakka ollutta rajaa, joka saavutettiinkin 1. syyskuuta. Kuitenkin suomalaiset myös ylittivät vanhan rajan pysähtyen vasta Stalin-linjalleselvennä Leningradin pohjoiselle puolustusvyöhykkeelle, Karjalan linnoitusalueelle 4.–7. syyskuuta taistelujen laantuessa enimmäkseen asemasodaksi.[1] Tällöin suomalaisjoukot aloittivat omalta osaltaan Leningradin piirityksen.

Jälkipyykki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskustelua on synnyttänyt, miksei Mannerheim jatkanut suomalaisten hyökkäystä Leningradiin. Syynä pidetään ulkopoliittisia seikkoja sekä miestappioiden suurentumista. Joka tapauksessa Karjalankannaksen valtauksen jälkeen Suomen puolustusvoimien hyökkäys jatkui Laatokan pohjois- ja itäpuolella etenemisellä Neuvostoliiton Karjalan Vienaan ja Aunukseen sekä koillisimpaan osaan Leningradin aluetta.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Olavi Antila: Suomi Suursodassa, Finland i storkriget. Gummerus, 1984. ISBN 951-95781-5-3.
  • Ari Raunio: Sotatoimet, Suomen sotien 1939–45 kulku kartoin. Genimap, 2005. ISBN 951-593-914-3.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]